Katuoja

PUNISHER MAX VOL. 1: IN THE BEGINNING

Marvel Comics

Garth Ennis, Lewis Larosa

146 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Arvostelisin tällä viikolla hiljattain suomennetun Dracula-pokkarin, mutta en ole vielä lukenut sitä loppuun. Se on puuduttavimpia tekeleitä, joihin olen aikoihin törmännyt. Jotkin sarjakuvat eivät kestä aikaa, nähtävästi. Kritiikki valmistuu, jahka saan taisteltua tieni läpi Marv Wolfmanin liisterin kaltaisen proosan.

THE PUNISHER, eli suomalaisittain Tuomari on tylsä hahmo. Ensin roistona esitelty kostajahahmo nostettiin kahdeksankymmenluvulla oman lehtensä sankariksi, kun ajan henki suosi oman käden oikeutta harjoittavia murhamiehiä. Kirjoittajat kuten Steven Grant saivat Frank Castlesta joitain hyviä tarinoita irti, mutta merkittävä osa Tuomari-sarjakuvista on tympeitä, itseään toistavia kostofantasioita.

Garth Ennis kärjisti hahmon yksioikoisuuden äärimmilleen suomessakin nähdyssä maksisarjassa Welcome Back, Frank. Ennis ei yrittänytkään ottaa hahmoa vakavasti, vaan kirjoitti suoranaisen verisen farssin, jossa Tuomari lahtasi vihollisiaan toinen toistaan nokkelimmilla tavoilla. Tyyli jatkui kuukausittaisessa Punisher-lehdessä, jota ei ole suomennettu.

Ennis väläytti mahdollisuutta toisenlaisesta Tuomarista minisarjassa Born, jossa nimihenkilö esitettiin armottomana kostajana jo ennen perheensä kuolemaa. Tuomarin perheen murhat, Ennis esittää, olivatkin hahmolle vain tekosyy aloittaa sota rikollisia vastaan.

Ennis jatkaa tämän idean tutkimista PUNISHER MAX -sarjassa, jonka kuusi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin IN THE BEGINNING. Sitä julkaistaan Marvelin aikuisille suunnatun Max-nimikkeen alla, joten kirosanoja ja sisäelimiä ei tarvitse säästellä, eikä säästelläkään.

Tarina alkaa kuin Tuomari-tarinat yleensäkin. Nimihenkilö kuokkii mafiapomon syntymäpäiväjuhlia ja lahtaa aimo pinon roistoja. Jokin on kuitenkin muuttunut aiemmasta linjasta: musta komedia on poissa ja tilalla on Castlen maaninen monologi, johon vuosia sotilaista kirjoittanut Ennis saa synkkää vakuuttavuutta. Kun hahmo kertoo kokevansa jonkinlaista rauhaa “kaataessaan sarjatulta ihmisseinään”, ei voi olla hykertelemättä. Ennisin Tuomari ei ollut koskaan sankari, nyt hän on kaikessa tinkimättömyydessään hirviö.

Vaikka Ennis tuokin hahmoon uuden ulottuvuuden, on hahmo silti kovin yksioikoinen eikä pitkä tarina voi siten mielekkäästi seurata pelkkää Castlea. Ennis heittääkin soppaan eri tahoja, jotka kaikki tavoittelevat Tuomaria. Hän tuo takaisin takavuosien sivuhahmo Mikron, Tuomarin entisen kumppanin joka työskentelee nyt CIA:lle tehtävänään pakkovärvätä tappokone tiedustelupalvelun riveihin. Toisaalla taas ammattitaitoisen mafiatappajat yrittävät kostaa Castlelle. Tietenkin tappajajoukkojen polut risteävät ja veribaletti seuraa toistaan.

Erityisen nautittavaa on tapa, jolla Ennis kirjoittaa roistonsa. Hän näyttää tarinan lukuisat pahikset pyrkimässä tavoitteisiinsa onnistuen vaihtelevasti. Ennisin roistot eivät ole haavoittumattomia vaan omalla tavallaan inhimillisempiä kuin keskushenkilö. Kun lukija tietää, että Tuomari selviää lopussa voittajaksi, voi mielenkiinnon suunnata eri sivuhahmojen kohtaloihin. Vaikka monet albumin hahmot ovatkin monista Ennisin tarinoista tuttuja stereotyyppejä, ovat ne hyviä, toimivia stereotyyppejä.

