Katuoja

CHRONICLES OF WORMWOOD
Garth Ennis, Jacen Burrows
Avatar Press
144 sivua, värillinen

En ole, lievästi sanottuna, uskonnollinen ihminen. Uskonto on parhaimmillaan harmitonta ajanhukkaa, pahimmillaan ajatusrutto, joka usuttaa ihmisiä käyttäytymään mielipuolisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, jotkut parhaista ystävistäni uskovat näkymättömiin ja kuolemattomiin avaruussupersankareihin, joita kiinnostaa kovasti muinaisen Lähi-Idän politiikka ja seksielämäni. Se ei tee heistä välttämättä huonompia ihmisiä, mutta ei kyllä parempiakaan.

Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista suhdetta uskontoon, joten koen aiheen hieman etäiseksi. Vastaavasti minulla ei ole erityistä tarvetta hyökätä uskontoja vastaan. Toista maata on parantunut katolilainen Garth Ennis, jonka pääteos Preacher syntyi miehen rakkaudesta westerneihin ja suoranaisesta katkeruudesta kristinuskoa kohtaan.

CHRONICLES OF WORMWOOD -minisarjassa Ennis palaa uskontoteemojen pariin. Tarinan nimihenkilö on Antikristus, joka työskentelee yhdysvaltalaisen TV-yhtiön tuottajana. Hän hengailee puhuvan jäniksen ja aivovammaiseksi hakatun Jeesuksen toisen tulemisen kanssa baarissa. Wormwood yrittää olla ihmisiksi, mutta päätyy kuitenkin olemaan vähän mulkvisti. Asiaa ei auta Wormwoodin sorkkajalkainen isä, joka yrittää painostaa poikaansa aloittamaan Ilmestyskirjan povaaman maailmanlopun. Wormwoodia ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, joten vihtahousu joutuu keksimään vaihtoehtoisia keinoja apokalypsin aloittamiseen.

Kokonaisuus on totta puhuen koko lailla kauhea sotku. Ennisillä on kaikkein tyhmimmissäkin töissään aina jotain sanottavaa, kuten on nytkin. Tarinassa on muun muassa hyvä tulkinta Jeesuksesta, joka palaa aina uudestaan ihmisten tapettavaksi sekä oivaltava retki tuonpuoleiseen, jossa kaikki saavat ansionsa mukaan – muun muassa itsemurhapommittaja, jonka luvatut 72 neitsyttä ovatkin lauma kirkuvia vauvoja hoidettaviksi. Tarinan ytimenä on kelpo teema vanhempiensa odotusten varjossa elämisestä sekä Preacheristakin tuttu kehotus heittää tuonpuoleiset auktoriteettihahmot romukoppaan ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Näistä aineksista saisi aikaiseksi veikeän satiirin, eikä Ennis petä esimerkiksi kirjoittaessaan elävää dialogia hahmoilleen. Valitettavasti vain Avatar-kustantamo tuntuu olevan tyytyväinen vain saadessaan Ennisin kirjoittamaan heille eikä kukaan ole näemmä toimittanut kokonaisuutta millään tavoin. Tästä johtuen Ennis käyttää joka ikisen mahdollisen tilaisuuden alatyylisten vitsien kertomiseen. Kulli sitä ja perverssi tätä ja tissit ja mulkut ja perseet ja sperma ja Paavi nussimassa nunnia ja vetämässä huumeita. Ennisilla on jonkinlainen kirjoittajan Touretten oireyhtymä, jota hän ei ole tunnu edes yrittäneen hallita. Hän heittää joka ikisen keskenkasvuisen pilan tarinaan, haluten shokeerata pippuroimalla jumalpilkkansa härskeillä heitoilla, mutta onnistuu vain vittu hukuttamaan orgasmi kaikki mulkku ideansa pillu hälyääniin. Anaali ryntäät peppuseksi.

Ennis on tehnyt yhden epäonnistuneimmista käsikirjoituksistaan, mutta se ei silti ole suurin ongelmani Chronicles of Wormwoodin kanssa. Se on kuvittaja Jacen Burrows.

Maailma on täynnä huonoja piirtäjiä, joiden kyvyttömyydelle voi ilkkua. Kuka tahansa näkee, ettei Rob Liefeld osaisi piirtää tiekarttaa oman kotinsa vessaan, saati sitten sommitella sivua. Michael Turnerin persnaamaisille mongoloidi-ihmisille ja heidän otsastaan kasvaville korville voi vastaavasti hihitellä. Mutta Jacen Burrows on aivan omanlaisensa isku vasten kasvoja.

Päällisin puolin hänen töissään ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, jakkarat jakkaroilta ja kuvien perspektiivit ovat jokseenkin kohdillaan. Burrowsilla on kuitenkin yliluonnollinen kyky asetella elementit ruutuihinsa siten, ettei kuvissa ole lainkaan jännitettä. Burrows voi piirtää enkeleitä noutamassa sieluja, näkymiä helvetistä tai maailmanlopun, mutta lopputulos on poikkeuksetta yhtä jännittävä kuin kuvitus budjettiriihestä Läyliäisten kunnantalolla. Burrowsin sivuilla leijuu kuvia ja tekstiä, mutta jotenkin silti ne ovat täysin tyhjiä.

