Katuoja

THE GOON: MY MURDEROUS CHILDHOOD (AND OTHER GRIEVOUS YARNS)

Dark Horse Comics

Eric Powell

128 sivua, värillinen

Hyvää kirjan ja ruusun päivää, luulisin. Ei niin että sarjakuvaharrastaja kaipaisi tekosyitä ostaa luettavaa. Lähden tästä pian teemapäivän hulinoihin joten tällä viikolla arvioidaankin vain yksi alppari. Arviossa on pienen pieniä JUONIPALJASTUKSIA.

Harmittaako, että Mike Mignola ei ole hetkeen tehnyt mainioita Hellboy-sarjakuvaansa, koska on toiminut tulevan filmatisoinnin konsulttina? Ei syytä masentua, sillä Eric Powell tekee parasta aikaa Hellboy-sarjakuvaa, mitä nyt sarjan nimi on hämäävästi THE GOON.

The Goonin perusidea ja lähestymistapa muistuttaa tosiaan Hellboyta enemmän kuin vähän. Molemmissa jäyhä sankari taistelee yliluonnollisia uhkia vastaan, molemmat ovat humoristisia kauhugenrellä leikkiviä sarjoja, molempien tekijä sekä kirjoittaa että kuvittaa sarjakuvaa ja molempia julkaisee Dark Horse. The Goon on kuitenkin riittävän persoonallinen erottuakseen punaihoisesta kollegastaan.

Goon on arpinen lihaskimppu, entinen friikkisirkuksen apupoika joka on sittemmin päätynyt pyörittämään kaupungin järjestäytynyttä rikollisuutta ja suojelemaan siinä sivussa paikallisia. Hommaa riittääkin, kun kaupunkia piinaavat harhaanjohdetut rikolliset nerot, tärähtänyt saarnamies zombiarmeijoineen ja “Hobo Junglea” asuttavat kulkurit. Apunaan Goonilla on suurisuinen mutta lyhytkasvuinen aisapari Frankie, kovat nyrkit ja aimo annos periksiantamattomuutta.

MY MURDEROUS CHILDHOOD -albumi on järjestyksessä toinen, mutta vaikka en olekaan ensimmäistä lukenut minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia päästä sisään tarinoihin. Asiaa auttaa tietysti se, että kokoelma alkaa Goonin alakuloisella alkuperätarinalla, josta nopeasti siirrytään nykyhetkeen, hupaisaan juttuun jossa Goon nähdään häätämässä haudanryöstäjiä reviiriltään. Powell vaihtaa vaihteita pulp-tragediasta komediaan äkkiä, mutta samalla esittelee taitavasti sarjakuvansa ääripäät.

Kokoelma jatkuu yhtä yllättävänä ja hauskana. Huumori on absurdia tilannekomiikkaa, jossa älyttömätkin juonenkäänteet tuntuvat luontevilta. Goonin maailmassa voi tapahtua lähes mitä vain. Tavallaan kivikasvoisen päähenkilön pragmaattinen suhtautuminen erikoisiin otuksiin – tavallisesti turpiinveto – auttaa lukijaakin hyväksymään kaoottisen miljöön. “Mikä tahansa toimii Goonissa”, pohtii Powell loppusanoissaan, ja on varmasti oikeassa.

Kaikki toimii, vaikkei yhtä hyvin kuitenkaan. Kokoelman päättävät lyhyet tarinat ovat näppäriä, mutta kalpenevat vertailussa albumin pidempiin, mielettömämpiin sarjakuviin. Nuoren Goonin ensiaskelista gangsterina kertova juttu yhdistelee elementtejä Living dead -elokuvista ja Tenavat-stripeistä Kummisetä II -elokuvaa muistuttavaan juoneen. Hengästyttävä kasvukertomus riepottelee lukijaa ääripäästä toiseen, mutta pysyy samastuttavana sympaattisten päähenkilöidensä takia.

Sen lisäksi että Powell leikittelee lajityypeillä, hän leikittelee myös sarjakuvalla kerrontavälineenä. Jakso saattaa alkaa lapulla, jossa tekijä kertoo Goonin olevan muissa hommissa. Goonin sijaan näemmekin vinksahtaneen strppisarjan perheestä, joka ostaa tyttärelle lemmikiksi uuden “ääliön”. Sivun jälkeen Goon ja Frankie kuitenkin kyllästyvät touhuun, hyökkäävät sisään strippiin ja ampuvat “ääliön”. “Mites olisi tarina hullusta tiedemiehestä ja tämän tappajarobotista”, ehdottaa Goon korvaukseksi lukijalle. Tai miltäpä kuulostaa esittelyjakso, joka on toteutettu kokonaan valokuvasarjakuvana, pääosassa Powellin poika?

Goonissa nähdään jälleen, miten sulavasti ja vaivattomasti sarjakuva kulkee, kun kirjoittaja ja kuvittaja ovat sama henkilö. Powell on piirtäjänä koko lailla valmis. Hänen kerrontansa on varmaa ja viivansa pyöreää ja siistiä. Powellilla on myös taito kirjoittaa hahmojen suuhun dialogia, jota tekee mieli lainata ja jolle naureskelee vielä jälkeenpäin. Goon on saumaton kokonaisuus, Powellin visio siirrettynä paperille ilman välikäsiä – olettaen tietysti, että Powellilla on ollut visio. Hurmaavan hauska se on joka tapauksessa.

SUOSITUS: The Goon on pahuksen hauska sarjakuva, joka nousee pelkän irvailevan parodian yläpuolelle hyvillä hahmoillaan ja universaalilla, absurdilla huumorillaan. Hellboysta tai Mike Allredin Madmanista nauttineet löytänevät Goonista varmasti paljon pidettävää, vaikka Powellin oma tyyli tehdä sarjakuvaa erottaakin sen selvästi mainituista vertailukohteista. Mainio uusi tuttavuus.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Dark Horse