Katuoja

HÄRSKI MASI

Egmont kustannus Oy

Mort Walker työryhmineen

52 sivua, mustavalkoinen

SAMMY 13: APINAT JA GORILLAT

Egmont kustannus Oy

Jean-Pol, Cauvin

48 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 5/2004

Egmont kustannus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla aletaan purkamaan Egmontin kevään albumisumaa.

Suomen puolustusvoimien anteeksiantamattomin ominaisuus on se, että se kouluttaa vuosittain tuhansia inttijuttujen kertojia. Muistan, kun olin 19 vuoden herkässä iässä ja kaikki toverini lusivat intissä. Minä olin siviilipalveluksessa, mutta kävi itsellänikin aseeseen tarttuminen lähellä kun ainoa puheenaihe vapaa-aikana oli maanpuolustus.

Ottaen huomioon miten paljon armeijakaskuille vielä jaksetaan nauraa vuosienkin jälkeen, luulisi että MASI-sarjakuvalla olisi runsaasti materiaalia, josta vääntää vitsejä. Armeija olisi mainio miljöö purevalle satiirille, mutta Mort Walker ja hänen komiteansa eivät ole yrittäneet haastaa konservatiivista lehdistöä vaan pitäneet sarjakuvansa teemat keitään loukkaamattomina. Vaikka Masi alkuaikoinaan saattoikin olla subversiivinen sarjakuva, nykyolomuodossaan se on lattea perustrippi, joka pyörittää samoja väsyneitä kliseitä ja yksioikoisia hahmoja vuodesta toiseen, ymmärtämättä koskaan lopettaa.

Sinänsä onkin kiinnostavaa nähdä, mitä Walker kumppaneineen saa aikaiseksi, kun heidän ei tarvitse välittää sensoreista. HÄRSKI MASI kokoaa minialbumiin strippejä, joita ei ole sanomalehdissä julkaistu. Masi-vitsien lisäksi on sekaan heitetty muutama Liisa ja Lasse, Masan Arkki sekä Sami ja Siilo -strippi.

Pettymyksekseni pitää todeta, ettei “härski” meno ole kovinkaan perus-Masia anarkistisempaa. Tissi- ja kullivitsejä on kyllä riittämiin, mutta ei sen purevammin tai oivaltavammin kuin sanomalehtipuolellakaan. Armeija-aihetta ei juuri hyödynnetä, vaan vitsit ovat kovin geneerisiä, mutta eivät silti tarpeeksi hyviä ollakseen samastuttavia.

Eräänlaisena häpykarvana kahvimukin pohjalla on vielä kuvitus. Stripit ovat pelkkiä tussaamattomia luonnoksia. Jos Walkerin komitealla ei ollut aikaa simputtaa yhtä kuvittajaa tussaamaan sarjakuvia, ei koko albumia olisi kannattanut julkaista. Toisaalta, ei olisi kannattanut ehkä tussattunakaan.

SUOSITUS: Kohtuullisen munattomia kullivitsejä. En suosittele.

Vaikka Egmontin SAMMY -sarja on ehtinyt jo kolmanteentoista albumiinsa, olen silti onnistunut välttymään lukemasta ainuttakaan. Asia on täten korjattu. Kyseessä on klassisen siistillä eurotyylillä piirretty huumorisarjakuva, jossa liikutaan kieltolain aikaisessa Chicagossa. Nimihenkilö Sammy Day ja tämän pomo Jack ovat … niin, albumista ei oikeastaan käy selville, mikä päähenkilöiden toimenkuva on. Pressilapun mukaan he ovat “gorilloja”, joka toisaalta sopiikin albumin teemaan.

APINAT JA GORILLAT on farssi, joka käynnistyy kun päähenkilöt päätyvät evoluutiotutkijan kartanoon. Jack juo epähuomiossa seerumia, joka taannuttaa hänet apinaksi. Sitten seuraa takaa-ajoja, törmäilyä ja satunnaista väkivaltaa kun apinaeliksiiri joutuu vahingossa muun muassa Al Caponen ja tätä jahtaavan Elliot Nessin käsiin ja suihin. Taiteilijanimet Jean-Pol ja Cauvin osaavat koomisen ajoituksen eivätkä pelkää rikkoa kerronnan lakeja veistääkseen vitsejä. Mainiossa kohtauksessa autotakaa-ajo päättyy, kun gangsterijengi pyytää aikalisää mennäkseen katsomaan puusta roikkuvaa apinaa.

Laahaavasta alusta huolimatta vauhtiin päästyään albumi on oikein hauska. Tekijät pistävät loppua kohti alati isompaa vaihdetta silmään ja lisäävät entistä epätodennäköisempiä juonenkäänteitä. Apinat ja Gorillat on hyvin rakennettu ja rytmitetty sekoboltsikomedia. Selkeäviivainen kuvitus kuljettaa tarinaa mallikkaasti.

SUOSITUS: Yllättävän hauskaa ja toimivaa eurohölmöilyä. Suosittelen.

Uusimmassa SPIDER-MANISSA jatkuu Paul Jenkinsin ja Humberto Ramosin Venom-ta rina. Jenkins tuntuu edelleen aliarvioivan lukijoitaan. Venom-olio on jälleen sulautunut yhteen luuseri Eddie Brockin kanssa ja metsästää Hämähäkkimiestä. Ensimmäisen kappaleen päättävä suuri paljastus on, että Venom haluaa sulautua Hämähäkkimiehen kanssa Brockin sijaan. Niin sanottu paljastus on outo, koska se on ollut Venom-symbiootin motivaatio sen ensiesiintymisestä saakka. Miksi Jenkins esittää sen suurena paljastuksena?

