Katuoja

THE GOON: CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER
Dark Horse
Eric Powell
128 sivua, värillinen

Elämän salaisuus on siinä, että mitään ei oikeastaan koskaan tapahdu. Kuule herätyskello, paina torkkunappia, nukahda uudestaan. Syö, mene töihin tai kouluun ja teeskentele tekeväsi jotain merkittävää. Rämmi kotiin, romahda sohvalle, ulkoiluta koira, suutele vaimoa, peittele lapset. Mene nukkumaan ja yritä epätoivoisesti tuntea jotain, ihan mitä tahansa, kun valmistaudut toistamaan saman seuraavana päivänä, jolloin taas tarvot vastatuuleen pimeässä kohti uutta mutta täysin samanlaista päivää vakuuttaen itsellesi että asiat voisivat olla pahemminkin. Voisit antaa suihinottoja porttikongeissa senttejä vastaan tai herra paratkoon kirjoittaa sarjakuvakritiikkejä nettisivuille. Toki huippuhetkiäkin on, mutta satunnaisten orgasmien tai niiden siunattujen viinanhuuruisten aamuöiden – niiden, joina et muista kuka olet – jälkeen odottaa paluu normaaliin. Ja päivät toistuvat samankaltaisina, paitsi joka aamu olet vanhempi, heikompi ja tyhmempi, kun liu’ut edelleen alaspäin viettävää spiraalia kohti unohdusta.

Joten: hurraa elämä. Suuri seikkailu, todellakin.

Onneksi meillä on taide. Taide on olemassa antamaan meille jotain mitä tuntea kaiken yhdentekevän jälkimodernin eksistentialistisen ahdistuksemme keskellä. Taide vaatii meitä tuntemaan ja toisinaan se onnistuukin. Vastaavasti tarinoiden hahmot elävät usein elämää, joka lähemmin tarkasteltuna muistuttaa todellisuutta yhtä paljon kuin vesiskootteri muistuttaa majavaa. Hahmojen elämässä, toisin kuin todellisessa elämässä, on tapahtumia ja merkitystä. Harvemmin nämä tapahtumat ovat kuitenkaan hyviä tai miellyttäviä. Päinvastoin, fiktiivisen hahmon elämä on sarja vastoinkäymistä, tuskaa ja tragediaa. Mutta se on OK, sillä kaikki nämä kauheudet tapahtuvat niille, jotka ne ansaitsevat: muille ihmisille. Toki jollain tasolla voimme samastua tarinan hahmoihin, mutta jos joutuisimme kokemaan osankaan siitä ulostemyrskystä, minkä keskelle keskiverto fiktiivinen hahmo sysätään, menettäisimme järkemme sekunneissa.

Tästä pääsemmekin THE GOON -sarjakuvan ensimmäisen varsinaisen sarjakuvaromaanin kolmannen näytöksen alkuun. Nimihenkilön elämän rakkaus on juuri kävellyt ulos ovesta ja Goon katsoo peiliin. Seuraa viiden sivun sarja sivun kokoisia sanattomia potretteja, joissa Goonin kasvot muuttuvat asteittain täydellisen, kaiken menettäneen epätoivon naamioksi. Se on fantastinen kohtaus ja vaikka tiesimmekin näin käyvän – kyseessä on niin ilmeinen tragedia, että lopputulos on vääjäämättömän selvä jo alkumetreiltä – se onnistuu koskettamaan. Sitä seuraava brutaalin väkivallan purkaus onkin sitten poikkeuksellinen katharsis.

Eric Powellin Goon-sarja on aina tasapainotellut komedian ja tragedian välimaastossa, kuin trapetsinuoraa polkupyörällä ylittävä apina. Nyt polkupyörä on sytytetty tuleen ja apina jonglööraa moottorisahoja, kun Powell syöksee karikatyyrihahmonsa täysiveriseen murhenäytelmään. “This ain’t funny”, lupaa kirjan alkusivu ja pitää lupauksensa: Goonille tyypillinen verinen slapstick-huumori ja absurdit pilat ovat poissa ja tilalla on tyylikäs fantasia-noir.

Silkkaa kurjuutta. The Goon aamutoimissaan.

The Goon on omalla nyrjähtäneellä logiikallaan toimiva sarja friikkien, zombejen ja hullujen tiedemiesten kansoittamasta kaupungista, jossain myyttisessä Yhdysvaltojen menneisyydessä. Kaupungin alamaailmaa johtaa arpinaamainen ja kovaotteinen Goon pallopäisen apurinsa Frankien kanssa. CHINATOWN AND THE MYSTERY OF MR. WICKER kertoo takautuvasti, mistä Goonin arvet ovat tulleet samalla, kun nykyhetkessä Goonin valta-asemaa uhkaa uusi haastaja.

Vaikka Goon onkin aina ollut hahmovetoinen tarina, ovat sen päähenkilöt jääneet sekä kuvan että tekstin tasolla lähinnä vitseiksi – erittäin hauskoiksi vitseiksi, mutta vitseiksi yhtä kaikki. Osittain juuri näitä ennakko-odotuksia vasten Powellin tyylivaihdos on niin tehokas. Vähän niin kuin klovni itkisi, tai oikeammin kuin klovni itkisi ja sitten hakkaisi jonkun pään sisään rautakangella.

The Goon on kuvitusta, väritystä ja tekstausta myöten Powellin visio. Tämä erottaa sen englanninkielisen edukseen sarjakuvan liukuhihnatuotannosta ja on tärkein syy siihen, miksi kokonaisuus toimii niin saumattomasti. Chinatown on myös kaunis kirja: takautumat on maalattu lannistavalla harmaalla, joista siirrytään vaivattomasti nykyhetken murrettuihin sävyihin. Vaikka varsinaisia vitsejä ei kirjassa olekaan, jaksaa Powell silti välillä leikitellä sarjakuvakerronnalla ovelasti.

Kuitenkin tärkein syy suositella Chinatownia ovat juuri nuo mainitut viisi sivua. Fiktiivinen hahmo menettää kaiken, ja hetken aikaa lukija tuntee olevansa elossa.

SUOSITUS: Hurraa elämä. Hurraa Goon.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Dark Horse