Katuoja

THE NIGHTLY NEWS
Image
Jonathan Hickman
172 sivua, värillinen

“Älä ammu viestituojaa”, kehottaa sananlasku. Jonathan Hickman on eri mieltä.

Meidät on koulutettu uskomaan, että tiedotusvälineet ovat objektiivisia tiedonvälittäjiä, joilla ei ole agendaa. Kuka tätä viestiä välittää, paitsi tiedotusvälineet itse? Toki tämä on osittain viestinnän toimijoiden vilpitöntä uskoa omaan journalistiseen etiikkaansa, mutta ei vaadi erityistä älyllistä ponnistelua päätyäkseen vääjäämättömään lopputulokseen: uutisten objektiivisuuden ja erehtymättömyyden fiktio on elinikäisen sosiaalisen ohjelmoinnin tulos. Se on kollektiivinen sopimus, johon meidän pitää uskoa, jotta voimme toimia mielekkäästi yhteiskuntana.

Lukekaa vaikkapa uutisia Suomen NATO-lähentymisestä tai hoitajalakosta ja tulkaa sitten kertomaan, että journalistit ovat täysin objektiivisia. Vastaavasti lähettäkää joskus uutinen STT:lle. Sitten katsokaa ihmetyksen vallassa, miten toimiston muotoilema sähke aiheesta ilmestyy sellaisenaan – kirjoitusvirheineen kaikkineen – puolessa kymmenessä päivälehdessä ja kertokaa sitten, että lehdet tarkastavat lähteensä.

Todennäköisesti meidän päähämme kaadetaan aamusta iltaan arvoladattua ja totuusarvoltaan kyseinalaista dataa, joka meidän pitää ottaa todesta, sillä muuten maailmassa ei olekaan enää mitään järkeä. Ja koska tätä dataa jakavat tädit ja sedät kivasti leikatuissa puvuissaan TV-studiosta, joka on valaistu kuin Enterprisen kansi, sen on pakko olla totta, eikö?

Ei niin, että uskoisin “kansalaisjournalismiin” yhtään sen enempää. Blogimaailman foliohattujournalistit kaikella todennäköisyydellä referoivat ja kommentoivat valtauutisista poimimiaan pätkiä, jotka puolestaan ovat tarkastamattomia sähkeitä tietotoimistoilta.

En ole tekopyhä: todennäköisesti valehtelen teille juuri nyt. Tämäkin teksti on arvoladattua. Minulla on agenda ja yritän sosiaalisesti ohjelmoida sinua, lukija, kannattamaan sitä. Joten ota mukava asento, nojaa taaksepäin ja avaa suukki; täältä tulee lusikka. Miten niin “haisee”? Kyllä se on suklaata. Koska minä sanon niin.

Minä en tunnistaisi hyvää uutisjournalismia omista, eroottisen karvaisista pakaroistani. Tämän vuoksi minun pitää kuunnella säännöllisesti median räksyttäviä vahtikoiria, olivat he oikeassa tai eivät. Tietysti hekin ovat vain uusia viestintuojia, mutta antavat parhaimmillaan ainakin uutta näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja siihen, miten niistä kirjoitetaan. Riittää, että rakit haukkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Jari Lindholm, jonka uutisanalyysejä seuraan aina ehtiessäni.

Toinen räksyttävä mediavahtikoira Jonathan Hickman on muotoillut sapekkaan mediakritiikkinsä kiinnostavasti sarjakuvaksi. THE NIGHTLY NEWS on alun perin kuusiosaisena minisarjana ilmestynyt kokonaisuus, joka on osin poliittinen manifesti, osin protesti ja osin toimintajännäri. Tarina seuraa salaliittoa, joka aloittaa sodan toimittajia vastaan, tappaen mielivaltaisesti uutistentekijöitä. The Nightly News alkaa mainiolla kohtauksella, jossa sala-ampujat avaavat tulen New Yorkin keskustassa. Paikalle saapuu aina uusia toimittajia raportoimaan hirmuteosta ja kukin näistä saa vuorotellen kuulan kalloonsa.

Puhuvia, pian räjähtäviä päitä.

