Katuoja

Sisältää juonipaljastuksia elokuvasta X-Men: Viimeinen kohtaaminen. Jos et ole nähnyt elokuvaa vielä, suosittelen palaamaan edelliseen kolumniin.

Hieno elokuva.

Huoleni penninvenyttämisen näkymisestä valkokankaalla olivat jokseenkin kokonaan aiheettomat. Illusorinen Vahtikaan ei näyttänyt ihan pelkiltä nosturin nokkaan ripustetuilta valonheittimiltä, vaan hehkuvien silmien ympärillä oli nähtävissä savun läpi (savu ja usva olivat kyllä ahkerassa käytössä) Vahdin pään siluetti. Ja Vahdin koko kehon toteuttaminen pienen budjetin tietokonegrafiikoilla olisi näyttänyt paljon pahemmalta. Sama periaate on voimassa koko elokuvan läpi: On parempi säästää rahaa olemalla näyttämättä asioita kuin näyttää ne halvasti. Harkittujen kuvakulmien ja reippaiden leikkauksien avulla taidettiin selvitä näyttämättä oikeasti X-suihkarin nousua tai laskua kertaakaan. Ei niin, että kaikki elokuvan erikoisefektit olisivat mitenkään häikäiseviä, mutta en myöskään kokenut niitä häiritseviksi.

Suuren hahmokatraan kanssa temppuilu sai kyllä alkupuolen tahmaamaan pahasti. Elokuvan aloittava takauma Xavierin, Magneton ja nuoren Jeanin ensitapaamiseen 20 vuotta sitten luo loistavan tunnelman, joka lässähtää, kun seuraava kohtaus on takauma Enkelin nuoruuteen 10 vuotta sitten. Kunnolla filmi pääsee käyntiin vasta Scottin kohdatessa Jeanin Alkali-järvellä (sanoinhan, että tässä olisi juonipaljastuksia). Siitä lähtien olinkin sitten aivan täysillä mukana. Juonessa ei ole turhia mutkia, vaan sen jälkeen kun kivi on työnnetty mäen päälle, sen annetaan vain vieriä alas, ja sitten elokuva päättyy.

Erityistä tyytymättömyyttä on aiheuttanut, siitä lähtien kun Ain’t It Cool News julkaisi arvostelun elokuvan varhaisesta käsikirjoitusversiosta, Kykloopin ja professori Xavierin tappaminen (minähän varoitin), tai se, miten se tapahtuu. Mitä minä en täysin tajua. Kumpikin kuolema on olennainen osa juonen kehittymistä. Kyse ei ole pelkästään shokeeraamisesta. Xavier oli lähtökohtaisesti Feenixin pahin vastustaja, joten heidän yhteenottonsa, ja sen väistämättömän lopputuloksen, vältteleminen olisi ollut todella tökeröä. Kykloopin tapauksessa asiaa ei ainakaan vaikeuttanut se, että hänen roolinsa ei ollut kovin suuri ensimmäisessä elokuvassa, ja vielä pienempi toisessa, minkä lisäksi hän sitten loikkasi Bryan Singerin mukaan Superman Returnsiin. Ehkä se vaikutti jollain tavalla siihen ajatuskulkuun, joka johti päätökseen tappaa Kyklooppi, mutta se, millä tavalla Kyklooppi tapettiin, on järkeenkäypä.

Feenix on elokuvassa Ryhmä-X:n arkkivihollinen, ja myös Jean Greyn vihollinen. Jean rakastaa Scottia, ja Feenix vie Scottin häneltä pois. Ja koska Jean ei voi elää ilman Scottia, hänen täytyy kuolla lopussa. Elokuvassa tämä tietenkin näyttää juoniaukolta, koska juuri hetkeä aikaisemmin toinen arkkivihollinen Magneto on neutraloitu Lääkkeen avulla, ja kukaan ei sano ääneen mitään syytä, miksi Wolverine ei voisi tehdä samaa Feenixille.

Itse asiassa itse elättelin toivoa siitä, että elokuvassa Feenixin taru päättyisi samaan tapaan, kuin sen oli sarjakuvissa alunperin tarkoitus. Ennen kuin Jim Shooter määräsi Jean Greyn tapettavaksi rangaistuksena Feenixin hirmuteoista, Jeanin mutanttivoimat oli tarkoitus poistaa shi’arien laitteella. Tämä laite olisi tietenkin elokuvassa voitu helposti korvata Lääkkeellä. Mutta toivoin myös, että huhu Kykloopin kuolemasta osoittautuisi huhuksi, tai että Jean herättäisi hänet henkiin ennen loppua, ja he voisivat elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta Scott pysyi kuolleena, joten Jeaninkin oli kuoltava. Ehkä olen outo, mutta Jeanin ja Scottin vierekkäisten hautakivien näkeminen oli varsin lohdullista verrattuna siihen kuolemisten ja henkiinheräämisten loputtomaan toistoon, johon he ovat sarjakuvissa tuomittuja.

