Katuoja

Shangri-La hotelli Dalianissa majoittaa vaihtuvaa joukkoa liikemiehiä työmatkalla. Sen ympäristö on myös täynnä yökerhoja ja baareja, joissa liikematkalaiset käyvät tyydyttämässä tarpeitaan – nähtävästi myös lihallisia sellaisia. Päivällä hotellin takana kulkevaa kujaa reunustavat lukemattomat pornokaupat. Kymmeneltä illalla naiset baarien ovilla viittoilevat ohikulkijalle: “Hello! Hello!” Tämä on kansainvälisen kaupan ja turismin kääntöpuoli, niiden ympärille kehittyvä ihmiskaupan varjoekonomia.

Torstaiöisellä kävelyretkelläni Shangri-La’ta ympäröivistä tusinasta juottolasta valitsen sen, jossa ei ole yli-innokasta sisäänheittäjää. Alueella on kuulemani mukaan myös kuppiloita, joissa ei ole sisäänrakennettua seuralaispalvelua.

Totean olevani baarissa ainoa asiakas japanilaisen pukumiehen ohella. Tilaan gin & tonicin, ja havaitsen, että baarissa on kuin onkin nähtävästi juomien ohella kaupan myös henkilökunta. “Maybe I drink with you?” kysyy yksi kolmesta tiskin takana työskentelevästä naisesta. Ei kiitos.

Japanilainen pelaa tarjoilijattaren kanssa jonkinlaista noppapeliä, sekoittaen puheessaan englantia, kiinaa ja japania. Yksi naisista puhuu sangen pätevää englantia, joten päätän tiedustella asiasta.

“What’s that dice game called?”, kysyn.
“It’s called ‘dice'”, vastaa japanilainen, ennen kuin emäntä ehtii avata suutaan.

Emäntäni ehdottaa oppituntia noppapelin saloihin, ja minä, turistina kaupungissa vailla juomaseuraa suostun auliisti. Peli itsessään on helposti opittava juomapeli: kukin pelaaja heittää viittä noppaa kupissaan ja pitää tulokset salassa muilta pelaajilta. Edellisen kierroksen hävinnyt ilmoittaa arvauksen kaikkien pelissä olijoiden noppien tiettyjen silmälukujen määrästä – viisi kakkosta, kolme kutosta tai niin poispäin. Seuraava pelaaja voi joko yrittää arvata suuremmilla silmäluvuilla tai suuremmalla määrällä samaa silmälukua. Ykköset ovat jokereita, jos kukaan ei ole arvannut ykkösiä. Jos jokin pelaaja uskoo edeltävän arvanneen väärin, hän voi haastaa bluffin, jolloin kupit nostetaan. Jos edellinen on oikeassa, haastaja häviää; jos ei, edellinen häviää. Häviäjä joutuu juomaan, joskin tänään minä juon geeteetä, vastustajani pelkkää vettä.

Pelatessani harrastan smalltalkia. Mikä hänen nimensä on? Hän antaa englanninkielisen nimensä ja minä kysyn kiinalaista; hän kertoo senkin, mutta ilmoittaa etten kuitenkaan muistaisi sitä. Hän on oikeassa. Pitkäänkö hän on työskennellyt täällä? Puolisen vuotta. Pitääkö hän työstään? No, jotain työtä pitää tehdä. Mitä minä teen? Olenko muusikko? Sanon huvikseni kirjoittavani lehtiin – riittävän totta. Se on hyvä työ, hän sanoo. Se on OK, sanon. Mistä olen kotoisin? Suomesta. Pian tämän jälkeen hän vaihtaa baarin country-western-ääniraidan venäläisiksi listahiteiksi. No, tarpeeksi lähellä. Onko hän Dalianista? Ei, toisesta kaupungista, jonka nimeä en nyt yritä translitteroida – puolen tunnin lentomatkan päästä kuitenkin.

Emäntäni pelaa paremmin kuin minä, mutta toinen vähemmän kielitaitoinen baarin naisista häviää toistuvasti, kenties tahallaan, kenties olettaen että olen kiinnostunut muustakin kuin juomisesta ja noppapeleistä. Parin tusinan pelikierroksen ja parin juomakierroksen jälkeen kiitän noppasenseitäni ja ilmoitan, että minun on poistuttava. Mikä tämän baarin nimi taas olikaan? “Dreams.” Onko minulla unelmia? No, eikö meillä kaikilla? Haluaisin kirjoittaa enemmän, ehkä kirjan joskus. Ehkä kirjoitan tästä baarista joskus? Yritän, lupaan.

Luvattu ja lunastettu. Dreams, Dalianin Shangri-La -hotellin takana: ehkä paras noppapelituutorointi kaupungissa. Gin & tonicit 35 yuania; yöseuran hintaa en tiedustellut.

Tagit: turismi.

