Katuoja

Tänään, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, nousen Tolstoi-junaan. Aion onnistua siinä, missä Napoleon ja Adolf Hitler epäonnistuivat: päästä Moskovaan. Olen kutsuvieraana Moskovan 8. sarjakuvafestivaaleilla.

Jotain! Tapahtuu!

Moskova on lähtökohtaisesti outo paikka pitää kansainvälistä sarjakuvatapahtumaa. Neuvostoaikaan animaatiota suosittiin, mutta sarjakuvaa pidettiin kapitalistisena hapatuksena. Sittemmin venäläiset ovat joutuneet keksimään sarjakuvakulttuurin käytännössä tyhjästä. Kaksi festivaalia hallitsee venäjän sarjakuvakenttää: Pietarin Boomfest ja Moskovan KomMissia, edellinen keskittyen vaihtoehtoisempaan taidesarjakuvaan ja jälkimmäinen perinteisempään, “klassiseen” kerrontaan.

Aktiivien toimista huolimatta Venäjältä puutuvat merkittävät sarjakuvakustantajat ja siten julkaisukanavat ulkomaiselle tuontitavaralle. Venäjän omat piirtäjät ovat minulle toistaiseksi mysteeri, jonka uskon viikonlopun aikana valottuvan.

Sarjakuvakentän kehittymättömyys ei ole kuitenkaan estänyt suomalaisia yrittämästä Venäjän-valloitusta. Tästä äärimmäisenä esimerkkinä on viime vuoden vientihanke Moskovan (“non-fiction”) kirjamessuille, jossa upotettiin kymmeniä tuhansia euroja suomalaista sarjakuvaa esittelevään näyttelyyn. Osa ko. näyttelyn töistä on toki myös nyt esillä Moskovan sarjakuvafestareilla.

En kuitenkaan väitä, Venäjän sarjakuvafestivaalit olisi aivan pienen piirin puuhastelua: Moskovan 3 viikkoa auki olevaan näyttelyyn ja sen ympärille järjestettävään ohjelmaan odotetaan yhteensä 20 000 kävijää. Näyttelyssä on myös koordinoimani otos suomalaistekijöiden töitä. Erikoisin triviatieto, johon hankkeessa olen törmännyt on se, että Pertti Jarlan Fingerpori kääntyy pitkälti sellaisenaan venäjäksi.

Sarjakuvaworkshopin kunniavieras luennoi

Pidän tapahtuman aikana kaksi luentoa aiheista, jotka epäilemättä tulevat valottumaan matkallani halki Venäjän valtavien ulottuvuuksien. Kaikki maailman sarjakuvaharrastajat yhtykää!

Tagit: turismi.

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Tagit: Linkit, manga, turismi.

Kemin tullimakasiinit, lauantai-aamu. Kaulassani on laminoitu nimikyltti. Lopultakin, olen joku. Lisäksi on hyvä, että minulla on dokumentti, josta voin tarkastaa nimeni koska totta puhuen, en ole juuri nyt täysin varma mistään.

Neljän tunnin yönien jälkeen hysteria alkaa hiipiä aivoihini. Milloin romahdus tulee? Milloin mieleni ilmoittaa, että ei, ei enää? Ei enää näyttelyiden avajaisia, karaokebaareja ja pussikaljaa neljältä aamuyöstä. Ryömin sikiöasentoon hotellihuoneeni nurkkaan halamaan puolityhjää Doris-pulloa (kenen tämä on?) ja yritän nukahtaa, mutta en uskalla: liskot odottavat aivan näkökenttäni rajoilla. Mutta ei vielä. Tämä on festivaalien ensimmäinen päivä.

Kemissä asiat tehdään toisin. Tämä on lepakkoseutua. Näyttelyiden avajaisiin ei vain kutsuta, sinne viedään. Perjantaina Ilpo Koskela johdattaa kaupunkiin laskeutuneet vieraat kaikkiaan neljän näyttelyn kautta. Tullimakasiinien lepakkoluolassa vaanivat jättimäiset Hämähäkkimiehet. Ville Rannan Kajaanin originaalit koristavat Pohjolan sanomien aulaa. Matti Hagelbergin taulut ovat kognitiivis-dissonanttisesti ruokaravintolan seinillä kuin. Jaana Suorsan sikafiguureja komeilee Kulttuurikeskuksen vitriinissä.

Viimeisin muutos totuttuihin Kemin perintesiin on sarjakuvakilpailun uudet järjestelyt. Tänä vuonna kisailtiin nettisarjakuvalla. Fyysistä kilpailualbumia ei siis julkaista, joka kieltämättä vie osan kisan hohdosta. Toisaalta nyt voittajatyöt ovat ilmaiseksi luettavissa Kemin sivuilta.