Kenties kyseessä on jonkinlainen yritys esitellä Venom uudelle yleisölle. Ainakin olion taustat käydään läpi melko perusteellisesti. Jenkins ei kuitenkaan onnistu tekemään vihollisesta kiinnostavaa. Hahmo kärsi melkoisen inflaation 90-luvulla ja erottamalla symbiootin Brockista Jenkins tekee oikeastaan vain lisää hallaa hahmolle. Pelkkä musta oksennus ei ole kovin kiinnostava, vaikka kohtaus jossa Ihmeneloset saavat tutkia oliota onkin sinänsä hyvä välinäytös.

Taas nähdään, miten Jenkins on parhaimmillaan pyörittäessään sankarin ympärillä pyöriviä ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa sivujuonen keskiössä on päähenkilön koomassa viruva ystävä, jonka tämä ottaa hoitaakseen. Sivujuonella ei kuitenkaan vaikuta olevan kunnollista yhteyttä pääjuoneen, ei edes oikein temaattista sellaista ja vaikuttaa siksi irralliselta.

Ramos kuvittaa pätevää, vaikkakin tarinan synkeän ja maanläheisenkin perusluonteen soveltumatonta. Vahvasti karrikoidut hahmot irrottavat lukijan tarinasta. Toimintakohtauksissa Ramos pätevä, vaikkakaan hän ei saa kuviinsa liikkeen tuntua. Hänen ruutunsa ovat pikemminkin pysäytyskuvia: niiden sisällä ei tapahdu liikettä, jonka vuoksi toisinaan on vaikea ymmärtää mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi Kevin O’Neill saa tämän tyylin toimimaan, mutta Ramos ei.

SUOSITUS: Jenkinsin ja Ramosin pitkä Venom-tarina muistuttaa parivaljakon vuoden takaisesta Vihreä Menninkäinen -tarinaa. Kumpikaan ei hyödyntänyt Jenkinsin vahvuuksia eikä kumpikaan näytä kertovan mitään olennaista uutta antagonisteistaan. Jää nähtäväksi, pelastaako päätösjakso tasapaksun kokonaisuuden.

Ensi viikolla Egmontin albumisuman purkaminen jatkuu, olettaen että selviän Kemin sarjisfestareista hengissä. Jos muuten olette Kemissä niin tulkaa toki koputtamaan olkapäälle. Minä olen se sekava tyyppi.

.

THE GOON: MY MURDEROUS CHILDHOOD (AND OTHER GRIEVOUS YARNS)

Dark Horse Comics

Eric Powell

128 sivua, värillinen

Hyvää kirjan ja ruusun päivää, luulisin. Ei niin että sarjakuvaharrastaja kaipaisi tekosyitä ostaa luettavaa. Lähden tästä pian teemapäivän hulinoihin joten tällä viikolla arvioidaankin vain yksi alppari. Arviossa on pienen pieniä JUONIPALJASTUKSIA.

Harmittaako, että Mike Mignola ei ole hetkeen tehnyt mainioita Hellboy-sarjakuvaansa, koska on toiminut tulevan filmatisoinnin konsulttina? Ei syytä masentua, sillä Eric Powell tekee parasta aikaa Hellboy-sarjakuvaa, mitä nyt sarjan nimi on hämäävästi THE GOON.

The Goonin perusidea ja lähestymistapa muistuttaa tosiaan Hellboyta enemmän kuin vähän. Molemmissa jäyhä sankari taistelee yliluonnollisia uhkia vastaan, molemmat ovat humoristisia kauhugenrellä leikkiviä sarjoja, molempien tekijä sekä kirjoittaa että kuvittaa sarjakuvaa ja molempia julkaisee Dark Horse. The Goon on kuitenkin riittävän persoonallinen erottuakseen punaihoisesta kollegastaan.

Goon on arpinen lihaskimppu, entinen friikkisirkuksen apupoika joka on sittemmin päätynyt pyörittämään kaupungin järjestäytynyttä rikollisuutta ja suojelemaan siinä sivussa paikallisia. Hommaa riittääkin, kun kaupunkia piinaavat harhaanjohdetut rikolliset nerot, tärähtänyt saarnamies zombiarmeijoineen ja “Hobo Junglea” asuttavat kulkurit. Apunaan Goonilla on suurisuinen mutta lyhytkasvuinen aisapari Frankie, kovat nyrkit ja aimo annos periksiantamattomuutta.

MY MURDEROUS CHILDHOOD -albumi on järjestyksessä toinen, mutta vaikka en olekaan ensimmäistä lukenut minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia päästä sisään tarinoihin. Asiaa auttaa tietysti se, että kokoelma alkaa Goonin alakuloisella alkuperätarinalla, josta nopeasti siirrytään nykyhetkeen, hupaisaan juttuun jossa Goon nähdään häätämässä haudanryöstäjiä reviiriltään. Powell vaihtaa vaihteita pulp-tragediasta komediaan äkkiä, mutta samalla esittelee taitavasti sarjakuvansa ääripäät.

Kokoelma jatkuu yhtä yllättävänä ja hauskana. Huumori on absurdia tilannekomiikkaa, jossa älyttömätkin juonenkäänteet tuntuvat luontevilta. Goonin maailmassa voi tapahtua lähes mitä vain. Tavallaan kivikasvoisen päähenkilön pragmaattinen suhtautuminen erikoisiin otuksiin – tavallisesti turpiinveto – auttaa lukijaakin hyväksymään kaoottisen miljöön. “Mikä tahansa toimii Goonissa”, pohtii Powell loppusanoissaan, ja on varmasti oikeassa.

