Katuoja

JACK OF FABLES: THE (NEARLY) GREAT ESCAPE
DC Comics / Vertigo
Bill Willingham, Matthew Sturges, Tony Akins
128 sivua, värillinen

Fables on DC:n Vertigo-alamerkin tämän hetken pitkäikäisimpiin kuuluvia sarjoja. Sen maailmaa laajentavan JACK OF FABLES -sarjan viisi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin THE (NEARLY) GREAT ESCAPE. Se jatkaa emosarjan viihdyttävällä linjalla, mutta kehittää silti nopeasti oman, tunnistettavan identiteetin.

Fablesin päähenkilöt ovat nykyajan New Yorkissa eläviä satuhahmoja, jotka on pakotettu sodan alta maanpakoon satumaastaan. Kirjoittaja Bill Willinghamin ideoima sarja on saippuaoopperamaisesti polveilevan kevyt, mutta täynnä hauskasti hahmoteltuja päähenkilöitä sekä kekseliätä uudelleenluentoja vanhoista saduista. Se on, Hellblazer poislukien, Vertigon nykyisistä sarjoista lähinnä kustantamon Alan Mooren ja Neil Gaimanin fantasiakonseptien päälle rakennettuja perustuksia.

Jack Of Fablesin päähenkilö on Jack, suomalaisittain pavunvarsiseikkailuistaan tunnettu Jaakko. Epäonnistuttuaan Hollywood-tuottajana Jack joutuu satuolentoja kokoavaan vankileiriin, jonka johtaja on päättänyt hävittää satuhahmot ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta piilottamalla heidät vuosikausiksi. Satuolennot nimittäin saavat voimansa ihmisten huomiosta: mitä tunnetumpi satu, sen vahvempia sen päähenkilöt ovat.

Fables on vahvasti ns. ensemble-tarina, jonka viehätys perustuu valtavaan hahmokatraaseen ja näiden keskinäisten suhteiden puimiseen. Siksi spin-off-sarja tuntui lähtökohtaisesti huonolta idealta. Jos sarjan keskeisimmät elementit – huolella rakennettu hahmokaarti ja miljöö – poistettaisiin, mitä jäisi? Samoin päähenkilövalinta arvelutti: pääsarjassa Jack on epämiellyttävä opportunisti, eikä edes kovin viisas sellainen.

Willingham ja Jack Of Fablesin toinen kirjoittaja, ensimmäistä kertaa sarjakuvaa kirjoittava Matthew Sturges onnistuvat kuitenkin väistämään sudenkuopat menestyksekkäästi. Jack on edelleen itsekeskeinen hölmö, mutta kirjoittajat rakentavat nimen omaan tämän päälle. Sarjan nimihenkilöllä on suhteettoman suuret luulot itsestään, mutta hän on hankkeissaan riemastuttavan lannistumaton. Hän ei kasva lainkaan eikä opi mitään, mutta kompuroi eteenpäin siitä huolimatta, täysin sokeana omalle kyvyttömyydelleen, onnistuen lähinnä vahingossa. Tätä kaikkea tukee tarinan hilpeän itserakas kertojanääni. Jack Of Fables on komedia, luenta klassisesta veijaritarinasta, vain tavallista epäpätevämmällä päähenkilöllä. Viidessa osassa Willingham ja Sturges onnistuvat myös esittelemään joukon uusia satuolentoja ja sinänsä kiinnostavan uuden näkökulman Fablesin maailmaan versioidessaan itsetiedostavasti vanhaa Prisoner-sarjaa.

Muun muassa aiemmin Fablesia ja Hellblazer-sarjoja kuvittanut Tony Akins mukauttaa tyylinsä yhtenäiseksi aiempien Fables-tarinoiden kanssa. Katsomatta tekijäluetteloa luulin, että sarjan on kuvittanut Fablesia pitkään työstänyt Mark Buckingham. Hyvä niin, sillä Buckingham on erinomainen piirtäjä, jolla on silmää tarinankerronnalle ja sivun rakentamiselle. Aivan Buckinghamin tasolle Akins ei yllä – joukkoon mahtuu kourallinen ruutuja, jotka vesittävät dramaattisia kohtauksia – mutta annoin kaiken anteeksi viimeistään, kun näin sivun, jossa härkää selässään kantava jättiläinen hyppää aidan yli moottoripyörällä. Se on aivan yhtä raivokkaan mielipuolisen näköinen, kuin miltä kuulostaakiin.