Dalianin rakennushankkeet ovat turistin silmissä paikoin absurdeja, kuin jumalat olisivat tulleet hulluiksia ja leikkisivät legoilla. Kokonaisia pilvenpiirtäjiä täynnä toimistoja aivan kaupungin keskustassa pidetään tyhjillään remonttien aikana. Tällaista suoranaisen mielipuolista tilan haaskausta ei voisi kuvitellakaan vaikkapa Helsingin keskustassa, mutta Dalianin rakentamis- ja tuhoamisvimma on suuripiirteistä, armotonta.

Täällä ei asu ketään.

Samaan aikaan vanhoja kortteleita revitään maan tasalle uusien rakennelmien tieltä, poislukien kourallinen suojelukohteiksi valikoituja rakennuksia, jotka säästetään. Yksi purkamisraivon kohteista ovat vanhat japanilaiskorttelit. Ikääntyneet rivitalot ovat tätä nykyä ränsistyneitä, mutta vanhojen vihollisten asujamistot herättävät paikallisissa vieläkin voimakkaita tunteita.

Täällä asuu joku.

“Hyvä niin, me vihaamme niitä!”, nauraa Dalianissa kasvanut Xu Shie, kun puhumme illallisella japanilaiskorttelien hävittämisestä.
“Ehkä vihaisimme niitä vähemmän, jos japanilaiset korjaisivat historiankirjansa”, komppaa Zo Shie (muistakaa toki aiemmat merkinnät translitterointini tasosta).

Tilanne näyttäytyy astetta absurdimpana, kun kävelee niin sanotulla Nanshanin turistikadulla. Kävelykadulle on rakennettu joukko uusia japanilaistyyppisiä omakotitaloja, joita vuokrataan turisteille ja liikematkalaisille, oletettavasti myös japanilaisille. Alue mainostaa olevansa “Circle of the Few”, Harvojen piiri.

Nanshanin talot ovat, luonnollisesti, kaikki tyhjiä. Joukko verkkaripukuisia koululaisia istuu aamupäivällä talojen rappusilla piirtämässä kuvaamataidontunnin harjoituksiaan.

Täälläkään ei asu ketään.

Tagit: turismi.

Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation kuvaa länsimaisen turistin kokemusta urbaanissa Japanissa. Bill Murrayn esittämän hahmon identiteetti uhkaa kadota vieraassa ympäristössä, jossa hän ei voi jakaa kokemuksiaan muun kuin Scarlett Johanssonin esittämän tyttösen kanssa. Lost in Translation on toisaalta perustojaan myöten syvästi rasistinen elokuva, jossa japanilaiset kuvataan käsittämättömiä molottavina, virnuilevina ali-ihmisinä – taustahälynä vieraassa ympäristössä, johon länsimaiset hahmot ovat eksymässä. Toisaalta sen kuvaama vieraantumisen kokemus on hyvin todellinen: aasiassa länkkäri ilman kielitaitoa menettää ei ainoastaan puhekykynsä myös lukutaitonsa. Kiinassa olen käytännössä vajonnut kognitiivisesti kaksivuotiaan tasolle. Lukemattomat kyltit ja kirkkaat valomainokset ilmoittavat minulle jotain, mitä en ymmärrä; kroonisesti hymyilevät vastaantulijat puhuvat minulle, mutta en kykene vastaamaan. Myös majapaikkani vaikuttaa kokemukseen: viiden tähden Swissôtelin 14. kerroksessa, valkoinen aave satojen palvelijoiden ympäröimänä (hissin oven auki pitäminen on ihan hyvä päivätyö), olen niin kaukana kadunmiehestä kuin inhimillisesti mahdollista.

Ainoa mielekäs tapa kokea Dalian – tai mikä hyvänsä kaupunki – on jalkautua ja kävellä sen katuja. Taustani, kieleni ja ulkomuotoni tietysti erottavat minut paikallisista. Hyvin pitkä, osoittelevat dalianlaiset minua käsimerkein. Kiitos, en tiennytkään. “Oletko malli? Näytät hyvin muodikkaalta”, tiedustelee eräs vastaantulija. Missä tahansa muussa kaupungissa – Dalian on Kiinan muotipääkaupunki ja kansainväliset mallikoulut ja muotimessut tuovat paikalle paljon ulkomaisia alan vierailijoita – ottaisin kohteliaisuuden lipevänä ruskeakielisyytenä; nyt se on vain lieveästi vaivaannuttavaa.

Dalian on työn kaupunki. Viikonloppuisin yöelämä saattaa olla aktiivista, mutta arkiöisin kaupunki uinuu odottaen huomista työpäivää. Kulttuuria on tarjolla verrattaen vähän: Dalian on maailman miljoonakaupunkien joukossa vastasyntynyt pienokainen, joka on vasta rakentamassa identiteettiään. Kävellessäni illalla ukkosmyrskyn piiskaamia katuja löydän puolityhjiä baareja, juuri ovia sulkeviaan karaokehalleja ja valtavia nettikahviloita täynnä hiljaisia nuoria miehiä paikallisen World of Warcraftin kimpussa. Ainoastaan katukeittiöt keräävät ympärilleen äänekkäitä joukkoja yökulkijoita. Joulukoristein somistetussa Santiago-baarissa yksinäinen laulaja kosketinsoittimineen soittaa puolen tusinalle paikalliselle samalla, kun tilaan baarimikolta drinkin, jonka valmistaminen kestää tuplasti pidempää kuin sen juominen.

