Katuoja

KOVA LÄNSI
Matti Hagelberg
Kreegah Bundolo
108 sivua, mustavalkoinen

Kirjoitin hiljattain nostalgiasta ja joudun nyt palaamaan aiheeseen uudestaan. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa epämääräinen kaipuu menneseen ja määrittelemätön tunne siitä, että jokin asia – viihde, elämä, kaikki – oli parempaa aiemmin. Nostalgian ohjaama fanius on jotain, joka sekä leimaa sarjakuvaharrastusta että jota Matti Hagelbergin KOVA LÄNSI käsittelee.

Ihmismielessä on jonkinlainen hirvittävä mekanismi, joka saa sen vastustamaan muutosta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tämä tulee. Kuin olemattoman jumalan sadistisena pilana ihminen kerää erilaista valtaa vanhetessaan, mutta samalla menettää pikku hiljaa kykyään nauttia mistään uudesta. Aivan kuin jonkinlaista henkistä kuona-ainetta kertyisi ihmisen mieleen vuosien saatossa. Ja siten meitä johtavat ja kasvattavat ihmiset, joiden mielestä Kekkonen oli ainoa hyvä presidentti, Metallica oli hyvä ainoastaan, kun he soittivat trash metalia, Trip-mehu oli hyvää vain pyramidinmuotoisissa paketeissa ja painukaa helvettiin minun nurmikoltani, kakarat. Aika ei ainoastaan kultaa muistoja; se myös paskoo nykyhetken päälle.

Sarjakuvaharrastuksessa fanit syntyvät nuorina. Alkaen noin kahdeksanvuotiaasta ja jatkaen teinivuosien läpi, fani rakentaa kuvan siitä, mikä on hyvää sarjakuvaa. Kun nämä skeemat ovat ylhäällä, on fani valmis. Sarjakuvan fani on siitä outo eläin, että hän saattaa fanittaa tekijän lisäksi myös konsepteja. Hän saattaa fanittaa Aku Ankaa tai Tex Willeria tai Ihmenelosia, riippumatta siitä, kuka niitä piirtää tai kirjoittaa. Fanille “fanituksen” kohteen puhdas muoto on se tila, missä se oli fanin ollessa juuri noin kahdeksanvuotias. Ideat kuitenkin muuttuvat, siinä missä ihmisten tulkinnat niistä jämähtävät paikoilleen. Kun konseptia muutetaan vuosien saatossa fanille tunnistamattomaksi samalla, kun nostalgiakuona kerääntyy fanin mieleen, syntyy konflikti.

Tästä Kova länsi kertoo julman terävästi ja hauskasti. Mikko Komu on suomalainen piirtäjä, joka pääsee piirtämään vuosikymmeniä vanhaa, italialaisen Fumante-kustantamon julkaisemaa Calamity Kid -sarjakuvaa. Ensin Komua kiitellään tai lähinnä kritisoidaan kateellisesti, mutta kun Komun Calamity-kaanonia radikaalisti muuttava tarina ilmestyy, saa piirtäjä fanien pyhän vihan päälleen. Hagelbergin yli satasivuinen albumi koostuu lähes kokonaisuudessaan puhuvista päistä, jotka käyvät läpi Calamity Kidin historiaa ja lopuksi sukeltavat voimattomaan nörttiraivoon kommentoidessaan Komun töitä. Komu itse nähdään vain vilaukselta. Syyntakeenton piirtäjä ainoastaan “tykkää piirtämisestä”.

Mikko Komu pilaa Suomen maineen!

Itse pidän fanikulttuuria sarjakuvassa lähinnä välttämättömänä pahana, joka parhaassa tapauksessa antaa alkusysäyksen laaja-alaisemmalle sarjakuvaharrastukselle. Hagelbergin tuomio on asteen tylympi. Hänen karikatyyrinsä Calamity Kid -faneista ovat suorastaan myrkyllisiä. Hän tiivistää julkeasti kärjistäen pakkomielteisen keräily- ja fanikulttuurin sarjaan hikoilevia, läskejä ja häiriintyneitä peräkammarin poikia. Inspiraatiota Hagelberg on hakenut Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta, jossa kaheleimmat harrastajat näyttäytyvätkin puhtaimmassa muodossaan. Paikoin hän laittaa hahmojensa suihin foorumihäiriköiden tekstejä melkeinpä suoraan. Kuvaavaa lienee, että Kovan lännen kaikkein mielipuolisimmat kommentit ovat suoria lainauksia.

Hagelberg on vaihtanut raapetekniikkansa siveltimeen ja nokkelana metsarjakuvallisena kommenttina nostaa itsensä kritiikin yläpuolelle piirtämällä raakaa ja huolittelemattoman oloista jälkeä. Kovan lännen lähikuvat, yksityiskohtien puute ja ruuduista ulos pursuava teksti voidaan kaikki lukea viittauksiksi Mikkon Komun albumissa saamaan kritiikkiin.

Uuden piirostekniikan lisäksi Hagelberg on löytänyt uuden tunteen: vihan. Hänen aikaisemmat B.E.M -sarjakuvansa olivat nerokkaan absurdeja mutta vieraannutettuja, etäisiä. Kova länsi kuitenkin uhkuu suoranaista vihaa. Juuri niin, sarjisfanit: Matti Hagelberg vihaa teitä koko mustasta sydämestään. Ja se tuntuu hyvältä.

SUOSITUS: Kova länsi on nostalgian värittämän fanikulttuurin ansiokas, terapeuttinen ruumiinavaus. Ainoastaan yhdessä Kovan lännen monologeista Hagelberg kompastuu: eräs sarjakuvan tuohtuneista fanikarikatyyreistä valittaa, että Calamity Kidin pitää olla “prikulleen samanlainen kuin vuonna 1976”. Juuri tästä on kysymys haitallisessa nostalgiassa, mutta kukaan siihen sairastunut ei sitä voi ymmärtää. He eivät käsitä, että ei ole enää vuosi 1976.

Kategoria: Arvio.