Hickman on graafinen suunnittelija, joka näkyy albumista ensivilkaisulla. Perinteinen ruutujako on hylätty ja korvattu risteävien kuvien virralla. Satunnaisen tuntuisia design-elementtejä leijuu sivuilla. Tekstiä on tiputeltu puhekupliin, alaviitteisiin ja taulukoihin mitä ilmeisimmin luomaan vaikutelmaa uutismaailman datavirrasta. The Nightly News on visuaalisesti erinomaisen kiinnostava sarjakuva, mutta helppolukuinen se ei ole. Kokonaisuuden määrittävän graafisen ilmeen hintana on muun muassa se, että tarinan hahmoja on usein vaikea tunnistaa kaiken visuaalisen kikkailun keskeltä.

Hickman on yhdysvaltalainen, joka osiltaan selittää The Nightly Newsin nuivan suhtautumisen tiedotusvälineisiin. Monien yhdysvaltalaisten mediatalojen journalismi näyttäytyy ainakin ulkomaiselle katsojalle pahimmillaan räikeiden ylilyöntien sarjana. Tämä antaa Hickmanille ladon seinän kokoisen maalitaulun, johon ampua. Silti hän ei tee kritiikkiään helpoimman mukaan, vaan tarinan taustalta paistaa sivistys ja taustatyö – joskus suoranaiseen rasittavuuteen asti, kun Hickman viljelee tilastoja, lähteitä ja kaavakuvia sarjakuvan sekaan. Samoin yksikään tarinan keskushenkilöistä – terroristiteista, poliitikoista tai toimittajista – ei ole erityisen sympaattinen. Tarinassa ei ole ketään, jota kannustaa.

The Nightly News herättää sekin kysymyksen viestin ja viestintuojan yhteyksistä. Paljonko Hickmanin faktoina esittämistä tiedoista pitää oikeasti paikkaansa? Missä määrin Hickman haluaa vaikuttaa lukijaan? Ja ennen kaikkea, mitä The Nightly News kertoo Hickmanista?

Albumista kertovissa teksteissä on usein analysoitu kokonaisuutta määrittämällä Hickman vihaiseksi. Hickman itse kieltää The Nightly Newsin funktion terapiana ja osittain uskonkin häntä. Vihaisesta taiteesta useimmiten puuttuu todellinen äly, joka taas paistaa The Nightly Newsista. Tämä ei ole punkia, tämä on propagandaa: Hickmanin satiirissa nivoutuvat niin mediakulttuurin evoluution tarkastelu, koulutusjärjestelmän kritiikki kuin analyysi kulttien toiminnastakin. Hickman ei ole vihainen, hän on fiksu.

SUOSITUS: Luettuani The Nightly Newsin jouduin pysähtymään ja ajattelemaan, miten sen lukeminen vaikutti ajatuksiini: olkoon tämä sitten suositus tai varoitus.

Tagit: Image.

INVINCIBLE, ULTIMATE COLLECTION VOL. 1
Robert Kirkman, Cory Walker, Ryan Ottley
Image
400 sivua, värillinen

Ideat ovat yliarvostettuja. Juuri äsken sepittäneeni tiedemiehet ovat tutkineet, että kaikki maailman tarinat jakautuvat noin kahteen arkkityyppiin: toinen on “poika tapaa tytön”, toinen “ninja puukottaa Hitleriä silmään”.

Invincible: Ultimate Collection -kirjan kansi

Hyväkin idea on täysin yhdentekevä, jos toteutus ontuu. Ja hyväkin idea on todennäköisesti vain variaatio vanhasta: juuri keksimäsi idea on luultavasti jo jossain muodossa toteutettu, ja paremmin.

Kaikki saavat ideoita. Mielisairaat saavat varmasti jatkuvasti uusia ideoita, joiden toteuttamisen esteenä on vain hoitohenkilökunnan ahdasmielisyys. Kuitenkin ainoastaan hyvät tekijät saavat tehtyä niillä jotain oikeasti mielenkiintoista. “Minulla on idea” on turha julistus, vähän niin kuin hihkuisi “heräsin juuri yöunien jälkeen” tai “ulostin onnistuneesti”. Ideoilla ei ole väliä, lopputuloksella on.

