Katuoja

Huomio: te, jotka suosittelitte minulle LIFE-televisiosarjaa: virtsatkaa muuntajaan. Tarkoitan sitä, ja tiedän keitä olette. Jos seuraavan kerran tavatessamme teillä ei ole esittää sähköstä johtuvia palovammoja nivusalueellanne, luvassa on seuraamuksia.

Käytin kuitenkin parikymmentä euroa ja useamman illan Lifeen, joten tässä on lyhyesti joitain ajatuksia TV-sarjasta, joka kertoo poliisista. Poliisi ratkoo rikoksia. Tiedän, tämä on hyvin jännittävää. Yrittäkää hillitä itsenne.

Vastaus: ei niin paljon, että välittäisin.

Life on täysin yhdentekevä televisiosarja. Viihteellä – jollaiseksi Life luetaan – on oikeus olla typerää tai banaaliakin, mutta silti sen pitäisi tarjoilla yleisölle jotain, joka jäisi elämään sen mielessä. Jos teoksessa ei ole mitään muistamisen arvoista, epäonnistuu teos viihteenä. Ja Life on niin typerryttävän unohdettava, että tätä kirjoittaessani en edes muista sen päähenkilön nimeä.

Todellakin, vaikka katsoin tusinan verran Lifen jaksoja, en kuollaksenikaan muista ainoankaan hahmon nimeä. Virnistelevää perunasäkkiä muistuttava päähenkilömme nimi saattaa olla Tom tai Sam tai Arvonlisävero, mutta en todellakaan kykene palauttamaan sitä mieleeni. Kutsutaan häntä vaikka Perunanaamaksi. Perunanaama on aikanaan tuomittu syyttömänä vankilaan poliisitoverinsa murhasta. Uusien todisteiden löydyttyä hänet vapautetaan ja vankilassa zen-filosofiaa opiskellut Perunanaama palaa poliisietsiväksi, vaikka kotona odottaisi kymmenien miljoonien korvausrahat. Poliisityön ohessa Perunanaama yrittää paljastaa hänet lavastanutta salaliittoa. Parikseen hän saa maailman vähiten uskottavan entisen narkkarin, joka on aikanaan onnistunut piilottamaan riippuvuutensa poliisitovereita. Hahmoa esittää nainen, joka näyttää samalla tavalla tehdasvalmisteiselta kuin tuhansien muidenkin tusinasarjojen geneerisesti kauniit nuoret naishahmot.

Itse asiassa koko Lifen visuaalinen maailma on auttamattoman geneerinen. Se tapahtuu samoissa aurinkoisissa maisemissa kuin suuri osa jenkkisarjoista, television versiossa Miamista tai Los Angelesista: kaupungissa, jossa kasvaa palmuja, kaikki autot ovat uusia ja kaikki ihmiset – niin lakimiehet kuin spurgutkin – ovat supermalleja. Näin sarja siirtyy jonkinlaiseen epätodelliseen fantasiamaailmaan. Se olisi yhtä uskottava, jos se tapahtuisi Keski-Maassa tai avaruudessa. Sarjassa tutkittavat murhatkin muistuttavat enemmän epäonnistunutta performanssitaide-esitystä kuin satunnaista väkivaltarikosta: on todennäköisempää, että jakson uhri löytyy klovniasussa uponneen öljytankkerin kaappipakastimesta kuoliaaksi palaneena kuin kadulta puukotettuna.

Life seuraa tällä vuosikymmennellä pandemiaksi puhjennutta trendiä, jossa etsivähahmo naitetaan yhteen jonkinlaisen kikan kanssa. Myönnettäköön, että eksentrisen etsivän idea ei ole uusi: Hercule Poirot on belgialainen etsivä, Columbo on rasittava etsivä, Sherlock Holmes on oopiumia rakastava etsivä. 2000-luvulla olemme kuitenkin jo nähneet ainakin maagisen pseudotiede-etsivän (CSI), neuroottisen etsivän (Monk), lääkäri-nihilisti-etsivän (House), psyykkisen etsivän (Näkijä) ja sarjamurhaajaetsivän (Dexter).

(Sivuhuomiona mainittakoon, että Dexteristä pidän aidosti, ei vähiten sen takia, että se on salaa supersankarisarja: siinä salaista identiteettiään piilotteleva mies ottaa öisin oikeuden omiin käsiinsä ja rankaisee nokkelasti pahantekijöitä. Lisäksi Michael C. Hall saa nimiroolissa toisinaan hyvän Patrick Bateman -vaihteen päälle.)

Lifen kikkana on Perunanaaman zen-filosofia, joka sarjan kontekstissa tarkoittaa sietämätöntä myhäilyä ja latteita aforismeja, joille Maailman Vähiten Uskottava Narkkaripoliisi saa pyöritellä päätään. Kaikesta päätellen katsojan pitäisi pitää päähenkilön eksentrisyyttä huvittavana ja lähestyttävänä ominaisuutena, mutta joitain poikkeuksia lukuunottamatta Perunanaaman lepertely sai minut toivomaan, että joku heittäisi hänet lähimmästä ikkunasta katuun, kysyen “osutko sinä katuun – vai osuuko katu sinuun?”

Life epäonnistuu olemaan millään tavalla kiinnostava. Se on niin loppuun tuotettu ja kiillotettu ja samalla riemastuttavan yhdentekevä, että sen nimi voisi olla “Lifen” sijaan “Televisiosarja”. Se on kuin kaksijalkainen hevonen: hetken aikaa kiinnostava, mutta lopulta täysin tarpeeton.

Mutta koska satunnaisiin kikkoihin perustuvat etsiväsarjat ovat tulleet jäädäkseen – toisin kuin Life, joka ilmeisesti päättyy toiselle kaudelleen – esitän alla joitain konsepteja ryöstöviljeltäviksi yhdysvaltaisille TV-tuottajille – jokainen varmasti kiinnostavampi, kuin Life.

COPRO COP: Etsivä Carl Hotilla on kyky: hän näkee ulosteissaan menneisyyden. Rikosta tutkiessaan Hot kurkistelee vessanpönttöön, nähden siellä välähdyksiä, jotka johtavat hänet syyllisen jäljille. “Etsivä on saanut vainun.”

