Katuoja

BRAT PACK

King Hell Press

Rick Veitch

176 sivua, mustavalkoinen

Missä on viha sarjakuvissa?

Voin kuvitella, että tekijät välttelevät vihaisten sarjakuvien tekemistä. Syitä on varmasti useita. Vihainen sarjakuva saattaa liian helposti muuttua voimattomaksi nyrkinheilutteluksi ja naiiveiksi protestihuudoiksi. Monikaan tuskin myöskään haluaa vihaa viihteeseensä. Huonosti käytettynä viha fiktiossa on luotaantyöntävää. Hyvin käytettynä se on kuitenkin helpottavaa, terapeuttista, huumaavaa.

Kun ajattelen vihaisia sarjakuvia, ensimmäisenä mieleeni tulevat 1980-luvun brittiläiset 2000AD -sarjakuvat. John Wagner, Pat Mills, Steve Dillon, Carlos Ezquerra, Kevin O’Neill. Tekijät asuivat Thatcherin Iso-Britanniassa, joten heillä oli syytäkin olla vihaisia. Tarinoiden dystooppisuus ja niiden hahmojen ihmisviha vetosivat kohdeyleisöön: teini-ikäisiin poikiin, minä heidän joukossaan. Toiset kuuntelivat Metallicaa, minä luin kuinka Nemesis pilkkoi ihmisinkvisition kätyreitä miekallaan.

Se tuntui hyvältä. Ja vaikka nyt rauhoittuneena, vähän vanhemmalla iällä viihteestä adoptoitu kapina ei samalla tavalla vetoakaan, on ilo vastaanottaa sellaista vihaa, jota tihkuu BRAT PACKIN sivuilta.

Rick Veitchin itsensä kustantama sarjakuva pureutuu mihinkäs muuhunkaan kuin supersankareihin. Veitch on veteraanipiirtäjä, jolla on kokoelman esipuheen kirjoittaneen Neil Gaimanin mukaan “viha-rakkaus-suhde supersankareihin”. Voinette arvata, ettei Brat Packissa ole kysymys siitä rakkaudesta.

Veitch ideoi Brat Packia samoihin aikoihin, kun DC-yhtiö päätti antaa lukijoiden äänestää, tapettaisiinko Batmanin apuri Robin sarjakuvassa vai ei. Lukijat halusivat verta. Vuonna 1989 Robin vaihtoi hiippakuntaa, ja 80-luvulla alkanut supersankarimyytin purkaminen alkoi näkyä amerikkalaisissa sarjakuvissa kautta linjan. Lisää seksiä, lisää väkivaltaa ja (toisin kuin trendin aloittaneissa 80-luvun merkkiteoksissa) vähemmän sisältöä.

Brat Pack alkaa Robinin kuolemaa mukailevalla episodilla, jossa superroisto antaa fiktiivisen Slumburgin suurkaupungin asukkaiden puhelimitse äänestää räjäyttääkö hän ilmaan kaupungin supersankareiden apureista muodostuvan Brat Pack -ryhmän. Niin kuin Robinkin, myös Slumburgin nuoret supersankarit päättävät päivänsä liekeissä. Neljä arkkityyppistä supersankaria jäävät ilman suojatteja ja uusien värväys alkaa. Sankarit ottavat neljä enemmän tai vähemmän viatonta nuorukaista siipiensä suojiin korvaamaan menettämänsä aisaparit.

Termin “sankari” käyttäminen Brat Packin hahmoista on tosin vähintäänkin kyseenalaista. Neljä supersankarianalogiaa ovat äärimmilleen kärjistettyjä ja kieroutuneita versioita tutuista hahmoista: Batman-analogia on nuoria poikia ahdisteleva irstailija, Vihreää Nuolta (ja Rautamiestä) muistuttava sankari on päihdeongelmainen asetehtailija, “Ihmenaisen” feminismi on pelkkää pakotettua seksuaalisuuden korostusta ja myöskin Batmaniin viittaava Judge Jury on hormoneita väärinkäyttävä natsi. Ainoastaan aikaa sitten kadonnut “True-man” edustaa oikeaa sankaruutta – ainakin hahmojen mielissä. Samalla kun nuorten apurien korkeat odotukset kohtaavat karun todellisuuden, alkavat he hyväksyä esikuviensa kieroutuneisuuden ja muuttua itsekin.