Myöhemmin perjantaina sarjakuvaskene paljastaa jälleen kammottavan julkisen salaisuutensa, alakulttuurin alakulttuurissa: alkaa Corner-baarin karaoke-ilta. Kenties kyse on jonkinlaisesta puhdistautumisriitistä: sarjakuvien piirtäminen on yksinäistä työtä ja karaokebaari antaa ainakin illuusion yleisöstä, jota piirtäjä kuitenkaan harvemmin kohtaa. Joka tapauksessa, osanottoni Maj Karmalle. Sodankylä-kappaleen arvostus saattoi hiljattain laskea Kemissä. Satunnainen ajatus: jos mangaharrastajat arvostavat japanilaista popkulttuuria laajemminkin, missä on cosplay-karaoke? AnimeCon, oletteko kuulolla?

Perjantaina ulkopaikkakuntalaiset saavat olla lähinnä keskenään – tai oikeammin kemiläiset saavat olla ilman seuraamme. Lauantaina on toisin. Pohjois-Suomen mangaharrastajat parveilevat kulttuurikeskuksella. Tullimakasiineilla liikkuu paikallisia perheitä lapsineen. Kamppailen tukahduttaakseni halun pysäyttää vanhemmat ja anella: viekää lapsenne pois sarjakuvan luota, sanoisin, osoittaen ryytyneitä piirteitäni. Heille käy näin! Menkää! Menkää, kun vielä voitte!

Toisaalta Paul Gravett palauttaa uskoni sarjakuvaan ja ihmisiin yleensä. Gravettin esitelmä historiastaan supersankareiden parissa on elähdyttävä ja on myös ilmeistä, että mies olisi voinut jatkaa tunteja. Yleisö vastaavasti tuntui myös valmiilta seuraamaan vilpittömän innostuneen miehen puhetta vaikka loppuiltapäivän. Jack Kirby -sarjakuvia brittiläisistä lehtikioskeista metsästäneestä pojasta on kasvanut yksi englanninkielisen maailman parhaista ja tuotteliaimmista sarjakuvatietokirjailijoista. Kun asiantuntemu ja intohimo kohtaavat, voi sen todistaminen olla inspiroivaa.

Alan tuntea itseni ihmiseksi jälleen. Katson nimikylttiäni. Nimeni päällä lukee “vieras”.

Tagit: Kemi, turismi.

Artikkelisarjamme toisessa osassa olemme siis jo päättäneet kaikkia todennäköisyyksiä vastaan lähteä Kemin sarjakuvapäiville. Tällä kertaa keskitymme käytännön seikkoihin matkustamisesta sosiaalisiin tilanteisiin.

Kuinka sinne pääsee? Kemiin on perusteltua matkustaa autolla, jos matka lähtee jostain Napapiirin tietämiltä, olet kustantaja takakontti täynnä sarjakuvia tai olet jonkinlainen mielipuoli, joka haluaa sulkeutua ahtaaseen tilaan kokonaiseksi päiväksi. Kemiin kerran autolla matkustaneena en lähtisi suosittelemaan sitä ainakaan kenellekään, joka on kuski tai muusta syystä selvin päin. Rovaniemeläisillä on aavistuksen helpompaa, sillä heille on Kemin sivujen mukaan järjestetty bussikuljetus lauantaina.

Yöjuna on hyväksi todettu keino matkustaa Kemiin etelästä. Se on kuin teleportaatiota: nukahdat Helsingin päässä ja heräät Kemissä. Lisäksi junassa on mahdollista valmistautua viikonlopun rientoihin norkoilemalla kohtalotovereiden seurassa ravintolavaunussa. Yöjunalla matkustamisen huonoja puolia ovat makuuvaunut, joissa lisäksesi nukkuu pari tuntematonta korstoa. Mutta jos ajatus tuntuu kiinnostavalta, niin hyvää matkaa, seilori.

Naurettavaa kyllä, Kemiin lentäminen on todennäköisesti halvempaa kuin junalla matkustaminen, jos et ole opiskelija ja varaat lippusi ajoissa. Jollain tasolla ekologisesti tiedostavana moinen kannustus valita ympäristölle haitallinen vaihtoehto tuntuu hieman perverssiltä. Suojapuvuissa värjöttelevät lapsenlapsenne voivat sitten kiittää VR:n hinnoittelupolitiikkaa post-apokalyptisistä bunkkereistaan käsin, kun minä olen raiskannut ilmakehän mahtavalla teräslinnullani.

Minne majoittua? Kemissä on kourallinen hotelleja, mutta niistä Sarjakuvapäivien kannalta olennaisin on virallinen festarihotelli, Hotelli Merihovi. Merihovin aulabaarista löytää mitä todennäköisimmin sarjakuvahahmoja ja festivaalit jatkuvat öisin sen huoneissa ja käytävillä. Taloudellisesti ajatteleva matkustaja saattaa hiipiä hotellin runsaaseen aamiasbuffetiin, vaikka ei olisikaan virallisesti majoittunut hotelliin, mutta tätä en tietenkään suosittele kenellekään lainkuuliaiselle ihmiselle.