Kaikki toimii, vaikkei yhtä hyvin kuitenkaan. Kokoelman päättävät lyhyet tarinat ovat näppäriä, mutta kalpenevat vertailussa albumin pidempiin, mielettömämpiin sarjakuviin. Nuoren Goonin ensiaskelista gangsterina kertova juttu yhdistelee elementtejä Living dead -elokuvista ja Tenavat-stripeistä Kummisetä II -elokuvaa muistuttavaan juoneen. Hengästyttävä kasvukertomus riepottelee lukijaa ääripäästä toiseen, mutta pysyy samastuttavana sympaattisten päähenkilöidensä takia.

Sen lisäksi että Powell leikittelee lajityypeillä, hän leikittelee myös sarjakuvalla kerrontavälineenä. Jakso saattaa alkaa lapulla, jossa tekijä kertoo Goonin olevan muissa hommissa. Goonin sijaan näemmekin vinksahtaneen strppisarjan perheestä, joka ostaa tyttärelle lemmikiksi uuden “ääliön”. Sivun jälkeen Goon ja Frankie kuitenkin kyllästyvät touhuun, hyökkäävät sisään strippiin ja ampuvat “ääliön”. “Mites olisi tarina hullusta tiedemiehestä ja tämän tappajarobotista”, ehdottaa Goon korvaukseksi lukijalle. Tai miltäpä kuulostaa esittelyjakso, joka on toteutettu kokonaan valokuvasarjakuvana, pääosassa Powellin poika?

Goonissa nähdään jälleen, miten sulavasti ja vaivattomasti sarjakuva kulkee, kun kirjoittaja ja kuvittaja ovat sama henkilö. Powell on piirtäjänä koko lailla valmis. Hänen kerrontansa on varmaa ja viivansa pyöreää ja siistiä. Powellilla on myös taito kirjoittaa hahmojen suuhun dialogia, jota tekee mieli lainata ja jolle naureskelee vielä jälkeenpäin. Goon on saumaton kokonaisuus, Powellin visio siirrettynä paperille ilman välikäsiä – olettaen tietysti, että Powellilla on ollut visio. Hurmaavan hauska se on joka tapauksessa.

SUOSITUS: The Goon on pahuksen hauska sarjakuva, joka nousee pelkän irvailevan parodian yläpuolelle hyvillä hahmoillaan ja universaalilla, absurdilla huumorillaan. Hellboysta tai Mike Allredin Madmanista nauttineet löytänevät Goonista varmasti paljon pidettävää, vaikka Powellin oma tyyli tehdä sarjakuvaa erottaakin sen selvästi mainituista vertailukohteista. Mainio uusi tuttavuus.

Tagit: Dark Horse.

ALIAS VOL. 4: THE SECRET ORIGINS OF JESSICA JONES

Marvel Comics

Brian Bendis, Michael Gaydos

168 sivua, värillinen

Viime aikojen kiinnostavin tapahtuma Yhdysvaltojen sarjakuvaskenessä on kirjoittaja Micah Wrightin paljastuminen huijariksi. Toimintasarjakuvia kirjoittanut mies on väittänyt pitkälti toista vuotta olleensa Ranger-sotilas joka osallistui Yhdysvaltojen hyökkäykseen Panamaan vuonna 1989 – kaikki valetta. Wright on perustellut harjoittamaansa Yhdysvaltain nykyhallinnon vastaista kritiikkiään usein “sotilashistoriallaan” ja fiktiivistä taustaa on käytetty taajaan Wrightin oman Stormwatch-lehden ja muiden sarjakuvien markkinointiin, joten miehen valheella on pitkät jäljet ja epäilemättä pysyvä vaikutus hänen uraansa. Rami Rautkorpi on koonnut tapauksesta suomenkielisen yhteenvedon. Käykääpä lukemassa.

Wrightin patologinen valehtelu on kiinnostavaa, koska se on niin inhimillistä. Myönnän, että tapauksen kiehtovuudessa on tietty sosiaalipornahtava ulottuvuus, mutta halusin ottaa asian esille, koska on olen usein kirjoittanut Wrightista positiiviseen sävyyn ja kehunut hänen tuotoksiaan, täällä Katuojassakin. Wrightin vale ei tee hänen töistään vähemmän hyviä – ne ovat viihdyttäviä ja fiksujakin toimintasarjakuvia – mutta minun on enää vaikea suositella niitä, sillä niiden viehätys perustuu osittain Wrightin omiin näkemyksiin ja tämän persoonaan joka on nyt paljastunut sepitteeksi. Ne myytiin minulle radikaaliksi vasemmistolaiseksi kääntyneen entisen kapiaisen tuotoksina, ja nyt kun paljastuu ettei hän välttämättä ole kumpaakaan, teokset muuttuvat banaaleiksi.

Mitä haluan oikein sanoa, kysytte? Haluan sanoa, että vedän takaisin teille, lukijoilleni, mahdollisesti antamat suositukset Wrightin töistä. Ja että minä en ole koskaan ollut kosmonautti, vaikka olisinkin niin väittänyt.

Sen sijaan voi suositella vaikkapa Brian Bendisin ja Michael Gaydosin ALIAS-sarjan viimeistä albumia, viimeistä hyvää Marvel-sarjakuvaa.