Mutta mikä siis oli se syy, elokuvan sisäisen logiikan mukaan, minkä takia Wolverine ei anna Jeanille lääkettä, vaan tappaa hänet? Helppoa. Kanssakäymisissään Roguen kanssa Wolverine osoittaa, että hän ei ole mikään idealisti. Hän ymmärtää Roguen tuskan, eikä yritä uskotella, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin, vaikka Rogue ei ottaisikaan Lääkettä. Ehkä Rogue tekee virheen, ehkä ei, mutta Wolverinelle tärkeintä on se, että päätös on Roguen, ja hän kunnioittaa sitä. Ja Jean pyysi häntä tappamaan itsensä. Tietenkin Wolverine kieltäytyi aikaisemmin, mutta sen takia, että hän oli rakastunut Jeaniin, hän tarvitsi Jeaniä, ja asetti omat tarpeensa Jeanin edelle. Ja ennen taisteluun lähtöä Storm kyseenalaisti juuri siitä syystä Wolverinen kyvyn tehdä oikea päätös oikealla hetkellä. Ja vaikka ne lopulta jäävät harmittavalla tavalla unohduksiin spektaakkelin alle, nämä langat selvästi kietoutuvat yhteen elokuvan loppuhuipennuksessa.

Ja idea, että Jeanin repiessä telekineettisillä voimillaan Wolverinen kehoa kappaleiksi Wolverinen omat voimat kursivat sitä koko ajan kokoon, kruunasi koko jutun.

Ja sitten vielä Xavier herätettiin henkiin. Ajattelin kyllä, että se Xavierin esimerkki eettisestä ongelmasta tuntui todella kaukaa haetulta, mutta se unohtui varsin nopeasti. Ja sitten, kun sitä ei osannut odottaa, se tuli takaisin. Törkeää. Mahtavaa.

Tagit: elokuva, x-men.

Kolmas Ryhmä-X -elokuva X-Men: Viimeinen kohtaaminen saa ensi-iltansa keskiviikkona. Varhaiset arviot elokuvan käsikirjoituksesta tuomitsivat projektin katastrofiksi, josta syypääksi nimettiin kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjanneen Bryan Singerin tiehensä häätänyt Foxin studiopomo Tom Rothman. Ensimmäiset arvostelut itse filmistä ovat olleet varauksellisen positiivisia (kirjoitushetkellä Rotten Tomatoes on kirjannut elokuvalle 67% tuoreusasteen).

Promootiomateriaalit elokuvantekijöiden haastatteluista TV:ssä ja Internetissä levitettyihin filmikatkelmiin ovat panostaneet torjuntavoiton saavuttamiseen kahdella rintamalla: Elokuva ei ole harhautunut kauaksi fanien rakastamasta Ryhmä-X:stä, ja se ei näytä hutiloidulta, halvalta roskalta. Ihan aina näitä viestejä ei saada välittymään yhtäläisen vakuuttavasti, kuten “Kanuunankuula”-katkelman tapauksessa. Meitä pitkäaikaisia Ryhmä-X:n ystäviä ilahduttaa nähdä Wolverinen ja Kolossin klassinen manööveri elokuvallistettuna, ja vielä riemastuttavampaa on tajuta, että heidän vastustajansa on Vahti-robotti. Kuitenkin on todettava, että robotista itse asiassa ei nähdä muuta kuin irrallinen pää, ja mielikuva uhkaavasti lähestyvästä hehkuvasilmäisestä jätistä on pelkkä nosturin nokkaan ripustetuilla valonheittimillä luotu illuusio. Tällaiseen penninvenyttämiseen primitiivisillä filmitaiteen kikoilla ei luulisi kenenkään ohjaajan alentuvan, ellei hän joutuisi esimerkiksi luomaan kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin alle vuodessa.

Brett Ratnerillä oli siis varsin epäkiitollinen tehtävä edessään, kun hänet palkattiin projektin hylänneen Matthew Vaughnin seuraajaksi alkukesästä 2005. Ohjaajan vaihtuminen ei saanut vaikuttaa aikatauluun, tai muuten kesän ällistyttävimmän erikoisefektispektaakkelin tittelin veisi ilman haastajaa Warner Bros:in palvelukseen siirtyneen Bryan Singerin Superman Returns. Jotenkin Ratnerin täytyi kuvata ihmis- ja mutanttikuntien välinen kataklysminen yhteenotto tuhansine, no, satoine, tai ainakin kymmenine superolentoineen vaatimattoman budjetin (arviolta 150 milj. dollaria vs. Superman Returnsin 250 milj. dollaria) ja vaativan aikataulun rajoissa, keinoja kaihtamatta. Ja jotenkin hän näyttää siinä onnistuneen.

Joissain kohdissa on selvästi menty siitä, missä aita on matalin, mutta näin säästetyt rahat on voitu sijoittaa muutamiin todella vaikuttaviin jaksoihin. Elokuvan aloittava takauma nuoren Jean Greyn ja nuorehkojen Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin kohtaamiseen on toteutettu nuorentamalla Patrick Stewartin ja Sir Ian McKellenin kasvoja digitaalisesti, ja lopputulos on ainakin netistä imuroitavan tiedoston resoluutiolla tarkasteltuna hätkähdyttävä. Kyseinen kohtaus on vieläpä sisällöltään ja sävyltään, julkkiscameoista puhumattakaan, niin oikeanlainen, että minä katson tavoitellun torjuntavoiton saavutetuksi.