Kuvituksesta vastaa minulle aikaisemmin tuntematon Lewis Larosa. joka on oikein hyvä toimintasarjakuvan kuvittaja. Toimintakohtaukset soljuvat vaivattomasti ja kuvakulmien vaihtelu tuo hienosti liikkeen tuntua tarinaan. Larosan hahmot ovat erityisen vaikuttavia kaikessa realismissaan ja rujoudessaan.

Juuri kun näytti siltä, ettei Tuomarilla voi kertoa uudenlaisia tarinoita, Ennis yllättää. Toki kyseessä on jälleen väkivaltainen kostotarina, mutta hänen päivitetty tulkintansa Frank Castlesta kiehtoo. Hän vie hahmoa entistä syvemmälle, muuttaen keskushenkilön lähes täysin epäinhimilliseksi nähtävästi pikku hiljaa poistamalla tätä aiemmin ajaneen tekosyyn – tämän perheen kuoleman. On tietysti riski, että hahmo muuttuu täysin vastenmieliseksi Ennisin käsittelyssä, mutta nyt näyttää siltä, että hahmo on kehittymässä johonkin suuntaan – suuntaan, joka vieläpä tuntuu hahmolle luontevalta. Se on jotain erityistä, kun kyseessä on Tuomari.

SUOSITUS: In the Beginning on hyvin rakennettu verinen action-tarina. Siinä ei ole lainkaan samastuttavaa inhimillisyyttä, mutta Ennisin kirjoittamana kylmien tappajien ja mätien roistojen yhteenotto on kiehtovaa luettavaa. Tämä uusi suunta Tuomarille on kiinnostava – aika näyttää, kauanko se on sitä.

Tagit: Garth Ennis, Marvel.

GLÖMP 6

Boing Being

Useita tekijöitä

164 sivua

Ja näin Katuoja palaa aikatauluun. Tällä viikolla arvioidaan jotakin, joka olisi pitänyt arvioida jo kuukausia sitten.

Tommi Musturi on suomalaisen sarjakuvan suuria näkymättömiä. Hän toimittaa uutta suomalaista ja myös ruotsalaista sarjakuvaa esittelevää GLÖMP-antologiaa, josta nyt on ilmestynyt kuudes osa.

En haluaisi luonnehtia Glömpiin koottuja sarjakuvia taidesarjakuviksi, koska en pidä termin konnotaatioista. Ajatellaan, ettei taide voi vedota, tai että taide on vaikeaa. Tämä on tietysti kovin umpimielistä, muttei epätavallista. Glömpin sisältö on kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoisempaa kuin suurin osa julkaistusta suomalaisesta sarjakuvasta, joten se ansaitsee taidesarjakuvan leiman. Samalla se on myös laadullisesti parempaa kuin valtaosa omakustanteista. Vaikka lähes kaikki tekijät ovatkin suurelle yleisölle tuntemattomia, ovat monet heistä silti graafisen alan ammattilaisia eivätkä pelkkiä harrastajia.

Glömp on myös esineenä kaunis: muhkea kirja on pakattu komeisiin värikansiin. Sisäsivut ovat mustavalkoisia tai sinivalkoisia. Mukana on englanninkielinen käännös.

Vierastan sarjakuva-antologioiden arviointia lehtimediassa, koska tilanpuute pakottaa valitsemaan tarkasteluun vain tietyt sarjakuvat. Nettimedia sen sijaan antaa mahdollisuuden kommentoida kaikkia kokoelman sarjakuvia, kuten aion nyt tehdä.

Kokoelman avaa Sami Ahon Saari-sarjakuva, jossa mies ja nainen viettävät laatuaikaa seuranaan vain toisensa ja meri. Mieheksi Ahon piirrostyyli on suorastaan naismaisen pyöreäviivainen. Hän onnistuu kuvittamaan hienosti sen tunteen, joka kaikilla rakastuneilla hölmöillä on joskus ollut.

Merja Järvelinin kuvittama ja Heikki Lahnaojan kirjoittama Joka satamassa on erilainen merellinen rakkaustarina. Sanattomassa kertomuksessa nainen kaipaa merimiesrakastajansa perään. Häpeilemättömän romanttinen juttu, mutta tarpeeksi lyhyt ja alleviivaamaton välttääkseen naurettavuuden.

En ole koskaan päässyt sisälle Jenni Ropen maailmaan. Hänen sarjakuvissaan on eteeristä etäisyyttä ja vierautta, jonka läpi en ole osannut tunkeutua. En nytkään, kun Rope piirtää sarjakuvan miehen vuoteeseen eksyvästä morsiamesta. Vertauskuvallista, mutta etäistä.