Ainoastaan harva kirjoittaja pystyy pitämään tarinansa liikkeessä pelkillä ideoillaan. Ilmeisin esimerkki sarjakuvan parissa työskentelevistä ideakirjoittajista on Grant Morrison, mutta hänkin hallitsee sarjakuvan muodon ja rytmin parhaimmillaan mestarillisesti. Hänen ideansa nivoutuvat teemaan ja tarinan kokonaisuuteen.

Yleinen supersankarisarjakuvaan kohdistuva kritiikki moittii genreä ideoiden puutteesta, siitä että se on pohjimmiltaan pysynyt muuttumattomana vuosikymmenet. Tämä on luonnollisesti täyttä hölynpölyä ja vaikka olisikin totta, on lähtökohtaisesti typerää vaatia genreä tai hahmoja uudistumaan. Viihteen viehätysvoima perustuu osin tuttuuteen; siihen, että lukija tietää, mitä on saamassa. Supersankarit pysyvät samankaltaisina, koska yleisö haluaa niin.

Myönnettäköön, että kun ensimmäistä kertaa kuulin INVINCIBLE-sarjakuvasta, ajatukseni oli samansuuntainen: maailma ei tarvitse taas yhtä uutta supersankarisarjakuvaa. Toisaalta olen oikeassa. Ei se tarvitsekaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä. Jos joku olisi vakuuttanut Langalla-sarjan kirjoittajat siitä, että maailma ei tarvitse uutta poliisisarjaa, kenties paras koskaan tehty TV-sarja olisi jäänyt tekemättä.

Supersankareiden ei tarvitse uudistua toimiakseen. Sadat miljoonat viime vuosien supersankarifilmatisointien katsojat todistavat, että idea supersankareista on yhä kiehtova ja voimakas. Yhtä hyvin voisi esimerkiksi kritisoida Spider-Man-lehteä siitä, että sen pääosassa on edelleen Hämähäkkimies, eikä värejä piereskelevä kääpiö, joka on eläinlääkäri. Joskin Spider-manin viime aikojen numeroita tarkastellessa ei voi olla ajattelematta, että kyseinen uudistus on pian käsillä.

Palatakseni teesiini ideoiden triviaaliudesta: minä, esimerkiksi, sain juuri idean.

Katsokaa, idea! Olen maaginen prinsessa. Nyt anteeksi, minun pitää pyyhkiä.

Invincible-sarjakuvassa ei todennäköisesti ole yhtä ainutta uutta ideaa. Se kertoo nuoresta Markista, joka perii Tom Selleckin ja Teräsmiehen äpärää muistuttavalta isältään supervoimat. Mark käy nuoren sankarin matkan: hän opettelee käyttämään voimiaan, hankkii superliittolaisia, hakkaa pahiksia ja käy ehtiessään koulua. Hämähäkkimies ilman angstia, Teräsmies ilman murskaavan ahdistavaa vastuuntuntoa. Invincible alkaa riemastuttavan lähestyttävänä, kevyenä supersankariviihteenä. Cory Walkerin ja Ryan Ottleyn kuvitus on selkeäviivaista ja funktionaalista. Bill Crabtreen pastellivärit siirtävät Inviciblen maailmaan, joka huokuu eilispäivän supersankarisarjakuvien viattomuutta. Kirkmanin käsikirjoitus on taloudellinen: hän ei juuri käytä selittävää tekstiä vaan pitää tarinan liikkeessä kuvilla ja dialogilla.

Invincible on ilmestynyt vuodesta 2003. Vuonna 2005 ilmestynyt kovakantinen kokoelmakirja kokoaa sarjan 13 ensimmäistä numeroa, jotka esittelevät sarjan status quon ja sitten hajottavat sen. Kirjan puolessavälissä on mainio koukku, jota en paljasta, mutta todettakoon, että vaikka tiesin etukäteen (kiitos Internet, senkin paskiainen) mitä tulee tapahtumaan, onnistui avainkohtaus silti yllättämään.

