Katuoja

HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME TWO
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
168 sivua

Jos katsotte tarkkaan, niin näette tämän kirjan kannessa pienen ®-merkin Harlan Ellisonin nimen vieressä. Kyllä, Ellison on rekisteröinyt nimensä tavaramerkiksi. Ei, se ei tarkoita, että Ellison haluaa karhuta rahaa jokaisesta kerrasta, kun hänen nimensä mainitaan julkisuudessa. Hän haluaa vain estää Gary Grothia käyttämästä hänen nimeään. Tämä on ilmeisesti yksi Ellisonin ja Grothin välisen oikeusjutun näkökohta: Ellison haluaa käyttää tavaramerkkilain voimaa vihollistensa vaientamiseen. Huomannette, että olen näiden arvioiden otsikoissa pyrkinyt välttämään tällaiset seuraamukset viittaamalla Ellisoniin nimityksellä, jota hän mitä todennäköisimmin ei ole rekisteröinyt itselleen.

Tämä on kuitenkin verrattain vähäinen esimerkki Ellisonin egon tunkeutumisesta lukukokemukseen. Kuten ensimmäisessä kirjassa, tässäkin Ellison juontaa tarinoidensa sarjakuvasovitukset sisään Eric Shanowerin piirtämänä. Kaikista raivostuttavin mahtailu on säästetty loppuun, ja ehkä tämän vuoksi — kaikeksi yllätyksekseni — onnistuin nauttimaan muutamasta kirjan tarinasta. Ensimmäisen kokoelman parhaat tarinat olivat fasismin kuvauksia, ja niiden hyvyys perustui erityisesti niiden välittämään ahdistavaan tunnelmaan. Myös tämän kokoelman parhailla tarinoilla on yhteinen teema, korruptio rakennusalalla, mutta ne ovat myös kaikki varsin perinteisiä pulptarinoita, jotka kuvaavat hyvin rumia asioita hyvin viihdyttävästi. Näiden tarinoiden kuvittajina on kolme legendaa: Gene Colan, Neal Adams ja Richard Corben.

Sarjakuvanteon prosessista kiinnostuneille on kirjassa kaksi pientä herkkupalaa. Gene Colanin tarinasta on julkaistu myös alkuperäiset lyijykynäsivut sellaisenaan, tosin lyijykynäjälki on varsin hyvin näkyvissä lopullisissa sivuissakin, jotka Dave Stewart on värittänyt tietokoneella suoraan ilman tussausta. Mukana on myös kaksi Curt Swanin lyijykynäsivua tarinasta, jota hän ei ehtinyt saada valmiiksi ennen kuolemaansa, sekä näytteitä Steve Nilesin vastaavista käsikirjoitussivuista. Vertailu paljastaa, että sovitusprosessissa voi alkuperäinen tarkoitus muuntua selvästi. Niles kuvaa sarjakuvan hahmojen vaatteita samankaltaisiksi kuin mitä me käytämme, mutta ilman nappeja, vetoketjuja solkia. Kangas on kuin suihkutettu päälle, mutta ei kireää. Swanin käsittelyssä tämä on muuttunut ihonmyötäisiksi trikoiksi, jotka muistuttavat vähemmän meidän käyttämiämme vaatteita kuin Star Trek: Uuden sukupolven alkuperäisiä univormuja… tai Teräsmiehen supersankariasua. Mutta olisi ollut ikävä, jos Swan olisi tämän takia jotunut korjaamaan sivujaan, koska ne näyttävät aivan upeilta. En usko, että olen ikinä nähnyt Swania tussattuna siten, että se olisi täysin välittänyt noista näytesivuista ilmenevän taidon.

Colanin ja Swanin lisäksi Dream Corridoria on ollut tekemässä kolmaskin vanha konkari, Martin Nodell. Hänen kuvituksestaan en kehtaa paljon sanoa. Ellison tekee ison numeron nykynuorista, jotka eivät arvosta mitään kahta viikkoa vanhempaa. Kyse ei ole vain lahjakkuuden ihailusta vaan edelläkävijöiden kunnioittamisesta — mikä on vanhan pierun tapa sanoa, että kunpa minullekin tehtäisiin samanlaisia palveluksia siinä vaiheessa, kun olen yhtä kyvytön tuottamaan mitään lukemisen arvoista.

