Katuoja

BORGTRON NUMERO 11
Jyrki Nissinen
Zum Teufel / Lesot lehdet
36 sivua, mustavalkoinen

Jyrki Nissisen Borgtron-lehti on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Borgtron-mutantti on edelleen jumissa jossain Kainuun korvessa. Surkea otus hautoo itsemurhaa ja tämän sadomasokistinen ”parisuhde” jalkanaamaisen Marjatta-olion kanssa saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tällä kertaa Marjatta hylkää Borgtronin keskelle öistä talvimetsää. Mutantti harhailee pakkasessa ajatustensa ahdistamana – ”En voi jäädä tänne venaamaan, että ongelmanratkaisuplaneetta räjähtää ja säteily alkaa vaikuttamaan” –  päätyy penkomaan taukopaikan lehtiroskista – ”Tarvitsen pari tuhmaa kuvaa  liitteeksi tulevaan itsemurhakirjeeseeni” – ja lopulta tuhoaa hulluuskohtauksessaan suljetun bensa-aseman rakentaessaan ”Suomen suurinta hampurilaista”.

Borgtron 11 - Jyrki Nissisen kansitaidetta

Borgtron 11 lienee sarjan tähänastisista synkin osa. Ensimmäistä kertaa emme näe muita hahmoja kuin nimihenkilön, ellei hahmoksi lasketa Kainuun talvista metsämaisemaa, jonka puita Nissinen kyllä piiirtää poikkeuksellisella pieteetillä, ainakin verrattuna hänen tyypilliseen rujoon tyyliinsä. Tarina koostuu ainoastaan Borgtronin alati sekavammaksi ja synkemmäksi käyvistä mietteistä, aina siihen asti kun sekopäinen sankarimme toikkaroi alasti, verisenä ja lasinsirujen peittämänä autiolla huoltsikalla.

Olen ollut tunnustuksellinen Nissis-fani 2000-luvun alusta saakka, jolloin luin hänen ensimmäisiä pienlehtiään. Onneksi mies on pysynyt tuotteliaana sekä myös laajentanut repertuaariaan. Auttaja Hai on hämmentänyt Hesarin viikonloppuliitteen lukijoita jo pitkään ja Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaani on huikeimpia Suomessa koskaan ilmestyneitä sarjakuvateoksia. Aiemmin koin tarvetta perustella mieltymystäni Nissisen tuotantoon, mutta hänestä – ja samalla minun mielipiteestäni – on tullut lähes valtavirtaa ja voinkin nyt lähettää terveisiä kaikille, jotka eivät pidä Jyrki Nissisen tuotannosta: voitte hypätä nuotioon ja kuolla.

Tekisi mieli sanoa, että Nissinen on ”kypsynyt” tekijänä, mutta se ei tekisi hänen tuotannolleen oikeutta. Vaikka Nissinen on aina pyörinyt härskien aiheiden parissa ja viljellyt alatyylisiä heittoja,  Nissisessä ei kyse ole koskaan ollut shokeeraamisesta tai jälkiteini-iän kapinasta. Nissinen katsoo todellisuutta 45 asteen kulmasta ja näkee jotain, mitä me emme. Hänen kirjoittamansa dialogi – tai tässä numerossa monologi – on täynnä päältä katsottuna järjettömiä heittoja, mutta kontekstissa ne toimivat. Borgtronin absurdiudessa ei ole mitään pakotettua, ei minkäänlaista tarvetta keksiä outoja juttuja pelkästään niiden keksimisen ilosta. Kaikesta venkoilustaan huolimatta Nissinen on tarinankertoja ja ymmärtää sarjakuvakerronnan päälle tarpeeksi irtautuakseen normeista. Hän harhaileekin alati kauemmas yleisesti hyväksytyistä tarinankerrontakäytännöistä. Borgtronin tarina nykii eteenpäin kuin soratielle hajoava Toyota Corolla, välillä hyytyen paikalleen kokonaan. Numeron 11 mykistävimmässä kohtauksessa Borgtron täyttää naistenlehden testiä sivukaupalla, lopulta päätyen synkkään lopputulokseen elämänsä laadusta.

Borgtron on kurjuuden ja mielisairauden suureepos. Jos se olisi elokuva, siinä olisi David Lynchin ohjaus ja Tommi Liimatan käsikirjoitus. Jos sävelteos, se olisi Philip Glassin sävellys Gösta Sundkvistin sanoilla. Nissisen käsissä perämetsän mielisairaan sekakäyttäjän elämä muuttuu absurdiksi, yleistettäväksi kuvaelmaksi nurkkaan ajetun mielen hitaasta rapautumisesta.

Minä olen Borgtron. Sinä olet Borgtron. Borgtron on totta.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

PIMEÄN POLUT – PROLOGEJA
Sari Manninen
32 sivua, mustavalkoinen / osittain värillinen
pimean.polut(at)gmail.com
ttluciferal.deviantart.com/

Sanotaan, että kaikkien ihmisten sisältä löytyy romaani. Yleensä kuitenkin jätetään sanomatta, että useimpien kohdalla se on syytä pitääkin siellä. Jostain syystä jos rajataan tarkastelua sarjakuvan tekemisestä kiinnostuneisiin ihmisiin, sama sääntö tuntuu pätevän fantasiaeepoksiin. Sari Manninen on taidekoulun päättötyönään uskaltautunut päästämään ulos ensimmäisen osan omasta fantasiaeepoksestaan.

Ne fantasiaeepokset, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, kertovat yleensä erityislaatuisesta yksilöstä, jonka kohtalo on valinnut suorittamaan Tärkeää Tehtävää. Ongelma ei ole niinkään se, että se on kulunut klisee, vaan se, että kohtalon oikkujen armoilla oleva sätkynukke ei ole niin kiinnostava kuin valinnoillaan oman polkunsa määrittävä toimija. Jälkimmäinen tämän lehden kahdesta prologista on tässä suhteessa aika huolestuttava. Jonkin ihmeellisen valtakunnan kruununperijä nousee aikuistumisriitissä korkean tornin katolle, missä hän kohtaa varjo-olennon, joka tunnistaa hänet kauan odotetuksi Varjon Lapseksi, joka on tuova mukanaan uuden kunniakkaan aikakauden.