Varoitus: Jacen Burrowsin kuvittama seksikohtaus saattaa aiheuttaa lukijassa pysyvää seksuaalista haluttomuutta

Burrows on mysteeri. Kuinka hän oikein tekee sen? Miten voi olla mahdollista tehdä jokaisesta kuvasta niin kliininen, niin vailla syvyysvaikutelmaa, niin täysin yhdentekevä? Chronicles of Wormwood on kuin jonkinlainen perverssi optinen harha. Burrowsin ansiosta se on sarjakuva, jonka jokaiselta sivulta huokuu tyhjyys, poissaolo. Kuin katsoisi peiliin, mutta ei näkisi itseään. Hyvin eksistantialistista.

SUOSITUS: Viiden pennin Preacher, kuvittajanaan negatiivisen ulottuvuuden Steve Dillon. Välttäkää.

Tagit: Avatar, erektio, Garth Ennis.

303
Avatar
Garth Ennis, Jacen Burrows
144 sivua, värillinen

Ennalta-arvattavuus ei tavallisesti ole ominaisuus, jota luovan työn tekijältä toivoo, mutta kirjoittaja Garth Ennis on poikkeus. Kun Ennis kirjoittaa sotafiktiota, tietää saavansa suorastaan romantisoituja kertomuksia jäyhistä periaatteen miehistä kammottavissa ääritilanteissa. Ja lähes poikkeuksetta ne ovat kirotun hyviä. Avatarin julkaisema 303 ei ole poikkeus.

Sarja seuraa venäläistä erikoisjoukkojen veteraania. Tämä löytää Afganistanin taistelukentiltä salaisuuden, joka pakottaa tämän matkaamaan maailman toiselle puolelle Yhdysvaltoihin kostamaan kaikkien maailman sotilaiden puolesta; palvelemaan historiaa, kuten nimettömäksi jäävän päähenkilön puolesta puhuva kertojanääni toteaa. Yksi mies, viimeinen tehtävä ja antiikkikivääri, jonka mukaan tarina on nimetty.

Ennis tanssii kapealla nuoralla. Melkein kenen tahansa muun käsissä 303:n tarina olisi vastenmielinen sotimisen ylistys tai naiivi sotakritiikki. Ennis romantisoi häpeilemättä ei niinkään sotilaan työtä, kuin tämän velvollisuutta. Hänen tarinoidensa sotilaat ovat pragmaatikkoja ja ammattilaisia, ihailtavia kylmässä omistautumisessaan tappamiselle. He ovat maailmansa parhaita ihmisiä maailmansa kammottavimmassa työssä. Hän kuvaa sotaa vailla illuusioita ja näyttää meille verta ja suolenpätkiä, mattopommituksissa elävältä palavia lapsia.

Kuitenkin Ennisin sotatarinoiden kuvailu “sodanvastaisiksi” ei tekisi niille oikeutta. Tarinan siirtyessä Amerikan maaperälle kuullaan eräänlainen puolustuksen puheenvuoro. Nähdään lisää umpikujaan ajautuneita miehiä, epäinhmillisissä olosuhteissa eläviä siirtotyöläisiä, televisiossa sodan puolesta maltillisesti puhuvia varusmiehiä ja kaikki kontekstoidaan läpileikkauksella Yhdysvaltojen verisestä historiasta. 303 ei kerro vain siitä, miten sota on mieletöntä. Se kertoo siitä, miten koko maailma on tullut hulluksi.

Ennisin kertojanääni on hänen taitavin temppunsa. Historiasta, haamuista ja velvollisuudesta jauhava monotoninen jumalkertoja on vain askeleen päässä Frank Millerin lähes parodisista monologeista, mutta Ennis onnistuu jotenkin välttämään lankeamasta naurettavuuteen. Sen sijaan tarinalla on poikkeuksellista painoa. Kertoessaan albumista Ennis mainitsee, että hän ajattelin alun perin tekevänsä tarinasta romaanin. Tämä on helppo uskoa, sen verran proosallista sarjakuvan teksti on.

303:n heikko lenkki on kuvittaja Jacen Burrows. Burrows, yksi Avatarin vakiokuvittajista, on aina ollut parhaimmillaankin keskinkertainen senttari, joka kyllä osaa piirtämisen perusteet, mutta jonka ruutu- ja sivusommitelmat ovat auttamattoman tylsiä. Hän tuntuu asettelevan elementtejä ruutuun satunnaisesti ja valitsevan tavallisesti sen tylsimmän perspektiivin. Hänellä on myös vaikeuksia nostaa esiin tarinalle olennaisia elementtejä: minun piti päätellä tekstistä, että eräs hahmoista oli raajarikko, koska sitä oli melkein mahdotonta päätellä Burrowsin kuvista. Vain paikoin kuvitus nousee käsikirjoituksen tasolle.

SUOSITUS: Harva sarjakuvakirjoittaja tai sotafiktion kirjoittaja yleensä on yhtä liikuttavan vilpitön kuin Garth Ennis. Saattaa olla, että hän on juuttunut varioimaan samaa kourallista teemoja koko loppuikänsä, mutta jos lopputulokset ovat 303:n tasoa, on vaikea valittaa.

Tagit: Arvio, Avatar, Garth Ennis.