Jyrki Heikkinen on kiinnostava tekijä. Hänen venkuloita hahmojaan on nähty muun muassa absurdeissa stripeissä ja lähes arkirealistisissa tuokiokuvissa. Tällä kertaa liikutaan syvemmällä symboliikan maailmassa, kun tarinan vanha mies joutuu kohtaamaan menneisyytensä. Heikkisen sarjakuvan ongelma on sama kuin Ropellakin: symboliikka on ymmärrettävää, mutta samastuminen jää tapahtumatta.

Musturin omassa sarjakuvassa auto ajaa puuta päin viisi sivua. Mutta auto on hieno, kerronta on etevää ja puukin on komea, joten ei se mitään.

Katuojaa lukevia supersankarifaneja saattaa kiinnostaa Egmontin toimittaja Jouko “Rmäki” Ruokosenmäen tarina, jossa liikutaan eri aikatasoissa samalla kun minäkertojan tajunta näyttää pirstoutuvan. Samanlaisena toistuvat tapahtumapaikat lentokentillä toivat mieleen Ray Lorigan romaanin Tokio ei välitä meistä enää. Vieraantumisen kuvauksena Ruokosenmäen tarina on osuva, mutta jäin pohtimaan oliko tarinassa sittenkin myös jonkinlainen sisäinen logiikka, jota en hoksannut.

Camilla Pentin Magnetismi on sekin sanaton tarina. Kaksi rinnakkain etenevää tarinaa risteävät näppärässä sarjakuvassa. Pentin viiva on miellyttävän selkeää ja kahden tarinan jukstapositio onnistunut.

Yksinhuoltajaäiti viettää baari-illan Henna Raitalan sarjakuvassa Liiottelua. Raitalan tarina on sympaattinen ja viihdyttävä, mutta ei nouse tuokiokuvaa merkittävämmäksi. Samalla tavalla onnistuvat Heta Iimosen sivun mittaiset, huvittavat mutta unohdettavat Ovella-tarinat.

Keskiaikainen Noidanmetsästäjä Witchfinder General -kauhuleffasta ilmestyy antamaan parisuhdevinkkejä Marko Latva-Nikkolan sarjakuvassa. Latva-Nikkola on jo lähes valmis sarjakuvakertoja, jonka kuvitus palvelee miellyttävästi tarinaa. Hänen sarjakuvanovellissaan on kiitettävästi sisältöä, joskaan absurdin keskusidean merkitys jää hämäräksi. Tarinan Noidanmetsästäjä on parisuhteeseen ja sitoutumiseen liittyvien pelkojen manifestaatio, mutta miksi juuri Noidanmetsästäjä?

Ina Kalliksen Kontti on viehko rakkaustarina, joka toimii Kalliksen ilmavan kuvituksen varassa. Yhden idean sarjakuva toimii hyvin Kalliksen käyttämässä novellimuodossa.

Rautakoura on kokoelman parhaita sarjakuvia. Marko Kalliokosken vahvasti kerronnallisessa tarinassa sukupolvet kohtaavat maatilan saunassa. Yhteiskunnan muutos ja hahmojen henkilökohtaiset elämänvalinnat rinnastetaan taitavasti ironista loppuratkaisua myöten.

Janne Tervamäki ja Roope Eronen tarjoilevat tahoillaan surrealismia. Omassa todellisuudessaan liikkuvista sarjakuvista on lähes mahdoton sanoa mitään objektiivista. Minua ne eivät koskettaneet.

Jarno Latva-Nikkolan Kassa nro. 5 on myös albumin helmiä. Epäkronologisesti etenevässä tarinassa nähdään oksennusta, spermaa ja pullakahvia, kun hahmot tempoilevat himojensa kanssa. Vinksahtanut ihmissuhdetarina on hurmaavan nihilistinen.

Päivä rannalla kuuluu sekin sarjakuvamuotoisiin tuokiokuviin. Marcus Nyblomin kauniisti piirretyt hahmot eivät onnistu kertomaan mitään mieleen jäävää, vaikka tekevätkin sen tyylikkäästi.

Albumin toinen Merja Järvelinin ja Heikki Lahnaojan tarina on yllättäen kovin erilainen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa käytetään kovin ilmeistä symboliikkaa, kun tyttö siivoaa luurangon kaapistaan – kirjaimellisesti. Pätevää jälkeä, joka todistaa Järvelinillä olevan skaalaa.

Knut Larsson tarjoilee surrealismia hänkin. Kauniissa kuvissa on sarjallisuutta niin vähän, että kaikki jää lukijan tulkinnan varaan.