INVESTIGATOR BABY: Maailman parhaalla etsivällä on ongelma: hän on kolme kuukautta vanha. Vauvaetsivän pitää kontata rikospaikoilla ja kuulustella epäiltyjä kirjainpalikoiden avulla. “Kerrankin poliisi, joka ei ole liian vanha tähän skeidaan.”

TOPSY TURVY DETECTIVE: Tavallinen etsiväsarja, mutta kuvattu ylösalaisin. “Uusi näkökulma rikokseen.”

Soitelkaa, Hollywood.

Tagit: popkulttuuri, tv.

Matkallani kohti keskinkertaisuuden ydintä olen istunut kotonani ja katsonut amerikkalaisia televisiosarjoja. Viime aikoina moni, minä mukaan lukien, on ehtinyt toitottaa yhdysvaltalaisen television elävän jonkinlaista renessanssia. On väitetty, että jatkuvajuoniset televisiosarjat ovat muuttuneet kertakäyttöisestä satunnaisviihteestä kohti todellista taidetta. Joidenkin poikkeustapausten kohdalla tämä pitääkin todistettavasti paikkansa, mutta surullinen totuus on, että merkittävä osa televisiosarjoista on edelleen sietämättömän kertakäyttöistä tauhkaa – fakta, joka paljastuu julmasti, kun ne katsoo nopeasti läpi DVD:lta viikottaisten annosten sijaan.

BATTLESTAR GALACTICA -sarjan 1. kausi oli ensimmäinen koskaan ostamani TV-sarja DVD:lla. Nyt sarjan viimeinenkin kausi on saatavilla. Juuri jatkuvan, hitaasti avautuvan juonensa vuoksi Galactica on ollut otollista katsottavaa juuri intensiivijaksoissa, useampi jakso kerrallaan. Mutta juuri intensiivinen katseluaikataulu on omiaan paljastamaan muutaman ikävän faktan: Battlestar Galactican kirjoittajat mitä ilmeisimmin keksivät juonta sitä mukaa, kun sitä kirjoittivat ja kun on aika antaa vastauksia, he sanovat “se oli taikaa”.

Battlestar Galactican piti olla televisioscifin suuri valkoinen valas, se oikeasti hyvä televisiosarja, joka sattuu vain sijoittumaan avaruuteen. 2000-luvun Battlestar Galactica siis perustuu 1970-luvulla alkaneeseen, nykyään varmaankin noloksi campiksi luettavaan avaruusseikkailuun, jossa ihmiskunnan jäänteet etsivät uutta kotia murhanhimoisten Cylon-robottien takaa-ajamana. Konseptin modernisointi ottaa selkeän pesäeron edeltäjäänsä ja reipashenkisen avaruussodan sijaan meille esitellään veren maku suussa selvitymisensä puolesta kamppaileva joukko ihmisiä jatkuvassa kuolemanvaarassa. Sisäkohtaukset on kuvattu klaustrofobisissa, pimeissä lavasteissa, mutta niiden vastapainoksi nähdään lähes psykedeeliseksi painovoimabaletiksi yltyviä avaruustaisteluita.

Miten niin raamatullisia viittauksia?

Battlestar Galactican eduksi on luettava, että sen tarina lähtee liikkeelle nopeasti. Tavallisesti telescifin ongelmana on ollut hitaus, jota fanit ovat olleet valmiita puolustamaan. “Kunhan jaksat katsoa ensimmäiset kaksi kautta”, he sanovat, “pääsee tarina kunnolla liikkeelle.” Samalla argumentilla Josef Fritz sai varmasti lapsensa pysymään kellarissa. “Ensimmäisen parin vuoden jälkeen se alkaa tuntua kodilta.” Kiitos, Joe: vilkaisen niitä Buffy-videoita ihan kohta.

Battlestar Galactica lähtee kuitenkin juosten liikkeelle ja pitää momentin enimmäkseen esimerkillisesti puolellaan. Ihmiskunnan tuhouduttua avaruudessa harhailevat jäänteet elävät jatkuvassa puutteessa ja kokevat toistuvia menetyksiä, sukeltaen yhä syvemmälle epätoivoon ja eläen hetkessä. Tämä ei ole kliinisen kiillotettua seikkailuscifiä, vaan itsensä suorastaan koomisen kuolemanvakavasti ottavaa avaruusoopperaa. Mukaan mahtuu vain kourallinen sarjan uskottavuutta syöviä selkeitä täytejaksoja, joissa puidaan ihmiskunnan jäänteiden sisäpolitiikkaa. Jos maailmankaikkeudessa on jäljellä enää 40 000 ihmistä, ketä kiinnostaa pääsevätkö he äänestämään ja onko lehdistön sananvapaus kunnossa?

Battlestar Galactica on täynnä angstia. Kaikki hahmot naivat, vetävät viinaa sekä huumeita ja hallusinoivat samalla, kun taustalla soi Bob Dylanin säveltämä (ja Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä) All along the Watchtower, tehden kokonaisuudesta jonkinlaisen avaruus-Woodstockin. Paitsi että hahmoilla on kurjaa jatkuvasti: he kyräilevät, irvistelevät ja murisevat, harhaillen pimeissä lavasteissa hautoen itsemurhaa, niin kuin olisivat ehdolla esiintymään avaruuteen sijoittavaan Unelmien sielunmessun jatko-osaan, ohjaajana Lars von Trier. Onneksi näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan ainakin siedettäviä ja parhaimmillaan fantastisia, kuten James Callisin esittämä universumin suurin nilkki, hysteerinen Cylon-kollaboraattori Gaius Baltar.

Battlestar Galactican koko viisivuotinen juonikaari oli alusta alkaen mystiikan värittämä, seisten tukevasti enemmän perinteisen fantasian kuin todellisen science fictionin puolella. Meille kerrottiin jumalista, ennustuksista ja muinaisista astronauteista. Vaikka sarjan mystiikassa olikin moniselitteisyyttä, ei ollut lopulta yllätys, että sarjan finaali syöksyy päätää pahkaa pseudouskonnolliseen mustaan aukkoon.

Varoitus! Kuvan alla JUONIPALJASTUKSIA Battlestar Galactican viimeisestä jaksosta!

