Katuoja

MEGA 3/2004

Egmont kustanus Oy

Bruce Jones, Scott Kolins

100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2004

Egmont kustanus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos, J. Michael Straczynski, John Romita Jr.

52 sivua, värillinen

X-MEN 3/2004

Egmont kustanus Oy

Grant Morrison, Igor Kordey, Chris Claremont, Salvador Larroca

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan Egmontin kioskiuutuuksia. Arviot sisältävät JUONIPALJASTUKSIA.

Uusimpaan MEGAAN on koottu Hulk/Wolverine: Six Hours -minisarja. Bruce Jonesin kirjoittamassa jutussa yhteensattumien summa on melkoinen, kun huumerikolliset kaappaavat pienkoneen, joka kuljettaa myrkytyksen saanutta pikkupoikaa ja Bruce Banneria. Bannerin muuttuessa paineen alla Hulkiksi kone syöksyy maahan Kanadaan, jossa Wolverine sattuu olemaan patikoimassa. Yhteensattumia, kuten sanoin.

Tarinassa ryvetään läpi Kanadalaisen erämaan, kun sankarit ja geneerinen superroisto jäljittävät huumediilereitä ja näiden kaappaamaa kuolevaa skidiä. Jonesin idea on kertoa tarinan nimen mukaisesti kuuden tunnin aikajänteelle sijoittuva kertomus. Ajan kulua seurataan silloin tällöin kuviin ujutetuista kellotauluista, joka on ideana näppärä.

Kuten Jonesin jatkuvajuoninen Hulk-sarjakin, tämä yksittäinen tarina on rakennettu ja kerrottu hyvin, mutta hyvät koukut jäävät puuttumaan. Myrkytyksestä kärsivät poitsu on koomassa koko tarinan ajan eikä tämän kohtalo kiinnosta kuin tarinan sankareita. Mukaan heitetty superroisto on sellainen pitkäkyntinen örkki, joita nähtiin aikanaan kyllästymiseen asti Wolverinen oman lehden sivuilla, eivätkä muutkaan sivuhahmot ole juuri paljonkaan kiinnostavampia. Tämä tekee kokonaisuudesta yhdentekevän.

Suurempia ongelmia tarinassa ei varsinaisesti ole, mitä nyt Marveleita enemmän lukeneet saattavan ihmetellä loppuratkaisua, jossa sairas poika saa verensiirron Hulkilta. Aikaisemmissa tarinoissa Hulkin veri on muuttanut verensiirrossa Bannerin serkun hirviöksi ja tätä on käytetty syynä olla pelastamatta Bannerin ystävää aidsilta Hulk-verensiirrolla.

Kuvittaja Scott Kollins on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen tyylinsä on ilahduttavan selkeä ja yksityiskohtainen, tuoden mieleen ensimmäisenä Geoff Darrow’n. Ilmeisesti Marvelin älyttömän sisäisen sensuurin takia veri on väritetty ruskeaksi, joka tuntuu vähintäänkin tekopyhältä kun ottaa huomioon että tarinassa on muun muassa kohtaus, jossa Wolverine viiltää pahiksen käden irti.

SUOSITUS: Jälleen näemme Jonesilta tarinan, jossa ei sinällään ole vikaa, mutta joka ei myöskään nouse keskinkertaisen yläpuolelle, vaikka viehättävän näköinen onkin. Kuriositeetti.

SPIDER-MANISSA päättyy pitkä Venom-tarinakokonaisuus, joka jätti ainakin minut ihmettelemään sen olemassaolon tarkoitusta. Kirjoittaja Paul Jenkins antaa ymmärtää jotakin lopullista ja peruuttamatonta olevan tapahtumassa ja lukeepa kannessakin “Venomin loppu”, mutta mitään merkittävää ei oikeastaan tapahdu. Supersankarifiktiossa muutoksen illuusio on toki tärkeää, mutta Jenkinsin yritykset luoda draamaa on surullisen läpinäkyviä. Eddie Brock ja Venom-olio ovat kuolemassa, mutta eivät kuolekaan – kuka olisi arvannut? Aivan kuten vuosi sitten nähdyssä pitkässä Vihreä Menninkäinen -tarinassa, Jenkins lataa ennakko-odotuksia, mutta ei lunasta niitä lainkaan.

Toinen tarinan päätösjakson omituisuus on unohtaa aiemmissa osissa nähty sivujuoni sankarin koomassa viruvasta ystävästä, jonka tämä ottaa hoitaakseen. Oletin, että Jenkins yrittää rakentaa jonkinlaisen pääjuoneen vertautuvan tai sitä täydentävän sivujuonen, mutta tässä viimeisessä osassa siihen ei viitata lainkaan. Humberto Ramosin kuvitus on pätevää ja hän piirtää hienon Venomin, mutta tyyli ei edelleenkään sovi Jenkinsin tarinaan.