SUOSITUS: Robert Kirkman on kirjoittanut runsaasti ala-arvoista tai keskinkertaista sarjakuvaa, mutta Invinciblessa on jotain perin ihastuttavaa. Se ei tarjoa yhtään mitään uutta genreen eikä siinä ole oikeastaan mitään omaperäistä. Invincible on läpeensä viihdyttävä yhtä kaikki. Hyvä tarina ei tarvitse uusia ideoita. Se tarvitsee vain vanhoja ideoita, jotka toimivat.

TOINEN SUOSITUS: Vaikka saisitte mielestänne hyvän idean non sequitur -henkiseen vitsiin, ei teidän välttämättä kannata käyttää kahta tuntia opettelemaan kuvankäsittelyä toteuttaaksenne sen.

Tagit: Image.

FELL, VOL. 1: FERAL CITY TP
Image
Warren Ellis, Ben Templesmith
128 sivua, värillinen

Warren Ellis on epätasainen kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon. Tästä syystä hän on myös kirjoittanut paljon keskinkertaisia, yhden hataran idean päälle rakennettuja kyhäelmiä, joita kansoittavat ylikäytetyt arkkityypit. Vuosituhannen vaihteessa Ellis oli ensimmäisinä lanseeraamassa niin sanottua dekompressoitua kerrontaa sarjakuvaan. Esimerkiksi The Authorityn eeppisessä maalailussa dekompressoitu tapa käyttää paljon kuvia tarinan kertomiseen toimi, mutta ennen pitkää dekompressiosta tuli maneeri, pahimmillaan keino venyttää tyhjänpäiväisiä tarinoita moninkertaisesti niin pitkiksi, kuin niissä olisi aineksia. Pitkään näytti siltä, että Ellis olisi jäänyt maneerinsa vangiksi.

FELL todistaa kuitenkin toista. Läpeensä mätään Snowtownin kaupunkiin sijoittuvissa lyhyissä rikostarinoissa Ellis tiivistää kerrontansa äärimmilleen. Albumin alun perin 16-sivuisissa lehdissä ilmestyneet lyhärit käsittelevät yhden nimihenkilön käsittelemän tapauksen ja ne voi halutessaan lukea omina kokonaisuuksinaan. Sivut on jaettu klaustrofobisiin 9 ruudun ruutusommitelmiin tai muunnelmiin siitä. Tämä on omiaan korostamaan tarinoiden painostavaa tunnelmaa.

Sarjan päähenkilö, Snowdowniin tuomittu etsivä Fell on kiinnostava kontrasti Ellisin normaalisti käyttämiin arkkityyppisiin hahmoihin. Hän on poikkeuksellisen selväjärkinen ja jopa hyveellinen – hän ei edes tupakoi! Sen sijaan Snowtownin asujamisto koostuu kokonaisuudessaan Ellisin tuotannossa usein nähdyistä arkkityyppisistä ihmisraunioista. Fellia lukuunottamatta kaikki ovat epätoivoisia, sairaita, hulluja, perverssejä tai aivan täysiä hirviöitä. Symbolisella tasolla Ellis ikään kuin tarkkailee ja kommentoi tuotantoaan ulkopuolisen Fellin näkökulmasta. Fellin läsnäolo pehmentää Ellisin usein tukahduttavaksi kasvavaa nihilismiä ja tekee kokonaisuudesta melkeinpä romanttisen: maailma saattaa olla pilalla, mutta sentään joku edes yrittää tehdä jotain.

Elämä Snowtownissa ei ole aina helppoa.

Fellin kuvittaa Ben Templesmith, joka muistetaan yhteistyöstään Steve Nilesin kanssa. Muun muassa vampyyrikauhutarina 30 Days of Night on parivaljakon käsialaa. Templesmithin tyylitellyt karikatyyrit yhdistettynä maalattuun, impressionistiseen väritykseen luo sarjalle oman, tunnistettavan ulkoasun. Kuten esimerkiksi hyvin samanlaista tyyliä käyttävän Ashley Woodin tapauksessa, kaunis väritys usein obfuskoi tarinan kerrontaa. Templesmith kuitenkin todistaa olevansa paitsi etevä värien käyttäjä, myös pätevä tarinankertoja. Suurin osa Fellista on dialogikohtauksia ja hän onnistuu pitämään ne kiinnostavina.

