Katuoja

THE GOON: MY MURDEROUS CHILDHOOD (AND OTHER GRIEVOUS YARNS)

Dark Horse Comics

Eric Powell

128 sivua, värillinen

Hyvää kirjan ja ruusun päivää, luulisin. Ei niin että sarjakuvaharrastaja kaipaisi tekosyitä ostaa luettavaa. Lähden tästä pian teemapäivän hulinoihin joten tällä viikolla arvioidaankin vain yksi alppari. Arviossa on pienen pieniä JUONIPALJASTUKSIA.

Harmittaako, että Mike Mignola ei ole hetkeen tehnyt mainioita Hellboy-sarjakuvaansa, koska on toiminut tulevan filmatisoinnin konsulttina? Ei syytä masentua, sillä Eric Powell tekee parasta aikaa Hellboy-sarjakuvaa, mitä nyt sarjan nimi on hämäävästi THE GOON.

The Goonin perusidea ja lähestymistapa muistuttaa tosiaan Hellboyta enemmän kuin vähän. Molemmissa jäyhä sankari taistelee yliluonnollisia uhkia vastaan, molemmat ovat humoristisia kauhugenrellä leikkiviä sarjoja, molempien tekijä sekä kirjoittaa että kuvittaa sarjakuvaa ja molempia julkaisee Dark Horse. The Goon on kuitenkin riittävän persoonallinen erottuakseen punaihoisesta kollegastaan.

Goon on arpinen lihaskimppu, entinen friikkisirkuksen apupoika joka on sittemmin päätynyt pyörittämään kaupungin järjestäytynyttä rikollisuutta ja suojelemaan siinä sivussa paikallisia. Hommaa riittääkin, kun kaupunkia piinaavat harhaanjohdetut rikolliset nerot, tärähtänyt saarnamies zombiarmeijoineen ja “Hobo Junglea” asuttavat kulkurit. Apunaan Goonilla on suurisuinen mutta lyhytkasvuinen aisapari Frankie, kovat nyrkit ja aimo annos periksiantamattomuutta.

MY MURDEROUS CHILDHOOD -albumi on järjestyksessä toinen, mutta vaikka en olekaan ensimmäistä lukenut minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia päästä sisään tarinoihin. Asiaa auttaa tietysti se, että kokoelma alkaa Goonin alakuloisella alkuperätarinalla, josta nopeasti siirrytään nykyhetkeen, hupaisaan juttuun jossa Goon nähdään häätämässä haudanryöstäjiä reviiriltään. Powell vaihtaa vaihteita pulp-tragediasta komediaan äkkiä, mutta samalla esittelee taitavasti sarjakuvansa ääripäät.

Kokoelma jatkuu yhtä yllättävänä ja hauskana. Huumori on absurdia tilannekomiikkaa, jossa älyttömätkin juonenkäänteet tuntuvat luontevilta. Goonin maailmassa voi tapahtua lähes mitä vain. Tavallaan kivikasvoisen päähenkilön pragmaattinen suhtautuminen erikoisiin otuksiin – tavallisesti turpiinveto – auttaa lukijaakin hyväksymään kaoottisen miljöön. “Mikä tahansa toimii Goonissa”, pohtii Powell loppusanoissaan, ja on varmasti oikeassa.

Kaikki toimii, vaikkei yhtä hyvin kuitenkaan. Kokoelman päättävät lyhyet tarinat ovat näppäriä, mutta kalpenevat vertailussa albumin pidempiin, mielettömämpiin sarjakuviin. Nuoren Goonin ensiaskelista gangsterina kertova juttu yhdistelee elementtejä Living dead -elokuvista ja Tenavat-stripeistä Kummisetä II -elokuvaa muistuttavaan juoneen. Hengästyttävä kasvukertomus riepottelee lukijaa ääripäästä toiseen, mutta pysyy samastuttavana sympaattisten päähenkilöidensä takia.

Sen lisäksi että Powell leikittelee lajityypeillä, hän leikittelee myös sarjakuvalla kerrontavälineenä. Jakso saattaa alkaa lapulla, jossa tekijä kertoo Goonin olevan muissa hommissa. Goonin sijaan näemmekin vinksahtaneen strppisarjan perheestä, joka ostaa tyttärelle lemmikiksi uuden “ääliön”. Sivun jälkeen Goon ja Frankie kuitenkin kyllästyvät touhuun, hyökkäävät sisään strippiin ja ampuvat “ääliön”. “Mites olisi tarina hullusta tiedemiehestä ja tämän tappajarobotista”, ehdottaa Goon korvaukseksi lukijalle. Tai miltäpä kuulostaa esittelyjakso, joka on toteutettu kokonaan valokuvasarjakuvana, pääosassa Powellin poika?