Näin itse asiassa tapahtuu Galactican viimeisessä jaksossa

Tarinan lopussa käy ilmi, että Jumala on todellinen, maailma on täynnä maagisia enkeleitä ja lopuksi avaruussankarit temmataan taivaaseen, jossa he lyöttäytyvät yhteen Jeesuksen kanssa ja ratsastavat yksisarvisilla taistelemaan dinosauruksia vastaan. Liioittelen vain hieman.

Henkistynyt loppuratkaisu ei ole kuitenkaan yllätys, sillä sarja edetessään uppoaa yhä syvemmälle new age -höttöön. Ja mitä voi olettaa sarjalta, joka nähtävästi perustuu Mormoniuskontoon?

Onneksi Battlestar Galactica on ollut vahvasti hahmovetoinen sarja ja se sitoo päättyessään hahmojen tarinat yhteen sievästi. Tämä antaa sarjan panttivankina viisi vuotta viruneelle katsojalle miellyttävän lopullisuuden tunteen. Tätä TV-sarjat tekevät: ne saavat katsojan välittämään itsestään ja kestämään heikotkin jaksot, koska me haluamme nähdä, mitä hahmoille tapahtuu ja haluamme nähdä meille lopuksi luvatut vastaukset. Ja sitten, kaikesta huolimatta, jäämme kaipaamaan päättynyttä sarjaa.

Kuin pääsisi lopulta ulos kellarista ja silti löytäisi itsensä ajattelemasta, että olihan siellä juoksevaa vettä ja ruokaakin tuotiin melkein joka päivä.

Tagit: popkulttuuri, tv.

Tässä jotain julkaisematonta pöytälaatikostani. Jostain syystä tämä teksti ei laukaissut uraani TV-kriitikkona.

ROME THE COMPLETE FIRST SEASON
Ohjaus mm. Michael Apted
Pääosissa mm. Ciaran Hinds, Polly Walker
Tv-sarja

Keskinkertaisuuden suossa kisailevien kansainvälisten TV-yhtiöiden suossa yhdysvaltalainen HBO on onnistunut leimautumaan tuotantoyhtiöksi, joka tuottaa pelkkää laatua: samaisen suon kultaa paskantavaksi alligaattoriksi, tappaakseni vertauskuvani saman tien. HBO:n The Sopranos näytti uuden suunnan yhdysvaltalaiselle TV-viihteelle yhdistämällä älykkään käsikirjoituksen korkeisiin tuotantoarvoihin. HBO ja The Sopranos myös näyttelivät tärkeää roolia, kun TV-sarjojen DVD-kokoelmien markkinat avautuivat – asia, mistä Ritari Ässä -DVD-bokseja keräilevät ovat varmasti ikuisesti kiitollisia; ne friikit.

Kuitenkin, HBO on luonut itselleen maineen yhtiönä, jonka kaikki tuotannot parantavat syöpäsi ja antavat sinulle puoli tuntia kestävän orgasmin per jakso. Kukaan, joka on katsonut Mind of a Married Man -sarjaa, television vastinetta Hitlerille pureksimassa kiveksiäsi, voi helposti todeta tämän olevan fiktiota. HBO:n meriittilista on kuitenkin huomattava, sisältäen The Sopranosin ohella sellaiset merkkiteokset kuin Oz, Deadwood ja The Wire, kaikki genrejään ja TV-ilmaisua yleensä uudistaneita tuotantoja.

Rome on HBO:n ja brittiläisen BBC:n yhteistuotanto, joka kuvaa nimensä mukaisesti Caesarin aikaisen Rooman mullistuksia. Yhdistelmä “BBC ja historiallinen draama” herättää lähinnä mielleyhtymän tunkkaisesti valaistuista kuvista peruukkipäisistä miehistä puhumassa politiikkaa parodiaksi asti korrektilla brittiaksentilla. Rome oli myös HBO:n kallein tuotanto. Italiaan rakennetut lavasteet maksoivat yhtensä noin sata miljardia dollaria ja rekallisen timantteja. Sarja päätettiin toisen tuotantokauden jälkeen – yllätys, yllätys – liian kalliina.

Kaikki tämä antaa odottaa sarjaa, jossa kaikki on hirvittävän tärkeää ja jonka jälkeen katsoja voi nojatuolissaan raapia partaansa tyytyväisenä siitä, että on katsonut jotain Älykästä. “Rooma kronikoi mullistusten ajan, jolloin Tasavalta kuoli ja Imperiumi syntyi”, lupaa DVD-kotelokin.

Rome (Suomi-julkaisuna loogisesti “Rooma”) seuraa Julius Caesarin (Ciaran Hinds) paluuta Gallian sotaretkeltä. Kun käy selväksi, että voittoisa kenraali ei aio laskea aseitaan, ajautuu kaupunki poliittiseen sekasortoon. Senaattorit ja Rooman mahtisuvut muodostavat hätäisiä liittoja joko Caesarin puolelle tai häntä vastaan minkä selkäänpuukotuksiltaan ehtivät. Lähempänä kadunmiestä ovat kaksi rintamalta palaavaa sotilasta, Lucius Vorenus (Kevin McKidd) ja Titus Pullo (Ray Stevenson), jotka onnistuvat kompuroimaan paikalle aina, kun jotain historiallisesti merkittävää tapahtuu.

Paperilla Rome kuulostaa todellakin kuivakalta historialliselta draamalta, mutta totuus on toinen. Yhtenä sarjan luojista, tuottajista ja kirjoittajista häärii John Milius. Milius muistetaan muun muassa merkkiteoksestaan “Conan Barbaarin kommenttiraita” ja Internetin mukaan “elokuvantekijä/ase-ekspertin” roolistaan History Channelin Modern Marvels -sarjassa. Miehen tuotantoon tutustuneille ei liene yllätys, että Rome sisältää yllin kyllin sotilaan elämän ylistystä, miehistä pullistelua ja mausteeksi hieman misogyniaa.