SUOSITUS: Ellis palaa nihilististen rikostarinoiden pariin, mutta lisäämällä ripauksen inhimillisyyttä ja tiivistämällä kerrontansa äärimmilleen on hän onnistunut Templesmithin kanssa luomaan jotain erityisen kiinnostavaa. Fell on Marvelin julkaiseman Nextwaven ohella parasta Ellisia vuosiin.

Tagit: Arvio, Image, Warren Ellis.

PHONOGRAM #1
Image Comics
Kieron Gillen, Jamie McKelvie
22 sivua, mustavalkoinen

Musiikkiteemaisen sarjakuvan arvio pitänee aloittaa sopivalla vertauskuvalla: en juuri osta jenkkiformaatin sarjakuvalehtiä, samoin kuin en osta musiikkia singleinäkään. Molemmissa on yleensä epätyydyttävän vähän sisältöä hintaansa nähden ja ne näyttävät rumalta hyllyssä. Molemmat ovat jäämiä kulttuurista, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle ja molemmat ovat häviämässä – 22-sivuinen sarjakuvalehti albumien tieltä, 1-3 kappaletta sisältävä levy mp3-muotoisen musiikin paineessa.

Sarjakuvasinkku tulee kuitenkin olemaan todellisuutta pitkään, todennäköisesti pidempään kuin musiikkisinkku. Nyrjähtänyt jakeluverkosto ohjaa englanninkielistä sarjakuvaa julkaisevat yhtiöt lehtiformaattiin ja säännölliseen julkaisutahtiin – tai ainakin yrittämään sellaista. Mikään yksittäisistä numeroista ei ole yhtä kriittinen kuin sarjan ensimmäinen; bändin debyyttisingle, ikään kuin. PHONOGRAM #1 on tekijöiden onneksi vakuutava debyytti ja minun onnekseni saatavilla ilmaiseksi Newsaraman sivuilta.

David Kohl on itsetietoinen, itsevarma mulkku, jolla on Lester Bangsin rock-uskottavuus ja Morriseyn karisma, tai näin hän ainakin tuntuu uskovan. Hän on se tyyppi, jona nuoret miehet pitävät itseään ja joka vähän vanhemmat miehet haluavat olla. Hän on Phonogramin näkökulmahenkilö. Hän on myös taikuri, joka saa voimansa pop-musiikista.

Brittiläinen sarjakuvakirjoittaja tekemässä tarinaa taikuudesta: kuulostaako tutulta? Joko saarivaltion juomavedessä on jotain outoa tai Alan Moore, Grant Morrison ja Pat Mills ovat kaikki joutuneet saman kultin aivopesemiksi. Kieron Gillenin näkemys magiasta näyttää vastaavan epämääräisyydessään tämän maanmiehiä: kaikki on potentiaalisesti maagista. Magia syntyy, kun asioille annetaan symbolien kautta uusia, maagisia merkityksiä: ajatus, joka varmasti vetoaa kirjoittajiin, merkitysten tuottamisen ammattilaisiin. Phonogramin Kohl tekee loitsun Afghan Wigsin lyyrikoilla ja ironisena silmäniskuna hänen tehottomaksi osoittautuva taikasymbolinsa on Teräsmies-logo T-paidassa.

Kuten arvata saattaa, Phonogram ui popviittauksissa. (Luulitteko muuten, että tunnistaisin Afghan Wigsin lyriikoista? Käytin Googlea – olen enemmän Twilight Singers -miehiä.) Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä Phonogram näyttää kertovan popkulttuurista. Koska kyseessä on kuusiosaisen pitkäsoiton ensimmäinen kappale, tarinan lopullista suuntaa on vaikea arvata. Jos Phonogram kertoo, kuten vaikuttaa, pop-laulujen voimasta ja niiden kyvystä tuhota elämiä, Nick Hornbyn High Fidelityyn samastunut romantikko minussa innostuu. Peli- ja musiikki- ja sarjakuvajournalistina kunnostautunut Gillen on tarpeeksi kyyninen ja älykäs välttääkseen pahimmat banaliteetit. Ainakin Kohl, ilmeinen Gillenin (grant)morrisonmainen fiktiopuku, on hahmo jossa on potentiaalia.