En tietenkään ole varma, että tulen nauttimaan elokuvasta. Koska loppujen lopuksi kyseessä on nimenomaan elokuva, eikä vain joukko erikoistehostevelhojen teknisiä taidonnäytteitä ja käsikirjoittajien yhteenkutomia X-taruston juonenpätkiä. Elokuvasta ei voi tietää, toimiiko se kokonaisuutena vai ei, ennen kuin sen oikeasti näkee. Palataan asiaan parin päivän päästä.

Tagit: elokuva, x-men.

V NIIN KUIN VERIKOSTO
Elokuva
Ohjaus James McTeigue
Pääosissa Natalie Portman, Hugo Weaving

Tässä arviossa on juonipaljastuksia. Käy ensin katsomassa elokuva ja palaa sitten lukemaan arvio. Elokuva on hyvä.

Wachowski-veljekset Larry ja Andy ovat jo isoja poikia, jotka osaavat ajatella ihan itse. Toisin kuin esimerkiksi myöskin sarjakuvafilmatisoinneista innostunut, henkisesti nähtävästi kaksitoistavuotiaan tasolle juuttunut Robert Rodriquez, he osaavat tehdä oman tulkintansa alkuperäisteoksesta. Siinä missä Rodriquezin taannoinen Sin City suorastaan autistisen pakkomielteisesti kuvittaa alkuperäisteoksen kuva kuvalta samanlaisena, Wachowskien kirjoittama ja tuottama V NIIN KUIN VERIKOSTO uskaltaa olla, niin kuin sovituksen pitää ollakin, sovitus.

Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuvan suora kääntäminen elokuvaksi olisikin ollut taiteellinen ja taloudellinen itsemurha. Alkuperäisteos on reaktio pääministeri Margaret Thatcherin valtakauteen, joka on jo aikaa sitten päättynyt. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella aloitettu tarinakokonaisuus sijoittuu kaukaiselle, dystooppiselle 1990-luvulle, ja näyttääkin siltä. Tarinassa talon kokoiset supertietokoneet hallitsevat ihmisiä ja kahdeksankymmenlukulainen ydinaseparanoia on brittifasistien lippu valtaan. Suorana käännöksenä V niin kuin Verikosto olisi ollut naurettavan anakronistinen.

Tässä vaiheessa mukaan on onneksi astunut Wachowskien lukutaito ja tulkinta. He ovat poimineet sarjakuvan olennaisimmat konseptit, sen ideologisen ytimen, modernisoineet sen kommentoimaan menneisyyden sijasta aikaamme ja siirtäneet sen valkokankaalle. Kokonaisuus toimii.

V niin kuin Verikoston tarina, kertauksen vuoksi: lähitulevaisuuden Iso-Britanniaa valvoo totalitaristinen hallitus, joka on noussut valtaan käyttämällä hyväkseen kaaootista maailmantilannetta ja kansan pelkoja. Propaganda pitää ihmiset lauhkeina ja ei-toivotut kansanosat siirretään tuhoamisleireille. Guy Fawkes -naamion taakse kätkeytyvä terroristi V (Hugo Weaving) käy sotaa hallintoa vastaan pommein, myrkyin ja veitsin. Nuori Evey (Natalie Portman) tempautuu mukaan V:n verikostoon ja joutuu oppimaan vastarintataistelijaksi itsekin. V:n jäljillä liikkuva poliisiylipäällikkö Finch (Stephen Rea) päätyy selvittämään terroristin taustoja sekä samalla Britanniaa hallitsevan salaliiton peittelemiä hirmutekoja.

On sykähdyttävää, että nykyisessäkin maailmantilanteessa voidaan tehdä suuren budjetin menestyselokuva, jonka pääosassa on valtion rakennuksia räjäyttävä terroristi. Kaiken päälle elokuvan rahoituskin on yhdysvaltalainen. Toisaalta, terrorismin idea on hyvin amerikkalainen. Yhdysvaltalaisen fiktion historiaan mahtuu monta sankaria, jotka käyvät asein vallitsevia valtarakenteita vastaan. Onhan kyseessä kuitenkin maa, joka syntyi kapinasta ja jonka perustuslaissa on pykälä, joka turvaa kansalaisille aseet vallankumousta varten.

Ei liene epäselvää, mihin V niin kuin Verikoston kriittinen kärki kohdistuu. Pelon ilmapiiri, yksilön- ja ilmaisunvapauden häviäminen ja terrori niin hallitsevan luokan kuin vastustajienkin toimesta: nämä ovat jälleen ajankohtaisia, puhuttelevia teemoja. Tarinan ytimen muodostaa Moorelle ja Lloydille uskollinen vallankumouksen idealisointi. Teema on toisaalta toivottoman naivi: jos tapat tarpeeksi ihmisiä, maailma paranee, voi elokuvan tulkita sanovan. Toisaalta elokuva, kuten sarjakuvakin, tunnistaa V:n ambivalenssin. Hän on murhaaja, hirviö, joka kiduttaa toveriaan vain käännyttääkseen tämän kannalleen. Naamioitu V ei ole enää inhimillinen, vaan lihaksi tullut ajatus, joka haluaa murtaa seuraajiensa hengen, jättäen jäljelle vain idean – tai siis oman ideansa. Eräänlaista totalitarismia tämäkin.