Kärjistän, tietystikin, mutta THE SECRET ORIGINS OF JESSICA JONES on mielessäni eräänlainen tilinpäätös aikakaudelle, joka on eräs luovimpia, energisimpiä ja laadukkaimpia Marvelin historiassa.

Vuosina 2001-2003, Bill Jemasin ja Joe Quesadan johdolla teki monta asiaa oikein. Cross-overit hylättiin. Liialliset X-lehdet lakkautettiin. Ultimate-linja perustettiin houkuttelemaan uusia lukijota. Comics Codesta luovuttiin. Hyviä tekijöitä palkattiin kirjoittamaan ja piirtämään hyviä sarjoja. Ja mikä tärkeintä, heille annettiin suurilta osin vapaat kädet.

Vaikka aikakauden loppua kohden Marvel alkoikin oireilla entiseen tapaan, epäonnistuen surkeasti Epic-aloitteessa ja hukuttaen markkinat taas turhiin X-lehtiin, olivat nuo kaksi vuotta varsinaista kulta-aikaa verrattuna Marvelin nykyiseen lamautuneeseen tilaan. Lehtiä siistitään lapsiystävälliseksi, Ryhmä-X palaa jälleen Chris Claremontin ohjastettavaksi ja markkinoille työnnetään toinen toistaan keskinkertaisempia sarjakuvia. Kesällä Marvelilta nähdään cross-over-tarina. Vanha on uutta.

Aikakausi synnytti monta laadukasta sarjakuvaa, joista varmasti jotkin tullaan muistamaan genreklassikkoina. Grant Morrisonin New X-Men, Peter Milliganin ja Mike Allredin X-Statix, Brian Bendisin ja Alex Maleevin Daredevil, James Sturmin ja Guy Davisin Unstable Molecules, Garth Ennisin hurmeiset minisarjat sekä kenties Mark Millarin ja Bryan Hitchin Ultimates ja J. Michael Straczynskin ja John Romita Jr:n Hämähäkkimies tai Straczynskin ja Gary Frankin Supreme Power.

Sekä tietysti Brian Bendisin ja Michael Gaydosin Alias, viimeinen hyvä Marvel-sarjakuva. Arvio sisältää JUONIPALJASTUKSIA.

Olen arvioinut kaikki aiemmat Alias-kokoelmat, ja pitänyt niistä kaikista. Sarja on parantanut edetessään ja nyt viimeisessä osassa se on paikoin suorastaan ilmiömäinen. Aliaksen – ei mitään tekemistä samannimisen TV-sarjan kanssa – päähenkilö, yksityisetsivä Jessica Jones on entinen b-luokan supersankari joka on hylännyt trikoonsa ja keskittyy nyt jäljittämään Marvel-maailman kadonneita ihmisiä työkseen. Bendis on tavallaan trivialisoinut Jessican alkuperää, esittäen hänet ihmisenä ensin, kehnonpuoleisena supersankarina sitten. Siksi onkin odottamatonta, miten Jessican supersankarimenneisyys ja “alkuperä” nostetaan viimeisessä osassa tarinan keskiöön. Kaksiosaisessa takautumassa palataan Jessican nuoruuteen ja selitetään, mistä hän sai voimansa. Tarina jatkuu nykyhetkeen sijoittuvalla tarinalla, jossa vihollinen sankarittaren menneisyydestä palaa kiduttamaan häntä.

Kuvittaja Michael Gaydosin lähes lakoninen tyyli on ollut Aliaksen kantavia voimia alusta alkaen. Se on sitonut tarinat hienosti uskottavaan, todelliselta maistuvaan maailmaan, supersankareineen kaikkineen. Vasta nyt Gaydos pääsee näyttämään monipuolisuuttaan. Hän kuvittaa Jessican nuoruuteen sijoittuvat jaksot vinkeällä retrotyylillä, joka on yhdistelmä pastissia 60-luvun Marvel-tyylistä ja Daniel Clowesin mieleen tuovaa realismia.

Clowes-assosiaatio voi myös johtua nuoresta Jessicasta, joka muistuttaa hieman Ghost Worldin vieraantuneita nuoria naisia. Bendis kirjoittaa teini-Jessicaa ja tämän ympäristöä uskottavasti: rasittava pikkuveli, nahistelevat vanhemmat ja kiusaavat koulukaverit eivät tunnu kliseiltä. Se, että tarina sijoittuu lukioon Peter Parkerin rinnakkaisluokalle ei tee siitä vähemmän todentuntuista.

Jessican alkuperä on mainio, hieman Marvels-sarjakuvan hengessä kulkeva nostalgiatrippi joka onnistuu myös syventämään hahmoa. Ei niin että Jessican hahmo olisi ollut yksiulotteinen aiemmin: hahmo on yksi nyky-Marvelin parhaita, uskottavan inhimillinen, erehtyväinen aikuinen nainen joka vieläpä näyttää aidolta, kiitos Gaydosin kaunistelemattomien kynien.

Aliaksen viimeinen osa on paikoin hyytävää luettavaa. Jessica, josta ainakin minä olen oppinut hahmona pitämään, joutuu muistelemaan elämänsä pahinta aikaa: ajanjaksoa, jolloin hän joutui Purple Man -superroiston kiduttamaksi.