Terhi Ekebom sovittaa sarjakuvaksi Marjo Isopahkalan runon Tissityttö. Kerrontatyyli on Ekebomille tyypillisesti tyylikkään naivistinen. Tarina on oivaltava kuvaus siitä, miten nuoren tytön vanhemmat säikähtävät ajatusta tyttärensä seksuaalisuudesta.

Mikko Väyrynen on mainio sarjakuvantekijä, jolla on valitettavan vähän tuotantoa. Hänellä on vetoava, suorastaan kliinisen selkeä piirrostyyli ja hurmaavan lakoninen tapa kertoa. Sarjakuvassa Keijon kodinkone hän kuvaa tarkasti ja hauskasti asiakaskadosta kärsivän liikkeen työntekijöiden naljailua. Väyrysen koominen ajoitus on pistämätön.

Kahvi on Jari Vaaran sanaton sarjakuva kahvikupin elinkaaresta. Vertauskuvallinen sarjakuva on salakavalan inhimillinen ja jää hetkeksi lukijan päähän kummittelemaan.

Tuhoisiin ihmissuhteisiin, riippuvuuteen ja mätään rakkauteen sukelletaan Ville Pynnösen sarjakuvassa Kesäkissa. Tarinan väkivaltaisuus on hieman alleviivaavaa, varsinkin kun Pynnönen vie tarinansa väistämättömältä tuntuvaan loppuunsa. Hän kuvaa aggressioita ja ihmisten välistä julmuutta hyvin, joka lupaa hyvää syksyllä ilmestyvältä Alinka-sarjakuvaromaanilta.

Anna-Kaisa Laine on kuvittanut reseptin. En ymmärrä ruoanlaitosta mitään, enkä Laineen sarjakuvastakaan.

Tuotteliaalta Ville Rannalla julkaistaan myös tänä vuonna Kemissä palkintosijoille päässyt sarjakuva Naiskuvia, jonka päähenkilö on Ranta itse. Voidaan olettaa, että tarina perustuu tositapahtumiin. Ranta on monesti osoittanut taitonsa tositapahtumien kuvittajana, eikä petä nytkään. Tällä kertaa ollaan neuroottisen maalarin avajaisissa. Rannan karusta piirrostyylistä pitäminen on minulle jossain määrin hankittu maku, mutta se toimii.

Inari Kyläsen Joskus lokakuussa on jälleen lyhyt tutkielma ihmissuhteista. Siinä on yleistettävyyttä, mutta kokonaisuutena se jää liian lakoniseksi jäädäkseen vahvana mieleen.

Musturi itse päättää kokoelman tyylikkäällä sarjakuvarunolla, joka symbolismi on ilmeistä vaikkakin naiiviudessaan viehättävää.

Glömpin julkaisufilosofiaan näyttää kuuluvan yhdistävän teeman puute. Glömp kutosen alaotsikko on “Costeaun unessa”, mutta jos tämä on vaikuttanut tekijöiden aihevalintoihin, sitä ei juuri huomaa. Teeman puuttuminen vaikeuttaa albumin lukemista kokonaisuutena ja lisää kynnystä tarttua albumiin, jos potentiaalinen lukija ei ennestään tiedä Glömpistä mitään. Myös jonkinlainen esipuhe tai takakansiteksti auttaisivat. Nyt pelkään, että Glömpin löytävän vain taidesarjakuvaa aktiivisesti harrastavat.

SUOSITUS: Glömp on hieno läpileikkaus uudesta kotimaisesta sarjakuvasta. Taiteellisesti kunnianhimoinen linja tuskin miellyttää pelkkää pop-sarjakuvaa etsiviä, mutta suosittelen silti tutustumaan Glömpiin ennakkoluulottomasti.

Glömpiin voi tutustua osoiteessa http://www.boingbeing.com/ . Sitä voi tilata Musturista osoitteesta tommi at madeinhurry piste com .

.

DC-SPESIAALI 4/2004

Egmont kustannus

Mark Waid, Leinil Yu, Jeph Loeb, Jim Lee, Alex Ross

100 sivua, värillinen

THE GOON: ROUGH STUFF

Dark Horse Comics

Eric Powell

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan.