Lehden toisen puoliskon muodostaa J. M. Straczynskin kirjoittama ja John Romita Jr.:n kuvittama prologi ensi numeron oletettavasti suureen tarinaan, joka juhlistaa jenkki-Hämiksen numeroa 500. Jutussa nähdään perusnäppärää arkihupailua, joka on tavallaan muodostanut JMS:n tarinoiden selkärangan. Juttu loppuu cliffhangeriin, kun Hämähäkkimies kamppailee sankarikollegoidensa kanssa kaupunkia terrorisoivaa uhkaa vastaan. Näyttää siltä, että tarina vie jälleen sankarin mystisiin kuvioihin, joihin hahmo ei kovin hyvin sovellu. Jää kuitenkin nähtäväksi, mitä JMS ja JRJR ovat kehittäneet juhlanumeroon.

SUOSITUS: Venom-tarina päättyy antikliimaksiin. Alkavasta kokonaisuudesta puolestaan on liian varhaista antaa tuomiota.

Ja viimeisenä katsaus uusimpaan X-MENIIN. Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kokonaisuudella, jossa esitellään jälleen koko joukko uusia hahmoja ja ideoita. Tämä onkin yksi Morrisonin parhaista puolista kirjoittajana: hänellä on niin paljon ideoita, että hän voi vain heitellä niitä ilmaan ja tutkia niitä hetken, jättäen ne sitten jos niissä ei ole riittävästi potentiaalia. Tämän vuoksi hänen tarinansa saattavat vaikuttaa hätäisesti kokoonpannuilta, mutta jälkikäteen tarkasteltuna huomaa, miten hienosti Morrisonin pitkät tarinat toimivat kokonaisuuksina. Morrison on kirjoittaja, joka palkitsee tarkan lukijan.

Numerossa 3/2004 esitellään X-Yhdistys, maailmanlaajuinen versio Ryhmä-X:stä. X-Yhdistyksen kautta Morrison antaa tavallaan luvan käyttää päähenkilöidensä lisäksi niitä monia kymmeniä X-hahmoja joita vuosikymmenien varrella on esitelty. Nytkin nähdään koko joukko X-Voimasta, Uusista mutanteista ja Generation X:stä tuttuja hahmoja, kun X-Yhdistys lähtee ratkaisemaan kriisiä Eurotunnelissa.

Tarinan keskushenkilö on kuitenkin Fantomex, uusi Morrisonin esittelemä hahmo, eurooppalainen mutanttivaras. Oikeastaan kyseessä on pastissi vanhan Italialaisen sarjakuvan, Diabolikin päähenkilöstä. Hahmo on nähty myös elokuvassa Danger Diabolik. Diabolik oli mestarivaras, joka ainakin huiman 60-lukulaisessa filmissä varasti kaikki Italian rahat (!). Fantomexin nimi – “Fantom X” – saattaa myös viitata vuosisadan alun ranskalaisten dekkareiden Fantômas-superroistoon. Taas yksi osoitus Morrisonin käyttämistä viittauksista, jotka aukenevat tarkemmalla tutkiskelulla.

Tarina yllättäen puuttuu Wolverinen menneisyyteen, jotakin, johon Morrison vannoi olevansa koskematta kun hän alun perin esitteli ideoitaan Marvelin toimittajille. Ja totta puhuen Wolverinen menneisyyteen on puututtu aivan kylliksi. Morrison ei kuitenkaan vedä mattoa aiempien tarinoiden alta, vaan laajentaa taustaa, jonka lukija jo tietää. Tarinassa nähdään Ase X -ohjelman seuraajien uusia ihmisaseita ja sidotaan Wolverine osaksi pitkäaikaista linjaa keinotekoisesti luotuja yli-ihmisiä. Tarinassa nähty Ase XII jää valitettavasti vain kovin tylsäksi, yleiseksi viholliseksi.

Kuvituksesta vastaa Igor Kordey, jonka kuvitus ei edelleenkään oikein vastaa tarinan tasoa. Hänen rujo tyylinsä on parempaa kuin aiemmissa numeroissa on nähty, mutta on silti kovin epäviehättävää katsottavaa. Toimintakohtauksissa hänen tarinankerrontansa on kuitenkin hyvää: taistelu Eurotunnelissa näyttää oikeasti klaustrofobiselta ja viimeaikaisia toimintaelokuvia mukailevat kuvat ilmaan pysähtyneistä luodeista ovat hyvä idea.

Kokonaisuutena tarina on kiinnostava kokoelma uusia ideoita, jotka vievät X-maailmaa jälleen eteenpäin.

Chris Claremont talloo puolestaan tuttuja polkuja lehden lopussa nähtävässä X-Treme X-Men -tarinassa. Ja totta puhuen lopputulos pitkästyttää minut kyyneliin. Ensin kerrataan viime numeron tapahtumia, sitten Rogue kitisee tarpeettomassa takautumassa. Tämän jälkeen esitellään tarinan pahis, joka on Claremontille tyypilliseen tapaan arvoituksellinen, nähtävästi voittaman ja tuskallisen pitkäveteinen. Sääli vain, ettei tämä episodi ole yhtä järjenvastainen kuin Claremontin edellinen, joten siitä ei voi edes kirjoittaa pitkälti. Salvador Larrocca piirtää pätevästi.

SUOSITUS: Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kiinnostavina, mutta epätasaisesti kuvitettuina. Chris Claremont saa miehen kyyneliin, mutta ei hyvällä tavalla.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Marvel