Toki näemme tämän tästä toogapukuisia miehiä puhumassa politiikkaa ja panssaroituja töyhtökypäriä katselevan päättäväisenä eteenpäin sotajoukkojen edessä, mutta aina näiden suvantojen jälkeen voi olla varma, että seuraavaksi jotain joko naidaan tai tapetaan ankarasti. Romessa on enemmän tissejä ja puukotuksia kuin Showgirls/Halloween -fanifiktioissa. Tekijät tuntuvat olettavan katsojien mielenkiinnon harhailevan puhuvien päiden aikana kilpailevalle kanavalle, joten saamme kavalkadin irtopäitä, pahoinpitelyjä, puukotuksia, kuristuksia, orgioita, insestiä ja ihan tavallista vanhaa kunnon nussimista, jota kuvataan pitkään, antaumuksella siten ja että katsoja varmasti näkee riittävästi. Kun tämän kaiken vielä yhdistää tarinalle keskeiseen kilvoitteluun kahden matriarkan, Atian (kulisseja hotkiva Polly Walker) ja Servilian (Lindsay Duncan) sukujen välillä, tuloksena ei ole niinkään historiallinen draama kuin ultraväkivaltainen saippuaooppera.

Caesar (Ciaran Hinds) poseeraa. Vasemmalla Titus Pullo (Ray Stevenson) valmistautuu puukottamaan jotakuta.

Romessa on toki ajatustakin. Politiikan kuvauksen yhdistäminen seksi- ja väkivaltaorgioihin tekee kokonaisuudesta paikoin sangen mainion poliittisen nihilismin kuvauksen: suuretkin ajatukset trivialisoituvat lopulta lihalliseksi pragmatismiksi ja konfliktit ratkaistaan joko sukuelimin tai miekoin. Tämän lisäksi Romeen kaadettu raha näkyy. Pieteetillä lavastettu Rooma on niin uskottava, kuin vaaleahiuksisten brittinäyttelijöiden kansoittama antiikin Italia vaan voi olla.

Mitä näyttelijöihin tulee, Romen kaartiin mahtuu monta pysäyttävää suoritusta. Ciaran Hinds tekee Caesaristaan kiehtovan yhdistelmän idealismia ja taitavasti piilotettua häikäilemättömyyttä. James Purefoy on sangen vetoava sikailevana Marcus Antoniuksena, samoin kuin on David Bamberin antiikin Paavo Väyrynen, Cicero. Show’n kuitenkin varastaa Ray Stevenson, jonka Titus Pullo on riemastuttavan inhimillinen ja traaginen jättiläinen, jossa temperamentti yhdistyy täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Stevensonissa on parhaimmillaan huimaa eläimellistä karismaa ja kaiken lisäksi tälle on kirjoitettu sarjan mehukkaimmat kohtaukset. Useampia jaksoja katsottuaan syntyy suoranainen pavlovilainen yllyke hurrata aina, kun Pullo horjuu kameran eteen: tällöin tietää, että pian joku saa joko puukosta tai peniksestä tai molemmista. Stevensonia komppaa Kevin McKidd, jonka hillitty ja jäykkä Lucius Vorenus on se vastakappale, jonka ansiosta impulsiivinen Pullo toimii.

Yksityiskohtien ja visuaalisen ilmeen tasolla Romessa on panostettu historialliseen tarkkuuteen, mutta tarina ottaa luonnollisesti vapauksia esimerkiksi tapahtumien aikaskaalan suhteen. Ne eivät haittaa, jos malttaa olla välittämättä esimerkiksi nuoren Octavianuksen (Max Pirkis) hitaasta ikääntymisestä: pikku keisari kun viipyilee äänenmurroksen kynnyksellä noin 8 vuoden ajan. Romessa historialliset tapahtuvat toimivat lähinnä lavasteena brutaalille saippualle. Se viihdyttää häikäilemättömästi ja rullaa eteenpäin etevien näyttelijöiden ja silkan kyynisen, anteeksipyytelemättömän ja laskelmoivan shokeeraamisen voimalla. Romen tavoite ei missään tapauksessa ole toimia historiallisena dokumenttina: raakuus ja seksuaalisuus ovat eri asia kuin realismi. Siltikään en voi olla ajattelematta, että historialliset dokumentit olisivat vetoavampia, jos niihin lisättäisiin liberaalisti väkivaltaa ja alastomuutta. Sen jälkeen en taas voi olla ajattelematta alastonta Hitleriä jäytämässä jonkun kiveksiä Yle TV 1:lla sunnuntai-iltapäivänä, mutta se taas on minun, vodkapullon ja Ylen puhelinvaihteen välinen asia.

Tagit: popkulttuuri.

Tänä vuonna olen nähnyt poikkeuksellisen paljon elävää musiikkia, loistavan onnistuneista keikoista loistavan käsittämättömiin. Olen polkenut Roskilden mutavyöryssä nähdäkseni Arcade Firen, uhmannut humalaisia gootteja ja Tamperetta todistaakseni pistämättömän Das Ichin sekä valvonut Likefesteillä nähdäkseni Kakkahätä -77:n romahtavan alkoholihuuruiseen mustaan aukkoon Tavastialla. Ollakseni ihminen, joka sietää huonosti humalaisia läskipäitä, ahtaita tiloja, kovaa melua tai yleensä lievääkään epämukavuutta, olen rockhuorannut vuonna 2007 kuin mestari. Vuonna 2007 olen myös nähnyt kenties parhaat keikat, joita olen koskaan todistanut. Eilinen VNV Nationin saattaa olla niidenkin joukossa paras.

VNV Nation on vuodesta 1995 asti soittanut brittiläinen duo, joka lanseerasi futurepopin käsitteen. He soittavat konemusiikkia, jossa väkevä laulu yhdistyy vahvoihin melodioihin ja jyskyttävään jyskyttävään jyskyttävään konepaukkeeseen. VNV Nationin sanoitukset ansaitsevat erityishuomion. Yhtyeen kappaleiden lyriikat maalaavat dystooppisia visioita tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut. Ne ovat usein pateettisia, pahimmillaan auttamattoman banaaleja, mutta koukuttaviin, kohtalokkaisiin melodioihin yhdistettynä ja Ronan Harrisin herkänjylhällä äänellä laulettuina luovat ainutlaatuisen tunnelman. Ja vaikka VNV Nationin sanoitukset saattavatkin olla hivenen naurettavia, erottuvat ne edukseen siitä puurosta, joita laulujen sanoitukset tavallisesti ovat. Vinkki lauluntekijöille: ihmissuhteenne kiinnostavat minua yhtä paljon kuin koiranpaska, johon olen juuri astunut.