Kuinka liikkua Kemissä? Merihovi on kävelyetäisyyden päässä olennaisimmista festivaalipaikoista, joten erityisiä järjestelyjä ei Kemissä liikkumiseen tarvita. Edellisinä vuosina Merihovin aulassa on ollut tarjolla Sarjakuvapäivien ohjelmalehtisiä karttoineen.

Mitä ottaa mukaan? Helsingissä saattaa olla aurinkoista, mutta pohjoisessa ei vuodenajasta huolimatta ole vielä t-paitakeli. Kemi on merenrantakaupunki, joten Perämeren tuuli ja yllättävät sadekuurot saattavat viilentä kaupunkia. Pakkaa mukaan ainakin yksi lämmin takki. Lisäksi varaa mukaan käteistä rahaa, jos aiot vierailla myyntipöydillä. Paikalle vaivautuvilla pien- ja omakustantajilla on tuskin kortinlukijaa. Jos olet piirtäjä, pakkaa luonnollisesti myös luonnosvihkosi mukaan. Viikonlopun aikana on runsaasti aikaa improvisoida kollegoiden kanssa ja valmistautua lauantain sprinttistrippikisaan.

Kuinka päästä Kemin kaupungin vastaanotolle? Ilmaisia lounaita ei ole, sanotaan – mutta kenties ilmaisia illallisia on. Aiempina vuosina on Sarjakuvapäivien lauantai-iltana on järjestetty kaupungin vastaanotto ruokineen ja juomineen. Vastaanotolle vaaditaan kutsu, joita mitä todennäköisemmin jakaa festivaalin johtaja Ilpo Koskela. Kohdatessasi Koskelan, kysele kutsun perään ja osoita lähintä sarjakuvataiteilijaa ja ilmoita, että “mä olen ton kanssa”. Tämän toimimisesta ei ole takeita.

Kuinka saada kutsu hotellihuonebileisiin? Ole viehättävä yksinäinen nainen. Jos et ole, yritä tiedustella “missä on bileet” tuntemiltasi ihmisiltä tai seuraa vain ääntä Merihovin käytävillä. Hotellihuonebileet ovat tietysti yksityisiä tilaisuuksia, joten valmistele tekosyysi. “Mä olen ton kanssa”, sanottuna vakuttavassa etukenossa ja osoittaen satunnaiseen suuntaan, mielellään kohti ihmistä, saattaa toimia. Viime vuonna eräissä Merihovin hotellihuonekekkereissä housuton mies lausui Tony Halmeen runoja, joten harkitse kahdesti, haluatko kyseisiin tilaisuuksiin.

Kuinka keskustella sarjakuvatekijöiden kanssa? Valmistautumattomalle sarjakuvaturistille small talk sarjakuvatekijän kanssa saattaa olla aluksi hankalaa, varsinkaan jos tekijä ei ole entuudestaan tuttu. Tällöin nokkela keskustelija turvautuu bluffiin. Vaikkapa näin:

“Niin, sultahan tuli se omakustanne tänä vuonna. Mikä sen nimi nyt olikaan?”
“Joo. Viimeisin Tohtori Väripöksy.”
“Mä tykkäsin siitä. Sulla on hyvä tekniikka, etenkin värien kanssa.”
“Se oli kylläkin mustavalkoinen.”
“Tarkoitin siis … kannen värejä.”
“Nekin olivat mustavalkoiset.”
“OLEN VÄRISOKEA, SENKIN TUNTEETON PASKIAINEN!” (juoksee pois itkien)

Kuinka toimia paikallisten kanssa? Kemiläinen on usein vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta muista Kemissä ollessasi, että nyt olet vieras vieraalla maalla. Tätä tosiasiaa et voi myöskään piilotella. “Et taida olla paikallisia”, on lähinnä kohteliaisuutta, jonka olen saanut kuulla Kemin alkuasukkailta. Jos kyseessä olisi ollut leveähartainen mies, olisin juossut. Ainakin yhdessä tietämässäni tapauksessa etelästä saapunut sarjakuvamatkaaja on saanut niin sanotusti levyyn paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Kaupungin ravintolan portsareilla on myös todistettavasti oikeus käänyttää oveltaan sarjakuvia piirtäviä perustulohippejä. Kaupungin liikennemerkitkin on nähty hyökkäämässä sarjakuvaturistien kimppuun. Vaaratilanteen uhatessa osoita kookkainta paikalla olevaa miestä ja vakuuta, että “mä olen ton kanssa”.

Tagit: Kemi, turismi.

