Katuoja

MUUMI-LEHTI 2-2007
Egmont kustannus
Kristian Huitula, Jari Rasi, Tapani Bagge, Noomi, Pia Sivunen
28 sivua, värillinen (sekä puuhalehti, 8 sivua, mustavalkoinen)

Kirjoitteluni takia saan monenlaisia merkillisiä esineitä postissa. Harvemmin mitään erityisen arvokasta tai kiinnostavaa, lähinnä tiedotteita ja satunnaisia näytekappaleita tuoreista julkaisuista. Pressilistat ovat kustantajien tapa pitää toimittajia ajan tasalla, mutta toisinaan postilaatikon sisältö pakottaa minut raapimaan päätäni. Ketä palvelee minulle lähetetty Hot Wheels -lehti ja sen mukana tullut metallinen autolelu? Paitsi minua, tietysti: se on hieno lelu. Brumm!

Tämän kaiken huomioon ottaen en usko, että Egmont ajatteli minun kirjoittavan arvioita, kun lähetti minulle MUUMI-LEHDEN juhlanumeron. He olivat väärässä.

Täytyy myöntää, että vaikka Muumi-lehti onkin ilmestynyt säännöllisesti 15 vuotta, en ole koskaan lukenut sitä. Kun Tove Jansson myi luomansa hahmon lihoiksi lisenssiyhtiölle, animaatiosarja hypnotisoi tenavat ja lehti alkoi ilmestyä, olin jo valmistunut pienten lasten lehdistä astetta vanhempien lasten lehtiin, tarkemmin sanottuna supersankareihin. Viisitoista vuotta pääasiassa suomalaisella sisällöllä (tekijöissä on mukana ainakin yksi ruotsalainen ja yksi britti) täytetty lehti on kuitenkin merkittävä saavutus. On tietysti tosiasia, että lapset lukevat mitä tahansa tuubaa, jos siinä on tuttu hahmo: minä tiedän, olen ollut lapsi keskellä 80-luvun animaatio- ja sarjakuvalisenssihelvettiä. Muumi-sarjakuva myisi, vaikka se olisi kirjoitettu takaperin kyriilisillä aakkosilla ja piirretty kuolleella näädällä.

Egmont näyttää kuitenkin panostavan Muumi-lehden laatuun. Katsokaapa lehden lähihistorian tekijälistaa: Jari Rasi, Kristian Huitula, Tapani Bagge, puupäähatutettu Pauli Kallio, Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo. Tämä ei ole mikä tahansa lisenssituote.

Avataan lehti. Ensimmäinen sarjakuva on Sammuneen uunin salaisuus, jossa Muumipeikko herätetään talviuniltaan, kun Muumitalon lämmitys temppuilee. Tätä sitten selvitetään sivutolkulla. Tarina etenee verkkaisesti, että hitaammat lapset eivät häkelly. Hetkestä-hetkeen-siirtymiä, pitkitettyjä toimintakohtauksia (Muumipeikko tippuu katolta kokonaista viisi ruutua!) … hetkinen, tämähän on dekompressiota! Mitä se kertoo modernista toimintasarjakuvasta, että alle kouluikäisille suunnattu sarjakuvalehti käyttää tismalleen samoja kerrontakikkoja?

Toisessa sarjakuvassa Nipsu löytää Muumitalon ullakolta taikakirstun. Niin sanottua neljättä seinää rikotaan, kun tarina puhuttelee lukijaa suoraan, haastaen: “Nipsulla taitaa olla ullakolla seuraa – huomaatko, kuka on paikalla?” Minä huomasin, ja tunsin lämpimän onnistumisen värinän valtaavan kehoni. Olen hyvä, osasin! Opittuaan temppuja Nipsu pistää pystyyn taikashow’n. Pikku-Myy tarkkailee esitystä ja yrittää pilata sen paljastamalla temppujen salat. Lopussa on puuhaosuus, jossa samat temput opetetaan lukijalle – paitsi viimeistä, jota Pikku Myykään ei osaa selittää. Tarina on siis kuin versio mainiosta Prestige-elokuvasta, joskin Muumi-lehden tulkinnassa katkotaan merkittävästi vähemmän sormia.

Lehden sarjakuvat on piirtänyt veteraanikuvittaja Jari Rasi. Aiemmin olen tutustunut vain Rasin kuvittamaan Kieltolain Korkeajännitykseen. Muumi-lehdessä Rasin viiva on äärimmäisen selkeää, jopa nuoltua. Kun sitä vertaa Korkkarin rosoisempaan jälkeen, pitää todeta miehellä olevaan skaalaa.

Keskellä lehteä on puuhaliite. Joka ikisellä mustavalkoisella sivulla minua komennetaan. Ratkaise ja väritä! Ratkaise ja väritä! Kieltäydyn; en ole käskyläisenne, Egmont kustannus! Olen vapaa mies! Jatkan eteenpäin.

Seuraavaksi proosaa: Pia Sivusen kirjoittamassa tarinassa Hemulin taloon pesiytyy joukko rasittavia vieraita, jotka juovat ja syövät kaapit tyhjiksi eivätkä suostu lähtemään. Voin samastua, minulla on ollut tismalleen tällaisia jatkoja kämpilläni. Kuka väittää, ettei lastenfiktiosta voi löytää relevantteja teemoja?

Postiluukku-palstan lukijapiirrokset todistavat, että 5-6-vuotialla taiteilijanaluilla on näkemystä, jota vanhemmat kuvataiteilijat yrittävät epätoivoisesti palauttaa skeemojen ruuhkauttamiin mieliinsä. Väkeviä pastellivärejä, rohkeita perspektiivejä, surrealistista kuvastoa. Oli aika, jolloin me kaikki näimme maailman sellaisena kuin halusimme, emme itseämme sellaisena kuin maailma halusi. Ah, lapsuus. Eteenpäin.

Pudotus takaisin aikuisten tavoitehakuiseen maailmaan on väkivaltainen. Viimeisellä sivulla on lisää tehtäviä. “Etsi erot ja väritä!” Tunnen suorituspaineita; en selvinnyt puuhaliittestäkään. Eikö mikään riitä? Ajatelkaa lapsia!

SUOSITUS: Muumi-lehden juhlanumero päättyy, mutta mitä seuraavaksi? Juhlavuosi on täynnä Muumi-julkaisuja, mukana tiedotteen mukaan myös “Muumisarjakuvien historiassa ensimmäinen novellimittainen sarjakuva-albumi ‘Muumimman vaarallinen nuoruus’”. Sen käsikirjoittaa Johanna Sinisalo. Antakaahan, kun muotoilen tuon uudestaan:

Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo esittää:
Muumimamma: Ensimmäinen vuosi.

En tiedä teistä, mutta tajuntani juuri räjähti.

Kategoria: Arvio, Satiiri.
Tagit: Arvio, Egmont