Olen kuunnellut VNV Nationia jo vuosia, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, saati sitten katsonut ainuttakaan keikkavideota. En siis tiennyt, mitä odottaa. Pahimmillaan konebändit saattavat keikoilla lähinnä iskeä läppärin auki ja hajamielisesti sohia kosketinsoittimia – yhtä jännittävää, kun katsoisi nörttiä koodaamassa, mutta lisätyllä myötähäpeäelementillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimi VNV Nationia lämmitellyt yhdentekevä Solvent. Keikkaillan aloittaneen Koroshio Currentin onnistuin missaamaan, sillä toisin kuin ikinä, keikat alkoivat lippuun merkityllä kellonlyömällä. Mutta mitä tulee VNV Nationiin, minulle luvattiin show: baaritiskijonossa tuttu kertoi nähneensä bändin keikalla Saksassa ja kuulemma “solisti oli sen oloinen, että olisi vetänyt spiidiä”. Kuulostaa hyvältä!

Gloriaan astuminen kahden Sarjakuvafestivaalin jälkeen tuntuu pelottavasti kotiin saapumiselta. Tällä kertaa paikalla ei ole kuitenkaan sarjisyleisö, vaan gootteja. Gooteista on ikävästi tullut jonkinlainen musiikkipiirien kävelevä vitsi. Oikaistakoon nyt muutama kohtuuton väärinkäsitys luokan hitaimmille: gootit eivät ole kyynelehtiviä ranteenviiltelijöitä, vaan ainoastaan tyyppejä, jotka tykkäävät pukeutua nätisti, vetää viinaa ja bailata. Ja he kuuntelevat parempaa musiikkia kuin sinä. Sunnuntaina Gloriassa mustahuulia oli liikkeellä satapäin. Erinomaisen tasokkaan Synapsi-klubin järjestässä tapahtumassa yleisöä oli pysäyttävät 500. VNV Nation on niitä bändejä, joita saa fanittaa rauhassa yksinään, koska kukaan muu ei näytä heistä edes kuulleen. Viisisataa fania sunnuntai-iltana todisti kuitenkin päinvastaista. Tunsin eksyneen karitsan lämmintä, määkivää yhteenkuuluvuutta, kun näin paikalle saapuneen lauman.

Itse keikka, kuten todettu, oli fantastinen. Riemastuttavaa kyllä, Ronan Harris ei näytä lainkaan musiikiltaan saati sitten käyttäydy lavalla siten, kuin maailmalopun näkyjä maalailevan muusikon voisi olettaa. Harris on hyperaktiivinen, bodattu kalju kääpiö ja näyttää lähinnä hemmolta, jonka voi kuvitella tulevan haastamaan riitaa Itäkeskuksen räkälässä. Harris otti rennosti kontaktia kuulijoihin sekä laulatti ja huudatti yleisöä samalla kuin duon toinen puolikas, jättimäinen Mark Jackson paukutti rumpuja korokkeella seisten. Ja minä hoilasin mukana kuin ääliö. Onnellinen ääliö.

VNV Nation esitti maltillisesti uutta materiaalia aiempien levyjensä hittien seassa. Biisit toimivat livenä esimerkillisesti. Harrisin uljaat livetulkinnat yhdistettynä Jacksonin ja kahden kosketinsoittajan taustaryhmän jykevään soundiin piiskasivat katsojat poikkeukselliseen kiihkoon. Kun yleisö hurrasi eeppisille lauluille kostosta ja sovituksesta, tunnelma paikoin muistutti Nürnbergin puoluekokousta – paitsi että kajalia oli enemmän.

Yhtyekin vaikutti olevan otettu vastaanotosta ja soitti kokonaiset 2 tuntia. Toivon mukaan Harris pitää lavalla antamansa lupauksen yhtyeen paluusta Suomeen.

Tagit: popkulttuuri.

Televisio! Tuo suuri passivoija! Kun kirjoitan tätä, TV on auki ja suoltaa helposti sulavaa, valmiiksi naurettua viihdettä. Minua viihdytetään.

Television luonne on muuttumassa kiinnostavalla tavalla. Perinteisesti TV on väline, joka kytketään päälle täyttämään aikaa, toimimaan visuaalisena taustahälynä. Tietysti televisio vaatii hieman käyttäjän osallistumista: katsoja voi valita, mitä kanavaa katsoo tai mitä ohjelmia seuraa. Lisääntyvä ohjelmatarjonta pakottaa tekemään lisää valintoja. Samoin tekevät tallentavat digiboksit, jotka mahdollistavat suurienkin ohjelmakokonaisuuksien taltoimisen ja samalla omien katsomistottumustensa arvioimisen.

Omia katsomistottumuksiani on muokannut digitaalista televisiota enemmän televisiosarjoista koottujen DVD-kokoelmien yleistyminen. Yhdysvaltalainen televisiotarjonta elää renessanssia. Televisiosarjojen tuotantoon käytetään enemmän rahaa sekä taiteellista kunnianhimoa. HBO-yhtiön aloittama trendi laadukkaista, vahvasti omaan jatkumoonsa nojaavista televisiosarjoista
on muuttamassa tapaa, jolla tarinoita kerrotaan televisiossa. Yksittäisten, itsenäisten jaksojen sijaan on yleistymässä tapa, jolla yksi sarjan tuotantokausi muodostaa yhtenäisen tarinakokonaisuuden. Tämä tekee DVD-julkaisuista luontevan median televisiosarjoille: DVD-boksin ostamalla saan yhden, pitkän jatkokertomuksen jonka voin nautiskella omaan tahtiini. Yhdysvaltain sarjakuvamaailmassa vastaavaa kehitystä on tapahtunut kustantajien siirtyessä lyhyistä, yhteen lehteen mahtuvista tarinoista pidempiin tarinakokonaisuuksiin, jotka mitoitetaan kokoelma-albumeita varten.

Itse en käytä Internetin vertaisverkkoja, mutta merkit ovat selvästi ilmassa: on syntynyt toinen uusi tapa katsoa televisiota. Suosikkisarjojen jaksot varastetaan netistä heti, kun ne esitetään televisiossa Yhdysvalloissa. Saatavilla on tietysti myös vanhempia jaksoja. On pakko kysyä ilmeistä: mitä digitaalisella televisiolla on annettavaa yleisölle, joka hakee televisio-ohjelmansa tuoreeltaan netistä?