Kemin 27. kansainväliset sarjakuvapäivät järjestetään ensi viikonloppuna. Kemi herättää kysymyksiä. Miksi olen menossa Kemiin? Mitä aion tehdä siellä? Miten Kemissä pitää olla? Missä on Jope? Olenko krapulassa? Kenen housut nämä ovat?

Katuojan Kemi-blogimaraton aikoo vastata näihin kysymyksiin, sekä moniin muihin, joiden vastausta ette edes halua tietää. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdimme, miksi Kemiin pitää yleensäkään mennä – kysymys, jota moni pohtii juuri tälläkin hetkellä ja mahdollisesti vielä viikonloppunakin. Juttusarja jatkuu Kemin Hotelli Merihovista lähetetyillä tapahtumakatsauksilla. Jos maailmassa on oikeutta, jutut julkaistaan ilman valokuvia.

“Mutta Otto, sinä uskomaton sonni”, kysytte. “Miksi matkustaa sarjisfestareille toiselle puolelle Suomea, uhmaten pingviinejä ja jääkarhuja?” Olkaa hyvät, oudon luonnontieteellisesti rajoittuneet, kuvitteelliset lukijani – syyt miksi mennä Kemiin, Top 6.

1. Joku muu maksaa matkani. Jos olen täysin rehellinen, en ollut alun perin aivan varma, lähdenkö Kemin sarjakuvapäiville järjestyksessä kuudetta kertaa. Epäröintini päättyi kuitenkin, kun sain Kemin sponsoroimat matkaliput. Ymmärrän, että tämä ei kenellekään muulle syy matkustaa Kemiin, ellei tämä ole esimerkiksi voittanut Kemin sarjakuvakilpailua, mutta hällä väliä – minulle se on syy numero yksi.

2. Minä esiinnyn siellä. Ohjelmalehteä lainatakseni, sunnuntaina 8.6 kello 12 Kemin tullimakasiinilla:

“Supersankarigenren kipupisteitä – Otto Sinisalo
Supersankarisarjakuva käy jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Supersankaria ajaa tarve uudistua, toisaalta taas se on pakotettu pysymään samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Otto Sinisalo käy läpi supersankarisarjakuvan kriisiytymisen lyhyttä historiaa. Luento, joka tulee muuttamaan kaiken – AIVAN KAIKEN”

Kyllä, kyseessä on sama luento kuin Tampereellakin, mutta kyse on Katuojan Muutoksen illuusio 2008 -kiertueesta, joka on hieno nimi sille, että aion vetää saman luennon mahdollisimman monessa paikassa tänä vuonna. Kemin jälkeen seuraava pysäkki on Tampereen FinnCon.

3. Kemi järjestetään viimeistä kertaa! Tämä ei pidä varsinaisesti paikkaansa. Vaikka Kemi onkin joutunut muuttamaan tapahtuman konseptia järjestäjäorganisaation muututtua ja kaupungin rahoituksen pienentyessä, tapahtuma järjestetään kaikella todennäköisyydellä myös ensi vuonna. Siltikin huhut tapahtuman loppumisesta tuntuvat olevan alati läsnä. Vuoden 2008 Sarjakuvapäivät ovat laskujeni mukaan neljännet peräkkäiset Viimeiset Kemin Sarjakuvapäivät. Maailmanlopun tunnelmat ovat omiaan edesauttamaan listamme seuraavaa kohtaa.

4. Bailaaminen. “Mutta Otto, senkin korskea orhi”, kuulen teidän kysyvän, pidäkkeetöntä ihailua äänessänne, “minähän voin bailata omassa kotikaupungissani. Miksi lähteä Kemiin asti?” Erittäin hyvä kysymys, merkillisen innokas fiktiivinen lukija, mutta tiedä tämä: Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Las Vegas. Mitä tapahtuu Kemissä, jää Kemiin. Ellei joku kirjoita siitä blogiinsa, tietenkin. Terassilla aamutuopin äärellä norkoilusta kaupungin vastaanoton drinkkeihin, iltabileistä aamuyöhön jatkuviin hotellihuone- ja käytäväjuhliin, Kemi tarjoaa sarjakuvaharrastajalle mahdollisuuksia bailata kuin maailma olisi päättymässä. Aamulla tosin saattaa tuntua, että niin on tapahtunutkin.

5. Paul Gravett. Iso-Britannian paras ihminen Paul Gravett on toki säännöllinen vieras suomalaisissa sci-fi- ja sarjakuvatapahtumissa, mutta hän on myös aina kuulemisen arvoinen. Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa ja Sarjakuvaromaani-tietokirjojen kirjoittaja on puheissaan yhtä elähdyttävä kuin on teksteissäänkin. Lauantaina 7.6 Gravett esitelmöi supersankareista. Tämän pitäisi nostaa riman murhaavan korkealle, mitä tulee sunnuntain luentooni.