Heille, jotka nääntyvät ilman säännöllistä annosta säkenöiviä verbaalisia kykyjäni on minulla lohdullisia uutisia. Turun sci-fi-seuran Spin-lehden numero 1/2004 on juuri ilmestynyt ja sisältää joukon kirjoittamiani arvioita. Käsittelyssä ovat muun muassa The Filth ja Batman/Superman. Samoin ensi kuussa ilmestyvässä Sarjainfo-lehden numerossa 2/2004 on lukuisia kirjoittamiani tekstejä. Silläkin uhalla, että kuulostan sutenööriltä on sanottava, että jos olet kiinnostunut sarjakuvista, mutta et lue Sarjainfoa, teet virheen. Parempaa sarjakuvajournalismia ei suomessa julkaista.

Yhden numeron tauon jälkeen DC-SPESIAALISSA palataan jälleen jatkosarjojen pariin.

Teräsmiehen nuoruusvuosia uudelleenkirjoittava Synnyinoikeus jatkuu ennalta-arvattavasti. Tällä kertaa Clark Kent suunnittelee vanhempiensa avulla tulevaa uraansa supersankarina. Kirjoittaja Mark Waid joutuu vuorostaan selittämään, miksi silmälasit ovat hyvä valeasu. Totta puhuen kukaan Teräsmiestä kirjoittaneista ei ole tässä onnistunut. Teräsmiehen kaksoishenkilöllisyys muuttuu ideana vuosi vuodelta epäuskottavammaksi kun lukijat kyynistyvät ja sarjakuvat mukautuvat ajan henkeen. Muistelen, että aikanaan virallinen selitys oli Clarkin silmälasien hypnoottiset ominaisuudet, joka on tietysti hilpeän mielipuolista, joskin hieman vähemmän älytöntä kuin Waidin tarjoama silmien värin muuttuminen.

Waid paikkaa selitystään ehdottamalla, että Teräsmies on opetellut näyttelemään siviiliminäänsä. Tämä vain kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Teräsmiehen varovainenkin modernisointi on hankalaa. Hahmo on parhaimmillaan esitettynä naivina sankarina fantasiamaailmassa.

Waidilla on kuitenkin hyvä ote hahmosta ja kuvaa onnistuneesti tämän rajatonta optimismia ja luottamusta. Hänen Teräsmiehensä on uskottavasti hyvä. Hyvä idea on myös tuoda esille isä-Kentin epävarmuus superpoikansa edessä. Isän ja pojan konflikti ratkeaa tosin turhan helposti, kun Clark tarjoaa viiden sentin psykoanalyysia Jonathanille.

Batman-tarina Hushissa Jeph Loeb käy edelleen rutiininomaisesti läpi olennaista Batman-kuvastoa. Tällä kertaa Batman saa Yösiiveltä parisuhdeneuvoja. Koska Jim Lee haluaa piirtää kengänpohjia on mukana myös yhdentekevä taistelukohtaus. Tarinan ainoa lainkaan kiinnostava idea on hauska aukeamakuva Batmanin autotallista.

Hush ei vaikuta olevan mikään muu kuin tekosyy antaa Jim Leelle tilaa piirtää näyttäviä toimintakohtauksia tutulla tyylillään. Loeb yrittää uskotella että jotakin Batmanin kannalta merkittävää on tapahtumassa, joka – kuten sarjallisissa supersankarisarjakuvissa aina – on vedätystä. Se ei haittaisi, jos Loeb onnistuisi luomaan edes muutoksen illuusion, mutta vanhojen konventioiden väsynyt pyörittäminen leimaa kokonaisuutta rumasti. Samoin jatkuva lainaaminen klassisesta Yön ritarin paluusta saa lukijan tekemään vertailuja, joita Hush ei kestä.

Valtakunta ja voima -sarjakuvan arvioin kokonaisuutena jahka viimeinen osa ilmestyy suomeksi.

SUOSITUS: Keskinkertaisen tylsiä, mutta kauniisti kuvitettuja supersankaritarinoita.

Arvioidessani keväällä THE GOON -sarjakuvan toisen kokoelman, epäilin että sarjakuvan kuvittanut ja kirjoittanut Eric Powell olisi syntynyt valmiina: niin pätevältä jälki tuolloin vaikutti. Powellin varhaiskauden töitä kokoava ROUGH STUFF todistaa, ettei näin ole. Albumi sisältää alun perin Powellin itsensä julkaisemat kolme numeroa, jotka on nyt julkaistu uudelleen Dark Horse -kustantamon liitettyä sarjan alati laajenevaan joukkoonsa kauhusarjakuvia.