Weaving kantaa nimiroolia ihailtavalla läsnäololla, vaikka joutuukin peittämään kasvonsa koko elokuvan ajan. Elokuvan V on sarjakuvaa inhimillisempi, joka osin syö hahmoa. Toisaalta yritetään myydä hahmo katsojalle pelkkänä symbolina, toisaalta annetaan tälle samastuttavia ominaisuuksia. Varsinaisia samastumiskohteita elokuvassa ovat Evey ja Finch, jotka molemmat käyvät läpi matkansa. Eveystä kasvaa taistelija, Finchistä epäilijä. Portman on melko yksioikoinen roolissa, mutta Eveyn kääntymyskohtauksessa näyttelijättären tulkinta on vavahduttava. Rean rooli on yhtä epäkiitollinen kuin hahmon kääntymys mitäänsanomaton – hän joutuu lähinnä sanallistamaan tapahtumien taustoja katsojille. Finchin suuri kohtaus sarjakuvassa – happotrippi Larkhillin keskitysleirillä – on ymmärrettävistä syistä jätetty pois. Ainoastaan Alan Mooren sarjakuvassa voi rikospaikoilla harhailu LSD-pilvessä olla uskottava tutkimusmetodi. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Stephen Fry hirtehisenä TV-juontajana ja John Hurt diktaattorina, jonka talon kokoiselta monitorilta mylvivät kasvot ovat selkeä viittaus taannoiseen 1984-filmatisoinnin Isoveljeen.

Kuvissaan V niin kuin Verikosto on ahdas. Pääasiassa käytetään studiokuvaa, viipyillään V:n luolassa, perbrittiläisissä kodeissa ja toimistoissa. Lakoninen miljöö sitoo tarinan tapahtumapaikkaansa – räikeä kuvasto ei olisi luonut uskottavaa Iso-Britanniaa. Kuppi teetä ja hieman fasismia, ikään kuin.

Huippukohdissaan kokematon ohjaaja James McTeigue saa V niin kuin Verikoston lentämään. Alun pommi-iskut laittavat tarinan liikkeelle ja Eveyn herääminen koskettaa. Kunniaksi alkuperäisteokselle on todettava, että vaikuttavimmat yksittäiset kohtaukset elokuvassa ovat myös uskollisimpia sarjakuvalle. Tämän mainittuanikin on todettava, että alkuperäistarinaan tehtyjen muutosten ansiosta elokuva on sarjakuvaa kokonaisuutena eheämpi. Mooren ja Lloydin sarjakuva on mestariteos, mutta aikakautensa ja sarjallisen julkaisumuotonsa leimaama.

SUOSITUS: V niin kuin Verikosto ei ole täydellinen – se on retoriikaltaan auttamattoman naivi, dramaturgialtaan paikoin laahaava – mutta se on ehdottoman vaikuttava. Sarjakuvasovituksena se on malliesimerkki siitä, miten säilyttää alkuperäisteoksen henki takertumatta siihen kuin uskonkappaleeseen.

Tagit: Alan Moore, elokuva.

Skotlantilainen Sunday Herald kertoo Mark Millarin seuraavasta sarjakuvaprojektista, nimeltään 1985. Jutun asiasisältö koostuu lähinnä siitä, että paikallisen kustantajan vanhat julkaisut Jackie ja Patches ovat innoittaneet Millarin herättämään henkiin valokuvista koostetun sarjakuvan. Eli fumetin. Tai siis fotonovellan. Inhotulla lapsella on jokunen nimi.

Tämä ei kuitenkaan riittäisi kohottamaan Millarin profiilia kaukaisen Hollywoodin merkkihenkilöiden silmissä, joten tuttuun tapaansa kirjoittaja Senay Boztas on hieman… värittänyt tarinaa. Jutun mukaan Millarin vallankumouksellista luomusta kuvataan sadan näyttelijän voimin aidoilla kuvauspaikoilla, vartavasten luoduissa lavasteissa ja lopputulosta ryyditetään tietokonetehostein — mikä voi itse asiassa kaikki hyvinkin pitää paikkansa — miljoonien dollareiden budjetilla — mikä kuulostaa jo vähän todellisuuden luovalta tulkitsemiselta.

Mutta ehkä olen turhan skeptinen. Miksi Marvel ei sijoittaisi rohkeasti Millarin projektiin, onhan hän yksi alan ansioituneimmista ideaniskijöistä. Katsotaan vaikka tämän lehtijutun listaa hänen saavutuksistaan: Loi Teräsmiehen uudelleen neuvostosankariksi! Aivan, se oli se Elseworlds-tarina Punatähden poika. Loi homosupersankarit The Authorityssa! Aivan, Apollon ja Midnighterin. Anteeksi? Eivät olleet ensimmäiset? No, ehkä tulkitsin lauseen väärin. Loi The Authorityn homosuper… Kuka? Warren Ellis? Stormwatchissa? No, kuitenkin. Toi uskonnon sarjakuviin Chosenilla… Hei, mikä nyt noin naurattaa?

Yksi paikkansapitävä tieto jutussa on se, että Universal suunnittelee elokuvaa Millarin kirjoittamasta Wantedista. Siitä kaavaillaan venäläisen kauhufantasian, Nightwatchin ohjaajan Timur Bekmambetovin ensimmäistä englanninkielistä projektia. Nyt vain elokuvan alkuteksteihin tarvittaisiin vielä joku nimi, jonka yleisö tunnistaa, ja ehkä jopa osaa lausua. Millar pitkään juonitteli pääosaan Eminemiä, jonka näköiseksi hahmo oli sarjakuvassa piirretty. Millarin kavereiden kirjoittamat lehtijutut, joissa Eminemin kerrotaan tehneen kaikkea epätodellista Millarin suosikkisarjakuvakaupassa shoppailusta Wantedin pääosanesittäjäksi suostumiseen, eivät jostain kumman syystä tehneet haaveista totta. Mutta ehkä hieman hienovaraisempi lähestymistapa auttaisi.