Hotellin loungessa thaimaasta lennätetty tyttötrio laulaa syntikan komppaamana Celine Dion -covereita kahden japanilaisen liikemiehen yleisölle. Siemaillessani oluttani en voi olla hymyilemättä. Vieraantumisen ei välttämättä ole negatiivinen. Viikossa olisi naurettavaa olettaakaan saavansa kattavaa läpileikkausta mistään kaupungista, saati sitten kulttuurista. Uskaltamalla heittäytyä vierauden kokemukseen voi kuitenkin nostaa peilin ja katsoa itseään ja maailmaa 90 asteen kulmasta. Hävitköön käännöksessä mitä häviääkin, näen nyt enemmän.

Tagit: turismi.

Lushun, sunnuntai. “William” on hermostunut, ymmärrettävistä syistä: Lushunkoun alue on suurilta osin sotilaskäytössä, joten pääsy alueelle on ulkomaisilta turisteilta rajoitettu. Riippuen mitä opaskirjaa uskoo, alueella liikkumiseen tarvitaan luvat poliisilta tai oikea kansallisuus: venäläiset pääsevät joillekin alueille, japanilaiset eivät millekään. Minulla ei ole lupia eikä edes passia mukana, mutta ilmeisesti käyn venäläisestä sillä ongelmia ei lopulta esiinny.

Alueen lähihistoria on verinen. Strategisesti tärkeä satama on portti Japaniin, Koreaan ja Venäjälle. Se on vaihtanut omistajaa useasti ja hinnan ovat maksaneet alueen asukkaat. Lushun on kuolleiden niemi.

Britit nimesivät alueen Port Arthuriksi “löydettyään” sen 1800-luvun puolivälissä. 1800-luvun lopulla kiinalainen ja japanilainen laivasto ottivat yhteen sen edustalla. Rantauduttuaan japanilaiset murhasivat teollisesti kaikki alueen 18 000 asukasta, vain 36:n hengen säästyessä. Muutamaa vuotta myöhemmin Japani hävitti Venäjän laivaston niemen edustalla ja miehitti alueen pysyvästi. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto hallinnoi Lushunia aina 1950-luvun puoleenväliin saakka.

Astinkivenä toimiminen kolmelle monumentteihin ihastuneella imperiumille on jättänyt Lushuniin jälkensä. Todistaakseen ylivoimaisuuttaan japanilaiset rakennuttivat niemen korkeimmille kukkuloille patsaita todistaakseen paikallisväestölle ylivoimaisuuttaan. Kukkulan 203 valtaaminen venäläisiltä 1900-luvun alussa vaati (kiinalaisen historian mukaan) 17 000 japanilaista henkeä. Osoittaakseen suvereeniuuttaan japanilaiset pystyttivät paikalle monumentin, joka näyttää – luonnollisesti – valtavalta penikseltä.

Kuvassa: Kukkula 203 ja Lushunin pisin mulkku.

Neuvostomarttyyrien hautausmaa heijastelee kiinnostavasti Kiinan kaksijakoista suhdetta pohjoisnaapuriinsa. Valtavan sotilasmonumentin vartioimana lepää 1945 sodassa kuolleita puistossa, joka on myös Kiinan suurin ulkomaalaisten hautuumaa. Kalmiston etuosassa punatähdet koristavat hautoja ja muistopaasi kertoo paikan olevan “kunnianosoitus Neuvostoliiton ja Kiinan ystävyydelle”. Hautausmaan takana on viime vuosisadan alun sodissa kaatuneiden hautoja ja muistopaasi, joka kertoo paikan muistuttavan (nyt lainaan ulkomuistista) “Venäjän anteeksiantamattomasta aggressiosta Kiinaa vastaan”.

Neuvostomarttyyrien hautuumaan sisäänkäynti.

Neuvostosotilaiden hautoja.

Lushunin keskustaan rakennettu Kymmenen tuhannen marttyyrin mausoleumi on omistettu vuonna 1894 teurastetuille Lushunin siviileille. Hyvin surullinen paikka kiinalaisille, William selittää rikkonaisella englannillaan imitoiden kyyneliä käsimerkein. Kuvaaminen on kielletty, mutta paikan murheellisesta tausta ei estä rihkamakauppiaita kaupittelemasta tavaroitaan hautausmaan lehdossa.

Lushunin väkivaltaisen historian huomioon ottaen niemimaa on kiinnostava valinta paikaksi rakentaa “Maailmanrauhan puisto”. Vuonna 1994 valmistunut suurhanke on huvipuisto, jota reunustavat 96 näköispatsasta silloisista maailman johtajista. Sunnuntai-iltapäivänä puisto on tyhjä, lukuunottamatta paria paikallista, jotka ovat päättäneet uhmata viileää ilmaa ja pulahtaa lahteen iltapäiväuinnille. Tuuli puhaltaa puoliksi hylätyn puiston läpi ja teräkseen kaiverretut presidentit ja diktaattorit hymyilevät maailmanrauhaa julistavien kylttien vieressä.

