Katuoja

SPIDER-MAN 10/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

VAARAN VUOSIEN KORKEAJÄNNITYS: 1961 – SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA

Egmont kustannus

Samson, Jarkko Sipilä, Jouni Mölsä, Asko Alanen

84 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan pari tuoretta sarjakuvaa Egmontilta.

SPIDER-MANISSA juhlitaan lehden 300. numeroa, joka on sinällään hieman outoa, koska Suomessa lehtiä ei numeroida kuin vuosikerroittain. Ei niin, että juhlanumero keskeyttäisi viime numerossa alkaneen tarinakokonaisuuden. Lehteen on vain lisätty juliste, taitelijanimi Mail-Manin tervehdys sekä taiteilijanimi Jyrki 69:n haastattelu. Keskityn nyt kuitenkin sarjakuvaan, jossa ei ole juhlimisen aihetta.

Paul Jenkinsin pitkä Tohtori Mustekala -tarina jatkuu. Marvel-yhtiöllä yleistynyt politiikka, jossa itsenäisiä tarinakokonaisuuksia venytetään viisi- tai kuusiosaisiksi on näkynyt jonkin aikaa myös suomalaisissa lehdissä. Tapaa on suosittu siksi, että yli satasivuisesta tarinasta saa koottua kokoelma-albumin. Marvel on viime vuosina yrittänyt panostaa kokoelmiin, koska niiden uskotaan myyvän paremmin amerikkalaisissa kirjakaupoissa. Valitettavasti sarjallistettuna pitkien tarinoiden episodeissa tapahtuu kovin vähän.

Tarina on yksinkertainen: Tohtori Mustekala kaappaa Palestiinalaisen diplomaatin ja vaatii Hämähäkkimiestä paljastamaan henkilöllisyytensä tai diplomaatti kuolee. Viime vuosikymmenellä tämä olisi ollut 50-sivuinen tarina, jos niinkään pitkä. Tarinoiden pitkittäminen ei ole ongelma, jos se ei tunnu pitkittämiseltä. Esimerkiksi Grant Morrisonin New X-Men -tarinakokonaisuudet – monet viisiosaisia nekin – ovat täynnä hahmoja ja tapahtumia. Jenkins on joutunut pidentämään tarinaansa tunnelmoinnilla, joka vaikuttaa keinotekoiselta tarinan syventämiseltä.

Otetaan esimerkiksi tarinan antagonistin, Tohtori Mustekalan takautumat tämän traumaattiseen lapsuuteen. Näemme, miten ylihuolehtivainen äiti ja aggressiivinen isä traumatisoivat hahmon. Rikollisten tekojen selittäminen lapsuuden traumoilla on kulunut klisee ja se on entistä naurettavampi kun sitä sovelletaan metallilonkeroiseen superroistoon, jonka nimi on Tohtori Mustekala. Kaikkiin tarinoihin ja kaikkiin hahmoihin psykologisointi ei yksinkertaisesti sovellu. Samoin Palestiinan tilanteen hyödyntäminen tarinassa luo oudon kontrastin, etenkin kun Jenkins ei tyydyttävästi selitä, miksi Lähi-idän tilanne kuumenee jos amerikkalainen rikollinen kaappaa palestiinalaisdiplomaatin.

Tässä numerossa kuvittaja Humberto Ramosia ei vaadita piirtämään toimintakohtauksia, joten kokonaisuus pysyy luettavana. On outoa huomataRamosin kuvittavan hiljaiset kohtaukset kelvollisesti, koska ensivaikutelma hänen tyylistään on hyvin toiminnallinen.

SUOSITUS: Tarinan cliffhanger-loppu on kiinnostava, mutta muuten kokonaisuus ei miellytä. Jenkins yrittää lisätä tekovakavia elementtejä tarinaan, johon ne luonnollisesti sovellu. Loppuratkaisu tuskin voi pelastaa paljoakaan. On sääli nähdä Jenkinsin tekevän pakotetun pitkiä tarinoita, kun muistaa miten hyvin hän onnistui lyhyissä, yksiosaisissa Hämähäkkimiessarjakuvissa.

Suomalaisvoimin koottujen KORKEAJÄNNITYS-albumeiden sarja jatkuu. Jo yli 50 vuotta jatkuneet Korkeajännitykset ovat olennainen osa suomalaista sarjakuvakulttuuria, joskin osa sieltä populäärimmästä päästä. Suoraviivaiset sotaseikkailut näyttävät uppoavat perinteisesti muutenkin sotafiktioita ahmivaan suomalaiseen mieslukijaan. Suomeen sijoittuvien sota- ja agenttisarjakuvien julkaiseminen maassa, jossa Talvisodan muistolla voidaan myydä vaikka käytettyjä jääpaloja onkin varmasti hyvä liikeidea kustantamolle.

Niin kauan, kuin Suomi-Korkkarit ovat hyviä, myös sarjakuvaharrastaja voi myhäillä tyytyväisenä: suomalainen sarjakuva löytää uusia lukijoita. Esimerkiksi loppukesästä ilmestynyt Vänrikki Stoolin Korkkari oli sangen pätevää sotaviihdettä, vaikka tarina natisikin liitoksissaan kun tekijät halusivat kuvittaa koko Suomen sodan alusta loppuun.

SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA on tarinaltaan kompaktimpi. Toimittajat Jarkko Sipilä ja Jouni Mölsä ovat kirjoittaneet fiktion noottikriisin aikana tapahtuvasta salajuonesta, jolla suomalaiset korpikommunistit ja heidän tukijansa Neuvostoliitossa yrittävät provosoida itänaapurin miehittämään Suomen. Kommunistinen kopla kaappaa Suomen läpi kulkevan Neuvostoliittolaisen kultalähetyksen samalla kun presidentti Kekkonen on kuululla Pohjois-Amerikan matkallaan. Suomalainen iskuryhmä ja amerikkalainen agenttijoukko ryhtyvät tahoillaan metsästämään varastettua kultaa tavoitteenaan estää selkkauksen laajentuminen avoimeksi sodaksi.

Mölsän ja Sipilän tarina on kelpo vakoiluviihdettä: tarpeeksi maanläheistä ja riittävän hyvin taustoitettua ollakseen uskottavaa, ja riittävän toiminnallista ollakseen kiinnostavaa seurata. Suurta henkilökaartia pyöritetään onnistuneesti, joskin henkilökuvat jäävät pakostakin ohuiksi. Osa hahmoista on tuttuja aiemmista Suomi-korkkareista, joten sarjaa pidempään seuranneet voivat saada enemmän irti karskeista mutta kovin samankaltaisista toimintasankareista.

Tarina toimii, mutta toteutus pettää. Nimimerkki Samsonin naturalistinen tyyli ei innosta. Hän piirtää kelpo ajankuvaa: tapahtumapaikat ja rekvisiitat näyttäytyvät aitoina ja tunnistettavina. Samsonin tarinankerronta on kuitenkin mielenkiinnotonta. Kuvasommitelmat eivät tuo toimintakohtauksiin kaivattua dramatiikkaa, vaan Samson tyytyy usein pitämään kuvakulman samassa tasossa hahmojen kanssa. Vähäinen varjostuksen ja mustan käyttö vähentää syvyysvaikutelmaa useista yksittäisistä kuvista.

Samsonin kuvittamanakin Noottikriisi-Korkkari menettelisi, mutta Asko Alasen kirjoittama dialogi sabotoi kokonaisuuden lopullisesti. Myös Korkeajännitys-linjan vastaavana toimittajana työskentelevän Alasen teksti on kaikessa kömpelyydessään silkkaa camp-huumoria. Silloin kun hahmot eivät lauo ekspositiota, veistelevät ne nolostuttavia tekonokkeluuksia. Kaunein kielikukkanen löytyy kuitenkin dialogin sijaan alati tarinan rytmiä häiritsevistä tekstilaatikoista: “Aikapommin sytytyslanka oli lyhyt ja nopeasti palava polttavan kuumien todisteiden valossa”.

En tiedä onko teksti Alasta, mutta kolminkertaisesti epäonnistunut metafora on suoritus, josta pitäisi jakaa palkintoja. (Tämä kirjoitettuani olen varma, että saan sähköpostia kotikemisteiltä joissa minua valistetaan sytytyslangalla toimivista aikapommeista. Viestit ohjataan suoraan poliisille, terroristit.)

SUOSITUS: Uusi Vaaran vuosien Korkeajännitys on kelpo agenttijännäri, jota tuhoavat mielikuvitukseton kerronta ja paikoin sangen älyvapaa teksti. Voidaan tietysti väittää, että kömpelö kieli kuuluu olennaisena osana Korkeajännitys-sarjakuviin, mutta kontrasti Alasen tekstin ja Mölsän sekä Sipilän tarinan välillä on liian jyrkkä. Tarina ja teksti syövät toisiaan. Toivon mukaan tästä uskalletaan petrata, koska aikuisille voidaan tehdä viihdyttävää jännityssarjakuvaa, joka ei aliarvioi lukijoitaan – hyvänä esimerkkinä Katuojassa monesti kehuttu Greg Ruckan Queen & Country.

Vaaran vuosien Korkeajännityksen lehdistötiedote ja näytesivuja Egmont kustannuksen kotisivuilla

Koska hyvä kritiikki on rakentavaa, tutkitaan lopuksi hetki mahdollisuuksia viedä suomalaista Korkeajännitys-sarjaa uusiin suuntiin. Haastattelussa Mölsä ja Sipilä kertovat ideointimetodistaan: “[.]lähdetään pitsalle ja parille bisselle”. Tästä innostuneena lähdin parille tai seitsemälle oluelle ja kehitin yhdessä työryhmän kanssa seuraavat konseptit, joissa hyödynnetään suosittujen kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa sarjakuvan pohjana lopputuotteen menestyksen maksimoimiseksi:

VOLTER KILVEN ALASTALON SALIN KORKEAJÄNNITYS

“Kirottua, olkapääni! Voin vielä rakentaa!”

KALLE PÄÄTALON KORKEAJÄNNITYS IIJOEN TÖRMÄSSÄ

“Iskee kuin miljoona sivua!”

TOMMY TABERMANNIN RAKKAUDEN KORKEAJÄNNITYS

“Rakkaani… AARGH!”

Ideat ovat vapaasti käytettävissä.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Egmont, Marvel