Tällainen on prologi pahimmassa merkityksessään: Pelkkiä suuria lupauksia siitä, kuinka vaikuttavia asioita sarjassa tulee joskus myöhemmin tapahtumaan, piittamatta lainkaan siitä, että lukijan pitäisi vaikuttua jo siitä julkaisusta, jota hän on parhaillaan lukemassa. On oireellista, että prinssiä ei nimetä tarinassa laisinkaan. Hän ei tee mitään kiinnostavaa, kunhan vain potee suurpiirteisen profetian ruumiillistumalle ymmärrettävästi aiheutuvaa eksistentiaalista angstia.

Ensimmäinen prologi sen sijaan tuo vahvasti mieleen erään eeppisen fantasiaromaanin, joka hyvin paljon ansaitsi tulla kirjoitetuksi: Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrellin. Pimeän poluissa liikutaan hieman Clarken kirjan kahden vuosisadan takaista eurooppalaista luokkayhteiskuntaa muistuttavassa maailmassa, jossa magiasta kiinnostuneet kirjanoppineet joutuvat tekemisiin vaarallisen yliluonnollisen olennon kanssa.

Herttua van der Axell löytää metsästysretkellään metsenhengeksi epäilemänsä haavoittuneen, ihmismäisen olion ja kohtalokkaan ylimielisesti ottaa sen vangikseen analysoitavaksi. Kiehtova jännite syntyy kahden maailman välisen rajapinnan tarkastelusta: Kun van der Axell tekee ruumiinavauksen olennolle, hän huomaa sisäelimien olevan riimujen peitossa. Tämä hienovarainen yksityiskohta on dramaattisesti ristiriidassa meidän tuntemamme maailman lainalaisuuksien kanssa. Luonteeltaan maaginen olento voi pinnallisesti muistuttaa ihmistä, mutta sen ei tarvitse olla meidän tuntemiemme evoluutiomekanismien selitettävissä.

Kuvitus on kunnianhimoisesti harmaasävytettyä, muutamalla sivulla jopa tietyillä huomioväreillä tehostettuna. Viivankäytössä, perspektiiveissä ja hahmoissa on selvää harjaantumattomuutta, mutta kuvakerronta on täysin sujuvaa. Parhaimmillaan Mannisen perusteellinen kuvitustekniikka tekee ruuduista ikkunoita, joiden lävitse lukija seuraa tapahtumia dokumentaarisesti. Tämä edesauttaa ihmeen tunnun syntymistä huomattavasti tehokkaammin kuin genren kliseisiin turvautuminen.

SUOSITUS: Jos nämä kaksi prologia olisivat kaksi erillistä julkaisua, en epäröisi jättää suosittelematta toista niistä. Ja siinäkin tapauksessa epäröisin suositella julkaisua, joka on vain prologi pidemmälle tarinalle. Mutta se on hyvä prologi: Se antaa ymmärtää, että jatko voisi olla lukemisen arvoista.

Tagit: pienlehdet.

REVULSION
Deep Black Comics
Joona Nikinmaa, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen

Tässä vaiheessa olisi ehkä paikallaan pieni yhteenveto Deep Black Comicsin tähänastisesta tuotannosta:

Ensimmäinen silmiinpistävä seikka saattaa olla se, että esitettyjen muuttujien välillä ei tunnu olevan merkittävää korrelaatiota. Itse olisin kuitenkin valmis vetämään sen johtopäätöksen, että REVULSION osoittaa tärkeää edistysaskelta tekijöiden itseluottamuksessa. Nyt he tietävät pystyvänsä tekemään lukemisen arvoista sarjakuvaa ilman, että siinä täytyy olla paljaita tissejä.

Hyväksi koetussa kauhugenressä kuitenkin jatketaan. Revulsion ottaa käsittelyyn vampyyrit, mutta tuttua kuviota monimutkaistetaan tekemällä vampyyreistä hirviöitä vampyyreille (kuten Blade II:n Reaperit). Kummajaiskertoimen lisääminen pohjustetaan ironisesti prologissa, jossa hirviötarhan johtaja syyttää lipputulojen vähenemisestä liian tavanomaisia vampyyreja, ja lupaa sijoittajille friikkejä, selkäpiitä karmivia petoja.

Tarinan päähenkilö, kadottamaansa rakastaan jäljittävä vampyyri Antal joutuu epäsuorasti tuon suunnitelman uhriksi parantolassa, joka hoitaa verenhimostaan eroon haluavia vampyyrejä. Tarinassa on hieman liikaa pohjustusta tarinan pituuteen nähden, mutta kokonaisuus toimii. Jos sitä pysähtyy miettimään, koko juttu tuntuu varsin epätodennäköiseltä viritelmältä, mutta pelkästään päähenkilön näkökulmasta ajateltuna tarinassa on selkeä logiikka ja kaari. Juonenpätkiä ei kuitenkaan sidota kiinni aivan prologia myöten, vaan loppuratkaisu enteilee jatko-osaa. Ja täytyy myöntää, että odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Käsikirjoittaja Joona Nikinmaa näyttää todella osaavan asiansa. Erityisen vaikuttavaa on lehden englanninkielisyys. Karu totuushan on se, että suomalaisille markkinoille on järjetöntä tehdä englanninkielistä sarjakuvaa. Jos tarkoitus ei ole markkinoida teosta ulkomaille, ei ole mitään syytä nolata itseään käyttämällä enemmän tai vähemmän sujuvasti hallitsemansa äidinkielen sijasta väistämättä heikommin sujuvaa vierasta kieltä. En tiedä, mihin Deep Black Comicsin miekkoset tällä julkaisulla tähtäävät, mutta siitä haittapuolesta ei tarvitse olla huolissaan. Nikinmaan englanninkielinen teksti on erinomaista. Hän onnistuu jopa antamaan hahmoille vakuuttavasti erilaisia puhetyylejä, joista hienovaraisimpana esimerkkinä päähenkilön tapa olla käyttämättä lyhennyksiä kuten “it’s”.