Kuten Gillen, myös kuvittaja Jamie McKelvie on verrattaen uusi tulokas. McKelvien hahmot ovat ilmeikkäitä ja kauniita ja tarinan sivusommitelmissa ja siirtymissä on ideaa. Kokonaisuus on selkeästi hallittu. En voi olla kuitenkaan ajattelematta, että rosoisempi jälki olisi luonut tarinalle sopivamman tunnelman.

SUOSITUS: Phonogramin ensimmäinen numero on ilmainen, joten käykää vilkaisemassa. Minä aion ostaa kokoelman sen ilmestyttyä ja ykkösnumeron lukeminen sai minut haluamaan klubille, joten jokin osa McKelvien ja Gillenin loitsusta toimii.

Tagit: Arvio, Image, Linkit.

WANTED
Top Cow Productions Inc.
Mark Millar, J. G. Jones
192 sivua, värillinen

Suomalaisille parhaiten Ultimates-sarjakuvasta tuttu kirjoittaja Mark Millar herättää tunteita englanninkielistä sarjakuvaa seuraavien keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että Mark Millar haluaa näin olevankin.

Millar on showmies. Hän markkinoi omia sarjakuviaan aggressiivisesti, hän pitää kovaa melua tekemisistään, hän suurentelee, hän hypettää, hän laittaa koko julkisen persoonansa peliin. Tämän vuoksi miestä ja hänen sarjakuviaan on vaikea erottaa toisistaan. Hyvässä ja pahassa, kaikki hänen sarjakuvansa profiloituvat nimenomaan Mark Millarin sarjakuviksi.

Otetaan esimerkiksi WANTED, yksi Millarin häikäilemättömimmistä projekteista. Wanted on kuusiosainen minisarja, joka on nimen omaan suunniteltu eräänlaiseksi mainoskirjeeksi Hollywood-studioille. Studiot ovat olleet viime vuosina valmiit maksamaan suuria summia sarjakuvien filmausoikeuksista ja Millar nähtävästi päätti lähteä apajille. Wanted on kyyninen voimafantasia, joka on suunnattu vetoamaan alimpiin yhteisiin nimittäjiin – juuri siis sellainen, jonka luulisi kiinnostavan yksinkertaisia toimintaelokuvia tuottaviin yhtiöihin. Jottei Wantedin mahdollinen filmauspotentiaali menisi keneltäkään hukkaan, tarinan päähenkilöt on piirretty muistuttamaan Hollywood-tähtiä: päähenkilö on selvä Eminem, “naispääosa” puolestaan Halle Berry ja niin edelleen. Wantedin ilmestyessä Millarin yhden miehen show lähti jälleen käyntiin täydellä voimalla. Millar alkoi levittää – ilmeisen perätöntä – huhua Eminemin kiinnostuksesta esittämään tulevan Wanted-elokuvan pääosaa. Erityistä närää Millar aiheutti sarjakuvaharrastajissa kun vertasi Wantedia klassiseen Watchmeniin. (Aina säännöllisesti jotakin sarjakuvaa toitotetaan “uudeksi Watchmeniksi” ja aivan yhtä säännöllisesti vertaus osoittautuu liioitteluksi – hyvänä esimerkkinä vaikkapa J. Michael Straczynskin loppua kohti kovin keskinkertaiseksi lässähtänyt Rising Stars.)

Millarin yhden miehen laulu- ja tanssinumero tuotti kuitenkin tulosta. Tätä kirjoitettaessa Wantedin elokuvaoikeudet on myyty ja skottikirjoittaja varmastikin hykertelee matkalla pankkiin. Sarjakuvakin menestyi merkillisen hyvin ollakseen Top Cow -yhtiön julkaisema.

Siltikin vaikka Millaria on vaikea erottaa töistään, on muistettava että mies on terävimmillään mainio viihdyttäjä. Jos Hollywood-elokuvat olisivat yhtä roiseja, rohkeita ja äänekkäitä kuin Wanted, kävisin elokuvissa paljon useammin.