Although this new photographed format has the potential for more tie-ins with films, Millar says the first crop of actors are all unknowns, in order not to date the book or attach it too firmly to their future characters.

“This year’s hot star is yesterday’s Heath Ledger, and I wanted this book to be in hardback forever, charming and timeless,” he said.

Minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää Millarin ajatuksenkulkua tuossa sitaatissa. Hetkinen. “Heath Ledger teki comebackin, ja haluan kirjani olevan viehättävä ja ajaton.” “Heath Ledger oli jo unohdettu, ja haluan kirjani olevan kovakantinen.” “Heath Ledger on Golden Globe -ehdokas… ja mainitsemalla hänen nimensä haastattelussani saan hänet esiintymään elokuvassani.”

Tagit: elokuva, Linkit, Mark Millar.

THE PUNISHER

Elokuva

Ohjaus Jonathan Hensleigh

Pääosissa Tom Jane, John Travolta

Hyvää uutta vuotta. Katuoja laahustaa uuteen sarjakuvavuoteen, myöhässä kuten tavallista. Henkilökohtainen elämäni on ollut hieman kriisipainotteista ja lisäksi erilaiset lehtimediat yrittävät pakottaa “aikatauluja” minulle. Vuodesta 2005 näyttää tulevan yhtä naurettava kuin vuodesta 2004. Jonkinlaisena merkkinä voinee ottaa sarjakuvavuoden avanneen Will Eisnerin kuoleman.

Kaikesta päätellen siis Katuojan ilmestyminen jatkuu epäsäännöllisenä, josta pahoittelut. Kun olen pikku hiljaa siirtynyt kirjoittamaan maksaviin medioihin ja eri yleisöille, itsekritiikkini on kasvanut ja kirjoitusprosessini hidastunut.

En ole kuitenkaan hylkäämässä Katuojaa. Se on henkireikäni, johon voin kirjoittaa vapaamuotoisesti, leikkiä kritiikillä ja kielellä ilman pelkoa tiettyyn muottiin mahtumisesta. Eräänlaista terapiaa siis.

Kello on tätä kirjoittaessa puoli yksi lauantaiyönä. Olen juuri käyttänyt kaksi tuntia elämästäni surkuhupaisan toimintaelokuvan katsomiseen, joten jeesus kristus, nyt jos koskaan tarvitsen terapiaa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA, mutta kysy itseltäsi: välitätkö oikeasti?

Todellakin, Marvel Comicsin Tuomari-sarjakuvasta sovitettu THE PUNISHER, on varsinainen huonon maun ja kyvyttömyyden spektaakkeli. Sen tekijät ovat saavuttaneet kiehtovan tasapainon täysin naurettavan ja tuskallisen nolostuttavan välillä. Tarvitsin vain kolme drinkkiä selvitäkseni The Punisherista. Minun pitäisi saada T-paita, tai jotakin.

Elokuva alkaa, kun soluttautuja-agentti Frank Castle (Tom Jane) paljastaa joukon asesalakuljettajia. Syntyvässä ampumavälikohtauksessa paikallisen gangsteri Saintin (John Travolta) poika saa surmansa. Castle vie perheensä rantalomalle ja Saint lähettää joukon sotilaitaan perään kostoretkelle.

Sarjakuvassa Castle perheineen joutui kahden kilpailevan jengin yhteenoton väliin. Sarjakuva-Castlen perhe kuoli yllättäen, ikään kuin vahingossa, havainnollistaen hyvin väkivallan satunnaisuutta.

Ohjaaja Jonathan Hensleigh pistää kuitenkin paremmaksi. Tappajat hyökkäävät Castlen sukukokouksen kimppuun ja tappavat tusinoittain tämän sukulaisia. Castle ja tämän isä käyvät roistoja vastaan haulikoin ja puukoin. Tämän vaimo ja lapsi pakenevat autolla ja venetrailerilla perässä joukko mustapukuisia konnia. Autoilla hypitään töyssyjen yli hidastettujen kuvien voimalla. Castlen vaimo ja lapsi valittavat ja kompuroivat pakoon, kunnes heidän päältään ajetaan. Tämän jälkeen Castle ammutaan täyteen luoteja, räjäytetään ja hukutetaan. Kaikki tämä aurinkoisen lomarannan dramaattisessa miljöössä.

Täysin yliammuttua, siis, ja tahattoman koomista kuin Paavo Väyrynen. Rannalle kömmittyään Tuomarin pitää siis kostaa kolme sukupolvea sukulaisiaan ja katsojan pitää pidätellä nauruaan tyhjäkatseisen Tom Janen takertuessa poikansa antamaan pääkallopaitaan.