Goonissa nähdään jälleen, miten sulavasti ja vaivattomasti sarjakuva kulkee, kun kirjoittaja ja kuvittaja ovat sama henkilö. Powell on piirtäjänä koko lailla valmis. Hänen kerrontansa on varmaa ja viivansa pyöreää ja siistiä. Powellilla on myös taito kirjoittaa hahmojen suuhun dialogia, jota tekee mieli lainata ja jolle naureskelee vielä jälkeenpäin. Goon on saumaton kokonaisuus, Powellin visio siirrettynä paperille ilman välikäsiä – olettaen tietysti, että Powellilla on ollut visio. Hurmaavan hauska se on joka tapauksessa.

SUOSITUS: The Goon on pahuksen hauska sarjakuva, joka nousee pelkän irvailevan parodian yläpuolelle hyvillä hahmoillaan ja universaalilla, absurdilla huumorillaan. Hellboysta tai Mike Allredin Madmanista nauttineet löytänevät Goonista varmasti paljon pidettävää, vaikka Powellin oma tyyli tehdä sarjakuvaa erottaakin sen selvästi mainituista vertailukohteista. Mainio uusi tuttavuus.

Tagit: Dark Horse.

ALIAS VOL. 4: THE SECRET ORIGINS OF JESSICA JONES

Marvel Comics

Brian Bendis, Michael Gaydos

168 sivua, värillinen

Viime aikojen kiinnostavin tapahtuma Yhdysvaltojen sarjakuvaskenessä on kirjoittaja Micah Wrightin paljastuminen huijariksi. Toimintasarjakuvia kirjoittanut mies on väittänyt pitkälti toista vuotta olleensa Ranger-sotilas joka osallistui Yhdysvaltojen hyökkäykseen Panamaan vuonna 1989 – kaikki valetta. Wright on perustellut harjoittamaansa Yhdysvaltain nykyhallinnon vastaista kritiikkiään usein “sotilashistoriallaan” ja fiktiivistä taustaa on käytetty taajaan Wrightin oman Stormwatch-lehden ja muiden sarjakuvien markkinointiin, joten miehen valheella on pitkät jäljet ja epäilemättä pysyvä vaikutus hänen uraansa. Rami Rautkorpi on koonnut tapauksesta suomenkielisen yhteenvedon. Käykääpä lukemassa.

Wrightin patologinen valehtelu on kiinnostavaa, koska se on niin inhimillistä. Myönnän, että tapauksen kiehtovuudessa on tietty sosiaalipornahtava ulottuvuus, mutta halusin ottaa asian esille, koska on olen usein kirjoittanut Wrightista positiiviseen sävyyn ja kehunut hänen tuotoksiaan, täällä Katuojassakin. Wrightin vale ei tee hänen töistään vähemmän hyviä – ne ovat viihdyttäviä ja fiksujakin toimintasarjakuvia – mutta minun on enää vaikea suositella niitä, sillä niiden viehätys perustuu osittain Wrightin omiin näkemyksiin ja tämän persoonaan joka on nyt paljastunut sepitteeksi. Ne myytiin minulle radikaaliksi vasemmistolaiseksi kääntyneen entisen kapiaisen tuotoksina, ja nyt kun paljastuu ettei hän välttämättä ole kumpaakaan, teokset muuttuvat banaaleiksi.

Mitä haluan oikein sanoa, kysytte? Haluan sanoa, että vedän takaisin teille, lukijoilleni, mahdollisesti antamat suositukset Wrightin töistä. Ja että minä en ole koskaan ollut kosmonautti, vaikka olisinkin niin väittänyt.

Sen sijaan voi suositella vaikkapa Brian Bendisin ja Michael Gaydosin ALIAS-sarjan viimeistä albumia, viimeistä hyvää Marvel-sarjakuvaa.