Sivumennen sanoen, supersankarittaren kiduttaminen on väsynyt, misogynistinen klisee, joka on nähty sarjakuvissa liian usein. Annan kliseen Bendisille kuitenkin anteeksi. Syitä on kaksi. Ensinnäkin hän ei käytä sitä keinotekoisesti rakentamaan hahmoa. Jessica on jo valmis, kun kidutuspaljastus tehdään. Toiseksi Bendis kiduttaa kaikkia päähenkilöitään – hän on kertonut aina pyrkivänsä laittamaan sankarinsa pahimpaan mahdollisimpaan tilanteeseen. Ja Aliaksessa hän onnistuu: voin pahoin lukiessani albumin raaimpia kohtauksia.

Secret origins of Jessica Jones on huikean hyvä päätös hienolle sarjalle. Se täydentää Jessican tarinan kaaren kauniisti, katharttisesti. Bendis heittää sekaan myös erikoista metafiktiota, kun tarinan roisto kuvittelee – tai tietää! – olevansa sarjakuvassa. “So this is Jessica’s comic?” Purple Man kysyy, katsoen suoraan lukijaan. Aivan Morrisonin Animal Manin veroinen lopetus se ei ole: Bendis ei kyseenalaista koko sarjakuvan mielekkyyttä, mutta hän tuntuu kyseenalaistavan itsensä. Tulkitsen tarinan siten, että Bendis itse on Purple Man – hän on vastuussa pahasta Jessican elämästä, hän pystyy komentamaan tarinan hahmoja mielensä mukaan ja ainoana tietää olevansa fiktiossa. Sarjakuvan lopuksi sarjakuvan päähenkilö saa piestä luojansa. Toisaalta, Bendis ansaitsi sen. Ja Jessica ansaitsi katharsiksensa.

Alias on nyt siis päättynyt. Jessican tarina jatkuu Bendisin kirjoittamassa Pulse -sarjakuvassa, jossa sivuhahmona nähdään muun muassa Ben Urich. Mutta erinomainen Gaydos ei jatka sarjakuvan kuvittajana, vaan kuvituksesta vastaa pätevä, vaikkakin keskinkertainen Mark Bagley, joka nähdään muuten välillä Aliaksenkin takautumien kuvittajana. Marvelin uuden, lapsiystävällisen linjan mukaisesti Pulse on suunnattu kaikenikäisille. Jos Pulse pystyy tavoittamaan edes osan Aliaksen viehätyksestä, olen aidosti hämmästynyt.

Siispä. Ei enää Jessicaa oksentamassa Thorin kengille, tyydyttämässä itseään Johnny Stormin kuva apunaan, haistattamassa vittuja Hämähäkkimiehelle, panemassa Voimamiestä eikä pieksämässä Hämähäkkinaista piipussaan polttavia nistejä. Kaikki tämä on tietysti toisarvoista: Alias oli ainoa aidosti aikuisille lukijoille suunnattu Marvel-sarjakuva, joka shokeeraamisen ohella myös haastoi lukijan. Se oli yksi parhaista Marvelin julkaisemista sarjakuvista ja yksi parhaista Bendisin koskaan kirjoittamista sarjakuvista. Loistavasti kerrottua ja kuvitettua, aidosti koskettavaa genrefiktiota. Nyt se on ohi.

SUOSITUS: Alias on viimeinen hyvä Marvel-sarjakuva. Toista sen kaltaista tuskin vähään aikaan tulee.

Tagit: Dark Horse.

DC-SPESIAALI 2/2004

Egmont kustannus Oy

Mark Waid, Leinil Yu, Jeph Loeb, Jim Lee, Alex Ross

100 sivua, värillinen

MR. NONE

Marko Alakruuvi

40 sivua, mustavalkoinen

SPIDER-MAN 4/2004

Egmont kustannus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tällä viikolla Mr. None sairastuu, Hämähäkkimies tapaa tuttuja, Batman muistelee menneitä ja Teräsmies elää niitä.

DC-SPESIAALISSA nähdään jälleen yksi episodi Terämies-maksisarjaa Synnyinoikeus ja Batman-tarinaa Hush. Alex Rossin maalaamaa ja Mark Waidin kirjoittamaa Valtakunta ja voima -sarjakuvaa en edelleenkään kommentoi, koska olen lukenut sen alkuperäiskielellä enkä usko että osaan arvioida sitä muuten kuin kokonaisuutena. Palaan asiaan jahka sarja on ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi.

Synnyinoikeudessa Teräsmies jatkaa ns. sankarin matkaa. Kun voimiaan toistaiseksi piilotellut Clark Kent joutuu keskelle afrikkalaisten heimojen välienselvittelyä joutuu hän käyttämään voimiaan hyvän puolesta, melko ennalta-arvattavasti. Tästä hän saa tietystikin inspiraation aloittaa sankarin uransa, ymmärtäen vastuunsa kantapään kautta. Waidin tarina muokkaa Teräsmiehen alkuperästä enemmän Hämähäkkimiehen alkuperää muistuttavan: nuori mies ymmärtää vastuunsa vasta kun viaton sivullinen menettää henkensä. Puristit saattavat paheksua tällaista inhimillistämistä – aiemmat Teräsmiehen inkarnaatiothan (suurimmaksi osaksi ainakin, versioita kun on monia) eivät ole tarvinneet ulkoisia ärsykkeitä ryhtyessään sankareiksi vaan toteuttivat vain luontaista sankarillisuuttaan. Vaikka Waidin Teräsmies onkin suoraselkäinen sankari, toisin kuin alkuaikojen nilkkimäinen Hämis, sysää hänet aktiiviseen sankaruuteen kuitenkin osittain syyllisyys siitä, ettei kyennyt pelastamaan toveriaan. Mielestäni uusi versio ei ole missään nimessä ongelma, varsinkin Waid myy sen lukijoille uskottavasti.