Vaikka Veitch onkin amerikkalainen, hänen sarjakuvassaan on samaa tuttua nihilismiä kuin tämän brittiläisten kollegoiden teoksissa. Lähin vertailukohta lienee Pat Millsin ja Kevin O’Neillin Marsalkka Laki, toinen dystooppinen yli-ihmistarina. Molemmissa tehdään satiiria supersankarigenrestä, molemmissa on raikasta vihaa lajityyppiä kohtaan. Toisin kuin Marsalkka Lain ensimmäinen ja paras (suomessa julkaisematon) tarinakokonaisuus, Brat Pack ei ole kovin älykästä satiiria. Siitä uupuu Millsin ja O’Neillin näkemys, tarkka ja armoton omistautuminen genren kriittiselle tuhoamiselle.

Sen sijaan Veitch heittää lukijan kasvoille irstauksia ja ylilyöntejä toisensa jälkeen. Brat Pack on enemmänkin reaktio kuin kritiikki, 80-luvun lopun sarjakuviin hiipivä nihilismi vietynä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että lukijakin voi pahoin. Toisaalta Veitch näyttää, miten kestämätön 90-luvulla yleistynyt antisankari on arkkityyppinä, toisaalta hän näyttää suorastaan juopuvan liioittelustaan. Hänen satiiristaan puuttuu äly. Brat Pack vetoaa lukijan tunteisiin siinä hyvin onnistuen, vaikka lukijan älyn stimulointi jääkin vähemmälle huomiolle. Veitch käyttää ilmeisimpiä supersankariparodioissa käytettyjä ideoita, kliseisimpänä Batman-analogian mieltymys nuoriin apupoikiinsa.

Kiinnostavaa on silti huomata, että Brat Pack on omistettu Comics Code -järjestelmän syntyä edesauttaneelle Frederick Werthamille, joka juuri eräänä ensimmäisistä nosti tapetille supersankareiden ja näiden apureiden merkilliset suhteet. Veitch näyttää haluavan todistaa että Wertham oli oikeassa, mikä on tietysti ajatuksena hirmuisen herkullinen. Mitäpä Wertham olisi sanonut, jos olisi saanut käsiinsä vaikkapa Witchblade- tai Spawn-lehtiä tulevaisuudesta?

Werthamin ristiretkestä muistuttaa myös Veitchin piirrosjälki, jonka silkassa lihallisuudessa näkee vaikutteita 1950-luvun EC-sarjakuvista. Piirtäjänä ja tarinankertojana Veitch oli alan huippua jo Brat Packin ilmestyessä. Hän kuvittaa Slumburgin sankareiden rappiota pieteetillä, verta ja visvaa säästämättä. Kertojana hän näyttää saaneen vaikutteita pitkäaikaiselta yhteistyökumppaniltaan Alan Moorelta. Molempien sarjakuvissa näkee usein kerronnallisia kikkoja – ruutujakoja, siirtymiä – jotka lukija pystyy havaitsemaan. Molemmat ovat showmiehiä, jotka kiinnittävät lukija huomion omiin taitoihinsa. Ansaitusti, kuitenkin.

SUOSITUS: Haluatko vihaa? Brat Packissa on vihaa. Toisinaan supersankareita hyvinkin rakastavasti käsittelevä Rick Veitch näyttää purkaneen kaiken turhautumisensa paperille. Brat Pack on raivoisa, hien hajuinen teos. Se on hienovarainen kuin leka päin naamaa, mutta se jättää vaikutuksen. Tekee hyvää kuulla sarjakuvan huutavan.

.

SPIDER-MAN 11/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos, Fiona Avery, J. Michael Straczynski, John

Romita Jr.

52 sivua, värillinen

VIIVI JA WAGNER – SINAPPIHUNTU

Kustannusosakeyhtiö Otava

Juba

32 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla olen jälleen myöhässä, ja kiireessä, joten käsitellään pari uutuutta nopeasti.

Mitä tapahtui Paul Jenkinsille? Hän oli aikanaan hyvä. Nyt hänen kirjoittamansa sarjakuvat yltävät hyvänä päivänä “keskinkertaisen” huimaaviin korkeuksiin.

Eivätkä edes sinne asti SPIDER-MANIN numerossa 11/2004.