The Goon on huumorikauhua brutaaleimmasta päästä. Kaupunkinsa järjestäytynyttä rikollisuutta pyörittävä Goon taistelee zombilaumoja, merihirviöitä ja G-miehiä vastaan yksinkertaisin keinoin. Iso ruma heppu pieksee, ampuu ja moottorisahaa vastukset lakonisesti replikoiden.

Powellin maailmassa zombiapinat tai landepaukkuihmissudet eivät ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaan hahmot suhtautuvat omituisuuksiin hyvinkin pragmaattisesti, etenkin kivikasvoinen Goon. Tästä ristiriidasta syntyy sarjakuvan huumori. Powellilla on silmää herkullisen absurdeille tilanteille, joissa hahmot käyttäytyvät niin kuin mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tässä suhteessa Powellin huumori on sangen brittiläistä: toisin kuin amerikkalaisessa komediassa yleensä, hahmot eivät itse tajua vitsiä.

Amerikkalaista The Goonissa on puolestaan pidäkkeetön vauhti ja väkivalta. Powellin vitseille nauraminen edellyttää, että lukija voi nähdä huumoria silmien puhkomisessa puukolla. Mutta kukapa ei näkisi? Vastaus: joku, jota on puukotettu silmään.

Kuitenkin.

Rough Stuffin kuvitus on karumpaa ja vähemmän viimeisteltyä kuin Dark Horsen kautta julkaistuissa The Goon -sarjakuvissa. Kokoelman luonnososiosta käy ilmi, että Powell nähtävästi aloitti imitoimalla Arthur Adamsin tyyliä. Vaikuttaa siltä, että hän on kehittänyt piirrosjälkeään tietoisesti Adamsia vähemmän huolitelluksi ja tämän jälkeen jalostanut sen pohjalta uuden tyylin.

SUOSITUS: Hauskaa, raakaa sarjakuvaa. Suosittelen edelleen tutustumaan The Gooniin, jos esimerkiksi Hellboy kuuluu suosikkeihisi.

Tagit: DC.

CITY OF SILENCE

Image Comics

Warren Ellis, Gary Erskine

106 sivua, värillinen

PIKKU VAMPYYRI MENEE KOULUUN

Arktinen Banaani

Joann Sfar

34 sivua, värillinen

Tiedän, olen myöhässä. Täytän tänään fossiiliset 25 vuotta ja hei: vanhat miehet unohtelevat asioita. Mitä minun taas pitikään kirjoittaa? Ai niin.

Kirjoittaja Warren Ellisin ja kuvittaja Gary Erskinen yhteistyö CITY OF SILENCE julkaistiin alun perin vuonna 2000, mutta valmistui jo vuosia aiemmin. Nyt yksiin kansiin koottu kolmiosainen minisarja on selkeästi temaattinen aasinsilta, joka yhdistää Ellisin aiempia sci-fi-sarjakuvia (Lazarus Churchyard) uudempiin (Transmetropolitan).

Stealthin kaupungissa ideat ovat vaarallisia. Kaupungin salainen poliisi valvoo, ettei vahingollisiksi katsotut ideat pääse keksijänsä päätä pidemmälle. Tarina seuraa kolmea ajatuspoliisin agenttia, jotka selvittävät tietokoneistettujen okkulttisten salajuonta. Hyvin kahdeksankymmenlukulaista, eikö? Jos kyberpunk ei olisi kuolleempi kuin Isaac Asimov, City of Silence varmaankin luokiteltaisiin genreen.

Ellis tarjoilee tapansa mukaan ilahduttavan pornografisia, väkivaltaisia ja misantrooppisia välähdyksiä tulevaisuudesta. Kuten Transmetropolitanissakin, kuviteltu yhteiskunta ei ole kulttuurisesti tai aatteellisesti yhtenäinen, vaan iloinen sekamelska erilaisia etnisiä, poliittisia ja uskonnollisia ryhmiä, jotka Ellis ronskisti karrikoi. Tämän kaltainen tulevaisuudenkuvaus on ajan myötä muodostunut Ellisille enemmänkin maneeriksi. Julkaisuajankohtanaan tarina oli varmastikin tuoreempi, nyt se tuntuu kertaukselta. Myös ylivoimaiset, välinpitämättömät päähenkilöt ovat enemmänkin miehen tuotannolle tyypillisiä stereotypioita kuin hahmoja.

Albumin alkeellisella tietokonegrafiikalla toteutettu kansi muistuttaa, miksei tietokonegrafiikkaa pidä käyttää sellaisenaan sarjakuvissa. Sisäsivut ovat sen sijaan laatua: Erskinen viehättävän ohutviivainen ja selkeä jälki toimii hyvin kontrastissa käsikirjoituksen vaatimien groteskien tapahtumien kanssa.