Tagit: turismi.

Tämä aamu: istun isäni autonkuljettajan kyydissä matkalla Lushuniin pohtimassa sitä, että tätä nykyä minun yleensäkin pitää kirjoitaa lauseita, joissa esiintyy fraasi “isäni autonkuljettaja”. William (Dalianlaisilla nuorilla on toisinaan tapana käyttää koulussa saamaansa englanninkielistä nimeä ollessaan tekemisissä länkkäreiden kanssa) soittaa autostereoissa Enyaa, joka ei varsinaisesti auta lieventämään jyskyttävää päänsärkyäni. Olen krapulassa tutustuttani Dalianin yöelämään edellisenä iltana.

Kelataan taaksepäin. Eilisilta: Wong-Kar Wai’n elokuvasta nimensä anastastanut yökerho 2046 on lauantai-iltana ammuttu täyteen. Kahden kerroksen klubilla soitetaan paikallisia diskohittejä, tanssilattia on täynnä ja baarimikot syöksevät tulta, kirjaimellisesti: tämä on ohjelmallinen ravintola. Olen paikan ainoa länsimaalainen ja naapuripöydän nuoret miehet miehet adoptoivat nopeasti yksin istuvan turistin, haluten ilmeisesti demonstroida kiinalaista vieraanvaraisuutta. Ei niin, että tietäisin, sillä korvia raiskaavan melun yli ei kuule omaansa, saati sitten naapurinsa ääntä. Kaadamme viski-jäätee-sekoituksia laseihimme ja “Kampai!” -huutojen säestyksellä kiskomme niitä alas ihan liian monta ns. raivolla. Drinkit eivät ole halpoja: maassa, jossa tehtaan insinöörin nettopalkat liikkuvat sadan euron tienoilla, kolme euroa juomasta on paljon. Kiinaan on kuitenkin syntynyt uusi sukupolvi, jolla on varaa ja halua käyttää rahaa itseensä – tai satunnaisiin honteloihin länkkäreihin, joiden kiskominen tanssilattialle epäilemättä huvittaa vielä seuraavanakin päivänä. Dalian on kasvun kaupunki, jossa tarpeeksi hyväosainen nuori voi saavuttaa länsimaisen elintason tai paremmankin.

Dalian: kaupunkikuvaa puistosta

Kelataan taaksepäin. Perjantai: lento Pekingistä Dalianiin kiertää kaupungin yllä. Alun perin sotilaskentäksi rakennettu lentoasema on aivan keskellä kaupunkia, joten ikkupaikalta avautuu huima näkymä Dalianin rahtisatamaan ennen kuin kone laskeutuu Mig-hävittäjien reunustamalle kiitoradalle. Lahdelle on ankkuroitu kymmeniä jos ei satoja kerrostalon kokoisia konttilaivoja odottamaan vuoroaan. Japanilaiset, venäläiset ja kiinalaiset alukset piirittävät satamaa, joka on rakennettu täyteen valtavia varastosiiloja aivan vesirajaan saakka. Dalianissa on kuusi miljoonaa asukasta ja kaksi miljoonaa ulkopaikkakuntalaista töissä täyttämässä kauppa- ja teollisuuskaupungin kasvavaa nälkää.

Kelataan taaksepäin. Edeltävällä viikolla olen Suomessa lukemassa Kiina-aiheisia faktoja lehdistä ja nettisivuilta sekä katselemassa Kiina-aiheisia dokumentteja. Länsimaisia kirjoituksia Kiinasta tuntuu hallitsevan jonkinlainen kunnioituksen sekainen pelko: Kiina on se maa, joka tekee kaiken paremmin, halvemmalla ja välittämättä kustannuksista ympäristölle tai kansalaisilleen. Kiina rakentaa puhelimesi, vie työpaikkasi ja nauraa alentuvasti päälle. Maailman vanhin sivilisaatio on noussut takaisin jaloilleen perimään velkojaan. Yhdysvaltojen on pakko lähentyä Kiinaa, koska maa on velkaa Kiinalle niin paljon, että Kiina voi romahduttaa Yhdysvaltain talouden pelkästään alkamalla periä saataviaan. Kiina etsii jalansijaa Afrikasta, koska Kiinalaiset tuotteet ovat tarpeeksi edullisia monille afrikkalaisille ja koska Kiina haluaa päästä osingoille esimerkiksi Nigerian huomattavista luonnonvarosta. Jättiläinen on nälkäinen.

BOW BEFOLE YOUL NEW CORONIAR MASTELS: Pekingin olympialaisten yhteistyökumppani mainostaa Pekingin lentoasemalla.

Tämä aamu: Lushun on Dalianin hallintoalue, joka sijaitsee 40 kilometriä kaupungin ydinkeskustasta. Vajaan tunnin automatkalla näen rakennustyömaan toisensa jälkeen, nostokurkien ympäröiviä pilvenpiirtäjiä, muovilla päällystettyjä keskeneräisiä kerrostalokomplekseja ja työporukoita kaivamassa viemäriputkia tien viereen. Lahdelman kala- ja katkarapúfarmeilla partioi kymmeniä kalastusaluksia.