Viime numerossa näimme, kun Hämähäkkimies riisui naamionsa kameroiden edessä, josta leikattiin nopeasti reaktiokuviin. Tarinan roisto, tohtori Mustekala katsoo kauhistuneena: mitä hän näkee? Jos tarina oli muuten mielenkiinnoton, loppuhuipennus oli kiinnostava.

Tässä numerossa Mustekalaa järkyttänyt näky paljastuu: sankarilla olikin naamionsa alla toinen naamio. Moinen juonenkäänne on selvä nerouden merkki, jos neroudella tarkoitan jonkinlaista aivoverenvuotoa. Jenkins turvautuu ikävystyttävään keinotekoisen jännitteen luomiseen.

Jenkinsin viimeaikaisia Hämähäkkimies-tarinoita leimaa jonkinlainen tiedostettu toiston vaikutelma. Hahmot tunnustavat, että ovat nähneet tämän jo useita kertoja. Monologissaan Hämähäkkimies jopa myöntää, että tietää voittavansa. En voi olla tulkitsematta tätä merkkinä Jenkinsin väsymisestä hahmoon.

Kuten on monesti kirjoitettu, supersankarisarjakuvassa tärkeää on muutoksen illuusio, tunne siitä että jotain merkittävää tapahtuu, vaikka lukija tietäisikin status quon lopulta palaavan. Pätevimmän supersankarifiktion kirjoittajat osaavat tämän: Grant Morrison, Peter David, jopa usein pilkatut Markit Waid ja Millar. Paul Jenkins ei viitsi yrittää luoda muutoksen illuusiota, ja se tekee hänen tarinoistaan tympeitä. “Count Down” -tarina on tämän tympeyden viikon vanhojen kalsarien hajuinen huipennus.

J. M. Straczynskin ja Fiona Averyn kirjottamassa ja John Romitan piirtämässä tarinassa Hämähäkkimies tyrkätään jälleen lajityyppiin, johon hahmo soveltuu huonosti: maagiseen fantasiaan. Noita karkaa vieraasta ulottuvuudesta Hämähäkkimiehen maailmaan ja tämä liittoutuu Loki-jumalan kanssa päihittämään tunkeutujan. Seuraa nujakointia ja mahtipontista dialogia. Tarinan sankariksi sopisi kuka tahansa Marvelin sankareista, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Kenties nyt kun tarinan juoninut Straczynski saa kirjoittaa Tohtori Outo -minisarjaa Marvelille hänen ei tarvitse kirjoittaa tämän tyyppisiä “Tohtori Outo (ja Hämähäkkimies, jossain määrin)” -tarinoita.

SUOSITUS: Jenkinsin tarinan ansiosta suosittelen Spider-manin numeroa 11/2004 kuin suosittelisin kivuliaan sukupuolitaudin hankkimista. Hauskaa hetken, teoriassa, mutta lopulta harmittaa.

Strippisarjakuvastaan tunnetut VIIVI JA WAGNER nähdään ensimmäistä kertaa pitkässä tarinassa sarjakuvakirjasessa SINAPPIHUNTU.

Ilmiönä Viivi ja Wagner ilahduttaa. Juba Tuomola on vanha underground-piirtäjä ja hänen sarjakuvansa uhmaa mainstream-suosiotaan. Stripit eivät aina mahdu perinteiseen yksi-kaksi-vitsi -ruutujakoon ja välillä Juba heittelee sekaan elementtejä, jotka ammuttaisiin välittömästi alas esimerkiksi Yhdysvalloissa: mielenterveysongelmia, seksiä ja toisinaan täyttä tajunnanvirtaa. Se, että uudet Viivi & Wagner -albumit näkyvät nykyään maan ostetuimpien kirjojen listalla, saa minut ylpeäksi suomalaisuudestani, jollain perverssillä tavalla.

Sinappihuntu ei eroa merkittävästi Juban sanomalehtistripeistä rytmiltään tai piirrostyyliltään. Sarjakuvan pariskunta valmistautuu joulun viettoon. Viivi puuhastelee tyytyväisenä, mutta Wagner ei ole tapansa mukaan innostunut, varsinkaan kun kylään on kutsuttu Viivin öykkäriystävä.

