Katuoja

Minulla oli ensi-iltaviikonloppuna parempaakin tekemistä kuin mennä katsomaan Watchmen, mutta nyt ehdin vihdoinkin näkemään vuoden kohutuimman elokuvan. Ammattikriitikot ovat sekä ylistäneet että parjanneet Watchmeniä. Sarjakuvafanien mielipiteitä ovat väistämättä hämärtäneet ennakko-odotukset sekä kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan. Jotkut tuomitsevat elokuvan tarinaan tehtyjen muutosten takia, ja jotkut arvostavat sitä sen takia, kuinka pitkälti se on kuitenkin onnistunut siirtämään Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luomuksen valkokankaalle.

En yrittänyt lainkaan vältellä spoilereita ennen elokuvan näkemistä. Loppujen lopuksi kuitenkin se, että tuntee alkuperäisteoksen niin hyvin, tekee suurelta osin mahdottomaksi yllättyä elokuvan sisällöstä ja asettaa niin paljon ennakko-odotuksia, että on parempi vain pyrkiä säätämään ne ennakko-odotukset oikeanlaisiksi kaiken saatavilla olevan tiedon avulla.

Tämän takia olin tietoinen siitä, että elokuvaversio poikkeaa sarjakuvasta monin tavoin, erityisesti loppuratkaisun tapauksessa. Tämä sinänsä ei ole minulle ongelma. Tosiasia on kuitenkin se, että elokuva ja sarjakuva ovat eri välineitä, ja elokuvateos ja sarjakuvateos ovat aina erillisiä. Sovitettaessa materiaalia yhdestä toiseen joudutaan aina tekemään ratkaisuja, joiden on ennen kaikkea palveltava lopputuloksena olevaa teosta.

Mutta on täysin eri asia tehdä täysin mielivaltainen muutos, jota toiseen välineeseen sovittaminen ei edellytä suoraan eikä muiden tarpeelliseksi katsottujen muutosten kautta. Muutos, joka kyseenalaistaa täysin sen, että tekijät olisivat todella lukeneet ja ymmärtäneet alkuperäisteoksen niin hyvin kuin ovat halunneet yleisön luulevan.

Itse asiassa olin nähnyt tähän muutokseen viitattavan eräällä nettisivulla, mutta pidin niin epätodennäköisenä, että sellaiseen virheeseen olisi voitu sortua, että oletin tarkkaamattoman katsojan vain muistaneen tai ymmärtäneen asian väärin. Mutta nyt kun olen nähnyt elokuvan, voin vain järkyttyneenä todeta, että havainto piti paikkansa.

Ja mikä pahinta, tämä moka tapahtuu elokuvan lopussa. Loppu määrää sen, millä mielellä katsoja poistuu teatterista. Hyvä loppu voi pelastaa keskinkertaisen elokuvan; huono loppu tuhota hyvän. Ja kun Watchmenin lopputekstit lähtivät pyörimään, ainoa mielessäni pyörivä kysymys oli:

Miksi ihmeessä Seymour sanoo, että Ronald Reagan aikoo pyrkiä presidentiksi vuonna 1988, vaikka sarjakuvassa se oli Robert Redford? Miksi, voi miksiiiiii?

Tagit: elokuva.

Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Tagit: elokuva, erektio.