Normaalisti en viitsi puuttua sovituksen “uskollisuudelle” lähdemateriaalille. Tätä uskollisuutta vaativat katsojat ovat yleensä faneja, jotka takertuvat epäolennaisuuksiin. Ei ole mitään väliä, onko elokuvan Ryhmä-X:lla eriväriset haalarit kuin sarjakuvassa, riittää että elokuva on hyvä. The Punisherin tekijät osoittavat kuitenkin sellaista liikuttavaa kyvyttömyyttä ymmärtää lähteenä käytettyjä sarjakuvia, että en voi olla puuttumatta joihinkin elokuvantekijöiden ratkaisuihin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, Tuomari ei ole hahmona loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava: 1980-luvulle tyypillinen kostajahahmo, ilman kovin merkillistä persoonallisuutta. Hyvät Tuomari-tarinat ovat olleet kovaksikeitettyjä toimintasarjakuvia tai silkkaa sysimustaa komediaa. Tarinat ovat toimineet, koska ne ovat olleet jompaa kumpaa, yksinkertaisia ideoita yksinkertaisesti toteutettuna.

Hensleigh sen sijaan näyttää olevan hukassa vaikutteidensa kanssa, eikä osaa päättää minkälaista elokuvaa on tekemässä. Tyylilaji vaihtelee silkasta slapstickista perinteiseen kostofantasiaan, välillä taas liikutaan viiden pennin Kummisetä-tunnelmissa, kun Saintin rikollisperhe riitelee keskenään. John Travolta harhailee lavasteissa etsien motivaatiotaan.

Lähdemateriaalia on kuitenkin luettu, joka mahdollistaa hupaisan pääsiäismunien bongailun. Kohtauksia on lainattu eniten suoraan Garth Ennisin ja Steve Dillonin mainiosta Welcome back, Frankista. Eräs kohtaus ja sivujuoni on Chuck Dixonin ja John Romita Jr.:n Tuomari-sarjakuvista. Loppuratkaisu muistuttaa Punisher: Year Onea.

Lähteet ovat hyvät, mutta Hensleigh ei tunnu ymmärtävän, miksi hahmo toimii, kun toimii. Mustaan verhoutuva Tuomari on siirretty New Yorkin betoniviidakoista aurinkoisen Floridan palmujen katveeseen, jostain syystä. Kolmessa erillisessä kohtauksessa Tuomari istuu ryyppäämässä yksin kotonaan. Tämä lienee Hensleigh’n käsitys hahmon syventämisestä, samoin kuin kohtaukset, joissa nimihenkilö viettää aikaa naapureidensa muodostaman sijaisperheen seurassa. Tästä ei synny kuin pakotettua komediaa ja kivuliasta ekspositiota, kun naapuri Joan (Rebecca Romjin-Stamos) yrittää puhua sielukkaasti katsellen mykän Castlen silmiin. Kaikki yritykset kertoa katsojalle päähenkilön sielunelämästä epäonnistuvat, koska Hensleigh ei näytä itsekään tietävän, mitä haluaa kertoa.

Itse asiassa suurimman osan aikaa Hensleigh on hukassa kuin lapanen hangessa. Huikean surrealistisessa kohtauksessa Tuomaria surmaamaan saapunut murhamies saapuu hänen luokseen, istuu alas ja laulaa laulun siitä, kuinka aikoo tappaa Tuomarin. Tuomari, tämän aisaparit ja katsoja ovat ymmärrettävästi kaikki hämmentyneitä. Loppukohtaus, jossa Tuomari kiduttaa avutonta Saintia on myös jotakin riemastuttavan järjetöntä: hän ampuu ontuvaa roistoa, sitoo tämän auton perään, raahaa tätä ympäri parkkipaikkaa ja lopuksi räjäyttää Saintin ympärillä sata autoa muodostaen palavan pääkallosymbolin. Tajusimme, Saintia “rangaistaan”. Kiitos, Herra Hienovaraisuus.

Voisin jatkaa elokuvan älyttömyyksien luettelointia, mutta se olisi ajan haaskausta. The Punisherissa on joitain hupaisia toimintakohtauksia, mutta kokonaisuus on niin skitsofreeninen, etten voinut kuin nauraa. Ja nauraa. Ja itkeä.

SUOSITUS: “Kyse ei ole kostosta, vaan rangaistuksesta…”, kertoo takakansi. Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt? Muistakaa: minä katsoin The Punisherin, jotta teidän ei tarvitsisi. Olen kuten Jeesus, tavallani.

Seuraavaksi Katuojassa julkaistaan toistaiseksi keskeneräiset, vielä puuttuvat Vuosi 2004 -katsaukset.

Tagit: elokuva, Marvel.

IHMEPERHE

Elokuva

Ohjaus Brad Bird

Äänirooleissa Craig T. Nelson, Holly Hunter, Samuel L. Jackson, Jason Lee

Tällä viikolla Katuojassa käydään elokuvissa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Vaikka IHMEPERHE ei olekaan sarjakuvafilmatisointi sanan varsinaisessa merkityksessä, ohjaaja-käsikirjoittaja Brad Birdin näkemys supersankarigenrestä on niin puhdas, terävä ja – uskallanko sanoakaan – oikea, että elokuva viihdyttää varmasti Katuojan lukijakuntaa. Ihmeperhe tuo valkokankaalle hienosti supersankarifiktion olennaisimpia elementtejä ja toisin kuin monet supersankarifilmatisoinnit, on myös hauska.