Kärjistän, tietystikin, mutta THE SECRET ORIGINS OF JESSICA JONES on mielessäni eräänlainen tilinpäätös aikakaudelle, joka on eräs luovimpia, energisimpiä ja laadukkaimpia Marvelin historiassa.

Vuosina 2001-2003, Bill Jemasin ja Joe Quesadan johdolla teki monta asiaa oikein. Cross-overit hylättiin. Liialliset X-lehdet lakkautettiin. Ultimate-linja perustettiin houkuttelemaan uusia lukijota. Comics Codesta luovuttiin. Hyviä tekijöitä palkattiin kirjoittamaan ja piirtämään hyviä sarjoja. Ja mikä tärkeintä, heille annettiin suurilta osin vapaat kädet.

Vaikka aikakauden loppua kohden Marvel alkoikin oireilla entiseen tapaan, epäonnistuen surkeasti Epic-aloitteessa ja hukuttaen markkinat taas turhiin X-lehtiin, olivat nuo kaksi vuotta varsinaista kulta-aikaa verrattuna Marvelin nykyiseen lamautuneeseen tilaan. Lehtiä siistitään lapsiystävälliseksi, Ryhmä-X palaa jälleen Chris Claremontin ohjastettavaksi ja markkinoille työnnetään toinen toistaan keskinkertaisempia sarjakuvia. Kesällä Marvelilta nähdään cross-over-tarina. Vanha on uutta.

Aikakausi synnytti monta laadukasta sarjakuvaa, joista varmasti jotkin tullaan muistamaan genreklassikkoina. Grant Morrisonin New X-Men, Peter Milliganin ja Mike Allredin X-Statix, Brian Bendisin ja Alex Maleevin Daredevil, James Sturmin ja Guy Davisin Unstable Molecules, Garth Ennisin hurmeiset minisarjat sekä kenties Mark Millarin ja Bryan Hitchin Ultimates ja J. Michael Straczynskin ja John Romita Jr:n Hämähäkkimies tai Straczynskin ja Gary Frankin Supreme Power.

Sekä tietysti Brian Bendisin ja Michael Gaydosin Alias, viimeinen hyvä Marvel-sarjakuva. Arvio sisältää JUONIPALJASTUKSIA.

Olen arvioinut kaikki aiemmat Alias-kokoelmat, ja pitänyt niistä kaikista. Sarja on parantanut edetessään ja nyt viimeisessä osassa se on paikoin suorastaan ilmiömäinen. Aliaksen – ei mitään tekemistä samannimisen TV-sarjan kanssa – päähenkilö, yksityisetsivä Jessica Jones on entinen b-luokan supersankari joka on hylännyt trikoonsa ja keskittyy nyt jäljittämään Marvel-maailman kadonneita ihmisiä työkseen. Bendis on tavallaan trivialisoinut Jessican alkuperää, esittäen hänet ihmisenä ensin, kehnonpuoleisena supersankarina sitten. Siksi onkin odottamatonta, miten Jessican supersankarimenneisyys ja “alkuperä” nostetaan viimeisessä osassa tarinan keskiöön. Kaksiosaisessa takautumassa palataan Jessican nuoruuteen ja selitetään, mistä hän sai voimansa. Tarina jatkuu nykyhetkeen sijoittuvalla tarinalla, jossa vihollinen sankarittaren menneisyydestä palaa kiduttamaan häntä.

Kuvittaja Michael Gaydosin lähes lakoninen tyyli on ollut Aliaksen kantavia voimia alusta alkaen. Se on sitonut tarinat hienosti uskottavaan, todelliselta maistuvaan maailmaan, supersankareineen kaikkineen. Vasta nyt Gaydos pääsee näyttämään monipuolisuuttaan. Hän kuvittaa Jessican nuoruuteen sijoittuvat jaksot vinkeällä retrotyylillä, joka on yhdistelmä pastissia 60-luvun Marvel-tyylistä ja Daniel Clowesin mieleen tuovaa realismia.

Clowes-assosiaatio voi myös johtua nuoresta Jessicasta, joka muistuttaa hieman Ghost Worldin vieraantuneita nuoria naisia. Bendis kirjoittaa teini-Jessicaa ja tämän ympäristöä uskottavasti: rasittava pikkuveli, nahistelevat vanhemmat ja kiusaavat koulukaverit eivät tunnu kliseiltä. Se, että tarina sijoittuu lukioon Peter Parkerin rinnakkaisluokalle ei tee siitä vähemmän todentuntuista.