6. Tapaa kaikki tyypit. Jos olisin anteeksipyytelemätön runkkari, kutsuisin tätä “verkostoitumiseksi”. Sarjakuvatapaamisissa ja erilaisilla sarjisfestareilla toki kohtaa erilaisia sarjakuvaharrastajia ja taiteilijoita, mutta Kemissä heidät oikeasti tapaa. Ajatelkaa Kemiä sarjakuvaharrastajien kesäleirinä: koko ajan on jotain hauskaa puuhaa ja kukaan ei pääse pakoon. Ja toisin kuin kesäleireillä, ainoa pakollinen liikunta on tapahtumapaikalta toiselle raahautuminen. Siinä missä kiireisimmistä sarjakuvatapahtumista olen saanut kourallisen tuttuja, Kemissä olen muodostanut toveruuksia, jotka ovat kestäneet vuosia.

Seuraavassa osassa keskitymme käytännön seikkoihin: miten päästä Kemiin ja miten toimia, kun on siellä.

Tagit: Kemi, Muutoksen illuusio, turismi.

Peking, kuolematon kaupunki, toukokuun puolen välin jälkeen. Kaksi täyttä päivää ei riitä mihinkään yhdessä maailman suurimmista ja samalla vanhimmista kaupungeista, mutta yritän käyttää aikani tehokkaasti, nähdä edes viipaleen Kiinan pääkaupungista.

Satunnaiselle matkailijalle Peking on kerrosten kaupunki. Matkat halki kaupungin antavat mahdollisuuden todistaa erilaisten keskenään kamppailevien arkkitehtuurien ja kaupunkisuunnitteluratkaisujen verkostoa.

Peking: työn alla.

Pekingin laidalta toiselle matkaaminen autolla kestää kokonaista viisi tuntia, joten jalkaisin ei kaupungista voi kokea kuin vain viipaleita. Kaupungin erilaiset vilkkaat tiet muodostavat kukin oman kerroksensa Pekingin arkkitehtuurissa. Eri kaupunginosien näkeminen vaatii matkoja taksilla, tai jos on aikaa opetella kaupungin joukkoliikenneverkosto, julkisella välineillä. Kaupunginosia yhdistävät autoliikenteelle varatut expresswayt, joista erkanevat liittymät erilaisille pienemmille kadut, joita voi tutkia jalkaisin. Taksi on Pekingissä kielitaidottoman matkailijan elämänlanka, jolla voi pelastautua eksyttyään. Kuljettajat puhuvat vain kiinaa, mutta matkaoppaaseen kiinaksi kirjoitettua osoitetta osoittelemalla pääsee matkaan, majapaikan korttia esittelemällä pääsee takaisin.

Eräällä matkallani havaitsen auton ikkunasta mielipuolisen näyn: tuhansista teräspalkeista taivutellun satoja metrejä leveän ja kymmeniä korkean linnunpesän, jotka ympäröivät nostokurjet. Pekingin 2008 Olympialaisten stadion, kuin jotain suoraan Enki Bilalin painajaisista. Peking myös on kaupunki työn alla. Tulevat urheilukisat luovat painetta kaupungin modernisoimiselle ja uusia rakennushankkeita näkeekin taajaan. Helsingin sanomat kutsuu Pekingiä “eurooppalaisten arkkitehtien leikkikentäksi”, sillä kuten tuleva stadion todistaa, kaupunki on antanut monelle ulkomaiselle arkkitehtitoimistolle vapaat kädet toteuttaa kaikkein huuruisimmat fantasiansa. Se, että Hitlerin valtakunnanarkkitehdin, Albert Speerin, poika Albert Speer Jr. on yksi uuden Pekingin suunnittelijoista on tietyllä kierolla tavalla hyvin osuvaa.

Askel sivuun Tiananmenin aukiolta.

Olympialaiset ovat alinomaa läsnä katukuvassa, mutta on turha kuvitella, että ne koskettaisivat kaikkia pekingiläsiä. “Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut Olympialaisista? Enhän seuraa urheilua muutenkaan!”, tuhahtaa minua maanantaina opastava nuori nainen. “Se on vain valtion tapa tehdä propagandaa”, hän jatkaa.

Sivuaskel Tiananmenin aukiolta avaa lisää kerroksia. Vain muutaman korttelin päässä aukiolta ja sitä ympäröiviltä moderneilta liiketaloita avautuu vanha asuinalue. Uusien lasisten ja kivisten kolossien väliin on puristettu asujamistoja, joiden väliset pittoreskit kadut ovat niin kapeita, että niitä kävellessä vastaantulijaa joutuu melkeinpä väistämään. Kun Peking esittelee ehostetut kasvonsa maailmalle ensi vuonna, tämä on tuskin jotain, joka sopii siihen imagoon, jonka Kiinan hallitus haluaa meidän näkevän.