Waid lisää myös Teräsmiehen hahmoon kiinnostavia detaljeja. Esimerkiksi hahmon kyky nähdä ihmisten ja eläinten “auroja” ja siitä johtuva vegetarismi on näppärä päivitys, joka sopii hahmon humanismiin hyvin. Kuvittaja Leinil Yu kuvittaa Waidin ideat taitavasti ja korostaa asetelman maanläheisyyttä. Kerrankin Afrikkalainen kaupunki ei näytä kliseiseltä bambumajakylältä ja afrikkalaiset pukeutuvat muihinkin kuin lannevaatteisiin. Yu heittää mukaan kuvallisen nyökkäyksen kaikkien aikojen ensimmäiselle Terämieskannelle ikään kuin kertokseen, että nyt Terämiestä uudistetaan.

Birthrightin toinen osa on kelpo Teräsmies-tarina vaikkei mitään järisyttävän kiinnostavaa siinä tapahdukaan. Se on yksi etappi Teräsmiehen viimeisimmässä modernisoinnissa. Jää nähtäväksi onnistuuko Waid tekemään hahmosta itsessään kiinnostavan – tehtävä, joka on ollut perinteisesti vaikea. Useimmitenhan Teräsmies toimii vain muiden hahmojen kautta, vertailukohtana tai ikonina. Synnyinoikeuden alku on kuitenkin lupaava edelleen.

Jeph Loeb puolestaan ei uudista Batmania vaan penkoo tämän historiaa ja mytologiaa rutiininomaisesti. Tällä kertaa Batman vetää Jokeria turpiin ja muistelee kaikkia Jokerin aiheuttamia tragedioita. Loeb yrittää uskotella että nyt Batman on lopullisesti kyllästynyt Jokerin terroriin ja aikoo tappaa tämän. Arvatkaa kahdesti, tappaako.

On virhe Loebilta yrittää ladata mitään jännitystä asetelmaan, jonka lukija tietää olevan pelkkää keinotekoista draamaa. Batman ei tapa Jokeria – vaikka hänen oikeastaan pitäisi. Henkilökohtaisesti en kannata kuolemantuomiota, mutta jos syyllinen tanssii ruumiskasan päällä huutaen “Olen Murha-Mestari!” tai jotain vastaavaa, hyväksyn poikkeukset. Naurettavassa lopussa entinen komisario Gordon tulee antamaan lattean moraalisaarnan Batmanille ja kaikki lähtevät kotiin. Kaiken kaikkiaan banaalia.

Jim Lee kuitenkin osiltaan tekee kokonaisuudesta siedettävän. Taitava toimintakuvittaja esittelee monipuolisuuttaan, kun takautumissa nähdään maalattuja kuvia Bat-perheen kohtalonhetkiltä. Tämä kakku on ainakin päältä kaunis.

SUOSITUS: Koska tällä hetkellä kaikki DC-spesiaalin tarinat ovat kesken voi tätä numeroa suositella lähinnä vain ensimmäisestä pitäneille.

MR. NONE on laajennettu laitos vajaat kaksi vuotta aiemmin arvioimastani Mr. None -omakustanteesta. Nyt julkaistu omakustanne sisältää edellisen julkaisun sarjakuvat sekä saman verran uutta materiaalia.

Marko Alakruuvi käsittelee erikoista ja vaikeaa aihetta sarjakuvassaan. Mr. None on leskimies, joka on ollut masentunut vaimonsa kuolemasta saakka. Elämää piristävät harrastukset, harvat ystävät ja tytär perheineen. Mutta on lokakuu, sitten marraskuu ja Mr. None sairastuu vakavasti. Esipuheen mukaan tarina on fiktiota, mutta sen on inspiroinut Alakruuville läheisen vanhan miehen kuolema.

Lehden ensimmäinen, aiemmin julkaistu puolisko koostuu stripeistä, jotka on kuvitettu melkeinpä puhtaan symbolisella tyylillä. Tarinan henkilöt on hahmoteltu muutamalla viivalla, mutta tyyli ei ole lainkaan luonnosmainen. Alakruuvin hahmot ovat huolellisesti piirrettyjä ja jäykkiä, kuin paperianimaation hahmot. Puhekuplia ei käytetä vaan tekstit on sijoitettu ruutujen alalaitoihin. Tyylikokeilu on kiinnostava. Hahmot toimivat symboleina ja stripit ovat siksi helppolukuisia, kenties liiankin. Välillä täytyy pysähtyä pohtimaan, mitä oikeastaan tapahtuu tai mitä pitäisi tuntea. Periaatteessa traagisen materiaalin ja kliinisen esityksen kontrasti on haastava.

