Katuoja

Aiempi kolumnini tieteellisistä virheistä Yukinobu Hoshinon sarjakuvassa 2001 Nights nostatti vastalauseita kahdessa Katuojan lukijassa, jotka valitettavasti rohkenivat esittää kommenttinsa ainoastaan yksityisesti. Referoin nyt nämä kommentit ja annan niihin vastineeni johdantona seuraavalle ansiokkaan sarjakuvan ylianalysoinnilleni.

Ensimmäinen kommentti koski yleisesti ottaen tapaa, jolla käsittelin 2001 Nightsia: Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi tuolla tavalla. Olen tästä eri mieltä. Minusta Hoshino on ottanut tieteelliset näkökohdat hyvin vakavasti: Niiltä osin, mistä hänellä on selvästi ollut käytettävissään taustatietoa, hän on esittänyt asiat sangen pikkutarkasti kuvituksessaan ja selittänyt ideat perusteellisesti tekstiosuuksissa. Uskon, että hän ei olisi tietoisesti tehnyt niin helposti korjattavia virheitä asioissa, joiden esittäminen siten, kuin hän ne esitti, ei ollut välttämätöntä juonen kannalta. Mutta jospa kuitenkin oletetaan, että 2001 Nightsia ei ole tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla, luonnontieteellisiä näkökohtia kriittisesti tarkastellen. Siinäkin tapauksessa ongelma on jokseenkin sama, kuin minkä edellisessä kolumnissani esittelin: Sarjakuvien maailmasta ei löydy yhtä vakavastiotettavaa tieteisfiktiota kuin proosasta. Ei löydy mitään, mikä olisi tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla. Ja syy on selvä. “Kyllä minä pystyisin, mutta minä en vain halua”, sanovat yhtä uskottavasti nikotinisti, jota kehotetaan lopettamaan paha tapa, ja sarjakuvantekijä, jota pyydetään ratkaisemaan massa-energiaekvivalenssin yhtälö.

Toinen kommentti koski lausetta: “‘Vaimean gammasäteilyn’ sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.” Tämä antoi sen virheellisen vaikutelman, että tarkoitin sähkömagneettista säteilyä näkyvän valon aallonpituuksilla. Tarkoitukseni oli kuitenkin vain kuvata säteilyn kokonaistehon suuruutta, ei sen aallonpituutta. Valo ja sähkömagneettinen säteily menevät käsitteinä iloisesti sekaisin alan kielenkäytössä, kun ei tarvitse välittää ihmisen silmän fysiologisista oikuista. Insinöörien tiedetään jopa valaisevan asioita radioaalloilla, mikä ei siis ole, maallikoille tiedoksi, sama asia kuin se, että käytetään kännykän näyttöä taskulamppuna.

Jos kuitenkin eräs asia maallikonkin pitäisi valosta ymmärtää sekaannuksetta, niin se on jotain sellaista, mitä Alan Moore ei voi meille opettaa. Moore on ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja, mutta luonnontieteilijänä hän on… ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja. Hieman hankalaksi asian tekee se, että hän on selvästi hyvin innostunut tieteestä. Vaikka hän onkin takkutukkainen ja -partainen hörhö, joka täysin tyytyväisenä palvoo villasukasta tekemäänsä jumalaa, hän ilmeisesti kuitenkin arvostaa tiedettä tapana ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, että Alan Moore itse ymmärtäisi niitä asioita.

Yksi suosikeistani Mooren Tomorrow Stories -antologialehdessä oli Jack B. Quick, jossa pieni maalaispoika joutui kommelluksiin hillittömien tiedekokeilujensa takia. Jack B. Quick on kiistatta sarjakuva, jota ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Paikkansapitävien tieteellisten faktojen noukkiminen fiktion seasta olisi pyrkimys, jota en suosittelisi kenellekään, ja johon kovin moni ei varmastikaan ole ainakaan tietoisesti hairahtunut. Silti yksi tarina on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, että Moore näyttää tehneen siinä aidon, perustavanlaatuisen virheen, joka on saattanut vääristää hyvin valitettavalla tavalla lukijoiden käsitystä valon luonteesta.

Tomorrow Storiesin numerossa 2 julkaistussa tarinassa “The Unbearableness of Being Light” Jack B. Quick huolestuu oivaltamastaan mahdollisuudesta, että valon kulkureitin mutkat eivät aiheudukaan voimakkaista gravitaatiokentistä, vaan juopuneisuudesta. Tämän takia Jack auttaa poliisimies-Peteä pidättämään huomattavaa ylinopeutta kulkevan valon. Kun poliisi ei onnistu saamaan pidätetyltä valolta lausuntoa, Jack kertoo keksineensä keinon:

“You see, sound is the same stuff as light, but at a longer wavelength! This light-squeezer that I just patented will stretch it out until we can hear it!”