Kyynikkona ilahduttaa, ettei Juba luovu joulutarinassa sarkasmistaan, eikä yritä tuputtaa minkäänlaista “joulun sanomaa” lukijalle. Joulu on syvältä, ainakin Wagnerin mielestä. On helppo olla samaa mieltä.

SUOSITUS: Sinappihuntu on kelpo pikku tarina, mutta kovakantinen minialbumi maksaa lähemmäs 20 euroa. Kyseessä on siis lahjakirja tai oivallinen hankinta Viivi & Wagner -faneille, joiden on vaikea hahmottaa “rahan” käsitettä.

Tagit: Egmont, Marvel.

Oli aika, jolloin olin tyytyväinen, koska olin vihdoin ymmärtänyt, mitä manga on. Tiesin, että manga on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Sen sijaan, että sanottaisiin “japanilainen sarjakuva”, sanotaan “manga”. Voitaisiin ehkä väittää, että syy on pelkästään käytännöllinen: “Manga” on paljon lyhyempi fraasi kuin “japanilainen sarjakuva”. Tuskin kukaan kuitenkaan sanoo, että hän lukee “comicseja” (comiceja?). Luemme amerikkalaista sarjakuvaa (kanadalainen ja eteläamerikkalainen sarjakuva ovat tietenkin eri asia). Käytännöllisyyshän merkitsee myös ymmärrettävyyttä: Jos ymmärtää, mitä “amerikkalainen” tarkoittaa (siis eri asiaa kuin kanadalainen ja eteläamerikkalainen), ja mitä “sarjakuva” tarkoittaa, ymmärtää myös niiden yhdistelmän.

Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana, jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa efraimilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmentyneen uteliaana tai vainoharhaisen tuohtuneena, “magnasta”, mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti “magna” on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japanin kielen opintojen yhteydestä.

Sanan käyttö kuppikuntalaisuuden välineenä ei tietenkään ole mitenkään kehuttavaa toimintaa, ja yleensä suhtaudunkin nuivasti muotisanoihin, joita käytetään aseena jonkinlaisissa klikkisodissa, etenkin jos niille on olemassa paremmat vastineet. Suosikkiesimerkkini on “graphic novel” eli “graafinen romaani”, joka myös esiintyy kielitaidottomien ihmisten kääntämänä muodossa “graafinen novelli”. Termi on syntynyt sanan “comics” vähemmän kuin ylevien sivumerkityksien seurauksena. Englanninkielisessä sarjakuvakulttuurissa on ehkä ollut välttämätöntä kehittää ilmaisu, joka kuvaa mittakaavansa ja merkityksiensä puolesta kunnianhimoisia teoksia paremmin kuin “koomiset”. Suomen kielessä sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ole. Suomen kielessä parempi vastine on sarjakuvaromaani, kunhan vain pidetään mielessä, että “romaani” ei tässä yhteydessä oikeastaan tarkoita samaa kuin proosassa. Ironista on se, että useimmat “graafiset romaanit” ovat tarinansa puolesta enemmänkin “graafisia novelleja”, mutta yritäpä saada jenkit tai britit kutsumaan luomuksiaan “graphic short storyiksi”.

Olen kuitenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, että manga sisältää myös muita merkityksiä, joiden takia se ei ole suoraan korvattavissa sanaparilla “japanilainen sarjakuva”. Esimerkiksi ilmaisu “mangatyyli”. Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa. Siitä tulee välittömästi mieleen kaksi ilmiötä: Länsimaiset piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä; sekä länsimaiset sarjakuvafanit, jotka ruikuttavat siitä, kuinka heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä. Ilmeisin vastalause on se, että mitään mangatyyliä ei ole olemassakaan. Manga sisältää aivan yhtä paljon vaihtelua piirrostyyleissä kuin länsimainen sarjakuvakin; eli ei kovinkaan paljon, vääräleuka sanoisi.

Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. Puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista. Dirty Pair on pseudomanga, joka perustuu japanilaiseen piirrosanimaatioon (animeen, kuten gileadilaiset sanoisivat), mutta sen piirtäjä on amerikkalainen Adam Warren. Dirty Pairin piirrostyyli on ilmiselvästi japanilaisvaikutteista, vaikka kyseiset vaikutteet eivät esiinnykään kaikissa japanilaisissa sarjakuvissa. Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja lopputulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikkapa mangatyyliksi. Paitsi että joskus se on pelkkää hevonkukkua. Eivät pelkät isot silmät ja isot jalkaterät ole merkki mangavaikutteista. Aku Ankallakin on isot silmät ja isot jalkaterät, sösses sentään.