Uudet – lailliset ja laittomat – jakelukanavat ja uudet tavat kertoa fiktiota pakottavat TV-katsojat aktiiviseen valintojen tekemiseen – mitä katsomme, ja mistä. Henkilökohtaisesti olen jo tehnyt valinnan: en aio hankkia digiboksia. Luen uutiseni lehdistä sekä netistä ja käytän TV-lupamaksurahani DVD-julkaisuihin.

Kiitos, TV – meillä oli hyvä juttu 27 vuotta, mutta nyt on aika erota. Soittele, kun kaikki TV-sisältö toimii pay-per-view-periaatteella.

Tagit: popkulttuuri, tv.

THE LAST KING OF SCOTLAND
Ohjaus Kevin McDonald
Pääosissa Forest Whitaker, James McAvoy
Elokuva

Kamppailen edelleen Bryan Talbotin Alice in Sunderlandin läpi ja voin kertoa, että tässä tulee kestämään. Sillä välin, elokuva.

THE LAST KING OF SCOTLAND on elokuva Ugandan diktaattori Idi Aminista, joka pääosasta Forest Whitaker voitti joka ikisen palkinnon maailmassa. Se käsittelee kahta suosikkiaihettani – diktaattoreita ja joukkotuhontaa – joten olen virittynyt jo geneettisellä tasolla pitämään elokuvasta. En pettynyt.

James McAvoy esittää skottilaista Garrigania, joka saapuu Ugandaan 70-luvun alussa avustustyöhön. Idi Amin (Forest Whitaker) on juuri kaapannut vallan maassa ja Garrigan päätyy puoliksi sattumalta Aminin henkilääkäriksi ja neuvonantajaksi. Koko lailla kyvyttömälle Garriganille alkaa pikku hiljaa valjeta, minkälaiselle miehelle työskentelee, mutta omatunto kolkuttaa liian myöhään. Uganda luisuu syvemmälle mielipuoliseen diktatuuriin ja Garrigan on ansassa.

Tämä on, kuten tässä palkintogaaloja katselleet tietävätkin, Whitakerin elokuva. Hän kannattelee kokonaisuutta valtavalla läsnäolollaan, jota korostetaan kameratyöllä. Aina kun Whitakeria kuvataan, otetaan kuvaa lähempää kuin muista näyttelijöistä. Aina, kun Whitaker kävelee kohtaukseen, hän kävelee lähempänä kameraa kuin muut näyttelijät. Diktaattori hallitsee jokaista kuvaa ja jokaista kohtausta, jossa esiintyy. Whitaker maalaa uskottavan kuvan karismaattisesta johtajasta, jota vainoharhaisuus ohjaa hirmutekoihin. Hän lipsuu karikatyyrin puolelle vain satunnaisesti ja antaa syitä uskoa siihen, miksi Aminin kaltaista paranoidia seurattiin.

Garrigan on kuitenkin näkökulmahenkilömme ja McAvoy tekee kelpo työn lähinnä seikkailua etsivänä kloppina, jolle valkenee liian myöhään, mihin sotkeutunut. Hän saa symboloida valkoisten kyvyttömyyttä ymmärtää afrikkalaista kulttuuria ja nähdä kriisejä, vaikka ne tapahtuvat hänen nenänsä alla. “Oletko tehnyt mitään hyvää täällä ollessasi?” Amin tenttaa Garriganilta, kun kulissit alkavat lopussa romahtaa.

Koska tarina kerrotaan Garriganin kautta, katsoja ei juuri missään vaiheessa todista Ugandan kriisia suoraan. Kun lääkäri lopulta herää tilanteeseen, maan kokemat kauhut näytetään lähinnä viitteellisesti. Ratkaisu on hivenen outo: näemme valkoisen miehen kärsimässä ilmeettömien mustien kasvojen keskellä ja kun Garrigan poistuu maasta, häntä ympäröivät helpottuneet valkoiset ihmiset. Ohjaaja Kevin McDonald yrittää näyttää, miten valkoinen vieras ei voi ymmärtää paikallisten hätää, mutta päätyy sanomaan, että ainoastaan Garriganin tuska on olennaista.

SUOSITUS: The Last King of Scotland on Forest Whitakerin elokuva. Se ei sääli kyllä puutu Ugandan kriisin syihin muuten kuin viitteellisesti vaan keskittyy luomaan henkilökuvaa Aminista. Siinä se onnistuu mallikkaasti, mutta elokuvalla olisi ollut potentiaalia enempään. The Last King of Scotland julkaistaan DVD:lla Suomessa tässä kuussa.

Tagit: Arvio, elokuva, popkulttuuri.

Tälläkään tekstillä ei ole sarjakuvan kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Pyhinä julkaisen sarjakuva-arvioita. Lupaan!

Kävin eilen Elokuva-arkistolla katsomassa Mustan Emmanuellen (Emanuelle nera, Italia 1975). Kyllä, softcore-erotiikkaa. Emmanuelle-sarja, josta eilisiltainen filmi on siis spin-off, on jonkinasteinen seitsemänkymmenlukulaisen pehmopornon kultastandardi jonka äärellä minua vanhempi sukupolvi menetti viattomuutensa. Itse en sarjan teoksiin ole aiemmin perehtynyt, lieneekö syynä varjeltu lapsuus vai se, että Emmanuellen kulta-aika oli 80-luvulla jo mennyt.

Yleisö teatterissa koostui ei niinkään sadetakkimiehistä, mutta noin parikymppisistä hipstereistä. Lienee turvallista olettaa, että paikalle oli saavuttu mehevän campin tuoksun houkuttelemana. Se oli lähinnä minunkin syyni: hassu vanha pornoelokuva, jonka kammottaville asenteille voi nauraa. Myönnän, että tällaisessa elokuvaharrastuksessa on tiettyä vastenmielistä verenhimoisuutta: menemme katsomaan kulttuuriteosta, että näemme jonkun epäonnistuvan. Vähän niin kuin menisimme paralympialaisiin nauramaan.