Wanted on kieroutunut supersankariversio tutusta tarina-arkkityypistä, joissa päähän potkittu häviäjä paljastuu merkittävän perinnön vastaanottajaksi. Yksi viimeaikainen osoitus tarinatyypin vetoavuudesta on Harry Potter -sarjan menestys. Wesley on tympeään työhön ja pinnalliseen ihmissuhteeseen jumiutunut mies. Wesley elämä kääntyy päälaelleen, kun tämän kauan sitten kadonneeksi isäksi paljastuu hiljattain kuollut legendaarinen superroisto The Killer. Wesley vihitään maailmaa salaa hallitsevan superroistoliigan salaisuuksiin. Aikanaan voitettuaan kaikki supersankarit roistot ovat aivopesseet maailman siten, että supersankarit muistetaan enää sarjakuvien sivuilta – ja kukapa enää lukee sarjakuvia? Wanted seuraa Wesleyn muutosta hissukasta itsevarmaksi supertappajaksi ja tämän kasvua ratkaisevaan rooliin roistojen välisissä juonitteluissa.

Millar kertoo jälkipuheessaan idean Wantedista syntyneen, kun hän oli pahainen pikkupoika. Se näkyy. Wantedissa naidaan, tapetaan ja vedetään huumeita täysin itsetarkoituksellisesti. Wanted ei ole aikuinen sarjakuva, se on keskenkasvuinen, hädin tuskin teini-ikäinen. Tarinassa on superroisto nimeltä “Fuckwit”, luojan tähden. Tarinan eksploitatiivisuuden ja silkan tyhmyyden vuoksi voisin vaikkapa yrittää teeskennellä närkästynyttä, mutta Millar ja kuvituksesta vastaava J. G. Jones viihdyttävät aivan liian hyvin. Millarin ideoiden silkka röyhkeys on sangen vastustamaton. Vaikka hän tavoitteleekin alimpia yhteisiä nimittäjiä, hän tavoittelee niitä hyvin. Wanted liikkuu ripeästi ja näyttää hyvältä, aivan kuten tyhmän toimintaelokuvan pitääkin.

Jones etenkin on pieni ihme. Hänen kuvituksessaan on paljolti Bryan Hitchin kaltaista naturalismia ja kykyä näyttäviin toimintakohtauksiin. Hän osaa sisällyttää kuviinsa tilan, ajan ja painon tuntua. Jones onnistuu myymään lukijalle Millarin tarinan tasot: toisaalta tavallisen arjen, toisaalta superroistojen kirjavan absurdiuden. Jonesin ansiosta Wanted on erinomaisen miellyttävä lukea. Tai siis niin miellyttävä, kuin on mahdollista kun puhutaan tarinasta, jossa muun muassa Hitlerin ja muiden massamurhaajien ulosteesta koostuva olio tukehduttaa ihmisiä ruumiillaan. Mitä sanoinkaan siitä keskenkasvuisuudesta?

Wanted ei ole täysin vailla ajatusta, kuitenkaan. Millar välittää erinäisillä intertekstuaalisilla silmänkääntötempuilla kritiikin supersankarigenrestä. Lopussa Millar kääntää kameran kohti lukijaa, ja ehdottaa että Wantedin kaltaisen nihilistisen voimafantasian kuluttajan etsivän vain hetken lohtua tyhjään elämäänsä: sangen tyypillinen, kyyninen näkemys supersankarisarjakuvasta, siis. Millarin sarjakuvassa moinen on yhtä aikaa rohkeaa ja typerää – Millar kiinnittää lukijan huomion juuri omaan heikkouteensa, siihen laskelmoivaan, onttoon viihdyttämiseen jota Millar nimenomaan harrastaa. Sääli vain, että teemaa käsitellään vain tarinan lopussa. Nyt Millarin havainto on ikään kuin loppukevennys eikä niinkään se kiinnostava itseironinen kritiikki, jollaiseksi se on epäilemättä tarkoitettu.

SUOSITUS: Jos vaatii kuluttumaltaan kulttuurilta pelkästään viihdettä, myy itsensä halvalla. Jos kuitenkin haluaa hetkeksi antautua siihen puhtaan viihteen suomaan syylliseen nautintoon, Wanted on mitä mainioin valinta. Se on viihdettä, joka ei osaa hävetä itseään – aivan kuten ei osaa viihdyttäjä Mark Millarkaan.

Tagit: Image, Mark Millar, Marvel.