Erästä suomeksi julkaistavaa sarjakuvaa — en nyt halua mainostaa, joten kutsutaan sitä vaikka Niveljalkaishenkilöksi — on piirtänyt kaveri nimeltä Humberto Ramos. Ramosin piirrostyyli poikkeaa melkoisesti valtavirrasta, hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, ja hänet on leimattu mangatyyliseksi. Jokin siinä vaivasi minua pitkään. En vain yksinkertaisesti nähnyt hänen sarjakuvissaan mitään ilmeisiä merkkejä mangavaikutteista. Rytmitys, sommittelu, hahmojen ilmeet — en havainnut niissä mitään samaa kuin lukemissani mangoissa. Mutta hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, joten sen täytyy olla mangatyyliä. Siinä mielessä taustalla voi olla mangavaikutteita, että mangan suunnaton suosio Yhdysvalloissa on laajentanut käsitystä siitä, miltä valtavirtasarjakuva voi näyttää. Ramosin tyyli ei varmaankaan olisi mennyt sellaisenaan läpi ennen mangainvaasiota. Mutta mistä Ramosin vaikutteet sitten ovat peräisin, elleivät mangasta — tai Aku Ankoista?

Sarjakuvataiteilija Kari Sihvonen sen minulle kertoi muutama viikko sitten. Graffitit. Olin kuin salaman iskemä. Tai en minä tiedä, ei minuun ole ikinä salama oikeasti iskenyt. Mutta kyllä minä graffitit tiedän. Kävin Kaitaan yläastetta, ja siellä hopparit bombasivat ja flaidasivat päivästä toiseen, ja löipä yksi jopa minua olkapäähän tussi nyrkkinsä sisällä, ja samalla liukastui ja lensi persiilleen loskaan. Hei, olen minä alhaalla katujen kanssa, mies. Graffititpa hyvinkin. Samanlainen anatomian vääristyneisyys ja viivan kulmikkuus. Muistakaa nyt, ettei ole mangaa kaikki mikä kiiltää, ja haastaa luutuneet käsitykset siitä, miltä hyvä populäärisarjakuva näyttää.

Avoimeksi jäi kuitenkin kysymys, tarkoittaako manga jotain muuta kuin vain yksinkertaisesti japanilaista sarjakuvaa. Itse asiassa Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla mangainvaasio näkyy piirrostyylien lisäksi myös siten, että perinteisiä jenkkisarjakuvia pakataan samanlaiseen kuosiin kuin käännösmangoja. Ajatellaan varmaankin, että Spider-Girl -pokkari tarttuu helposti käteen samalla kuin Tokyopopin uusin. Ongelmana vain on se, että nämä sarjakuvat on tehty tehty tavallista lehtikokoa ja laadukasta, kiiltävää paperia silmällä pitäen, ja jälki kärsii kutistamisesta ja karkeammasta paperista. Toisaalta kehitys on koko ajan kulkemassa kohti kirjakaupoissa myytäväksi kelpaavia, kaikin puolin huolitellusti tuotettuja sarjakuvakirjoja, ja kuukausittaiset lehdet ovat vain keino nyhtää vanhoilta faneilta ne kirjakauppojen suuntaan tehtäviin panostuksiin tarvittava pääoma. Sitten on kuitenkin joitain lehtiä, joiden kokoelmaversiot itse asiassa näyttävät huonommilta kuin niiden ainoastaan sarjakuvan erikoisliikkeissä myytävät alkuperäisjulkaisut. Pokkarimuodossa julkaisu tuntuisi järkevältä, jos värit jätettäisiin pois kokonaan, mikä näkyisi myös julkaisun hinnassa. Kuitenkin työläästä tietokonevärityksestä vain pidetään itsepäisesti kiinni. Ilmeisesti on jäänyt täysin huomaamatta se, että värien puute ei ole ollut mikään este mangan suosion jatkuvalle kasvulle.

