Kusipään kertomuksia, osa 1

13.05.2007 - 12:00 / Rami Rautkorpi.


HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME ONE
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
192 sivua

Koska olen tutustunut Harlan Ellisonin persoonaan ennen hänen kirjallista tuotantoaan, minun on vaikea olla lukematta hänen teoksiaan kuin piru Raamattua. Dream Corridor Volume Onen tapauksessa en päässyt edes Ellisonin johdannon läpi pöyristymättä. Ellison selittää, että menestys tarkoittaa lapsuuden unelmien toteuttamista aikuisuuden termein, ja että oma sarjakuvakirja on hänen toteutunut unelmansa. Hän ei ehkä ole oikeasti iso aikuinen, mutta hän on menestynyt. Hetkinen, mitä niille “aikuisuuden termeille” tapahtui? Yrittääkö Harlan Ellison, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja, uskotella hyväksyntää janoavalle sarjakuvayleisölleen, että vasta oma sarjakuvakirja on saanut hänet tuntemaan itsensä menestyksekkääksi? Vai halusiko hän vain ilmaista, että sarjakuva on hänelle lapsellinen huvitus, jota hän toki rakastaa — kuin jotain nukkavierua pehmonallea? Oikeasti, mitä helvettiä Ellison oikein tahtoo sanoa? Koska tämä ei aukene minulle, Ellison varmaankin pitäisi minua tietämättömänä ja rahvaanomaisena, ja julistaisi kaikkien ponnistustensa tavoitteen olevan juuri minun edustamani ajatusmaailman vastustaminen. Eh, vedä käteen, kääpiö.

Siis vielä, minkä takia yksi Ellisonin esimerkki lapsuuden unelmien toteutumisesta aikuisuuden termein on sairaanhoitajuudesta haaveilleen valmistuminen aivokirurgiksi? Eikö sairaanhoitajan ammatti sisälly Ellisonin aikuisuuden termeihin? Voin vain toivoa, että kun Ellison ennen pitkää murtaa lonkkansa ja on kykenemätön käymään vessassa omin avuin, kaikki sairaanhoitajat ovat “toteuttaneet lapsuuden unelmansa aikuisuuden termein” ja Ellison saa jäädä makaamaan sairaalasänkyynsä oman kusensa ja paskansa sekaan.

Ai niin, pitiköhän minun sanoa tässä jotain näistä sarjakuvistakin?

Dream Corridor sisältää sarjakuvasovituksia Ellisonin novelleista, joiden välillä Ellison esiintyy itse sarjakuvahahmona, pauhaten ties mistä milloinkin ja esitellen siinä ohessa sarjakuvasovitusten tekijöitä. Kehyssarjakuvat on kuvittanut loistavan Age of Bronzen luoja Eric Shanower, jonka hieman jäykkä tyyli sopii Ellisonin karkeaan persoonaan varsin hyvin. Tarinoiden kuvituksesta vastaa liuta nimekkäitä piirtäjiä supersankarisarjakuvien konkari Pat Broderickista kirjakuvituksistaan ehkä paremmin tunnettuun Gary Gianniin. Ellison kehuu vuolaasti kaikkia tarinoitaan sovittaneita taiteilijoita, mutta mukana on muutama ihmeellinen rimanalitus. Phil Foglio on kirjoittaja-piirtäjä, jonka menestys perustuu selvästi enemmän harrastuneisuuteen ja omistautumiseen kuin piirtäjänlahjoihin. Skip Williamson on ilmeisesti joku underground-sarjakuvan legenda, mutta — nyt osoitan olevani poroporvari, joka ei ymmärrä lainkaan laatikon ulkopuolista ajattelua — jotkut taiteilijat jäävät maan alle ihan syystä.

Yksi erityisen harmillinen tapaus on Mike Deodato Jr:n kuvittama “Catman”, jonka hän teki 90-luvun Image-tyylillään. Deodato on yksi monista eteläamerikkalaisista piirtäjistä, jotka saivat jalkansa USA:n sarjakuvateollisuuden oven väliin silloin, kun Jim Lee ja Rob Liefeld olivat alan kovimmat nimet. Menestyäkseen kilpailussa nämä aidosti lahjakkaat piirtäjät päättivät jäljitellä aikansa suosituinta kuvitustyyliä, vaikka olisivat pystyneet paljon parempaankin. Vasta 2000-luvun puolella he ovat antaneet todellisten taitojensa ja taipumuksiensa näkyä. Deodaton kuvitus tässä kirjassa on outo välimuoto: Se on huolellisesti maalattu, mutta täynnä heikon Jim Lee -kloonin maneereja. Ei niin, että tarina olisi ansainnut mitään parempaa. Ellison kertoo sen olleen hänen panoksensa vuonna 1974 julkaistuun antologiaan 1974 “Final Stage”, jonka kaikki tarinat olivat kaikki “lopullisia” tulkintoja jostain konseptista. “Catman” oli “äärimmäinen tieteisseksitarina”, ja se on todellakin juuri niin puistattavaa soopaa kuin vanhana syntyneen äijänkäppänän käsitys äärimmäisestä tieteisseksitarinasta voi vain olla.

Kehysjorinoita lukuunottama kaikki Dream Corridorin sarjakuvat ovat siis muiden käsikirjoittajien — joukossaan Ellisonin vanhat kamut Len Wein ja Peter David — sovituksia Ellisonin tarinoista. Mukana on myös alkuperäisessä muodossaan muutama novelli, joiden ensijulkaisu oli Dream Corridor -lehdissä, joista tämä kirja on koottu. Kaikki tarinat ovat melko lyhyitä “outoja juttuja” — eivät suinkaan pelkkiä tieteis- tai fantasiatarinoita, sillä kuten Ellison kärttyisesti huomauttaa, hän ei ole tieteiskirjailija, vaan kirjailija. Hän on kuitenkin myös kirjailija, josta aika on auttamattomasti ajanut ohi. Parhaimmillaan hän on tässä kokoelmassa väkevissä, mutta nykynäkökulmasta kaikkea muuta kuin rohkeissa fasismiallegorioissa, ja kehnoimmillaan todella nolostuttavissa kuvauksissa siitä, kuinka vaarallinen onkaan tuo kiehtova ja oikukas olento nimeltä nainen. Tai ehkä vain olen liian tietämätön ymmärtääkseni.

SUOSITUS: Eh, vedä käteen, kääpiö.

Kategoria: Arvio.
Tagit: ,



2 vastausta - “Kusipään kertomuksia, osa 1”

  1. Salo Kirjoittaa:

    Mutta olivatko tarinat hauskoja lukea? ;)

  2. Jarmo Kirjoittaa:

    Rami oli nyt hiukan jyrkkä?Tästä jäi käteen lähinnä, ettet todellakaan pidä Ellisonista.

Trackback URI | Kommenttien RSS

Jätä vastaus