Uusi ravintola avattu Pekingin keskustaan!

Tagit: turismi.

Viimeinen iltani Dalianissa: joukko paikallisia on kutsunut minut viettämään perjantai-iltaa kanssaan. Pikaisen illallisen jälkeen kuusihenkinen joukkomme suuntaa yhteen kaupungin monista KTV-tiloista, valtaisan ostoskeskuksen yläkerroksissa sijaitsevaan karaokehalliin.

Väkeä KTV:n aulassa.

KTV on jaettu yksityisiin huoneisiin, jossa on tarvittavat lauluvälineet ja jonne ostamme juomaa ja eväitä (Kiinassa jokainen tilaisuus on piknik). Juon olutta käytännössä seurueen ainoana. “Kerään rohkeutta”, selitän Xo Shie’lle. “Rohkeuteni pakenee alapäästä”, kerron, kun myöhemmin lähden KTV:n kymmenien salien labyrinttiin etsimään käymälää.

Kuten monessa maassa, joka ei ole Suomi, juominen ei kuulu välttämättä olennaisena osana vapaa-ajan viettoon. Kyse on yhdessä tekemisestä, leikkimisestä: KTV:ssa kaikki laulavat. Oppaani kääntävät välillä minulle laulettavia kiinalaisia iskelmiä ja elokuvatunnareita. Kuuliaisesti etsin tuhansien laulujen tietokannasta muutaman tutun kappaleen ja esitän sydäntä- ja mieltäraastavan tulkintani muun muassa “Wind of Changesta” ja “Jealous Guysta”.

Väliajalla todistan KTV:n aulassa seuraleikkejä, joissa huoneiden seurueet kilvoittelevat keskenään muun muassa kiinalaisessa versiossa eukonkannosta. Se on jokseenkin yhtä absurdia, miltä kuulostaakin: liukkaalla lattialla pariskunnat kaatuilevat vaarallisen näköisesti kuuluttajan selostaessa tapahtumia kiivaasti. Seurueemme rotevin mies osallistuu kantaen joukon pienintä naista kaatumatta kertaakaan ja huone C-07 syöksyy voittoon! Vaihdamme ylävitosia. “Jumala suojelee hölmöjä”, nauraa Xo Shie, lainaten vanhaa sananlaskua kun selittää joukkueemme hyvää tasapainoa.

Berlitzin matkaopas kutsuu heitä “pikku keisareiksi”: kirjasen mukaan yhden lapsen politikka on tuottanut Kiinaan sukupolven pilalle hemmoteltuja nuoria, jotka eivät välitä työstä, vanhemmistaan tai perinteistä. Karaoketoverini ovat kuitenkin kaikkea muuta. Dalianin nuoret ovat vieraanvaraisia, sivistyneitä ja työteliäitä. Pehmeisiin slovareihin mieltynyt Sao Bo on vasta 26-vuotiaana tehtaan tuotantopäällikkö; kanssani “Uptown Girlin” duetoiva insinööri Xo Shie puhuu täydellistä englantia ja on ehtinyt jo käydä Suomessa opintomatkalla.

Pitkä työpäivä tehtaalla tarkoittaa varhaista nukkumaanmenoaikaa. Päätämme illan kymmenen jälkeen. Omistan viimeisen laulamani kappaleen kiinalaisille seuralaisilleni yhyttäen heitä yhteislauluun. “We Are The Champions”, jollotamme kuorossa.

Tagit: turismi.

Shangri-La hotelli Dalianissa majoittaa vaihtuvaa joukkoa liikemiehiä työmatkalla. Sen ympäristö on myös täynnä yökerhoja ja baareja, joissa liikematkalaiset käyvät tyydyttämässä tarpeitaan – nähtävästi myös lihallisia sellaisia. Päivällä hotellin takana kulkevaa kujaa reunustavat lukemattomat pornokaupat. Kymmeneltä illalla naiset baarien ovilla viittoilevat ohikulkijalle: “Hello! Hello!” Tämä on kansainvälisen kaupan ja turismin kääntöpuoli, niiden ympärille kehittyvä ihmiskaupan varjoekonomia.

Torstaiöisellä kävelyretkelläni Shangri-La’ta ympäröivistä tusinasta juottolasta valitsen sen, jossa ei ole yli-innokasta sisäänheittäjää. Alueella on kuulemani mukaan myös kuppiloita, joissa ei ole sisäänrakennettua seuralaispalvelua.

Totean olevani baarissa ainoa asiakas japanilaisen pukumiehen ohella. Tilaan gin & tonicin, ja havaitsen, että baarissa on kuin onkin nähtävästi juomien ohella kaupan myös henkilökunta. “Maybe I drink with you?” kysyy yksi kolmesta tiskin takana työskentelevästä naisesta. Ei kiitos.