Tunne on outo: eurooppalaiseen stagnaatioon tottuneena – Europa universalis; olemme jo saavuttaneet kaiken, joten voimme istua muistomerkiemme ympäröimänä odottamassa (odottamassa mitä? Loppua?) ja pitämässä verisin kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista – on hämmentävää olla kasvun monumenttien ympäröimänä. Ehkä Tulevaisuus näyttää tältä, ajattelen kun päänsärky alkaa väistyä.

Tagit: turismi.

Luulitte, että hävisin kokonaan? Voi teitä heikkouskoisia.

Kirjoitan tätä Pekingin lentoasemalla samalla, kun odotan jatkolentoa Dalianiin.

Pidän matkailusta, mutta en matkustamisesta. Käsitteissä on eroa: pidän vieraan kaupungin käymisestä jalan, uusista tuttavuuksista, eksoottisesta ruoasta, merkillisistä näyistä. Pidän siitä, että voin hahmottaa vierasta ympäristöä läheltä, sen toimiessa tulkkina, joka kääntää minulle uuden viestin siitä, minkälaisessa maailmassa elän.

Toisaalta määränpäähän matkustaminen on parhaillaan tylsää, pahimmillaan suorastaan vastenmielistä, varsinkin kun kyse on lentomatkailusta. Lentoasemat ovat sairaalan ohella kaikkein vieraimpia paikkoja minkäänlaiseen inhimilliseen toimintaan. Molemmat ovat limboja, joiden olennaisin kokemus on poispääsyn odottaminen, saappaat jalassa tai ilman. Pekingin kenttä on kolkko, mutta miellyttävän avara ja looginen, verrattuna esimerkiksi Pariisin Charles de Gaulleen, joka on arkkitehtuurista päätellen M. C. Escherin, Albert Speerin ja neliulotteisten avaruusolioiden yhteishanke.

Lentokentillä aikaansa voi tietysti kuluttaa juomalla liian kalliita drinkkejä ja tupakoimassa erityissä tupakointiloungeissa. Pekingin versio savuhuoneesta on kovin samanlainen kuin kaikkialla muuallakin: umpinainen huone täynnä vaitonaisia miehiä – lähes aina vain miehiä – imuroidessa savukkeitaan uskonharjoittajan hartaudella.

Erilainen byrokratia on tietysti riemastuttamassa lentomatkustajaa. Pitkät striptease-esitykset turvatarkastuksessa, toistuvat lentolipun esittelyt sekä erilaiset täytettävät lomakkeet ilahduttavat matkailijaa. (Olen mm. virallisesti luvannut olla tuomatta maahan tallenteita, jotka ovat vahingollisia “Kiinan poliittisille, kulttuurisille tai moraalisille intresseille”. Kai täällä julkaistaan jo Death Notea vai pitäisikö minun piilottaa pokkarini laukun pohjalle?) Tietysti kaikkiin näihin huvituksiin pitää jonottaa. Suosittelen kymmenen kilon käsimatkatavaroita mukaan jonotukseen; laukkukärryä ei tietenkään kannata hankkia.

Itse lentokonekokemus taas muistuttaa säännöstään mykkäelokuvafarssia. Aina myöhässä oleva kone seisoo kentällä samalla, kun kapteeni arvailee koska mahdollisesti pääsisimme nousemaan. Alussa nähdään tietysti myös pelastautumisdemonstraatio, jossa lentoemännät suorittavat absurdeja jumppaliikkeitä samalla, kun meille kerrotaan mistä happinaamarit putoavat. Hienoa: jos koneeni on syöksymässä tulipallona mereen, on tärkeää että voin hengittää normaalisti. En niin, että pelkäisin lentämistä, mutta räjähdän mielummin kappaleiksi ilman, että oranssit pelastusliivit ja happinaamari riistävät minulta sitä vähäistä arvokkuuttani.

Lentokonefarssin olennainen osa on tietysti ruokailu. Olen 190 senttiä pitkä, joten pelkkä koneessa istuminen tuottaa vaikeuksia. Sitten kun minun pitäsi ronkkia yksittäispakattuja ruoka-annoksia ilman, että työnnön kyynärpäätäni vieressä istuvan norjalaisrouvan naamaan, lopputulos muistuttanee Buster Keaton -komediaa. Tänään Finnar ilahdutti jonkinlaisella perunamuusin parodialla ja punaviinillä, jonka nimen olen unohtanut, mutta kutsutaan sitä vaikkapa Veriseksi virtsaksi. Oma lukunsa ovat tietysti tyhjiöpakatut juomat, joita kutsun viuhamiinoiksi viitaten siihen roiskekuvioon, jonka ne vääjäämättä tekevät avattaessa. Front facing enemy, todellakin.

Kuvassa: parodia ateriasta

Aika lähteä tiedustelemaan Dalianin lennon porttia. Farssi on pian ohi, määränpää häämöttää.

Tagit: turismi.