Ehkä todellinen mangatyyli onkin se, missä muodossa sarjakuvia julkaistaan Japanissa. Amerikkalaisille kustantamoille näyttää edelleen olevan täysi kauhistus se ajatus, että teoksen ensimmäinen julkaisu tapahtuisi täysin kertakäyttöisessä lehdessä, jonka painolaadun tärkein kriteeri on se, saako tarinasta selvää. Kiiltävälle paperille painetaan näyttävästi väritettyjä, viiden minuutin lukutuokion tarjoavia, ylihinnoiteltuja, parikymmensivuisia läpysköjä, ja sitten ihmetellään, että miten sarjakuvamarkkinat voivat olla Japanissa niin paljon suuremmat. Olisiko se mangan todellinen merkitys? Ei se, miten sarjakuvaa Japanissa piirretään, vaan se, missä muodossa se saatetaan lukijoiden käsiin. Epäilemättä tämä ajatus menee siinä harhaan, että aivan kuten kaikkea mangaa ei piirretä samalla stereotyyppisellä mangatyylillä, niitä ei varmastikaan kaikkia myöskään julkaista samassa stereotyyppisessä mangaformaatissa.

Lopullisen iskun yksinkertaiselle käsitykselleni mangasta antoi Reima Mäkinen mainitessaan viestissään Kvaakin keskustelualueella gekigan. Sain selville, että vaikka manga onkin japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvia, sen kirjaimellinen merkitys on “vastuuttomat kuvat”. Jostain kumman syystä tämä nimitys on vaivaannuttanut sellaisia japanilaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ajattelevat tekevänsä jotain vakavastiotettavaa, ei-niinkään-vastuutonta. Siispä keksittiin nimitys gekiga, “dramaattiset kuvat”. Ja yhtäkkiä olenkin samassa tilanteessa kuin “comicsin” ja “graphic novelin” suhteen. Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?

Tagit: manga.

MINÄ LEWIS TRONDHEIM

Asema kustannus

Lewis Trondheim

160 sivua, mustavalkoinen

Lewis Trondheim on nimekkäimpiä uuden ranskalaisen sarjakuvan tähdistä. Suomessa lähinnä Jussi Jänis -sarjakuvista tuttu Trondheim kuvittaa elämäänsä albumissa MINÄ LEWIS TRONDHEIM.

Omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat vaikea lajityyppi. Jos tekijällä ei ole erityisen draamallista kerrottavaa, saattaa sarjakuva jäädä yhdentekeväksi. On helppo innostua Joe Saccon sarjakuvajournalismista tai Marjane Satrapin Persepoliksesta, sillä niissä tekijät peilaavat suuria, yhteiskunnallisia teemoja omaa elämäänsä vasten. Taiteilijoiden näkökulma lähentää lukijaa muutoin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin.

Trondheimin albumissa keskitytään kuitenkin lähes ainoastaan tekijän omaan kokemusmaailmaan. Voisi saivarrella, että Minä Lewis Trondheim ei kerro mistään. Sarjakuva keskittyy yksittäisiin hetkiin, anekdoottimaisiin sattumuksiin joita värittää tekijän tulkinta. Näemme kertojahahmon työssä, vapaa-aikana ja omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Vastuullista aikuisuutta lähestyvä sarjakuvapiirtäjä taistelee epävarmuuksiensa kanssa. Sarjakuvan Trondheim ruoskii itseään toistuvasti. Onko hän hyvä ihminen? Tai edes hyvä sarjakuvapiirtäjä?

Trondheim ujuttaa eräänlaisen draamallisen kertomuksen muutoin päiväkirjamaiseen sarjakuvaan. Sanon “ujuttaa”, koska kerronta keskittyy hetkestä-hetkeen -siirtymillä hahmotettuihin tilanteisiin, joilla lukijan huomio suorastaan ohjataan pois sarjakuvan kehityskertomuksesta, jossa sarjakuva-Trondheimin elämä näyttää käyvän läpi murroksen. Suuret tapahtumat, kuten kertojahahmon lapsen syntymä käydään läpi kovin alaviitteenomaisesti. Sen sijaan Trondheimin pään sisäisissä maailmoissa

viihdytään hyvinkin pitkällisesti. Syntyvä kontrasti on outo: Minä Lewis Trondheim on suorastaan egoistinen teos. Tämä on Trondheimin maailma, kaikki muut ovat vain läpikulkumatkalla, kuten on lukijakin.

Kaikki ainekset rasittavaan, omasta navastaan viehättyneen tekijän omaelämäkerralliselle tilitykselle ovat siis mukana.