Japanilainen pelaa tarjoilijattaren kanssa jonkinlaista noppapeliä, sekoittaen puheessaan englantia, kiinaa ja japania. Yksi naisista puhuu sangen pätevää englantia, joten päätän tiedustella asiasta.

“What’s that dice game called?”, kysyn.
“It’s called ‘dice'”, vastaa japanilainen, ennen kuin emäntä ehtii avata suutaan.

Emäntäni ehdottaa oppituntia noppapelin saloihin, ja minä, turistina kaupungissa vailla juomaseuraa suostun auliisti. Peli itsessään on helposti opittava juomapeli: kukin pelaaja heittää viittä noppaa kupissaan ja pitää tulokset salassa muilta pelaajilta. Edellisen kierroksen hävinnyt ilmoittaa arvauksen kaikkien pelissä olijoiden noppien tiettyjen silmälukujen määrästä – viisi kakkosta, kolme kutosta tai niin poispäin. Seuraava pelaaja voi joko yrittää arvata suuremmilla silmäluvuilla tai suuremmalla määrällä samaa silmälukua. Ykköset ovat jokereita, jos kukaan ei ole arvannut ykkösiä. Jos jokin pelaaja uskoo edeltävän arvanneen väärin, hän voi haastaa bluffin, jolloin kupit nostetaan. Jos edellinen on oikeassa, haastaja häviää; jos ei, edellinen häviää. Häviäjä joutuu juomaan, joskin tänään minä juon geeteetä, vastustajani pelkkää vettä.

Pelatessani harrastan smalltalkia. Mikä hänen nimensä on? Hän antaa englanninkielisen nimensä ja minä kysyn kiinalaista; hän kertoo senkin, mutta ilmoittaa etten kuitenkaan muistaisi sitä. Hän on oikeassa. Pitkäänkö hän on työskennellyt täällä? Puolisen vuotta. Pitääkö hän työstään? No, jotain työtä pitää tehdä. Mitä minä teen? Olenko muusikko? Sanon huvikseni kirjoittavani lehtiin – riittävän totta. Se on hyvä työ, hän sanoo. Se on OK, sanon. Mistä olen kotoisin? Suomesta. Pian tämän jälkeen hän vaihtaa baarin country-western-ääniraidan venäläisiksi listahiteiksi. No, tarpeeksi lähellä. Onko hän Dalianista? Ei, toisesta kaupungista, jonka nimeä en nyt yritä translitteroida – puolen tunnin lentomatkan päästä kuitenkin.

Emäntäni pelaa paremmin kuin minä, mutta toinen vähemmän kielitaitoinen baarin naisista häviää toistuvasti, kenties tahallaan, kenties olettaen että olen kiinnostunut muustakin kuin juomisesta ja noppapeleistä. Parin tusinan pelikierroksen ja parin juomakierroksen jälkeen kiitän noppasenseitäni ja ilmoitan, että minun on poistuttava. Mikä tämän baarin nimi taas olikaan? “Dreams.” Onko minulla unelmia? No, eikö meillä kaikilla? Haluaisin kirjoittaa enemmän, ehkä kirjan joskus. Ehkä kirjoitan tästä baarista joskus? Yritän, lupaan.

Luvattu ja lunastettu. Dreams, Dalianin Shangri-La -hotellin takana: ehkä paras noppapelituutorointi kaupungissa. Gin & tonicit 35 yuania; yöseuran hintaa en tiedustellut.

Tagit: turismi.

Dalianin rakennushankkeet ovat turistin silmissä paikoin absurdeja, kuin jumalat olisivat tulleet hulluiksia ja leikkisivät legoilla. Kokonaisia pilvenpiirtäjiä täynnä toimistoja aivan kaupungin keskustassa pidetään tyhjillään remonttien aikana. Tällaista suoranaisen mielipuolista tilan haaskausta ei voisi kuvitellakaan vaikkapa Helsingin keskustassa, mutta Dalianin rakentamis- ja tuhoamisvimma on suuripiirteistä, armotonta.

Täällä ei asu ketään.

Samaan aikaan vanhoja kortteleita revitään maan tasalle uusien rakennelmien tieltä, poislukien kourallinen suojelukohteiksi valikoituja rakennuksia, jotka säästetään. Yksi purkamisraivon kohteista ovat vanhat japanilaiskorttelit. Ikääntyneet rivitalot ovat tätä nykyä ränsistyneitä, mutta vanhojen vihollisten asujamistot herättävät paikallisissa vieläkin voimakkaita tunteita.

Täällä asuu joku.

“Hyvä niin, me vihaamme niitä!”, nauraa Dalianissa kasvanut Xu Shie, kun puhumme illallisella japanilaiskorttelien hävittämisestä.
“Ehkä vihaisimme niitä vähemmän, jos japanilaiset korjaisivat historiankirjansa”, komppaa Zo Shie (muistakaa toki aiemmat merkinnät translitterointini tasosta).