Sami Kivelän ja Jussi Piirosen kuvitus on huippuluokkaa. Tussausjälki saisi olla hieman siistimpää, mutta jos verrataan edelliseen julkaisuun, Sheriffi Alamon legendaan, Piironen ei pärjää tässä suhteessa yhtään sen huonommin kuin Kivelä itse. Luultavasti asia korjaantuisi vain antamalla tussaukselle kaiken sen ansaitseman ajan ja huomion.

SUOSITUS: Tätä on odotettu ensimmäisestä Drolicasta lähtien: taidot ovat kirineet kiinni innon. Rima on asetettu tarpeeksi korkealle, mutta myös ylitetty vaivatta. Pitäkää silmällä näitä tekijöitä.

Tagit: pienlehdet.

MORTUM: SHERIFFI ALAMON LEGENDA
Deep Black Comics
Karo, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican ja Mortumin tekijät palaavat pitkän sarjakuvan pariin villissä lännessä käväisevällä zombitarinalla.

Zombigenre on itse asiassa minulle suhteellisen uusi tuttavuus. En nähnyt lainkaan zombileffoja teininä, saati sitten lapsena, joten hatariin mielikuviin perustuen kuvittelin sen olevan jokseenkin yhtä banaali veritehosteilla mässäilyyn tukeutuva genre kuin ns. slasherit. Nyttemmin olen nähnyt muutaman kunnon zombileffan – George A. Romeron Night of the Living Deadin, Tom Savinin uusintaversion siitä sekä Zack Snyderin uusintaversion Romeron Dawn of the Deadista – ja olen käsittänyt, että zombeissa on pohjimmiltaan kyse sivilisaation pintakerroksen murenemisesta ja ihmislajin nurjan puolen kohtaamisesta. Hyvä zombitarina ei pelottele ainoastaan aivojensyöjien laumoilla vaan myös sillä, miten “normaalit” ihmiset niihin reagoivat.

Sheriffi Alamon legenda ei ole sellainen tarina.

Tarinan ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Arizonaan, jossa mies nimeltä John Alamo toimii sheriffinä Tucsonin lähellä sijaitsevassa kaupungissa (tämä on varmaankin viittaus Forrest Gump -elokuvaan, jossa sotilas nimeltä Dallas oli kotoisin Phoenixistä, Cleveland Detroitista ja Tex – no, Tex oli jostain muualta). Kun intiaanipoppamiehen haudoistaan nostattamien ruumiiden armeija hyökkää kaupunkiin, sheriffi Alamo käy urhoolliseen taisteluun, jonka seurauksena hänen legendansa muistetaan vielä nykyäpäivänäkin.

Tarinan toisessa osassa sheriffin vaimon jälkeläinen Dana ja hänen opiskelutoverinsa lähtevät kesälomaretkelle sheriffin legendan syntysijoille. Danan näkemät unet elävistä kuolleista ennustavat reissulle kehnoa loppua.

Sheriffi Alamon legenda on tarina ilman keskikohtaa. Hyvä puoli on se, että siinä on kyllä alku ja loppu; huono puoli on se, että ne ovat väärässä järjestyksessä. Sheriffin yhteenotto elävien kuolleiden kanssa olisi kohtuullisen tyydyttävä huipentuma tarinalle, mutta sen jälkeen seuraa vielä yhtä monta sivua joutavien hahmojen esittelyä ja ennalta-arvattavan juonenkäänteen itseään toistavaa enteilyä. Siinä vaiheessa, kun jotain alkaa taas tapahtumaan, sivut loppuvat kesken. Jos zombitarina edellyttää minulta kiinnostusta tympeitä muotinukkehahmoja kohtaan, olisi kohtuullista, että pääsisin edes näkemään, kuinka heiltä popsitaan aivot päästä.

Täysin yllätyksettömäksi juonta en voi kutsua, sillä olin varsin äimistynyt häpeämättömän tökeröstä tavasta, jolla ennaltamäärätty lopputulos tehdään mahdolliseksi. Neljä kesälomailemaan lähtevää opiskelijaa ottavat autoonsa mukaan laatikollisen dynamiittia, koska “Eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea eräretkellä tarvitaan!” Täytyy myöntää, että keskustelu itseäni vähemmän suojattua elämää eläneiden kanssa paljasti, että aivan tavalliset ihmiset tekevät joskus varsin järjettömiä temppuja räjähteiden kanssa, mutta kuten Otto tähän totesi: Toisin kuin oikeassa elämässä, fiktiossa täytyy olla jotain järkeä.

Kuten edellisessä Mortumissa, Sami Kivelä ja Jussi Piironen ovat jakaneet piirrostyön keskenään. Kivelän karhean realistinen viiva tuo eloon menneisyyden ja Piirosen tyylitellympi, teräväreunainen kuvitus nykyhetken. Amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan jäljittely on niin silmiinpistävää, että en edelleenkään voi olla miettimättä, ketä tässä oikein matkitaan. Luke Rossin muutaman vuoden takainen Jonah Hex ainakin muistuttaa kovasti Kivelän osuutta sekä villiin länteen sijoittumisen että kuvitustyylin puolesta, mutta joka tapauksessa Kivelä saa suorituksen vaikuttamaan luontevalta. Piirosen viivat sen sijaan eivät edelleenkään näytä olevan aivan oikeassa paikassa oikeasta syystä. Kummankin piirtäjän antaumuksellinen asenne kuitenkin näkyy johdonmukaisessa tasossa ja kerronnallisessa selkeydessä.