Elokuvan alkuasetelma hykerryttää, sillä se muistuttaa niin elävästi muutamasta moderneista supersankarisarjakuvan maamerkistä. Supersankareiden kulta-aika on päättynyt: ennen suositut oikeuden puolustajat ovat vetäytyneet maan alle, kun suuren yleisön mielipide on kääntynyt yli-ihmisiä vastaan. Mr. Incredible ja Elastigirl (katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joten viittaan hahmoihin niiden englanninkielisillä nimillä) viettävät rauhallista lähiöelämää salaisten henkilöllisyyksiensä suojissa. Mr. Incredible ei ole kuitenkaan tyytyväinen hukatessaan lahjojaan vakuutustarkastajana ja joutuessaan pitämään supervoimaiset lapsensa piilossa maailmalta. Kun salamyhkäinen taho tarjoaa entiselle sankarille työtä jossa hän pääsee jälleen käyttämään supervoimiaan, hän ei mieti kauaa. Samalla kun Mr. Incredible “pettää” perhettään salaa uudessa työssään, joku tai jokin päästää päiviltä entisiä supersankareita.

Kovin Watchmenia siis, kovin Valtakunta ja Voimaa. Ja hieman Yön Ritarin paluuta päälle. Ja tietysti nelihenkisessä supersankariperheessä voi nähdä nyökkäyksen Ihmenelosten suuntaan, varsinkin kun hahmojen voimat ovat pitkälti samat. Voimat ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkiä popkulttuuriviittauksia, ne ovat näppäriä vertauskuvia hahmojen rooleille perheyhteisössä: Mr. Incredible on supervahva isä, venyvä Elastigirl on joka paikkaan taipumaan joutuva äiti, näkymätön Violet on ujo teinityttö ja supernopea Dash hyperaktiivinen koulupoika.

Ihmeperhe on nimellisesti lastenelokuva, jonka vuoksi on hauska nähdä miten vähän se aliarvioi yleisöään. Mukana on toki paljon toimintaa, vauhtia ja melua mutta tarinan hahmot ovat yllättävän moniulotteisia ja elokuvan kontekstissa uskottavia. Jotkin kohtaukset ovat suorastaan sykähdyttäviä: Mr. Incrediblen raivo ja suru hänen luullessa menettäneensä perheensä on uskottavampaa kuin tietokoneanimoidulta supersankarilta on lupa odottaa.

Elokuvan tietokoneanimaatio on muutoinkin ensiluokkaista ja design oivaltavaa. Hahmot ovat vahvasti karrikoituja niin kasvoiltaan kuin ruumiiltaankin, mutta tämä ei etäännytä tarinasta. Kullakin hahmoilla on oma, selkeä ruumiinkieli joka välittää hahmon tunteet ja luonteen hyvin. Elokuvan supersankarielementit – sankarit, konnat, tappajarobotit, salaiset tulivuoritukikohdat – on toteutettu hauskalla tietoisella retrotyylillä, joka vetoaa välittömästi popkulttuurikuvastonsa tuntevaan katsojaan.

Koska Ihmeperhe on animaatioelokuva, sillä näyttää olevan tiettyjä erivapauksia suhteessa “oikeilla” näyttelijöillä roolitettuihin supersankarielokuviin (joskin tietokoneanimaation yhä yleistyessä raja animaatio- ja ei-animaatioelokuvien välillä alkaa olla veteen piirretty). Elokuvan ei tarvitse selitellä ja perustella itseään. Ei pelätä, että elokuvan superolennot tekisivät siitä “epäuskottavan”. Supersankarifilmatisoinnit käyttävät tavallisesti liiankin paljon aikaa luomaan maailmaansa, vakuuttamaan katsojalle että, kyllä, tässä maailmassa supersankareita voi olla olemassa. Nähdään sankarin alkuperätarina, vältellään neuroottisesti ylilyöntejä, korostetaan hahmon siviiliminää. Tuloksena on kiinnostavia, mutta sangen huumorittomia, aiheeseen nähden kovin vakavia elokuvia. Miksei elokuvan Hämähäkkimies vitsaile? Miksei elokuvan Ryhmä-X taistele jättirobotteja vastaan? Miksei Hulk murskaa? Koska Joel Shumacherin Batman-elokuvat ovat olemassa. On liian helppoa tärvellä hauska supersankaritarina ja muuttaa se nolostuttavaksi campiksi.

Sen sijaan Ihmeperhe anteeksi pyytelemättä heittää katsojan suoraan superolentojen kansoittamaan maailmaan. Elokuva ei tee parodiaa supersankareista, vaikka se onkin humoristinen. Sen sijaan se tuntuu suorastaan rakastavan supersankarigenreä. Elokuvan maailmassa supersankareita on paljon, he pukeutuvat kirkasvärisiin trikoisiin, kohtaavat älyttömiä uhkia, veistelevät vitsejä ja ovat, noh, ihmeellisiä. Animaationa Ihmeperhe pystyy luomaan paljon paremmin supersankarisarjakuvia muistuttavan maailman kuin yksikään supersankarielokuvan aiemmin. Koska animaatiohahmot eivät ole “oikeita”, hyväksyy katsoja nopeasti elokuvan oman todellisuuden. Ihmeperheen maailma ei muistuta omaamme, mutta se ei haittaa: riittää, että se on sisäisesti yhtenäinen.