Emmanuelle-sarjan elokuvissa matkustetaan tavalisesti jonkin tekosyyn vuoksi eksoottisessa miljöössä ja kohdataan uusia tuttavuuksia. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Mustassa Emmanuellessa nimihenkilö (Laura Gemser) matkustaa Keniaan valokuvaamaan lehtiartikkelia. Tummaihoinen Emmanuelle joutuu kohtaamaan kysymyksiä omasta seksuaali- ja rotuidentiteetistään, joita hän käsittelee riisumalla vaatteensa mahdollisimman usein. Vastauksia ei kuitenkaan löydy vaikka päähenkilö rakastelisi kuinka monen miehen tai naisen kanssa. (Se, että kaikilla miehillä on housut jalassaan yhdynnän aikana saattaa vaikuttaa asiaan.) Lopussa maltillisia polkuja tallonut elokuva lopulta eksyy kunnolla itseparodian puolelle, kun Emmanuelle purkaa identiteettikriisiään kokonaiseen monikulttuuriseen krikettijoukkueeseen!

Ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen: yllättävän vähän rasismia. Keniaa kuvataan suorastaan ihastuneesti, takertumatta kliseisiin mitenkään erityisen nolostuttavasti. Keniassa kuvattu materiaali näyttää itse asiassa paikoin oikein kauniilta ja paikalliset kuvataan ihmisinä, toisin kuin toistensa sukuelimiin jatkuvasti kompastelevat eurooppalaiset seksimaanikot. Itse asiassa tarinan ainoa hahmo, joka ei harrrasta seksiä Emmanuellen (tai kenenkään muun) kanssa on hyvätapainen Kenialainen tutkija, joka suomentajan mukaan kertoo pyrkivänsä olemaan “täydellinen neekeri” (“the perfect black”). Kukapa meistä ei? Suomentaja tuntuu olevan muutenkin hieman hukassa, lisäten esimerkiksi “kannibaali!” -huutoja kohtaukseen, jossa Emmanuelle yhtyy kenialaiseen autonkuljettajaan. Eri ääninauhan pohjalta tehty käännös vai muuten vaan häiriintynyt suomentaja?

Kameran takana istuvat rakastavat Gemseriä, ja niin kaikki tarinan hahmotkin. Tai sitten Emmanuelle-maailmassa naisia tavallisesti tervehditään kourimalla näiden rintoja. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Onhan toki laiha Gemser viehättävä, kuten elokuvan muutkin naiset, mutta filmin kikkarapäiset valkoiset apinamiehet olisi kylläkin pitänyt ajella jollain oksasahalla. Näitä lumimiehiä katsellessa mahdollinen 70-lukunostalgia kuolee kirkuen.

Kokonaisuus ei ole lopulta oikein millään tasolla kiinnostava. Leffan erotiikka muuttuu puuduttavaksi, kun hahmot harrastavat seksiä kompulsiivisesti joka toisen kohtauksen päätteeksi. Elokuvan seksillä ei ole tarkoitusta eikä siten oikein minkäänlaista latausta. Musta Emmanuelle jää kuriositeetiksi, jossa kauniisti kuvatut ihmiset kohtaavat kauniisti kuvatuissa maisemissa. Ja sitten otetaan vaatteet pois.

Elokuva esitetään osana Elokuva-arkiston Italia-sarjaa vielä ensi lauantaina.

Tagit: elokuva, popkulttuuri.

Odottaessamme viidettä valhetta mangasta: lisää musiikkia.

Tämä ei varsin liity sarjakuviin, mutta koin eilen jotakin, mihin jokainen kulttuurin ystävä voi samastua. Pääsin seuraamaan kakkosrivistä musikaalista vastinetta kymmenen auton ketjukolarille.

Olin katsomassa Savoy-teatterissa algerialais-ranskalaista Rachid Tahaa. En ollut kuunnellut Tahaa aiemmin, mutta lähdin mielenkiinnosta seuraksi, sillä Savoyn etno-keikat ovat olleet säännöstään hyviä ja Tahalla on maine karismaattisena esiityjänä. Taha sekoittaa tuotannossaan perinteistä algerialaisia musiikkia rockiin.

Kaikki alkaa hyvin. Bändi nousee lavalle ja soittaa Tahan sisään. Rokkikukko kultaisessa kauluspaidassaan alkaa mylvimään mikrofoniin verevää etnorokkia. Mainio orkesteri komppaa Tahaa – etenkin lyömäsoittimien soundi on väkevä ja ryhdistää kokonaisuutta hienosti.

Taha ei ole kuitenkaan tyytyväinen lähinnä istuvan yleisön reaktioihin, ja asettuu protestiksi selälleen. Asiallinen basisti ilmoittaa, että olemme siirtymässä party zonelle ja herra Taha odottaa yleisön tanssivan. Hyvä on, herra Taha – emme ole tavanneet aiemmin, enkä ole kuullut teiltä kuin kaksi kappaletta, joten epäröin lähteä party zonelle kanssanne, vaikka esittelettekin nahkahousuihin verhottuja nivusianne viettevästi. Nousen silti seisomaan, huojumaan epärytmikkäästi ja taputtamaan solidaarisuudesta: tätäkö halusitte?

Ilmeisesti, sillä keikka pääsee jatkumaan käsikirjoituksen mukaan hetken. Mikrofonin kanssa tuntuu olevan ongelma, ja Tahan avustaja joutuu käymään kiinnittämässä artistiin tämän tästä sähköjohtoja. Artisti myös yhtenään hyökkää rumpujen juureen huikkaamaan ruskeaa mehua lasistaan.

Ruskea mehu alkaa nopeasti vaikuttamaan! Välispiikin tapaisessa Taha alkaa tapailla jonkinlaista kakkavitsiä, toistellen “merde… merde” huojuen vasten mikrofonitelinettä. Vitsi keskeytyy ja seuraava kappale alkaa, mutta sanat tuntuvat unohtuvan. Taha harhailee ympäri lavaa välillä päästellen ääniä jotka satunnaisesti osuvat mikrofoniin samalla, kun yhtyeen muut jäsenet alkavat vaikuttaa entistä vaivaantuneimmilta. Mikrofonin kiinnittäminen telineeseen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja Taha kaataa mikkiständin eturivissä tanssivan yleisön päälle. Bändi jatkaa stoalaisesti ja Taha etsiytyy jälleen mehulasin äärelle.