Stripit eivät ole perinteisessä mielessä strippejä. Vitsiä ei aina ole, ja kun onkin on se melko lakoninen. Kyseessä on vanhan miehen kuolemasta kertova tarina, joka on kerrottu stripein ja animaatiotyylisin hahmoin, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Lehden jälkimmäisessä osassa Alakruuvi vaihtaa kerrontatyyliä täysin. Lieneekö kyseessä ollut tietoinen valinta vai halu kokeilla uutta tyyliä, mutta kuvitus ja kerrontametodit ovat merkittävästi perinteisempiä kuin ensimmäisessä osassa. Vaikka tyyli onkin kulmikasta ja karrikoivaa, ovat hahmot tunnistettavia ja sarjakuvan keinoja, kuten puhekuplia ja ääniefektejä käytetään normaalisti. Kaiken kaikkiaan jälki näyttää hyvältä, vaikka välillä Alakruuvi työntääkin yhdelle sivulle reilun tusinan ruutuja. Suuremmassa koossa sarjakuva olisi näyttänyt paremmalta. Kokonaisuuden kannalta tyylillinen täyskäännös keskellä albumia voi vieraannuttaa lukijoita, mutta koska kappalejako on niin selvä ei se ainakaan minua täysin vieraannuttanut.

Toisessa osassa ei hypitä päivästä toiseen, vaan nähdään kaksi tapahtumaa. Ensin Mr. Nonen taloudenhoitaja ja tytär löytävät miehen tajuttomana ja toisessa Mr. None valmistautuu lähtemään leikkaukseen. Jakso loppuu siten, että Alakruuvi voi halutessaan vielä jatkaa tarinaa. Nyt hahmot saavat persoonallisuutta, joka oli vain arvailtavissa ensimmäisessä osassa. Sarjakuvan humanismi korostuu: Alakruuvi viljelee lempeää huumoria, joka lievittää päähenkilön lähestyvän kuoleman haikeutta.

SUOSITUS: Mr. None on erikoinen pieni sarjakuva. Se käsittelee vakavaa ja vaikeaa aihetta lämmöllä, huumorilla ja ymmärryksellä. Tyylilliset kokeilut ovat kiinnostavia, mutta tuskin kaikkien mieleen. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Mr. Noneen, jos draama- ja ihmissuhdesarjakuvat kiinnostavat noin yleensä.

Sarjakuvaa voi tilata tekijältä osoitteesta alakruuvi@yahoo.com tai puhelimitse numerosta 050 – 3234969. A5-kokoisen lehden hinta 5 euroa sisältää lähetyskulut. Mr. Nonea saa myös A4-koossa hintaan 6,5 euroa. Ainakin jälkimmäinen osa toimii oletettavasti paremmin suurempana.

Uudessa SPIDER-MANISSA Venom tekee paluun. Venom oli kovin suosittu hahmo 90-luvulla ja päätyi jopa omaan minisarjaansa ja lehteensä, joiden muisteleminen saa minut huonovointiseksi. Kirjoittaja Paul Jenkins yrittää nyt rehabilitoida hahmoa tarinassa “Nälkä”. Venomin symbiootti on irrallaan isännästään ja jostain syystä vaanii syöpäpotilaita. Samalla Hämähäkkimies tekee tuttavuutta kummallisiin naapureihinsa, mutta päätyy tietysti pian metsästämään hirviötä. Myös Flash Thompsonin sairaalavuoteella vieraillaan. Jenkins tasapainottelee näppärästi tarinan kauhuelementtien ja kevyempien ihmissuhdekuvioiden välillä.

“Nälkä” kuitenkin epäonnistuu kahdella tavalla. Ensinnäkin kuvittaja Humberto Ramos ei sovi tarinan kuvittajaksi. Hänen liioittelevat karikatyyrinsä ovat mainioita toimintakohtauksissa, mutta surullisiksi tai pelottaviksi tarkoitetuissa kohtauksissa ne etäännyttävät lukijaa tarinasta. Ramos osaa kyllä tarinankerronnan ja ruutusommittelun, mutta hänen tyylinsä ei ole kotonaan Jenkinsin tarinassa.

Toisekseen Jenkins yrittää rakentaa jutusta jonkilaista mysteeriä, kun Hämähäkkimies selvittää Venomin uutta tulemista, mutta tarinan “arvoitukset” ovat niin tuskallisen ilmeisiä, etteivät ne paljastuessaan yllätä lainkaan. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, mutta koska tarina on rakennettu siten, että “paljastukset” toimivat episodien loppuhuipennuksina, on kokonaisuus epädramaattinen.

SUOSITUS: “Nälkä” -tarinakokonaisuuden alku ei vakuuta. Jää nähtäväksi pystyykö Jenkins parantamaan seuraavassa numerossa.

.

BLACKSAD BOOK 2: ARCTIC NATION

ibooks

Juan Diaz Canales, Juanjo Guarnido

56 sivua, värillinen

BLACKSAD on espanjalaisten Juan Canalesin ja Juanjo Guarnidon luomus. Sarjan nimihenkilö on kovaksikeitetty etsivä, jolla on useiden kollegoidensa tavoin taipumus sotkeutua kohtalokkaiden naisten, säälimättömien murhamiesten ja likaisten politiikkojen juoniin. Philip Marlowesta Blacksadin erottaa lähinnä ulkomuoto: hän kun on parimetrinen, ihmismäinen kissa. Vaikka ympäristö ja tarinat ovatkin muuten karun realistisia myös kaikki muut sarjan hahmot ovat antropomorfisia eläinhahmoja.

Ensimmäinen Blacksad-albumi, englanninkieliseltä nimeltään Somewhere Within the Shadows, ilmestyi vuonna 2000. Jatko-osa Arctic Nation julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Eurooppalaisia kieliä taitamattomalle sarjakuvaharrastajalle Blacksad on kuitenkin pysytellyt tuntemattomana, sillä ensimmäistä englanninkielistä käännöstä saatiin odottaa viime vuoden lopulle saakka. Kustantaja ibooks ei kuitenkaan aikaile, sillä nyt on julkaistu englanniksi myös toinen albumi. Suomenkielistä käännöstä odottaville optimisteille minulla on myytävänä Lauttasaaren silta, mutta toisaalta ennustinhan, ettei toista Herrasmiesten liiga -sarjakuvaa koskaan käännettäisiin, joten mitäpä minä tiedän.