Jota se onkin. Takautumien avulla luodaan kuva supersankarimaailmasta, jolla on rikas historia. Kymmenittäin hahmoja, joihin viitataan nopeasti, menneitä tapahtumia, joista vihjataan sekä monia mainioita ideoita, herkullisimpana Birdin itsensä esittämä muotisuunnittelija Edna Mode, joka erikoistuu supersankarivetimiin. Tämä on jotakin, missä sarjakuvakirjoittaja Kurt Busiek loistaa: saada yleisö uskomaan fiktiiviseen maailmaan luomalla sille historia ja täyttämällä tarinan marginaalit rikkailla yksityiskohdilla. Ihmeperheessä tämä tehdään sellaisella vaivattomuudella, että on vaikea kuvitella elokuvan tekijöiden olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelemättömiä supersankarifaneja.

Timantissa on kiinnostava särö, kuitenkin. Monissa Ihmeperheen kritiikeissä viitattiin elokuvan keskeiseen konfliktiin, jossa nähtiin vaikutusta kirjailija-filosofi Ayn Randin ajatuksista. Randin tunnetuimpia teoksia ovat suomentamattomat romaanit Atlas Shrugged ja The Fountainhead. Sarjakuvaharrastajille tutuin Randin objektivistisesta filosofiasta viehättynyt lienee Hämähäkkimiestä piirtänyt Steve Ditko, joka on piirtänyt myös Randilaisia ajatuksia esitteleviä merkillisiä traktaatteja. Yksi Randin tuotannon teema on se, miten yhteiskunnan keskinkertainen massa estää poikkeuksellisia yksilöitä toteuttamasta itseään. En ole lukenut Randin teoksia ja tuntemukseni hänen filosofiastaan on parhaimmillaankin pinnallinen. Kommentit Ihmeperheestä lukeneena lähestyin kuitenkin elokuvaa Ayn Rand mielessäni. Piru Raamattua, sano.

Ja tokihan löysin mitä etsinkin. Elokuvassa keskinkertaisten yhteiskunta on pakottanut supersankarit alistumaan normeihinsa. Dash-poika haluaisi osallistua juoksukilpailuihin, mutta ei voi koska joutuu salaamaan voimansa. Tietysti lopulta Ihmeperhe pääsee käyttämään voimiaan ja siten kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Randilaisuutta voisi pitää tahattomana, ellei tarinan superroisto, Syndrome, olisi niin ilmeisen symbolinen. Syndrome on pettynyt supersankareihin, koska ei aikanaan päässyt Mr. Incrediblen aisapariksi. Syndromella ei ollut supervoimia, ainoastaan itse keksimänsä laitteet. Katkerana aikuisena hän alkaa tappaa supersankareita keksimillään aseilla, lopullisena tavoitteenaan päästä itse sankariksi ja sitten myydä laitteensa suurelle yleisölle. Tällöin, Syndromen mukaan, kaikki olisivat erikoisia, ja samalla kukaan ei olisi.

Tämä viimeistään sai minut raapimaan päätäni: mitä merkillistä Brad Bird yrittää elokuvallaan sanoa? Kun kyseessä on lastenelokuva, subteksti on sitäkin kiinnostavampi. Syndrome on tarinan paha hahmo, mutta toisin kuin sankarit, jotka ovat ilmeisesti saaneet voimansa syntymässä, hän on rakentanut menestyksensä itse. Ja eikö hänen “paha suunnitelmansa” – supervoimat kaikille – ole oikeastaan utopia?

Keskinkertaisuudessa ei ole tietenkään mitään ihailtavaa, mutta lienee sallittua ajatella, että kaikki voivat olla erikoisia omalla tavallaan. Ei kuitenkaan Ihmeperheen maailmassa, jossa supersankarit ovat pieni onnekkaiden ryhmä joka ei hyväksy jäsenikseen ketä tahansa, päinvastoin: jos joku yrittää nousta heidän tasolleen, hän on heidän vihollisensa. Tietenkin elokuvassa asetelma on yksinkertaisempi, sillä Syndrome on murhaava mielipuoli (sekä hauskana metatekstuaalisena kommenttina, maailman innokkain supersankarifanipoika). Muistetaan kuitenkin nuoren Dashin haave pikajuoksijan urasta. Hän on nopeampi kuin kukaan. Miksi hänen pitäisi kilpailla? Hänen haaveensa ei ole sankarillinen, se on merkillisen itsekäs ja elokuvan tarinassa lopulta täysin hyväksytty.

Sankareissa on tunnistettavissa Randilainen arkkityyppinen sankari, erikoislaatuinen yksilö jota muut hylkivät hänen lahjojensa takia. Dashin kehityskaaressa voi nähdä taasen Randin kehottamaa oman edun tavoittelua. Ihmeperheen filosofinen ulottuvuus on kiinnostava, koska se on niin selvästi tahallinen. Toisaalta elokuvasta “löytämäni” viesti on minulle hivenen vastenmielinen, koska se on ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Toisaalta Ihmeperhe kiehtoo minua enemmän, koska sen tarinan pohjalla oleva ajatusmaailma on niin epätavallinen ja niin selvästi esillä.

SUOSITUS: Randilainen tai ei, Ihmeperhe on yksi onnistuneimpia koskaan tehtyjä supersankarigenren elokuvia.

Tagit: elokuva.