Painotyön yksityiskohtiin huomiota kiinnittäviä saattaa vaivata se, että muutamalla sivulla pitkin lehteä on yhdistelty harmaasävykuvitusta ja puhdasta mustavalkoista sisältäviä ruutuja siten, että myös mustavalkopiirrokset ovat rasteroituneita. Tältä olisi varmaankin voitu jotenkin välttyä, koska puhekuplien tekstit ovat näillä sivuilla kuitenkin rasteroitumattomia.

Viimeisen kiusallisen silauksen lehdelle antaa väkinäinen kirjoitustyyli, joka muistuttaa huonoa suomennosta – ja minä kyllä tiedän yhtä sun toista huonosta suomentamisesta.

SUOSITUS: Tehoton tarina toimii vain kehyksenä piirrostyölle, mutta edes tilaisuutta kunnon zombimässäilyyn ei hyödynnetä täysin. Genreä arvostavalle anti on varsin laiha: Muutama gorekohtaus, yhdet paljaat tissit ja huolettoman typerä käsikirjoitus. Riman voisi asettaa korkeammallekin.

Tagit: pienlehdet.

ELÄTTI I/II
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen
4 €
jylhamikko (at) gmail.com

Lehden takakannessa Mikko Jylhä kertoo, että alunperin tarina oli tarkoitus julkaista albumina, mutta kustannussyistä se päätyi lehtimuotoon. Tämän lehden pitäisi siis sisältää ensimmäinen puolisko koko tarinasta, mutta itse asiassa se vaikuttaa sitäkin pienemmältä osuudelta, pelkältä prologilta. Jylhän varsinaiset tarkoitusperät selvinnevät sitten, kun koko tarina on luettavissa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että juonen sijasta pääpaino on ollut tiheän, romaanimaisen kerrontatavan luomisessa.

Tarina sijoittuu nähtävästi feodaaliajan Suomeen, jossa päähenkilö Sammakko huolehtii linnan vähäpätöisimmistä askareista. Hän jakaa ruoat sotilaille sekä vangeille, jotka taistelevat areenalla sotilaita vastaan. Taistelujen jälkeen Sammakko siivoaa jäännökset pois. Myös muuhun linnan väkeen tutustutaan Sammakon näkökulmasta. Juonen käänteet koskevat lähinnä areenalla menestyvää vankia, Ilaria, mutta tarinaa kantava jännite on Sammakon maailman rajoittuminen linnan seinien sisäpuolelle.

Kerronta noudattaa tiukasti Sammakon näkökulmaa. Ainoa merkittävä poikkeus tästä on se, kun Sammakko menee nukkumaan, ja seuraavalla aukeamalla nähdään perhosen esiintulo kotelostaan. Sammakko liittyy tähänkin tapahtumaan vain yhden asteen erolla, sillä perhosta katseleva keittäjä mainitsee sen Sammakolle, kun hän tulee toivottamaan huomenia. Kaikki muu tarinassa tapahtuu yhtäjaksoisesti Sammakon läsnäollessa. Sattuneesta syystä täällä Katuojassa uskotaan vakaasti Scott McCloudin teoriaan, jonka mukaan kaikki sarjakuvassa tapahtuu ruutujen välissä. Ajallisen jatkuvuuden tavoittelullaan Elätti tavallaan taistelee sarjakuvan kieltä vastaan. Äärimmäinen ilmentymä tästä on Jylhän muutamassa kohdassa käyttämä kolmen tai useamman samankaltaisen ruudun sarja, jonka on tarkoitus vain tuoda esille jokin hienovarainen liike tai ele. Saman asian viestiminen elokuvassa tai proosassa olisi pikkujuttu, mutta sarjakuvakerronnassa se tuntuu töksähtävältä.

Yleisesti ottaen kuitenkin voimakas näkökulmallisuus on toimiva keino Elätissä. Linnan tapahtumat ja hahmot tulevat esille elävästi. Kovin syvällistä kuvaa tarinan maailmasta ei muodostu, mikä osittain selittyy Sammakon alhaisen aseman kautta. Lukija pääsee osalliseksi ainoastaan linnan elämän arkisimpiin aspekteihin. Juonen vähyys on siinäkin mielessä valitettavaa, että Sammakon näkökulma ei juurikaan ehdi muuttumaan.

Jylhän kuvitus kuljettaa tarinaa sujuvasti vaihtelevin kuvakulmin ja ilmeikkäin, karikatyyrimäisyyttä lähentelevin hahmoin. Ainoana varsinaisena kömmähdyksenä voi pitää sitä, että Sammakon saadessa ainoan silmäyksensä linnan ulkopuoliseen maailmaan maisemakuva jää varsin viitteelliseksi. Tilaa jäsentävistä yleiskuvista on lehdessä muutenkin puutetta näkökulman kurinalaisuuden takia, mutta erityisesti tuon hetken pitäisi olla yksi tarinan kohokohdista, ja suurpiirteisyys vie siitä kaiken tehon.

SUOSITUS: Aihepiirinsä puolesta Elätti saattaisi kiinnostaa Rooman ystäviä, mutta vastaavanlaista juonenkuljetusta on turha odottaa, ainakaan ennen toisen osan valmistumista.

Tagit: pienlehdet.

JARKKO ON HOMO
Happy Horse Comics
Pekko Rinkinen
48 sivua, mustavalkoinen

Ei, tämä ei ole aprillipila. Tämän julkaisun nimi on JARKKO ON HOMO. Kannessa lukee niin.