Tilanne näyttäytyy astetta absurdimpana, kun kävelee niin sanotulla Nanshanin turistikadulla. Kävelykadulle on rakennettu joukko uusia japanilaistyyppisiä omakotitaloja, joita vuokrataan turisteille ja liikematkalaisille, oletettavasti myös japanilaisille. Alue mainostaa olevansa “Circle of the Few”, Harvojen piiri.

Nanshanin talot ovat, luonnollisesti, kaikki tyhjiä. Joukko verkkaripukuisia koululaisia istuu aamupäivällä talojen rappusilla piirtämässä kuvaamataidontunnin harjoituksiaan.

Täälläkään ei asu ketään.

Tagit: turismi.

Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation kuvaa länsimaisen turistin kokemusta urbaanissa Japanissa. Bill Murrayn esittämän hahmon identiteetti uhkaa kadota vieraassa ympäristössä, jossa hän ei voi jakaa kokemuksiaan muun kuin Scarlett Johanssonin esittämän tyttösen kanssa. Lost in Translation on toisaalta perustojaan myöten syvästi rasistinen elokuva, jossa japanilaiset kuvataan käsittämättömiä molottavina, virnuilevina ali-ihmisinä – taustahälynä vieraassa ympäristössä, johon länsimaiset hahmot ovat eksymässä. Toisaalta sen kuvaama vieraantumisen kokemus on hyvin todellinen: aasiassa länkkäri ilman kielitaitoa menettää ei ainoastaan puhekykynsä myös lukutaitonsa. Kiinassa olen käytännössä vajonnut kognitiivisesti kaksivuotiaan tasolle. Lukemattomat kyltit ja kirkkaat valomainokset ilmoittavat minulle jotain, mitä en ymmärrä; kroonisesti hymyilevät vastaantulijat puhuvat minulle, mutta en kykene vastaamaan. Myös majapaikkani vaikuttaa kokemukseen: viiden tähden Swissôtelin 14. kerroksessa, valkoinen aave satojen palvelijoiden ympäröimänä (hissin oven auki pitäminen on ihan hyvä päivätyö), olen niin kaukana kadunmiehestä kuin inhimillisesti mahdollista.

Ainoa mielekäs tapa kokea Dalian – tai mikä hyvänsä kaupunki – on jalkautua ja kävellä sen katuja. Taustani, kieleni ja ulkomuotoni tietysti erottavat minut paikallisista. Hyvin pitkä, osoittelevat dalianlaiset minua käsimerkein. Kiitos, en tiennytkään. “Oletko malli? Näytät hyvin muodikkaalta”, tiedustelee eräs vastaantulija. Missä tahansa muussa kaupungissa – Dalian on Kiinan muotipääkaupunki ja kansainväliset mallikoulut ja muotimessut tuovat paikalle paljon ulkomaisia alan vierailijoita – ottaisin kohteliaisuuden lipevänä ruskeakielisyytenä; nyt se on vain lieveästi vaivaannuttavaa.

Dalian on työn kaupunki. Viikonloppuisin yöelämä saattaa olla aktiivista, mutta arkiöisin kaupunki uinuu odottaen huomista työpäivää. Kulttuuria on tarjolla verrattaen vähän: Dalian on maailman miljoonakaupunkien joukossa vastasyntynyt pienokainen, joka on vasta rakentamassa identiteettiään. Kävellessäni illalla ukkosmyrskyn piiskaamia katuja löydän puolityhjiä baareja, juuri ovia sulkeviaan karaokehalleja ja valtavia nettikahviloita täynnä hiljaisia nuoria miehiä paikallisen World of Warcraftin kimpussa. Ainoastaan katukeittiöt keräävät ympärilleen äänekkäitä joukkoja yökulkijoita. Joulukoristein somistetussa Santiago-baarissa yksinäinen laulaja kosketinsoittimineen soittaa puolen tusinalle paikalliselle samalla, kun tilaan baarimikolta drinkin, jonka valmistaminen kestää tuplasti pidempää kuin sen juominen.

Hotellin loungessa thaimaasta lennätetty tyttötrio laulaa syntikan komppaamana Celine Dion -covereita kahden japanilaisen liikemiehen yleisölle. Siemaillessani oluttani en voi olla hymyilemättä. Vieraantumisen ei välttämättä ole negatiivinen. Viikossa olisi naurettavaa olettaakaan saavansa kattavaa läpileikkausta mistään kaupungista, saati sitten kulttuurista. Uskaltamalla heittäytyä vierauden kokemukseen voi kuitenkin nostaa peilin ja katsoa itseään ja maailmaa 90 asteen kulmasta. Hävitköön käännöksessä mitä häviääkin, näen nyt enemmän.

Tagit: turismi.