Tämä idea on perinpohjaisesti virheellinen. Ääni on aineessa aaltomaisesti etenevä mekaaninen häiriö, ja puhuttaessa äänestä yleisessä kielenkäytössä tämä häiriö on ilmanpaineen muutos. Valo, tai siis sähkömagneettinen säteily, sen sijaan voidaan käsittää sekä aaltomaisesti etenevänä häiriönä sähkömagneettisessa kentässä että sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasina, fotoneina. Molemmille tulkintatavoille on yhteistä se, että toisin kuin ääni, jonka liike on aina suhteellista sitä kuljettavaan väliaineeseen nähden, valo kulkee myös tyhjiössä, ja aina havainnoijan liiketilasta riippumattomalla nopeudella. Suihkukone voi kiriä kiinni itse aiheuttamansa äänen, mutta avaruusalus jää omasta valostaan aina jälkeen valonnopeudella.

Jos viimeisen vuosisadan, tai oikeastaan 120 vuoden tieteellisistä edistysaskelista pitäisi ihmisen mitään asioita ymmärtää, niin tämä on ehdottomasti yksi: Ääni ja valo eivät ole samaa tavaraa.

Tähdentäisin myös, että vaikka äänen aallonpituudet (ihmisen kuulemille taajuuksille ilmassa 1,7 cm – 17 m) ovat pidempiä kuin näkyvän valon aallonpituudet (400 nm – 700 nm), sähkömagneettista säteilyä esiintyy käytännössä kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla. Äänen aallonpituuksia vastaava sähkömagneettinen säteily sisältyy VHF- ja UHF-aaltoihin, joita käytetään TV-ja radioliikenteessä.

Jack B. Quickit ovat tietenkin vain humoristista viihdettä, ja asiavirheiden huomaaminenkaan ei estä nauttimasta niistä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, kuinka paljon suurempi saavutus olisi sellainen sarjakuva, joka esittää luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä yhtä nokkelasti ja hauskasti kuin Jack B. Quick, mutta tekee sen syyllistymättä karkeisiin asiavirheisiin.

Tagit: manga, tiede.

Tilaan

ABSOLUTE KINGDOM COME HC / Mark Waid / Alex Ross
Tiedotukseni Kvaakin foorumilla Absolute Sandmanin julkaisemisesta johti myrskyyn vesilasissa Absolute Editionien oikeutuksesta. Esille tulleista ajatuksista takaperoisin oli varmastikin se, että Absolute Editionin julkaiseminen olisi hyväksyttävää, jos tavallisia painoksia ei enää tulisi. Oikeasti moraalitontahan olisi lähes sadan dollarin riistäminen sellaisilta, joilla ei ole fanaattista pakkomiellettä hankkia suosikkisarjakuviaan äärimmäisen ylellisessä muodossa. Absolute Edition olkoon absoluuttisten fanipoikien optio, ja Kingdom Comen tapauksessa olen absoluuttinen fanipoika.

TOP 10: BEYOND THE FARTHEST PRECINCT TP / Paul Di Filippo / Jerry Ordway
Alan Mooren ABC-sarjakuvat ovat nyt siirtymässä toisten kirjoittajien haltuun. Peter Hoganin Terra Obscurat ovat olleet varsin viihdyttäviä, joten täydellistä tason romahdusta ei varmaankaan tarvitse yleisesti ottaenkaan pelätä. Oikeastaanhan ABC-sarjat eivät ole olleet mitenkään Mooren uran korkeinta huippua, ainoastaan esimerkillisen tasaista laadukkuutta. Osansa tässä on kuvittajilla, ja Jerry Ordway ainakin näyttää olevan todella hyvässä vedossa.

SPIDER-GIRL VOL. 6: TOO MANY SPIDERS! DIGEST / Tom DeFalco / Pat Olliffe & Ron Frenz
Jatkan edelleen Hämähäkkitytön tukemista pokkarimuodossa. Viime vuoden Last Hero Standing -minisarjan tänä vuonna saama jatko-osa Last Planet Standing ainakin osoittaa, että Hämähäkkitytön vaihtoehtoiselle todellisuudelle löytyy kiinnostunutta yleisöä.

Tilaisin, mutta…

SEVEN SOLDIERS OF VICTORY VOL. 4 TP / Grant Morrison / Doug Mahnke, Freddie Williams III & Co.
Viimeisen vuoden suurin sarjakuvatapaus, jonka nimessä ei ole Ääretöntä tai Ämmää, saavuttaa huipentumansa. Tarinakokonaisuuden päättävä spesiaali ei ole vielä ilmestynyt, mutta se ei estä minua sanomasta, että tämä kannattaa ostaa. Ja sitten lainata minulle, koska minulta jäi Seven Soldiers: Frankenstein #2 väliin.

CONAN AND THE DEMONS OF KHITAI TPB / Akira Yoshida / Paul Lee
P. Craig Russellin Conan and the Jewels of Gwahlur oli minulle hienoinen pettymys, enkä oikein uskalla sitoutua ostamaan tätä sivuprojektia, joka aiheensa ja tekijäkaartinsa puolesta vaikuttaa jonkinlaiselta Conanin pseudomangaversiolta.