Katuoja edusti siis eilen Tampereella ja naamoja rokattiin kiintiön täyttävä määrä. Matka oli menestys, joskin en tullut juuri ostaneeksi sarjakuvia. Ei mitenkään epätavallista, nykyään: menen skenetapahtumiin osallistumaan ohjelmaan, tapaamaan tuttuja tai muuten nauttimaan tunnelmasta, en niinkään shoppailemaan. Ostan sarjakuvia lähinnä, jos joku tulee myymään niitä minulle suoraan, todennäköisesti baarissa. Tämän vuoksi toin Tampereelta mukanani vain kaksi sarjakuvaa: Munabomber Vol. 3:n (se on jokseenkin sitä, miltä kuulostaakin – kenties arvio myöhemmin) ja Jarkko on homon.

Pekko Rinkinen on yksi Happy Horse Comicsin tuotteliampia tekijöitä, joskin valitettavasti vähän yhteen temppuun juuttunut taiteilija. Rinkisen rosoinen underground-tyyli taipuu kuvaamaan monenlaisia todellisia ja keksittyjä friikkejä, mutta miehen jutut ovat jääneet melkeinpä lähtötasolle.

Myös Jarkko on homo, kuten Rinkisen muukin tuotanto edustaa niin sanotun kuollut vauva -koulukunnan huumoria. Ei voida sanoa, että Rinkinen koettelee sarjakuvillaan hyvän maun rajoja: hyvän maun raja on ohitettu jo tuhansia kilometerejä sitten ja nyt harhailemme huonon maun vankileirien saaristossa. Sanomalla, kirjoittamalla tai piirtämällä jotain shokeeraavaa yllättävässä kontekstissa voi hauskuuttaa. Jarkko on homo on 50 sivua nyrkkejä takapuolessa, raiskausanekdootteja, verta ja rasismia vaihtelevalla tavalla humoristisessa kehyksessä. Viisikymmentä sivua teeman toistoa on toisaalta kunnioitettava saavutus, mutta kokonaisuutena enemmänkin puuduttava. Misantropia tarvitsee taakseen älyä, jota Rinkisen sarjakuvista löytyy vain satunnaisesti. Esimerkiksi Ivan Brunetti kulkee samoja polkuja, mutta parhaimmillaan vihaa ihmisiä vastustamattoman nokkelasti.

SUOSITUS: Jarkko on homo on taattua Rinkistä, mikä ei ole välttämättä paras mahdollinen juttu. Rinkisen verevä tyyli taipuisi muunkinlaiseen irstailuun. Pidempään olen halunnut nähdä Rinkisen tekevän omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Hänellä on sen verran vimmaa ja vihaa, että miehen “dokumentaarinen” tarina voisi olla poikkeuksellisen kiinnostava.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

STRONG GIRL
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen

Mikko Jylhän STRONG GIRL on ilmeisesti tehnyt ensiesiintymisensä antologiassa SUPER ESTEBAN 3. Valitettavasti en ole tuota julkaisua lukenut, mutta Oton arvostelut kahdesta ensimmäisestä Super Estebanista antavat ymmärtää, että niiden sisältö on ollut lähinnä pienistä vitsikkäistä ideoista koostuvaa supersankariparodiaa. Täyttääkseen parodian tunnusmerkit Strong Girl kuitenkin tarjoilee genren tyypillistä antia aivan liian auliisti, tosin ei lainkaan vakavamielisesti.

Takakansitekstissä Jylhä kertoo tehneensä Super Estebanissa julkaistujen sivujen ympärille juonen tätä lehteä varten. Kutsuisin tätä hienoiseksi liioitteluksi. Jonkinlainen yhtenäinen tapahtumasarja kyllä muodostuu, mutta juonellisesta sarjakuvasta ei oikeastaan ole kyse. Pyörälähettinä siviilissä toimiva Strong Girl harjoittaa parkouria, kamppailulajeja ja vaatteidensa riisumista, ja näiden välissä on vähän jotain tilkettä, kuten dialogikohtauksia. Kourallinen sivuhahmoja, joukossaan hyvin lyhyen ja käsittämättömän cameon tekevä Esteban, jäävät pinnallisiksi arkkityypeiksi. Ainoa viittaus supersankarisarjakuvan parodioinnin tai edes jonkinlaisen kommentoinnin suuntaan on koululaishumoristisesti nimetty päävihollinen Urinatrix.

Jos kuitenkin voi olla välittämättä noista häiriötekijöistä, lehden varsinainen sisältö, eli Strong Girlin edellä mainitsemani fyysiset aktiviteetit, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jylhä saa parhaimmillaan todellista akrobatian tuntua kuviinsa rakennusten välillä loikkivasta Strong Girlistä. Taistelukohtaukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia, tosin liikkeiden seuraaminen ruutu ruudulta tuntuu välillä imevän niistä vauhdin. Erityisen ilahduttavaa Strong Girlissä on päähahmon rehevä fysiikka, joka poikkeaa selvästi supersankarittarien tavanomaisesta Barbie-vartalomallista ja ehkä osaltaan antaa toiminnalle erityistä toden tuntua, mutta hurjimman painiskelukohtauksen tiimellyksessä tuo myös mieleen Jack Kirbyn amatsonimaiset naissankarit.

Hieman ailahteleva ja epäsiisti viivatyöskentely ei juurikaan haittaa Jylhän kuvakerronnan sujuvuutta. Lukukokemuksen kannalta ikävämpi asia on tarinan kirjoittaminen englannin kielellä, tarkemmin sanoen kehnolla englannin kielellä. Kyse ei ole kieliopillisesta vajavaisuudesta, paria tuplanegaatiota lukuunottamatta, vaan puutteellisesta kielikorvasta tyylilajin ja puheenparsien suhteen. Itse asiassa ne tuplanegaatiot ovat kaikesta virheellisyydestään huolimatta sieltä luontevammasta päästä Strong Girlissä esiintyvää englannin kieltä.