Gary Groth on toinen Fantagraphics-kustantamon perustajista ja The Comics Journalin päätoimittaja. Harlan Ellison on kirjailija sekä TV- ja elokuvakäsikirjoittaja. Molemmilla miehillä on vittumaisen jätkän maine, ja nyt he ovat käymässä toistensa kimppuun oikeussalissa.

Jossain on varmasti kerrottu selkeästi ja objektiivisesti, mistä Ellisonin Grothia vastaan nostamassa kanteessa on kysymys, mutta se on nyt sivuseikka. Paljon kiinnostavampaa matskua ovat The Beat -blogin kirjoituksen kommentit, joihin sekä Ellison että Groth kävivät henkilökohtaisesti änkemässä ylisuuret egonsa alkuviikosta. Itse kirjoitus oli vain huvittunut linkitys “Liian Paljon Kahvia Miehen” luojan, Shannon Wheelerin kertomukseen kohtaamisestaan Grothin kanssa San Fransiscon Alternative Press Expossa, mutta tapahtumien taustalla oli Grothin yritys kerätä rahaa Fantagraphicsin asianajokuluja varten, joten keskustelu väistämättä ajautui itse oikeusjuttuun, ja itse pääpukarit ilmaantuivat paikalle vielä saman päivän aikana.

Täytyy myöntää, etten itse asiassa tiedä, miksi Grothia inhotaan niin paljon. Toisten kirjoittajien kommenteissa tulevat tietysti esille kaikki tavanomaiset syytökset — hän on tekopyhä, ylimielinen, tyly — joten voin hyvin kuvitella. En vain tiedä mitään spesifisiä tapauksia. Harlan Ellisonin kohdalla sen sijaan olen riittävän valveutunut osatakseni mainita viimeisimmän, tai ehkä edellisen, rikkomuksen vuoden 2006 Hugo-palkintogaalassa, jossa Ellison puristi Connie Willisin rintaa osana performanssia, jolla hän häiritsi Willisin yritystä juontaa hänet lavalle. Hetken mielijohdetta enemmän Ellisonin luonteesta kertoo kuitenkin hänen vastineensa tapahtumasta tuohtuneille, mikä myös osoittaa hänen maineensa verrattomana sanaseppona olevan ansaittu, sillä se vie anteeksipyytämättömän anteeksipyynnön aivan uusiin sfääreihin. Kun siihenkään ei reagoitu asianmukaisella pelonsekaisella kunnioituksella, Ellison laati uuden version, jossa hän hyvin uljaasti selitti törttöilynsä olleen kosto Willisin taholta vastaanottamistaan nöyryytyksistä.

Ellison esittelee hurmaavaa luonnettaan auliisti myös The Beatin kommenteissa. Lukijalle, joka on ottanut itseensä, ei Ellisonin käyttämästä sivistyssanasta, vaan siitä että sivistyssanaa seurasi suositus käydä selvittämässä se sanakirjasta, ikään kuin lukija olisi oletusarvoisesti kirjoittajaa tietämättömämpi, Ellison sylkee herjoja Paris Hiltonin himoitsijasta tyhjäpäähän ja paviaaniin. Tämä sen jälkeen, kun blogin emäntä on kahdesti kehottanut muita keskustelijoita välttämään solvauksia. Ellisonin runosuonen alettua pulputa ei moisia kehotuksia näkynyt.

Ellison on siis mulkku. Siitä ei välttämättä ole Grothille paljonkaan iloa oikeudessa. Ellison ei nimittäin ole hävinnyt yhtäkään nostamistaan oikeusjutuista. Tunnetuin niistä on varmaankin se, joka pakotti James Cameronin laittamaan Terminator-elokuvan lopputekstien alkuun tunnustuksen Ellisonin töille, koska Cameron oli pöllinyt ideoita tarinaan kahdesta Ellisonin kirjoittamasta Outer Limits -sarjan jaksosta. Olisi kuitenkin virheellistä päätellä, että koska Ellison ei ole aiemmin hävinnyt yhtäkään juttua, hän ei tulisi ikinä häviämäänkään. Näyttää nimittäin siltä, että Ellisoniin on iskenyt vanhenevia tieteiskirjailijoita vainoava myyttinen olento, joka tunnetaan aivojensyöjänä.

Grothilla on hyvät mahdollisuudet voittaa, ainakin osittain, koska Ellisonin voitto olisi ennakkotapaus, joka käytännössä kaventaisi vapautta kritisoida julkisuuden henkilöitä. Grothia mollataan kommenteissa sananvapauden kaapuun kääriytymisestä ja väitetään, että Comic Book Legal Defense Fundin päätös olla antamatta taloudellista tukea Grothille osoittaa, ettei kyseessä ole sananvapausjuttu. CBLDF on kuitenkin antanut lausunnon, jonka mukaan päätös perustui siihen, ettei jutussa ole kyse sarjakuvajulkaisusta.