SUOSITUS: Vastoin ennakko-odotuksia, Jack Of Fables toimii. Kuten Fableskaan, se ei varsinaisesti kerro mistään, mitta komediana se on pistämätön. Vertigoa viihdyttävimmillään.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

DMZ: BODY OF A JOURNALIST
DC Comics / Vertigo
Brian Wood, Riccardo Burchielli
168 sivua, värillinen

Vertigo on tullut pitkän matkan ajoista, jolloin se julkaisi lähes yksinomaan Alan Mooren tai Neil Gaimanin tarinoihin pohjaavaa fantasiakauhua. Nykyään DC-kustantamon alamerkki yrittää olla jonkinlainen sarjakuvamaailman HBO: se tuottaa aikuisille suunnattuja tarinoita, joissa on vahva keskeinen konsepti ja jotka on kerrottu yleisöä aliarvioimatta. Vertigo onnistuu tässä vaihtevalla menestyksellä. Esimerkiksi alamerkin uudemmista sarjoista The Exterminators -sarja on poikkeuksellisen kelvoton, American Virgin taas ei ole ensimmäisen albumin jälkeen päässyt vauhtiin. Sama ongelma vaivasi Brian Woodin ja Simon Burchiellin DMZ-sarjaa, jonka ensimmäinen osa keskittyi lähinnä maailman rakentamiseen.

Brian Wood on ongelmallinen tekijä. Hänen varhaiskautensa työt, esimerkkinä Channel Zero -albumit, olivat sietämättömän naiveja poliittisia polemiikkeja. Wood raivosi niin kuin vain nuori taidekoulun opiskelija voi. Hän vihasi Isoveljeä ja sinua, isä! Et koskaan rakastanut häntä!

Sittemmin Wood on kypsynyt, ihmisenä ja tekijänä. Tätä nykyä hän keskittyy kirjoittamaan, mikä on vähän sääli, sillä Woodilla on aina ollut silmää designille. Hän yhdistelee webdesignia, mainosgrafiikka ja katutaidetta kuviinsa. Woodin suunnittelemat DMZ:n kannet ovat tästä hyvä esimerkki.

DMZ sijoittuu Woodille ilmeisen rakkaaseen New Yorkiin. Lähitulevaisuudessa uusi sisällissota on repinyt Yhdysvallat halki ja Manhattan on jäänyt kapinallisten ja lojalistien rintamalinjojen väliseksi ei-kenenkään maaksi. Valokuvaaja Matty Roth jää juttukeikalla jumiin DMZ:lle. Selvitettyään ensin, miten selvitä hengissä sodan repimässä kaupungissa Roth alkaa raportoimaan. Sarjan toisessa kokoelmassa BODY OF A JOURNALIST hahmot ja miljöö on esitelty ja tarina alkaa edetä ripeästi. Sodan osapuolet etsivät syytä rikkoa hatara tulitauko ja Roth kameroineen joutuu pelinappulaksi.

Ensimmäisessä albumissa sisällissodan taustat jätettiin hämäriksi ja siten alkuasetelma tuntui epäuskottavalta. Body Of A Journalistissa Wood taustoittaa tilannetta yllättävän uskottavasti ja DMZ:n maailma muuttuu välittömästi samastuttavammaksi.

Wood ei enää alleviivaa. Hän antaa jopa Yhdysvaltain lojalistiarmeijalle kasvot ja pidättäytyy demonisoimasta heitä. Sodassa kukaan ei ole oikeassa, ainoastaan vaarassa. Wood kuvaa äärimmäisiä olosuhteita Rothin tapaamien siviilien kanssa. DMZ on selviytymistarina. Sekä Roth että DMZ:n asukkaat oppivat pakosta elämään jatkuvan uhan alla. Kun Wood häivyttää poliittisen kohinansa taustalle, tämän viesti kuuluu paremmin.

Piirtäjä Riccardo Burchielli kuvittaa hajonnutta kaupunkia suvereenisti. Italialaisella Burchiellilla on samaa silmää sivusommitelmille ja kuvakulmille kuin vaikkapa mestarillisella Eduardo Rissolla. Burchiellin kuvitus myy lopullisesti idean sotatoimialueeksi muuttuneesta New Yorkista. Vähäisempi piirtäjä olisi piirtänyt geneerisen kaupungin, Burchiellin New Yorkin voi tunnistaa.

SUOSITUS: DMZ lähtee kunnolla käyntiin toisessa osassaan samalla, kun Brian Wood viimeistään todistaa varttuneensa varteenotettavaksi sarjakuvakirjoittajaksi.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.