Jessican alkuperä on mainio, hieman Marvels-sarjakuvan hengessä kulkeva nostalgiatrippi joka onnistuu myös syventämään hahmoa. Ei niin että Jessican hahmo olisi ollut yksiulotteinen aiemmin: hahmo on yksi nyky-Marvelin parhaita, uskottavan inhimillinen, erehtyväinen aikuinen nainen joka vieläpä näyttää aidolta, kiitos Gaydosin kaunistelemattomien kynien.

Aliaksen viimeinen osa on paikoin hyytävää luettavaa. Jessica, josta ainakin minä olen oppinut hahmona pitämään, joutuu muistelemaan elämänsä pahinta aikaa: ajanjaksoa, jolloin hän joutui Purple Man -superroiston kiduttamaksi.

Sivumennen sanoen, supersankarittaren kiduttaminen on väsynyt, misogynistinen klisee, joka on nähty sarjakuvissa liian usein. Annan kliseen Bendisille kuitenkin anteeksi. Syitä on kaksi. Ensinnäkin hän ei käytä sitä keinotekoisesti rakentamaan hahmoa. Jessica on jo valmis, kun kidutuspaljastus tehdään. Toiseksi Bendis kiduttaa kaikkia päähenkilöitään – hän on kertonut aina pyrkivänsä laittamaan sankarinsa pahimpaan mahdollisimpaan tilanteeseen. Ja Aliaksessa hän onnistuu: voin pahoin lukiessani albumin raaimpia kohtauksia.

Secret origins of Jessica Jones on huikean hyvä päätös hienolle sarjalle. Se täydentää Jessican tarinan kaaren kauniisti, katharttisesti. Bendis heittää sekaan myös erikoista metafiktiota, kun tarinan roisto kuvittelee – tai tietää! – olevansa sarjakuvassa. “So this is Jessica’s comic?” Purple Man kysyy, katsoen suoraan lukijaan. Aivan Morrisonin Animal Manin veroinen lopetus se ei ole: Bendis ei kyseenalaista koko sarjakuvan mielekkyyttä, mutta hän tuntuu kyseenalaistavan itsensä. Tulkitsen tarinan siten, että Bendis itse on Purple Man – hän on vastuussa pahasta Jessican elämästä, hän pystyy komentamaan tarinan hahmoja mielensä mukaan ja ainoana tietää olevansa fiktiossa. Sarjakuvan lopuksi sarjakuvan päähenkilö saa piestä luojansa. Toisaalta, Bendis ansaitsi sen. Ja Jessica ansaitsi katharsiksensa.

Alias on nyt siis päättynyt. Jessican tarina jatkuu Bendisin kirjoittamassa Pulse -sarjakuvassa, jossa sivuhahmona nähdään muun muassa Ben Urich. Mutta erinomainen Gaydos ei jatka sarjakuvan kuvittajana, vaan kuvituksesta vastaa pätevä, vaikkakin keskinkertainen Mark Bagley, joka nähdään muuten välillä Aliaksenkin takautumien kuvittajana. Marvelin uuden, lapsiystävällisen linjan mukaisesti Pulse on suunnattu kaikenikäisille. Jos Pulse pystyy tavoittamaan edes osan Aliaksen viehätyksestä, olen aidosti hämmästynyt.

Siispä. Ei enää Jessicaa oksentamassa Thorin kengille, tyydyttämässä itseään Johnny Stormin kuva apunaan, haistattamassa vittuja Hämähäkkimiehelle, panemassa Voimamiestä eikä pieksämässä Hämähäkkinaista piipussaan polttavia nistejä. Kaikki tämä on tietysti toisarvoista: Alias oli ainoa aidosti aikuisille lukijoille suunnattu Marvel-sarjakuva, joka shokeeraamisen ohella myös haastoi lukijan. Se oli yksi parhaista Marvelin julkaisemista sarjakuvista ja yksi parhaista Bendisin koskaan kirjoittamista sarjakuvista. Loistavasti kerrottua ja kuvitettua, aidosti koskettavaa genrefiktiota. Nyt se on ohi.

SUOSITUS: Alias on viimeinen hyvä Marvel-sarjakuva. Toista sen kaltaista tuskin vähään aikaan tulee.

Tagit: Dark Horse.