Katuoja

BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA
Egmont Kustannus
Garth Ennis, Colin Wilson
112 sivua, värillinen

Muistatteko, kun sota oli vielä hauskaa? Kun pojat lähtivät yhdessä vanhalle kunnon tervehenkiselle sotaretkelle? Silloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja: hyvät haavoittuivat enintään olkapäähän mutta vasta tapettuaan ensin pahiksia niin paljon, että oli pakko ihmetellä miksi sodat yleensäkään kestivät kahta viikkoa kauempaa. Hyville sotilaille sota oli astetta raaempi partioleiri, jossa vihollisten tappaminen taivaaseen asti nouseviin verisiin kasoihin oli reipashenkistä puhdetoimintaa, josta sai kunniamerkkejä ja pannareita jälkkäriksi, mutta vasta kun hernekeitto oli syöty.

Puhun tietysti perinteisestä sotafiktiosta, jota sarjakuvan puolella edustaa Suomessa etenkin Korkeajännitys-sarja. Ajatus “sotaseikkailusta” tuntuu näinä aikoina hivenen moraalisesti kyseenalaiselta viihdemuodolta. Sodasta on viimeistään tällä vuosituhannella tullut kyynistä liiketoimintaa ja sitä on vastaavasti hankala sovittaa viihteeksi, jos ei ole satu olemaan täysi hirviö. Kuvitelkaa huviksenne viihdesarjakuva, jossa reippaat turvallisuusyhtiön miehet tulittavat siviilijoukkoja konekivääreillä ja jälkeenpäin taputtelevat toisiaan selkään hyvin tehdystä työstä niin tiedätte, mitä tarkoitan.

Sota on tietysti aina ollut eri tavoin kammottavaa, kun kansakuntien parhaat ovat lyöneet päänsä yhteen keksiäkseen mielikuvituksekkaita tapoja murhata mahdollisimman paljon ihmisiä. Toinen maailmansota on tietyssä erityisasemassa, lähinnä sen takia että sen muttuminen viihteeksi alkoi jo sodanaikaisissa propagandateoksissa sekä siksi, että kollektiivisessa tajunnassa sodalla on selkeä syyllinen, jota vastaavasti rangaistiin. Kyse on tietysti myös voittajan sanelemasta sodan tulkinnasta: Korkeajännityksen alkuperäisjulkaisu Commando on brittiläinen eikä esimerkiksi saksalainen. Mietitäänpä kaikki yhdessä, miksiköhän.

Viimeistään Vietnamin jälkeen sotaa kuvaavan populaarikulttuurin on ollut käytännössä pakko ainakin edes nyökätä pasifismin suuntaan. “Kylläpä sota hirveää”, saattavat karskit sotamiehet todeta samalla kun tanssivat juoksuhautojen yli räjäyttäen konekivääripesäkkeitä ja siemaillen iltapäiväteetään. Vaikka on olemassa oikeasti sodanvastaista sotafiktiota, on kuitenkin turha väittää että pasifismi on olennainen osa genreä. Ihmiset, jotka todella voivat pahoin sodan kuvauksia katsellessaan eivät yksinkertaisesti etsi käsiinsä genren teoksia. Meille sotagenren kuluttajille sotajuttujen näennäinen pasifismi antaa hienon tekosyyn hakeutua lajityypin pariin vaikuttamatta täysiltä mielipuolilta. “Todellakin, ihminen on ihmiselle susi”, toteamme raapien leukapartaamme samalla kun katselemme ulvovia pommikoneita, vyöryviä tankkeja, räjähtäviä päitä ja piilottelemme erektiotamme.