Arctic Nationissa Blacksad matkustaa suurkaupungista piskuiseen “Linjan” lähiöön. Köyhän perheen tytär on kadonnut ja tämän opettaja on pestannut etsivän etsimään. Mikään ei tietenkään ole miltä näyttää ja pian kissamme onkin kaulaa myöten uponneena Linjaa hallitsevien omaa rotuoppiaan saarnaavien politrukkien juoniin. Kaikki päättyy tietysti murheellisesti kun luurankoja vedetään kaapeista niin että osteopaatit saavat halvauksia.

Pohjimmiltaan Blacksad on perinteistä dekkarifiktiota, eikä edes kovin kunnianhimoista sellaista vaikka Canalesin tarina onkin rakennettu moitteettomasti ja on lajityypissään hyvä. Eläinhahmoista huolimatta tarina on tarkoitettu täysin vakavasti otettavaksi. Kuten dekkarikirjoittajat yleensä, Canaleskin flirttailee yhteiskuntakritiikin kanssa: Linjan asukkaat on jaettu köyhiin mustaturkkisiin eläimiin ja keskiluokkaisiin valkoisiin eläimiin. Naivin kuvaston käyttöä ei pelätä: Arctic Nationin, valkoisten äärijärjestön jäsenet kantavat puna-valko-mustia hihamerkkejä.

Vertailu toiseen eurooppalaiseen eläinetsivään, Benoit Sokalin tarkastaja Ankardoon, lienee välttämätöntä. Siinä missä Ankardo tapahtuu omassa fantasiamaailmassaan, osittain omalla logiikallaan, Blacksad näyttää sijoittuvan meidän maailmaamme, jonnekin 50-luvulle. Eläimet ovat vain symbolisesti eläimiä: joskus hahmoon saatetaan viitata “kissana” tai “kettuna”, mutta enimmäkseen hahmot ovat sokeita toistensa lajeille. Samoin Blacksad on muutenkin Ankardoa vähemmän fantastinen. Canales kirjoittaa suoraviivaista dekkaria, Sokalin on saanut dekkarin raameihin mahtumaan monenlaista teemaa ja kertomusta.

Tarinana Arctic Nation on edeltäjäänsä parempi. Canales on uskaltanut irtautua dekkarigenren peruskuvioista ja lisätä kokonaisuuteen myös hieman huumoria, jota ei juuri synkässä ykkösalbumissa nähty. Huumorista vastaa lähinnä machon Blacksadin aisapari, juorulehteen skuuppeja tehtaileva näätätoimittaja Weekly. Blacksadin ja Weeklyn keskinäinen dynamiikka rikastaa tarinaa merkittävästi: pelkän yksioikoisen Blacksadin seuraaminen olisi voinut käydä vanhaksi toisessa albumissa.

Vaikka siis Blacksad onkin hyvää keskiluokkaa tarinaltaan, se loistaa toteutuksellaan. Kuvittaja Guarnido on työskennellyt Disneylle animaattorina ja layouttejen piirtäjänä. Vaikka Blacksad oli hänen ensimmäinen pitkä sarjakuvansa, aikanaan näytti varmasti siltä että mies olisi syntynyt valmiina. Piirroselokuvamaailmasta hän tuo sarjakuvaan hämmästyttävän liikkeen tunnun: Guarnido yllättää toistuvasti jännittävillä kuvakulmilla, aivan kuin näkisi kameran liikkuvan ruutujen väleissä. Eläinhahmojen ilmeet ja eleet välittyvät intensiivisesti. Hahmoilla tuntuu olevan painoa ja voimaa.

Kuvakerronta ja liike eivät ole Guarnidon ainoita vahvuuksia. Blacksad on pelkkinä kuvinakin kovin kaunis katseltava. Ruudut on väärällään yksityiskohtia ja värimaailma heijastaa kulloistakin miljöötä täydellisesti – tämä kaikki vielä komeassa euroalbumikoossa. Hieno grafiikka ei kuitenkaan vie lukijan huomiota pois tarinasta, koska onnistunut kuvakerronta virtaa eteenpäin. Jälkeenpäin voi palata ihastelemaan yksittäisiä kuvia. Lataisin vielä lisää ylisanoja, mutta sanakirjani alkaa tyrehtyä – sanottakoon, että Blacksad on yksi parhaimman näköisiä tai taitavimmin kerrottuja sarjakuvia joita olen koskaan nähnyt.

SUOSITUS: Blacksad on yksi niitä sarjakuvia, jotka muistuttavat siitä, miksi luen sarjakuvia. Sen on kerronnallista ja kuvituksellista juhlaa, jota selailemaan palaa vielä monta kertaa lukemisen jälkeen. Tarinaltaan se ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta saa silti kaltaiseni enemmän vahvoja tarinoita arvostavan lukijankin innostumaan kuvittajan silkasta ammattitaidosta. Jos minun kehuni eivät riitä, on albumiin painettu kehuja Stan Leelta, Joe Kubertilta ja Sterankolta. Onpa Blacksad ollut myös ehdolla saamaan Angoulêmen festivaalien Coup de Couer -palkinnon. Suosittelen Blacksadia kaikille sarjakuvan ystäville.

.