Kokoelman vaivaannuttavimman tarinan palkinnon saa Jan Strnadin ja Paul Chadwickin adaptoima “One Life, Furnished in Early Poverty”, jossa Ellisonin fiktiopuku Gus Rosenthal matkustaa menneisyyteen ja yrittää vaikuttaa nuoremman itsensä henkiseen kehitykseen. En tee sitä virhettä, että kuvittelisin Ellisonin fiktion tarjoavan suoraa näkymää hänen todelliseen elämäänsä — olen aika varma, että Ellisonin lapsuuden käänteentekevä hetki ei ollut suuttuminen hänen omalle ajassamatkustavalle tulevaisuuden versiolleen. Tarinan antama kuva Ellisonista on hänen itsensä kehystämä, ja on turhaa yrittää nähdä todellista Ellisonia fiktion läpi. Oleellista ja vaivaannuttavaa on se, että hän yrittää luoda itsestään traagisen hahmon. Mel Brooksia mukaillakseni: Kun minä leikkaan sormeeni haavan, se on tragediaa. Kun sinä putoat alas viemäriaukosta, se on komediaa. Kun kirjailijasta tulee omahyväinen kusipää, se on vain onaniaa.

Ellisonin pöyhkeys nousee huippuunsa loppusanoissa, joissa hän syyttää yleisöä Dream Corridorin huonosta myyntimenestyksestä. Mikä on tietysti sinänsä totta, mutta Ellison esittää, että moukkamainen yleisö ei vain tajunnut, että Harlan Ellisonin Dream Corridor oli parasta, mitä sarjakuva voi olla. Tietenkin voidaan valita lempeä tulkinta, että Ellison ei viittaa omien tarinoidensa hyvyyteen vaan muiden niistä tekemien adaptaatioiden laatuun. Tämä vain tarkoittaa sitä, että Ellison on täysin arvostelukyvytön sarjakuvailmaisun laadun suhteen. Sisältääkö Dream Corridor hyvää sarjakuvaa? Kyllä. Parasta, mitä välineellä on tarjottavana? Ei läheskään.

Huomautan vielä, että ehkä välijorinoita lukuunottamatta Ellison ei ole osallistunut kirjan sarjakuvien tekoon. Hän ei edes näytä ymmärtävän, mitä sarjakuvan tekemiseen sisältyy: “The Voice in the Garden” on hänen mukaansa tehty suoraan alkuperäistarinasta ilman adaptaatiota. Edes vetoamatta ruutu- ja sivujakoihin — on mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että alkuperäisteksti jollain tavalla tekee niistä valinnoista triviaaleja — sarjakuvan viidessä ensimmäisessä ruudussa on tekstilaatikoita ja kymmenessä viimeisessä ei ole, mikä tarkoittaa, että sarjakuvan tekijä Bret Blevins on valinnut, missä vaiheessa hän siirtyy alkuperäistekstin ja sen kuvallisen tulkinnan yhdistelmästä pelkkään kuvalliseen tulkintaan — eli hän on sovittanut alkuperäistekstin sarjakuvan muotoon, siis tehnyt adaptaation. Jos Ellison ei oikeasti tätä ymmärrä, niin hän on todellakin sarjakuvadiletantti siinä mielessä kuin Gary Groth sen tarkoittaa.

SUOSITUS: Eh… ei hullumpi veto kääpiöltä. Jos olet jo lukenut ensimmäisen kokoelman ja pidit siitä, pidät tästä vielä enemmän. Jos olet lukenut, mutta et pitänyt, tästä saatat pitää, koska se on selvästi parempi. Ellisonista millään tavalla kiinnostuneille tämä on ensimmäistä koelmaa kannattavampi hankinta.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, Dark Horse