Seuraavaksi loppukin motoriikka pettää, ja Taha keskittyy joko konttaamaan lavalla tai loppua kohti makamaan siellä katatonisessa tilassa. Päästessään mikin ääreen kakkosriviltä näkee mainiosti, kuin pitkät sylkirihmat roiskuvat yleisön joukkoon ja jäävät roikkumaan artistin leuasta. Taha nojailee mikkitelineeseen ja kaataa sen jälleen ilmeisesti pohtien, mitä biisiä bändi soittaa ja millä planeetalla hän mahtaa olla. Tilanteen muuttuessa sietämättömäksi päätetään ilmeisesti kiinnittää yleisön huomio muualle: kaksi noin kaksitoistavuotiasta tyttöä olemattomissa topeissaan nostataan nytkähtelemään lavalla. Taha piristyy hetkeksi ja alkaa hieroa edellä mainittuja nivusiaan lapsia vasten ennen kuin tyttöparat onnistuvat pakenemaan.

Kun Taha romahtaa oletettavasti viimeisen kerran lavalle, nostaa roudari hänet ylös ja opastaa lavan taakse. Yleisön reaktio on kaksijakoinen: osa taputtaa, mutta buuaukset käyvät yhä voimakkaammiksi. Kosmisen nolostuneen oloinen bändi palaa lavalle soittamaan encorea, ilman Tahaa – hyvä niin, sillä yhtye on ensiluokkainen. Mutta voi jeesus kristus luoja ei: Taha hoipertelee takaisin!

Artisti kuulee kuitenkin ihan muita ääniä kuin soitettavan kappaleen, eikä laulaminen tunnu luonnistuvan vieläkään. Yleisö alkaa pikku hiljaa poistumaan. Pientä toivoa on, kun Taha tartuu vesipulloon, mutta ei: hän tyytyy roiskimaan pullovettä yleisöön. Tässä vaiheessa suosionosoituksia ei buuauksen alta enää kuulekaan ja lähdemme kohti uloskäyntiä.

Siis: puolitoista tuntia kakkosrivin näköalaa päihtyneen ihmisraunion romahdukseen samalla kun ammattilaismuusikkoryhmä häpeää silmät päästään ja hämmentynyt keski-ikäinen yleisö nauraa, taputtaa ja mylvii pettymyksestä artistille. Kelvollisen mutta persoonattoman keikan voi unohtaa jo kävellessään ulos. Riemastuttavan täydellinen katastrofi taas säilyy mielessä ja inspiroi. Maksoin lipustani 30 euroa. Se oli jokaisen sentin arvoinen.

Aiheesta muualla: Helsingin sanomien arvio keikasta kuvineen

Tagit: popkulttuuri.

Belgialaisen Implant-elektroyhtyeen “Was It Always This Way” on ihastuttava pala äänimaisemaa. Melankolinen konemusiikkimatto ja rumpulooppi säestää Anne Clarkea, joka lukee kuulaalla äänellään otteita William Gibsonin novellista The Gernsback Continuum. Neljä minuuttia, neljäkymmentäyksi sekuntia maailmanloppua.

Kyberpunkin isä Gibson on aina ollut haastava kirjailija. Hänen teoksissaan suuret ideat yhdistyvät niitä varten räätälöityyn, hektiseen ja tajunnanvirtaiseen proosaan. Gibson tekee väkevää mutta vaikeasti lähestyttävää sanataidetta, joka heijastelee hänen tarinoidensa fragmentoitunutta maailmaa. Gibsonin proosa muutettuna tanssimusiikin lyriikoiksi toimii yllättävän hyvin:

“A hologram has this quality:
Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose. Falling toward delta, he sees himself the rose, each of his scattered fragments revealing a whole he’ll never know stolen credit cards a burned-out suburb planetary conjunctions of a stranger a tank burning on a highway a flat packet of drugs a switchblade honed on concrete, thin as pain.
Thinking: We’re each other’s fragments, and was it always this way?”

Implantin dystooppiset maalailut voi lomittaa jonnekin uuden elektronisen musiikin genreviidakkoon. Harva musiikin laji on kokenut vastaavaa pakonomaista tarvetta lokeroida itseään alakategoiden alakategorioiden alakategorioihin. Synthpop, futurepop, darkwave, EBM, electro-industrial, aggrotech, synthpunk: tarpeeksi penkomalla löytyy alagenrejä, johon tunnustautuu kuuluvaksi yhden käden sormilla laskettava määrä yhtyeitä.

Implant on futurepoppia, kyber- ja goottikulttuurista lainaavaa elektronista musiikkia. (Aristelen termiä “tanssimusiikki”, sillä yritykset tanssia osaa genren kappaleista muuttuvat pikaisesti spastiseksi nykimiseksi. Uskokaa pois, olen yrittänyt.) Futurepopilla ja sen sukulaisilla on vahva yhteys tieteisfiktioon; muukin kuin samanlainen tarve jakautua yhä uusiin genrekategorioihin. Futurepoppia värittää nimensä mukaisesti tietty futurismi, jos ei aina suoraan lyriikoissa niin kappaleiden tunnelmissa. Ja onhan tämä konemusiikkia: lähtökohtaisestikin se kuulostaa tulevaisuudelta.

Siinä mielessä Gibsonin The Gernsback Continuum on mitä osuvin valinta inspiraatioksi. Siinä missä novellin päähenkilö hallusinoi 30-luvun futuristien rakennuksista, futurepopparit laulavat maailman hitaasta itsemurhasta aivan kuin 80-luku ei olisi koskaan päättynyt. Se on toisaalta kovin itsetarkoituksellisen tärkeää ja huumoritonta, mutta toisaalta se on romantiikkaa; kaipuuta meille luvattuun maailmaan – tai maailmanloppuun – jota ei koskaan tullut.

Tällä kaikella ei ole varsinaisesti mitään tekemistä sarjakuvan kanssa, joskin haastattelussa Implantin nokkamies Len Lemeire tunnustautuu tieteisromaanien ohella lukevansa tieteissarjakuvaa. Luonnollisesti: missäpä muuallakaan lupaukset tulevaisuudesta enää olisivatkaan kuin genrefiktiossa?

Tagit: popkulttuuri.