Kotimaan markkinoille suunnatun julkaisun kirjoittamiselle muulla kuin omalla äidinkielellä ei ole mitään hyvää syytä, vaikka englanti olisikin universaali toimintaviihteen kieli, kuten Jylhä kirjoittaa takakansitekstissä. Suomalaiset lukijat ovat kuitenkin varttuneet pitkälti käännösten parissa ja tottuneet siten suomea puhuviin supersankareihin, joten universaalille kielelle ei ole erityistä tarvetta.

SUOSITUS: Strong Girl ei ole mitään irvailua supersankarien kustannuksella, vaan ihan rehellisesti humoristinen toimintaseikkailu. Jos ei haittaa, että tarinassa on ei ole senkään vertaa päätä ja häntää kuin supersankarisarjiksissa yleensä, Strong Girl sopii hyvin viihdykkeeksi.

Tilattavissa osoitteesta:

Mikko Jylhä
Tahmelan viertotie 16 C
33240 Tampere
Hintaan 5 € (sis. postikulut)
Yhteydenotot jylhamikko (at) gmail.com

Tagit: Arvio, pienlehdet.

BORGTRON NUMERO 4
Happy Horse Comics
Jyrki Nissinen
34 sivua, mustavalkoinen

On jo myöhä, joten tämä sunnuntainen päivitys tulee olemaan lyhyt. Olen työstänyt tekemääni Jyrki Nissisen haastattelua ja olen viettänyt lauantaina aikaa parin Nissisen kollegan kanssa, joten minulla on luonnollisestikin Nissinen mielessäni.

Nissinen on erikoisen velmu mies ja poikkeuksellinen omakustannetekijä. Hän on melko nuori, joten hänen tuotantonsa linjoja ei kovin tarkasti kannata lähteä rajaamaan. Silti jo 2000-luvun alkupuolella ilmestyneissä varhaisissa omakustanteissa tekijän ääni erottui selvästi. Hänen töitään yhdistää tiedostetun huonolla maulla kerrotut vitsit, fantasiaelementtien banaali yhdistyminen arkiseen ja tarinoiden surrealistinen mutta jämäkän yhdenmukainen logiikka. Piirtäjänä hänen paksuviivainen tyylinsä näyttää naivistisen pelkistetyltä, mutta se taipuu tarpeen mukaan kiinnostaviin visuaalisiin ideoihin.

BORGTRON on Nissisen kokeilu säännöllisen, jatkuvajuonisen julkaisun kanssa. Borgtronin nimihenkilö on epätodennäköisen huono-onninen mutantti, joka tappaisi itsensä jos “osaisi ja uskaltaisi”. Hän asuu jääkaapissa metsässä kolmatta sukupuolta edustavan Marjatta-vaimonsa alistamana. Nelosnumerossa Borgtron kertoo psykiatrilleen Marjatan epätodennäköisen alkuperätarinan. Kokonaisuuteen mahtuu munia hautovia linnakundeja, jättimäisiä dalmatialaisia, sivukaupalla palavat “paperi pitsan askartelu ohjeet” ja yhtenään ruudun reunasta kurkistelevat Gremlins-oliot: absurdia, hauskaa ja verrattoman nissismäistä.

Nissinen osaa tasapainottaa erilaiset tarinaelementtinsä kiitettävästi. Absurdi sekoilu ei estä tarinaa olemasta omalla nyrjähtäneellä tavallaan yhtenäinen, eikä tarinallisuus vähennä häiriintyneen huumorin hauskuutta. Aiemmissa numerossa tätä tasapainoa ei tavoitettu aivan yhtä hyvin, vaan tarinassa alkoi näkyä väsynyttä toistoa. On kiinnostavaa nähdä, miten pitkälle säännöllinen Borgtron-lehti toimii. Nimihahmo on kaikessa surkeudessaan niin irvokas, ettei siihen voi varsinaisesti samastua. Vastaavasti hahmon kehittäminen on toissijaista niille vitseille tai omituisille tarinoille, joita tämän ympärille voi rakentaa. Neljän numeron jälkeen väsymystä ei kuitenkaan enää ole havaittavissa.

Nissinen on onnistunut tavoitteessaan julkaista Borgtronia säännöllisesti ja ottanut lehtiformaatin veikeästi haltuun. Tässäkin numerossa nähdään esimerkiksi tehtäväsivu. Aiempien numeroiden helmiä ovat olleet kirjepalstat, joissa on julkaistu muun muassa toisten pienkustantajien “fanitaidetta”.

SUOSITUS: Nissinen on omintakeisimpia ja hauskimpia suomalaisessa omakustannekentässä toimivia tekijöitä. Nissinen on osittain hankittu maku, jonka sarjakuvien arvostus kumuloituu niitä lukiessa. Mutta vaikka Nissinen olisikin hankittu maku, se on erinomainen hankittu maku.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

MORTUM – TARINOITA HAUDAN TAKAA
Deep Black Comics
Jussi Piironen, Sami Kivelä, Karo
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican piirtäjien uusi julkaisu on elokuvista ammentava kauhuantologia. Tällä kertaa kyse ei ole pelkästään amerikkalaisen viihdesarjakuvan pinnallisesta jäljittelystä, sillä hapuilevien pastissien seasta löytyy myös kauhugenren puhdas ydin.

Kuten DBC:n aiemmin julkaisemat Drolica-lehdet, Mortum muistuttaa formaatiltaan ja toteutukseltaan erehdyttävästi amerikkalaisia sarjakuvalehtiä. Tällä kertaa kannessa on lisäksi käytetty elokuvajulisteen elementtejä. Neljän tarinan tekijätiedot on ladottu kuten krediitit elokuvamainoksissa ja vieressä on MPAA:n ikärajamerkintöjä jäljittelevä laatikko. Tätä voitaneen pitää varoituksena siitä, että lehti on elokuvaviittausten kyllästämä ja jossain määrin niiden vanki.

Drolica-sarjakuvien piirtäjä Sami Kivelä ja tussaaja Jussi Piironen vastaavat nyt sekä tarinasta että kuvituksesta. Piironen on tehnyt kaksi lehden neljästä kertomuksesta yksinään, ja Kivelän kahdesta on toiseen tarinan kirjoittanut Karo.