Mutta kuten todettu, tässä ei ole nyt kyse oikeusjutun yksityiskohdista. Groth julkaisi jonkin kirjan, jossa oli joku Ellisonin haastattelu, ja kannessa Ellisonia kutsuttiin sarjakuvadiletantiksi… plääh, ei kukaan tule muistamaan, miksi he taistelivat tai miten se päättyi. Vain sillä on väliä, että kaksi kusipäätä asettui toisiaan vastaan.

Tagit: Kolumni.

Tämä ei käy laatuun: Kvaak.fi -portaalin “Parhaat konnat” äänestyksen on voittamassa Mustakaapu. Ryhdistäytykää, ihmiset!

Tämän äänestyksen saa voittaa ainoastaan jompi kumpi kahdesta maailmankaikkeuden parhaasta hahmosta: Tohtori Doom tai Lex Luthor.

DOOM!

LUTHOR!

Perustelen valintani sarjalla naamaa rokkaavia faktoja – lähteet sulkeissa:

Doom-fakta: Tohtori Doom ei ole alias: hänen nimensä on Victor von Doom. Tuollaisella nimellä ei ryhdytä lastenlääkäriksi.

Luthor-fakta: Lex Luthorilla ei ole supervoimia, mutta hänen nemesiksellään Teräsmiehellä on kaikki maailman supervoimat. Johtopäätös: Lex Luthorilla on teräksiset pallit.

Doom-fakta: Tohtori Doom on rakentanut toimivan aikakoneen. Jos alat Doomille, hän voi matkata menneisyyteen ja potkaista isääsi metallisaappaalla kiveksille ennen siittämistäsi. (Vihje: älä ala Doomille.)

Doom-fakta: Friedrich Nietche oli oikeassa: Jumala on kuollut, mutta ainoastaan siksi että Doom varasti tämän voimat (Salatut sodat). Doom on päihittänyt myös Galactuksen, Hopeasurffaajan ja joukon muita kosmisia olentoja.

Luthor-fakta: Luthor on maailman etevin liikemies. Hän on muun muassa myynyt kuoleman inkarnaatio Doomsdayn kuoleman inkarnaatio Darkseidille. (Batman/Superman) Epäilemättä hän teki diilistä houkuttelevamman antamalla Apokalips-planeetalla asuvalle Darkseidille mukaan lämmittimiä.

Doom-fakta: Doom on valloittanut maailman, mutta kyllästyi sen hallitsemiseen ja antoi sen pois (Emperor Doom). Hän on myös valloittanut Käänteis-Maan (Doom), mutta kyllästyi ja lähti pois.

Luthor-fakta: Lex Luthor: presidentti, jonka Yhdysvallat ansaitsivat. Luthorin johtama Yhdysvaltain armeija voitti avaruuden hyökkääjät (Our Worlds at War) siinä missä nykyisellä presidentillä on vaikeuksia voittaa luolassa istuvaa miestä.

Doom-fakta: Tohtori Doom haastaa rasistiset ennakkoluulot: hän on romani, jolla on tohtorin tutkinto ja oma valtio, jonka yksinvaltias hän on.

Luthor-fakta: Lex Luthorilla on eläimellinen vetovoima, jota hän käyttää häikäilemättä naisten kaatamiseen. Hänellä on ollut kahdeksan vaimoa sekä laaja joukko nuoria naisavustajia, joiden kanssa hän harrastaa pervoa superroistoseksiä aina ruutujen välissä. Lex Luthor käyttää charmiaan myös taistelussaan Teräsmiestä vastaan: hän on maannut sekä Teräsmiehen serkun kanssa (Action Comics) ja Teräsmiehen tyttöystävän kanssa (Smallville). Kun Lex Luthor päättää kostaa sinulle, hän ei ainoastaan tuhoa elämääsi: hän makaa kaikkien sukusi naisten kanssa ja laittaa ehkä isänsä viettelemään äitisi (Smallville) ja sitten ilmestyy kiitospäivän aterialle kotiisi. Luthorilla on Teräsmieheltä puuttuva super-libido.

Luthor-fakta: Lex Luthor on kuollut ja noussut kuolleista kolmasti useammin kuin Jeesus!

Doom-fakta: Tohtori Doom on kuollut ja noussut kuolleista kolmasti useammin kuin Lex Luthor!

Doom-fakta: Tohtori Doom voi ainoana kuolevaisena ihmisenä nostaa Thorin vasaran. Hän on käyttänyt sitä lyömään itsensä ulos Helvetistä (Fantastic Four). Tämän jälkeen Tohtori Doom lähti Disneylandiin.

Doom-fakta: Tohtori Doom on tehnyt puvun entisen tyttöystävänsä ihosta. Jos seurustelet Tohtori Doomin kanssa, pohdi vielä uudestaan, jos harkitset eroa!

Luthor-fakta: Jos yrität sotkea multiversumin asiat, Luthor lähettää Jokerin kaatamaan happoa naamallesi ja ampuu sinua päähän (Infine Crisis). Toisinaan klassikot toimivat.

Luthor/Doom -fakta: Sekä Tohtori Doom että Lex Luthor ovat molemmat myyneet sielunsa. Kaupan hävisivät demonit, sillä Luthor ja Doom eivät tarvitse sieluja!