Sota on kiinnostavaa ja jännittävää, varsinkin jos ei koskaan joudu mihinkään tekemisiin aidon asian kanssa. Kaikki tämä jorina sodanvastaisuudesta tai, herran tähden, “sodan kauheuksien raadollisesta kuvauksesta” on vain perustelua sille, että haluamme nähdä ihmisiä syöstynä äärimmäiseen tilanteeseen ja no, niitä tankkeja ja räjähtäviä päitä. Sinänsä BATTLER BRITTON – HITON HIENO SAVOTTA on nimeänsä myöten virkistävä poikkeus. Se ei edes vahingossa teeskentele olevansa pasifistinen manifesti vaan vanha kunnon poikain sotaviihdelukemisto. Vaikka sarjakuvan hahmot välillä sivulauseenomaisesti saattavatkin myöntää, että sota on vähän ikävää, on tarinan keskiö jossain muualla.

Battler Britton on yli 50 vuotta vanha hahmo, joka ampui hunneja alas taivaalta hävittäjällään 50- ja 60-luvuilla brittiläisessä sarjakuvassa. Battler Brittonin sotaa nähtiin aikanaan myös suomalaisissa lehtipisteissä. Garth Ennis, yksi tämän hetken parhaista englanninkielisen sarjakuvan kirjoittajista on saanut tilaisuuden herättää hahmon henkiin. Alun perin DC/Wildstormin julkaisemassa minisarjassa Battler Britton johtaa lentolaivuetta Pohjois-Afrikassa Toisen maailmansodan aikaan. Kitkaa syntyy, kun linjojen takaa lentävään brittiläisten veteraanien yksikköön yhdistetään kokemattomia amerikkalaisia vapaaehtoisia.

Ennis on viime vuosina profiloitunut erityisesti sotasarjakuvan kirjoittajaksi. Hän on likkuunut lajityypissä hyvinkin suvereenisti, kirjoittaen sekä parodiaa, satiiria, nihilististä väkivaltaooppeeraa tai vain kelpo ajankuvaa. Battler Britton on Ennisin sotasarjakuvista selkeästi kevyimpiä ja viihteellisimpiä. Se on hyvin vilpitön kuvaus taistelutoveruudesta ilman kyynisyyden häivääkään. Ainoastaan hetkittäin Ennis väläyttää sodan julmempaa puolta, mutta pääosin tarina kuvaa sotaa jännittävänä, joskin vaarallisena toimintaseikkailuna. Esimerkiksi tarinassa tapettavat saksalaiset eivät saa edes puolikasta ominaisuutta ennen kuin ottavat kuulan kalloonsa.

Juurikin ilmasodankäynnin kuvaus tekee Battler Brittonista kiinnostavan, mutta ainoastaan, jos aihepiiri yleensäkään kiinnostaa lukijaa. Vaikka tarinan päähenkilöt yltävätkin paikoin yli-inhimillisiin suorituksiin, ovat Ennis ja kuvittaja Colin Wilson suorastaan insinöörimäisen omistautuneita kuvaamaan ilmasotaa mahdollisimman tarkasti. Ja toden totta, aina kun lentokoneet nousevat ilmaan lähtee myös tarina rullaamaan. Maan pinnalla puoli tusinaa toisiaan muistuttavaa päähenkilöä eivät jaksa kiinnostaa, mutta kun ihailtavalla pieteetillä kuvatut sotakoneet pörräävät toistensa kimpussa Afrikan aavikon päällä Battler Britton toimii. Ennis ja Wilson saavat toimintakohtauksissa hyvän tuntuman taistelutilanteen välittömään, hektiseen epätoivoon.

SUOSITUS: Battler Britton on sotaviihdettä, genreä, joka on kaikesta “sota on ikävää, eikös vaan” -väistelystään huolimatta hivenen kyseenalainen lajityyppi. Mutta minä pidän sotafiktiosta, enkä pelkää myöntää sitä: Battler Britton tekee sodasta dynaamista ja hauskaa viihdettä, jota lukiessaan ei tarvitse pohtia kuka on oikeassa, kuka on väärässä ja onko sota oikeutettua – voi vain ottaa mukavan asennon ja nauttia valoshow’sta.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Egmont, Garth Ennis