Lehden aloittaa Piirosen “Soledad Miranda”. Se on kummallinen tarina, jossa Bruce Willis kohtaa Sharon Stonen karmivassa maalaiskartanossa. Hatarasti hahmottuva juoni koskee kidnapattua senaattorin tytärtä, mutta hämmentävät elokuvaviittaukset varastavat kaiken huomion. Kun joululahjaostoksilla käydessään on nähnyt hyllyrivillisen Sharon Stonen ristittyjä koipia Basic Instinct 2:n videokannessa, täsmälleen samoin asetellun sääriparin näkeminen sarjakuvaruudussa herättää kysymyksen: Oliko tämän tarkoitus jäädä huomaamatta? Vieläkin oudommaksi asian tekee se, että vastaavalla tavalla hyvin tunnistettavista Die Hard -kuvista mallinnettu sankarihahmo identifioidaan tarinassa, nimiä mainitsematta, Die Hard -elokuvan näyttelijäksi, mutta Sharon Stone ei sittenkään ole Sharon Stone, koska Sharon Stonen ei tarvitsisi kysyä keneltäkään, kuten sarjakuvan näköishahmo tekee, onko elokuvien rakastelukohtauksien näytteleminen nolostuttavaa.

Tarinan päätyttyä kaavamaiseen shokkikäänteeseen kaihertavien kysymysten joukkoon voi lisätä: Mikä se Soledad Miranda oli? Anoin Suuren Googlen apua siltä varalta, että vastaus avaisi jonkin mystisen merkityksen tason tarinassa, mutta se paljastikin vain lisää hämmentäviä elokuvaviittauksia. Soledad Miranda oli kulttiohjaaja Jess Francon elokuvissa esiintynyt näyttelijätär, joka kuoli tavalla, jossa en näe mitään yhteyttä tähän tarinaan. Itse asiassa muutkin tarinassa esiintyvät nimet liittyvät Francoon, joten voin vain toivoa, että Francon tuotantoa tunteville tästä on jotain iloa, koska muuten anti jää vähäiseksi.

“Kissat ja hiiri”, Piirosen toinen tarina ja lehden järjestyksessä kolmas, varoittaa sotateollisesta kompleksista tavalla, josta Dwight D. Eisenhower ei voinut tietää, eli Simpsonien Mr. Burnsin ja Smithersin avulla. Tällaiset popkulttuuriviittaukset eivät ole ainoastaan huono korvike kunnon juonelle, vaan ne myös harhauttavat huomion pois niistä ansioista, joita tarinalla saattaa olla.

Kuvittajana Piironen on yllättävänkin varmaotteinen. Kerronta toimii ja voimakkaita mustavalkokontrasteja sisältävät sivut näyttävät kokonaisuuksina hyviltä. Ongelmia tuottaa vain ailahtelevainen hahmokuvaus. Edes fotoreferenssien kanssa Bruce Willis ei näytä ruudusta toiseen samalta, ja ilman referenssiä anatomia heittää välillä pahasti.

Sami Kivelän kuvitus puolestaan lähestyy jo sellaista näyttävyyttä, että hänen tarinoitaan voisi lukea huvikseen sisällöstä riippumatta. Virtuoosimaisen taidon vaikutelma katoaa vain muutamassa ruudussa. En täysin pääse eroon tunteesta, että Kivelän piirrostyylissä on enemmän esikuvien jäljittelyä kuin itsensä toteuttamista, mutta ainakin esikuvat on hyvällä maulla valittuja. Mieleeni tulee Frank Cho ja Adam Hughes, jotka ovat molemmat suuria suosikkejani.

Kivelän “Marras” myös tarvitsee hyvän kuvituksen kantoapua. Kun tarinan alussa nainen näkee unta zombien hyökkäyksestä ja kertoo geenitutkimuslaitoksella työskentelevälle miehelleen pelkäävänsä, että hänelle käy jotenkin huonosti… No, voisin pilata lukukokemuksenne nyt täysin paljastamalla, mikä ironinen käänne tarinassa tapahtuu, mutta valitettavasti pystyn pilaamaan lukukokemuksenne vain paljastamalla, ettei siinä ole mitään ironista käännettä. Tapahtumien ja tunnelmien kuvaus on sinänsä moitteetonta, mutta se kaikki on täysin yksioikoisen tarinan palveluksessa.

Karon kirjoittama ja Kivelän piirtämä “Suurin on rakkaus” lisää puuttuvan aineksen. Sitä voi kutsua ironiaksi tai kyynisyydeksi, mutta se on kuitenkin idea, joka ei ole itsestäänselvä. Se ei tule täysin yllätyksenäkään, vaan sen aavistaminen on osa lukukokemuksen herkullisuutta. Kyse ei ole pelkästään kauhukuvaston pinnallisesta toisintamisesta, vaan tarina myös haluaa väittää jotain epämieluisaa meistä ihmisistä. Lisäksi idea on toteutettu taidokkaasti sekä kuvituksen että käsikirjoituksen osalta. Erilaisella tekniikalla piirretty takauma erottuu ilman kömpelöitä siirtymiä ja tiivistää kerronnan todella tehokkaaksi paketiksi.

SUOSITUS: Kolme nopeasti unohtuvaa sormiharjoitusta yhtä kauhusarjakuvan helmeä kohden ei välttämättä ole huono suhdeluku. Omaperäisiä visioita joutuu kuitenkin etsimään jostain muualta.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

DROLICA: TUHON LÄHETTILÄS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.cjb.net

Vuosi sitten arvostelin Deep Black Comicsin ensimmäisen Drolica-lehden Sielunvaellus. Se ei kuitenkaan lannistanut poikia, mistä osoituksena on tämä amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa erehdyttävästi muistuttava uusi omakustanne.