Ja nyt menkää! Menkää, ja äänestäkää oikein! Niin käskee Sinisalo!

.

Viettäkäämme hetki siinä väkevässä nerouden ahjossa, joka on Asterix. On kulunut hetki siitä, kun luin omistamani sarjan albumit läpi viimeksi, mutta nämä kolme kokoelmaa kontekstista irroitettuja ruutuja muistuttivat jälleen siitä, miten kirotun hauska Asterix oli, ja on edelleen.

René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuva edustaa edelleen parasta, jota keskieurooppalaisella pottunokkakoulukunnalla on tarjottavanaan. Goscinnyn kuolemaan päättyneen Asterixin kultakauden tarinat ovat toimintafarsseja väärällään nokkelia viittauksia, sanaleikkejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa. Niissä kevyt viihteellisyys yhdistyy rautaiseen ammattitaitoon ja ne on pakattu kannesta kanteen terävällä irvailulla politiikalle ja eurooppalaiselle kulttuurille yleensä. Lähes jokainen ruutu vie tarinaa eteenpäin ja lähes jokaisessa ruudussa on vitsi: Asterix on todellista kerronnan ekonomiaa.

Sarjakuvan klassikkolistoja kootessa Asterixin rinnalle – ja usein ohi – nostetaan Belgialaisen Hergén luoma Tintti. Vaikka ymmärrä Tintin historiallisen arvon ja Hergén kyvyt sarjakuvantekijänä, Tintti-sarjakuvat eivät vain ole erityisen kiinnostavia. Siinä missä Tintti tylsistyttää minut hengiltä, Asterix saa minut nauramaan. Ero on päähenkilöissä. Tintti on persoonaton, hajuton ja mauton ihmisen tahra joka elää vain suhteessa sivuhenkilöihinsä, Asterix ja Obelix ovat vereviä ja syvästi inhimillisiä. Ja Asterixin sivuhenkilötkin ovat hauskempia kuin Tintin.

Jos päätyisin baariin Tintin kanssa, yrittäisin vaivihkaa livistää paikalta. Asterixin ja Obelixin kanssa lähtisin koska vain viettämään pitkää viikonloppua. Villisikaa! Taikajuomaa! Orgioita!

Tagit: Linkit.

(Syyskuu) SUPERMAN: THE DEATH AND RETURN OF SUPERMAN OMNIBUS HARDCOVER / Dan Jurgens, Louise Simonson & Co. / Dan Jurgens, Jon Bogdanove & Co.
Mainostekstin mukaan tämän kokoelman on tarkoitus juhlistaa Teräsmiehen kuoleman 15. vuosipäivää, mutta käsittääkseni Superman #75 ilmestyi hieman lähempänä vuoden 1992 joulua. Relevantimpi ajankohta lienee Superman: Doomsday -animaatioelokuvan DVD-julkaisu, joka on Yhdysvalloissa 18. syyskuuta.

NEXTWAVE: AGENTS OF H.A.T.E. VOL. 2 – I KICK YOUR FACE PREMIERE HC / Warren Ellis / Stuart Immonen
Ensimmäinen Nextwave-kokoelma on vielä lukematta (pitänee laatia makro tuota muotoa olevan tekstinpätkän tuottamiseksi), joten viimeisin referenssini Ellisin tuotannon laadulle on Desolation Jones, joka oli hyvin yllätyksettömästi kyynistä rankistelua. Laitan uskoni Immoseen.

X-FACTOR VOL. 2: LIFE AND DEATH MATTERS TPB / Peter David / Ariel Olivetti, Dennis Calero & Roy Allan Martinez
Ensimmäinen %1-kokoelma on vielä lukematta (tuo oli vain simulaatio), mutta tuskin Peter David pettää luottamustani.

(Syyskuu) CONAN THE PHENOMENON / Paul Sammon
Tämä ei ole sarjakuva, mutta se on mainostekstin mukaan yltäkylläisesti kuvitettu katsaus Robert E. Howardin Conanin historiaan eri medioissa.

(Syyskuu) THE PERRY BIBLE FELLOWSHIP: THE TRIAL OF COLONEL SWEETO AND OTHER STORIES / Nicholas Gurewitch
Wikipedian PBF-sivulla on tulkittu Gurewitchin vastaus webbiarkistosta puuttuvia strippejä koskevaan kysymykseen siten, että nimenomaan tässä kirjassa julkaistavat stripit olisi poistettu, mutta se voi olla virhepäätelmä. Tunnustan, etten itse osaa edes sanoa, mitä strippejä arkistosta mahtaisi puuttua, joten en myöskään tunne pakottavaa tarvetta hankkia tätä kokoelmaa.

AGE OF BRONZE, VOL. 3: BETRAYAL TP / Eric Shanower
Kaikkien pitää ostaa tämä, jotta Shanowerilla on varaa kertoa koko Troijan sodan tarina loppuun asti. Pelottaa ajatella, kuinka paljon sitä on vielä jäljellä. Ilmeisesti tässäkään kirjassa ei vielä päästä hyökkäämään Troijaan.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.