ETERNALS BY JACK KIRBY HC / Jack Kirby
Siinäkin tapauksessa, ettei listallani olisi jo yksi 75 dollarin kirja tälle kuulle, en taitaisi suostua maksamaan sellaista summaa tästä. Kirby oli Kuningas, mutta hänen tuotantonsa oli kuitenkin varsin vaihtelevaa. Vaikka Eternals onkin hänen maineikkaimpaa tuotantoaan, ja varsin ajankohtaista Neil Gaimanin ja John Romita Jr:n uuden minisarjan ansiosta, tämä olisi silti aika kallis säkillinen saparohäntää.

SHE-HULK VOL. 3: TIME TRIALS TPB / Dan Slott / Juan Bobillo, Paul Pelletier & Co.
Lainaan tämän sitten Otolta.

No en taatusti tilaa!

THE BEST OF CURSE OF THE SPAWN / Allen McElroy & Brian Haberlin / Dwayne Turner & Danny Miki
Katselin televisiosta Hurt Bert -nimistä ohjelmaa, jossa avuton koomikko tutustui karmeisiin ammatteihin. Ensin hänet laitettiin tyhjentämään bajamajoja ja siivoamaan sellaisia, jotka oli kaadettu nurin. Sen jälkeen hänen piti lukea Curse of the Spawn -lehtiä ja selvittää, mitkä niistä olivat parhaita.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Image

Comics Continuum:

• Dark Horse

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

SOMETHING POSITIVE
R. K. Milholland
Webbisarjakuva

Kuvittele huone täynnä ihmisiä, jotka valittavat tauottomien, tympeiden monologien muodossa heitä vaivaavista asioista. Sisustus on ruma ja ihmiset ovat yhtä epäviehättäviä kuin ovat äänekkäitäkin. Huoneessa ei ole uloskäyntejä. Olet valvonut kolme päivää ja viina loppui eilen.

Tervetuloa SOMETHING POSITIVE -sarjakuvaan. Naurattaako?

Kymmenet tuhannet lukevat Something Positivea päivittäin, joten R. K. Milholland tekee todistettavasti jotain oikein. Sarjaa on julkaistu neljän vuoden ajan. Se ilmestyy tätä nykyä päivittäin.

Something Positive on ihmissuhdesarjakuva, jonka päähenkilöt pohjaavat Milhollandiin ja tämän ystäviin. Ajatus on pelottava, sillä se tarkoittaa, että jossain kulkee vapaana (taas yksi) joukko täysin sietämättömiä runkkareita. Näiden ihmisten aidosti toivoisi kärsivän, paitsi että jos he kärsisivät, tietäsi heidän valittavan siitä tauotta. Tässä onkin Something Positiven ydin: ikäviä asioita tapahtuu kelvottomille ihmisille ja meidän lukijoina pitäisi samastua sen sijaan että osoittaisimme sormella ja nauraisimme.

Englannin kielessä ei kuitenkaan ole sanaa vahingonilolle. Tämä on mielestäni oireellista.

Olen katsellut Seinfeldin kirjoittaja Larry Davidin komediasarjaa Curb Your Enthusiasm, jossa David vie vielä pidemmälle Seinfeldin keskeisen konseptin: epämiellyttäville ihmisille tapahtuu kauheita, ja sille saa nauraa. Katsoja ei naura hahmojen kanssa, hän nauraa hahmoille.

Tässä Milholland menee vikaan. Hän kutsuu meidät välittämään hahmoistaan, jotka rypevät negativiisuudessa ja kyynisyydessä. Toisaalta tässä on valitettavasti myös tekijän valtti: elämme aikoja, jolloin misantropia on muodikasta ja kyynisyyttä pidetään jopa tavoiteltavana. Aito ja älykäs ihmisviha onkin kiinnostavaa, hauskaakin – katsokaa vaikkapa Ivan Brunettin sarjakuvia parhaimmillaan. Tyhmä ihmisviha puolestaan on vain väsyttävää ja Milholland ei onnistu vakuuttamaan minua älykkyydestään. Erilaisen pilkan kohteeksi joutuvat ihmistyypit tai -ryhmät esitetään sarjakuvassa niin typerinä karikatyyreinä, ettei se ole enää edes kritiikkiä, vaan pelkkää polemiikkia – eikä sääli kyllä edes hauskaa sellaista.

Kauheimmillaan Something Positive on, kun Milholland vakavoituu tai pikemminkin äityy sentimentaaliseksi. Sentimentaalisuus yhdistettynä kyynisyyteen neuroottisen ihmissuhdesaippuan kontekstissa aiheuttaa rajuja allergisia reaktioita varsinkin satunnaiselle lukijalle.

Teknisesti Something Positive on yhtä lailla masentava. Jäykät hahmot tapittavat paikallaan ja oksentavat täyteen ahdettuja puhekuplia, kun päätyvät taas yhteen lannistavaan, loputtomaan monologiin. Tapahtumien taustalla on yleensä Photoshop-liukuväri, aina hyvä merkki siitä, että sarjakuva olisi pitänyt jättää kokonaan värittämättä.

SUOSITUS: Pelkkä negatiivisuus ei ole hauskaa. Jos siis jostain syystä nauroit tälle arviolle, kenties sinun kannattaa tarkastaa Something Positive.

Tagit: nettisarjakuva.