Tuhon lähettiläs on Renny Harlinin Manaaja-elokuvan edustaman trendin hengessä esiosa edelliselle julkaisulle. Osaksi tavoitteena on ehkä ollut selvittää nimihenkilö Drolican taustaa ja sen konfliktin luonnetta, missä hän on osallinen. Tarinoiden välisistä yhteyksistä huolimatta Tuhon lähettiläs toimii omana, erillisenä kokonaisuutenaan, ja loppujen lopuksi se ei juurikaan kirkasta Sielunvaelluksen läpitunkematonta juonta.

Perusasetelma esitetään varsin viitteellisesti, ikään kuin luottaen siihen, että ainekset ovat lukijalle tuttuja muista scififantasiateoksista. Valitettavasti ainekset voivat olla hieman liiankin tuttuja. Kuolemattomat soturit taistelevat urbaanissa ympäristössä, ja vastustajan kaulan katkaiseminen miekalla antaa voittajalle palkintona häviäjän keräämän elinvoiman. Moraalittomien enkeleiden keskinäiset kamppailut uhkaavat ihmiskuntaa. Jostain syystä elokuvat Highlander ja The Prophecy kirjoittanutta Gregory Widenia ei kiitetä lehden sisäkannella. Sen sijaan kalifornialaisen Saatanan Kirkon perustajaa Anton LaVeytä kiitetään, minkä kaikki huumorin ystävät pankoot merkille.

Omaperäisyyden puute tarinan kehystämisessä ei tietenkään ole kohtalokas puute. Kolkon metafysiikan ja uskonnollisen symboliikan lisäksi juonen rakennusaineeksi on otettu päähenkilö Troy Dawnin ja hänen asuintalossaan tapahtuneita rituaalimurhia tutkivan etsivä Stewartin välinen suhde. Kaikkia ensimmäisen Drolican lukeneita varmaankin kiinnostaa se tieto, että Dawn on mies ja Stewart nainen, kohtalaisen suurella varmuudella. Nähtävästi vilpittömin mielin kuvattu romanssi tuntuu ainakin selittävän päähenkilön tekemät valinnat tarinassa, vaikka tilanteisiin vaikuttavat olosuhteet ovatkin mystistä huuhaata. Ei vain kannata miettiä liikaa, kuinka monta kymmentä minuuttia Dawn ja Stewart viettävät toistensa seurassa tarinan aikana, tai kuinka vähän etsivä Stewart käyttäytyy poliisietsivän lailla. Mistä tietää, että poliisi on todella rakastunut? Siitä, kun edes hänen työparillaan ei ole mitään sitä vastaan, että raakojen rituaalimurhien sarjasta epäillyn annetaan pidätettäessä valita, ottaako hän käsiraudat ranteisiinsa vai ei.

Totesin ensimmäisestä Drolicasta sen, että lehden puoli tusinaa ensimmäistä sivua sopisivat huomaamattomasti minkä tahansa Witchblade-tarinan väliin. Tässä suhteessa Tuhon lähettiläässä on nähtävissä merkittävää kehitystä, sillä se kävisi kokonaisuudessaan Witchblade-tarinasta hyvin vähäisin muutoksin. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kuvituksen laatu on hyvin tasainen alusta loppuun, mikä on osoitus Sami Kivelän ja Jussi Piirosen suuresta omistautumisesta tavoitteelleen. Valitettavaa on vain se, että se tavoite on saada lehti näyttämään samalta kuin eräät amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden kammottavimmista tuotoksista.

Olen näkevinäni Kivelän hahmoissa jonkin verran vaikutteita J. Scott Campbelliltä, mikä on hyvä asia, koska Campbellin selvästi tuntee ne säännöt, joita hän tyylittelyllään rikkoo. Enimmäkseen kuitenkin kuvitus vertautuu Top Cow-kustantamon liukuhihnatuotoksiin, Michael Turnerin tai Randy Greenin läpi suodattuneine Jim Lee -sitaatteineen. Pahiten ongelma näkyy ruuduissa, joiden osasia ei ole voinut opetella ulkoa esikuvateoksista. Ikävä kyllä samaa voi tietenkin sanoa lukemattomista amerikkalaisten ammattipiirtäjien tuotoksista. Piirosen tussaus on mallin mukaisesti ylityöstettyä, täynnä viivoja jotka ovat menettäneet merkityksensä varjostuksen osina ja muuttuneet osaksi tyylisuunnan muotokieltä.

Sarjakuvallinen kerronta kuitenkin toimii. Ruudut ovat dynaamisia ja selkeitä, ja mikä tärkeintä, tapahtumapaikat ja hahmojen avaruudelliset suhteet on esitetty huolella. Toimintasarjakuvasta saisi toimimattoman kaikkein helpoiten laiminlyömällä nämä asiat, koska silloin lukija ei pysy kärryillä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Kivelä on ottanut perspektiivin haltuunsa, ja komeat kaupunkinäkymät ovat lehdessä runsaammin edustettuina kuin suoranaiset perspektiivikömmähdykset.

SUOSITUS: Kuvallisesti Tuhon lähettilään tavoite on selkeä, ja tuleekin erittäin lähelle sen täydellistä toteutumista — amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan piirrostyylin toisintamista. Tarinallisesti sitä on vaikeampi tulkita. Onko tarkoitus vain keittää genreaineksista kokoon seikkailu, jonka on tarkoitus palvella kuvallisen suorituksen toteuttamista? Vai onko Kerminen halunnut oikeasti viestiä jotain tarinallaan, kuten uumoilin ensimmäisen Drolican kohdalla? Tarinan jäsentymättömän metafysiikan ja hyrränä pyörivän moraalisen kompassin takia ensimmäinen vaihtoehto tuntuu suotuisammalta. Mutta amerikkalainen valtavirtasarjakuva on jo olemassa, ja kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa.

Tagit: Arvio, pienlehdet.