Katuoja

INLAND EMPIRE
Ohjaus David Lynch
Pääosassa Laura Dern, satunnaisia hahmoja, jäniksiä
Elokuva

David Lynchin uusin elokuva on jakanut vahvasti mielipiteitä. Sitä on haukuttu epäkoherentiksi sekoiluksi, toisaalta ylistetty mestariteokseksi. Itse kallistun edelliseen, vaikkei se olekaan vailla ansioita.

INLAND EMPIREN kutsuminen mestariteokseksi halventaa mestariteoksen käsitettä yleensä. Pelkastään leikkaamalla ylimääräisen läskin kaksi ja puolituntisesta elokuvasta voisi ratkaista kehitysmaiden ruokaongelman tarjoilemalla läskisoosia nälkäisille vuosien ajan. Jäntevä elokuva Inland Empire ei ole: harvoin olen nähnyt elokuvissa näin paljon nukkuvia ihmisiä.

Lynch on haastatteluissaan säännöllisesti esittänyt kahta väittämää. Toisen mukaan hänen elokuvansa ovat arvoituksia, jotka voi ratkaista seuraamalla tarkasti niissä esitettyjä vinkkejä. Toisen mukaan Lynch tekee elokuvansa ilman käsikirjoitusta. Jompi kumpi näistä väitteistä on mitä todennäköisemmin epätosi.

Inland Empire on Lynchin versio vanhasta Hollywood-standardista: elokuva elokuvan tekemisestä. Näyttelijätär (Laura Dern) värvätään esittämään pääosaa elokuvassa, jolla on hämärä tuotantohistoria. Sitä on aiemmin yritetty filmata, traagisin tuloksin. Keskeneräisen hankkeen taustalla kummittelee vanha puolalainen tarina. Dernin hahmo sukeltaa lavasteiden takaoven kautta sisään fiktion maailmaan. Mystiset vihjeet ja siirtymät johdattavat häntä syvemmälle metatasoihin.

Inland Empiren maailma on kirjaimellisesti skitsofreeninen. Kuten mielisairaan mielessä, kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Irrationaaliset vihjeet ja houreisen näyt yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka muistuttaa koherenssia, jos katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi tai hyväksymään tarinan mielipuolisuuden.

Itse pystyin kokoamaan palasista jokseenkin mielekkään kokonaisuuden juurikin antamalla anteeksi paljon epäolennaiselta vaikuttavia käänteitä. Kenties antautumalla elokuvan harhaiseen todellisuuteen voisi saada irti jännittävän kokemuksen. Jos kuitenkin jättäisin huomiotta Lynchin väitteen tarinan “arvoituksesta” ja jättäytyisin mielipuolisuuden vietäväksi, voisin yhtä hyvin istua kotona, juoda vodkaa ja katsella tietokoneen näytönsäästäjää.

Tässä tulkintani, joka sisältää erilaisia juonipaljastuksia. Elokuvan luonteen vuoksi ne tuskin kuitenkaan pilaavat potentiaalista katsomiskokemusta.

Elokuvan avainkohtaus on luonnollisesti prologi, jossa Ellen Burstynin esittämä “nainen tiilitalosta” ts. noita ennustaa tulevaa: Dernin hahmo on “tyttö”, joka menee “palatsiin” (fiktion maailma) “teatterin takaoven” eli elokuvalavasteiden takakujan kautta. Burstynin ennustukset kellonajoista korreloivat elokuvan tapahtumiin: kun kello lopulta on “yli puolenyön”, alkaa tapahtua aavisteltuja murhia ja väkivaltaisuuksia. Fiktio, jossa Dernin hahmo on sirkukseen karkaavan miehen vaimo, on itse asiassa “47”, aikanaan kesken jäänyt elokuva, joka nyt haluaa valmistua. Alun itkevä nainen on oikea “47”:n vaimo, joka on jäänyt jonkinlaiseen limboon, kun filmi ei valmistunut. Mies “47”:sta on ennustuksen “poika” ja “The Phantom” on “pojan varjo”, joka on rikkonut “47”:n perheen. (Sivuhuomio leffaseuralaiseltani: onko Jeremy Ironsin avustaja tosimaailman “The Phantom”? Jos on, entä sitten?) Filmin “47” mies tekee ratkaisun kannalta olennaisen teon hankkiessaan aseen olleessaan Balttiassa. Hän sijoittaa sen asuntonsa pöytälaatikkoon, josta Dernin hahmo sen löytää. Erilaisen lamput tuntuvat merkitsevän väkivällan välineitä: kun Dern toteuttaa ennustuksen “lainan takaisinmaksusta”, hän noutaa usein tappoaseena toimivan ruuvimeisselin “The Phantomilta”, joka on syömässä hehkulamppua. Pyssy löytyy hehkulampun merkitsemästä lipastosta. Dern pakenee fiktion maailmasta, kun hänet puukotetaan ruuvarilla. Mutta nyt hänellä onkin tarvittava väline tarinan ratkaisuun: hän osaa mennä huoneeseen “47” ja hänellä on ase, jolla ampua “The Phantom”. Hän vapauttaa huoneen “47” naisen, joka pääsee takaisin fiktion miehensä luokse. Loppu on onnellinen ja kaikki päätyvät joraamaan suuressa musikaalinumerossa todellisten ja fiktiivisten hahmojen kanssa. Mukana on myös Naomi Wattsin hahmo Lynchin edellisestä elokuvasta, joka saattaa olla jollain tavalla nokkelaa.

Selvisikö? Hyvä. Ja älkää kysykö niistä helvetin jäniksistä.

Kuvassa: ne helvetin jänikset

Inland Empire on elokuva, jonka purkaminen on tuhannesti kiinnostavampaa kuin sen katsominen. Itse elokuva koostuu Dernista harhailemassa erilaisten lavasteiden välillä ja lähikuvista tämän kasvoista, kun hän juttelee houreisia. Lynch käyttää jännittäviä siirtymiä ja kameraefektejä, jotka tavallaan lisäävät tietoisuutta siitä, että katsoo elokuvaa, tai elokuvaa elokuvassa. Vieraantumisen tunne on vahva, mutta Inland Empire on kaksi ja puoli vitun tuntia pitkä. Kukaan ei tarvitse niin paljoa vieraantumista.

SUOSITUS: Inland Empire on kiehtova, mutta pohjimmiltaan syvästi viallinen elokuva. Luulen ymmärtäväni, mitä Lynch hakee, mutta kiinnostavat ratkaisut kerronnan rikkomisessa ja katsojan vieraannuttamisessa eivät tarkoita lopputuloksen olevan kiinnostava.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, elokuva