Katuoja

Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Marvel, Warren Ellis