SUOSITUS: City Silencessa nähdään Warren Ellis tukeutumassa ideoihin, joista myöhemmin tulivat hänen maneereitaan. Näyttää sievältä, joka tapauksessa. Ellisin tuotannon ystäville.

Vau, sarjakuvia lapsille: Joan Sfarin PIKKU VAMPYYRI.

Mutta lukevatko lapset sarjakuvia? Muuta kuin mangaa? Arktinen Banaani -kustantamo on ollut kaukaa viisas ja naamioinut albumin kovakantisen lastenkirjan näköiseksi. Pettymys lapsiperheen kotona lieneekin armoton, kun paljastuu että kyseessä onkin sielua mädättävä sarjakuvakirja.

Ja sangen hyvä sielua mädättävä sarjakuva se onkin. Joan Sfar on arvostetuimpia uuden polven ranskalaisia sarjakuvantekijöitä, nähtävästi syystäkin. Sfar on tehnyt erilaisia sarjakuvia L’Association-kustantamolle ja tehnyt yhteistyötä muun muassa Lewis Trondheimin kanssa.

Pikku Vampyyrin nimihenkilö on epäkuollut, joka elää kummitusten ja hirviöiden kansoittamassa kartanossa. Ikuisesti nuorella vampyyrilapsella on kuitenkin tylsää ilman kavereita. Hän haluaa mennä kouluun, mutta mitä tehdä kun koulu on auki päivisin ja vampyyri voi liikkua vain öisin?

Mitään lässyn-lässyn-Disneyskeidaa Pikku Vampyyri ei ole. Sfarin tarinassa on mainiota ilkikurista huumoria ja poliittista epäkorrektiutta. Päähenkilön taikakoira aukoo päätänsä armottomasti ja sivuosissa nähtävät hirviöt ovat ihastuttavan anarkistisia, niin kuin meno albumissa yleensäkin. Kun Pikku Vampyyrin ihmiskaveri tuodaan tutustumaan kummituskartanoon, juostaan pian kilpaa hautuumaalla ja kylvetään mudassa.

Välillä vakavoidutaankin. Kauhuolioiden kanssa kun ollaan tekemisissä, ei synkkyydeltä voi välttyä. Mainitaan itsemurhat ja kuoleminen – rohkean tuntuista lastensarjakuvalta. Jumalastakin puhutaan, eikä mitenkään erityisen kunnioittavaan sävyyn.

Sfar on taitava graafikko. Hän piirtää ruudut täyteen pientä viivaa, joka saa kuvat näyttämään eläviltä. Hahmojen design on oivaltavaa ja niiden reaktiot hienosti kuvattu. Yksityiskohtaisissa kuvissa on katseltavaa moneksi lukukerraksi.

SUOSITUS: Lastensarjakuva, jolla on hampaat. Huvittaa aikuisiakin: kerrankin sarjakuva aidosti “kaikenikäisille”.

Näin tällä viikolla. Huomenna aion juhlia lähestyvää kuolemaani kuin jonkinlainen alkoholilla toimiva risteilyohjus ja sitten ensi viikolla kirjoittaa muistini menettäneenä nämä arviot uudelleen. Keitä te taas olittekaan? Pois nurmikoltani!

.

MEGA 4/2004

Egmont kustannus

Mark Millar, Bryan Hitch

100 sivua, värillinen

Olen palannut. Tervetuloa Katuojaan.

Vietin heinäkuun lataamassa akkujani. Mitä tuli tehtyä?

Jyväskylän Finncon-tapahtumassa kohtasin sarjakuvan tulevaisuuden: satoja teini-ikäisiä tyttöjä pukeutuneina manga-hahmoiksi. Älkää pelätkö heitä, syleilkää heitä. Ei kirjaimellisesti, irstailijat. Vuosia on valitettu sarjakuvia lukevien lasten puutetta. Nyt he ovat täällä, ja suomalaiset kustantajat reagoivat vastaavasti. Syksyllä lehtipisteistä saattaa löytyä viisikin säännöllisesti ilmestyvää mangasarjaa. Lisää mangakultuuria luvassa syksyn sarjakuvafestareilla, joita on järjestämässä muun muassa – ha ha – minä.

RopeCon-pelitapahtumassa pääsin leikkimään toimittajaa, kun haastattelin John Kovalicia, Dork Tower -sarjakuvan piirtäjää. Haastattelu julkaistaan seuraavassa Sarjainfo-lehdessä.

Lomani oli pitkä, kostea ja aivosoluja kuluttava. Mutta nyt tiedän lopultakin, mikä on parasta elämässä: murskata vihollinen, ajaa se edelläni ja kuulla heidän naistensa valitus. Se on parasta elämässä. Ja täten, olen valmis palaamaan sarjakuva-arvioiden pariin.

Myös Mark Millar ymmärtää, mikä on parasta elämässä, sillä uusi MEGA sisältää kiitettävästi vihollisen murskaamista, ajamista ja naisten valitusta. Valitusta se näyttää aiheuttaneen myös lukijoissa, joka on aina kiinnostavaa.

Lehdessä jatketaan aiemmin tänä vuonna kesken jäänyttä Ylivertaiset-tarinaa, jossa hallituksen yli-ihmiset lähetetään hävittämään uhka ulkoavaruudesta. Samalla päähenkilöt kamppailevat omien vajavaisuuksiensa kanssa: Rautamiehellä on itsetunto-ongelmia, Pymin pariskunnan avioliitto on karilla ja Kapteeni Amerikka pistää vaimonsa pahoinpidelleen Hank Pymin tilille omalla suoraviivaisella tavallaan. Suoraviivaisella tarkoitan sairaalaan hakkaamista.

Tarinan suurin ongelma ovat päähenkilöiden vastustajat, Ultimate-maailman Skrullit. Emme näe niiden tekevän mitään varsinaisesti uhkaavaa ennen kuin Ylivertaiset hyökkäävät niiden kimppuun. Avaruusolioiden uhka yritetään luoda pelkällä ekspositiolla, ja se ei toimi. Ekspositio on muutenkin Millarin helmasynti, etenkin kun hän yrittää syventää hahmojaan. Kenraali Fury kuvailee Rautamiestä pelottavan nerokkaaksi mieheksi, mutta emme koskaan näe hänen tekevän mitään erityisen nerokasta. Ristiriita kuvien ja sanojen välillä on turhan suuri. “Näytä, älä kerro” -ohjenuora pitäisi olla Millarin kaliiberin kirjoittajalle tuttu.

Tämän numeron jälkeen Suomessa on julkaisematta ainoastaan yksi numero Ylivertaisia. Sarja on pian alkamassa uudelleen Yhdysvalloissa, mutta nyt suomennetussa tarinassa on selvästi yritystä päättää sarjan ensimmäinen tuleminen rytinällä. Tapansa mukaan Millar on hylännyt kaiken hienovaraisuuden. Hahmot ylireagoivat ja käyttäytyvät hölmösti. Kaikki on suurta ja räjähtävää. Tämä on toisaalta sääli, koska ensimmäisten numeroiden perusteella Ylivertaisissa oli potentiaalia kiinnostavaan, hidastempoiseen ja taisteluiden sijaan yli-ihmisiin liittyvään ihmeen tuntuun keskittyvään sarjakuvaan. Oli tietysti vääjäämätöntä, että Ylivertaisille oli keksittävä vihollinen, mutta sääli että se tehtiin näin nopeasti ja että vihollinen on näinkin tylsä.

Mitä jää jäljelle on kuitenkin iso, tyhmä ja täysin vastustamaton toimintasarjakuva. Ylivertaiset on Jerry Bruckheimer -sarjakuva: päätöntä toimintaa ja machopullistelua puristettuna niin koreaan pakettiin, että lukijan kriittiset kyvyt kärsivät, sarjakuvan eduksi.

Vertaus elokuviin on kerrankin perusteltua, koska kuvittaja Bryan Hitchin kuvitus on häpeilemättömän kinemaattista. Hänen käyttämänsä leveät ruudut tuovat mieleen elokuvakameran, samoin kuin taajaan käytetyt “kamera-ajot” tekstittömillä ruuduilla. Ilman Hitchin ilmiömäistä kynänjälkeä ja Paul Nearyn viimeistelyä Ylivertaiset eivät olisi mitään muuta kuin välttävää viihdykettä. Nyt se näyttää niin hyvältä, että tarinan puutteet antaa anteeksi kovin helposti. Ylivertaisten tähti ei ole Millar, vaan Hitch.

SUOSITUS: Rentoudu, kaada tarvittaessa itsellesi paukku ja nauti Ylivertaisista. Se on typerä sarjakuva, joka on matkalla hukannut merkittävän osan potentiaalistaan, mutta joka on myös ihastuttavan, häpeilemättömän viihdyttävä. Mikä on parasta elämässä?

.