Onneksi Trondheimilla on kuitenkin huumorintajua. Tekijän itseironia tekee tilittämisestä siedettävää, hauskaa. Samoin viihdyttää Trondheimin kyky tehdä arkisista tilanteista välittömästi tunnistettavia. Tämä on tärkeää,

sillä Minä Lewis Trondheimin kaltainen teos ui tai uppoaa sen varassa, miten samastuttava se on. Ja ainakin minä tunnistin itseäni sarjakuvasta: Trondheimin kuvaamat aikuistumiseen ja omaan luonteeseensa liittyvät epävarmuudet ovat tarpeeksi yleismaailmallisia koskettaakseen.

Trondheim on myös ensiluokkainen sarjakuvapiirtäjä. Hänen petollisen yksinkertaisen tyylinsä tekee sarjakuvan lukemisesta vaivatonta. Vaatii erityistä huomiota havaita tekijän taito. Hänen muutamalla viivalla luonnostelluissa eläinhahmoisissa karikatyyreissään ei ole juurikaan yksityiskohtia, mutta visuaalisina symboleina ne toimivat erinomaisesti. Ei ole kertaakaan epäselvää, minkälaista ihmistä kulloinkin kuvataan. Albumin visuaalinen ilme on sitä paitsi hauska. Trondheimin ruudut ovat usein ruuhkaisia, täynnä hupaisia yksityiskohtia hidastamatta kuitenkaan kerrontaa. Taitavana piirtäjänä hän osaa kiinnittää lukijan huomion olennaiseen.

SUOSITUS: Minä Lewis Trondheim on viihdyttävä kurkistus tekijänsä maailmaan, mainiosti kerrottua kevyttä narsismia. Toisaalta, eivätkö kaikki teokset kerro pohjimmiltaan tekijästään? Teoksen koskettavuus riippuu paljolti lukijasta: uskon, että varttuneet lukijat voivat löytää tuttuja epävarmuuksia ja neurooseja Trondheimin sarjakuvasta. Katharsis odottaa, vanhenevat sarjakuvafanit ja -piirtäjät!

Lisätietoja ja näytesivuja albumista Asema kustannuksen kotisivuilta.

.

Alaa seuraavat sarjakuvafanit ovat varmistikin huomanneet, että kuuluisa superroisto George W. Bush jatkaa Yhdysvaltojen presidenttinä vielä neljä vuotta. On vaikea kuvitella kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka muistelevat kulunutta neljää vuotta ja ajattelevat, “Se oli mahtavaa – otetaanpa toiset neljä lisää”.

Ajatellaan kuitenkin positiivisesti. Mark Millar on nimittäin oikeassa: harvoin on maailma muistuttanut näin paljon supersankarisarjakuvaa. Lex Luthor on maailman presidentti, suuruudenhullut mielipuolet juonivat massamurhia salaisissa luolatukikohdissaan ja lentävät, kauko-ohjattavat salamurhaajarobotit vaanivat taivailla. Tätä menoa vuonna 2008 Yhdysvalloissa valtaan astuu Darkseid ja Tohtori Doom hyökkää Bulgariaan.

Minä aion norkoilla Olkiluodon ydinvoimalan lähistöllä odottamassa supervoimia aiheuttavaa onnettomuutta. Voitte nauraa, ymmärrän kyllä. Mutta kuka nauraa, kun ilmestyn Helsingin taivaalle oksentaen radioaktiivisia männynkäpyjä? Todennäköisesti Galactus, joka on matkalla syömään planeetan.

Asiaan liittyen: tällä viikolla Katuojassa arvioidaan ranskalaisia sarjakuvia.

.

SPIDER-MAN 10/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

VAARAN VUOSIEN KORKEAJÄNNITYS: 1961 – SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA

Egmont kustannus

Samson, Jarkko Sipilä, Jouni Mölsä, Asko Alanen

84 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan pari tuoretta sarjakuvaa Egmontilta.

SPIDER-MANISSA juhlitaan lehden 300. numeroa, joka on sinällään hieman outoa, koska Suomessa lehtiä ei numeroida kuin vuosikerroittain. Ei niin, että juhlanumero keskeyttäisi viime numerossa alkaneen tarinakokonaisuuden. Lehteen on vain lisätty juliste, taitelijanimi Mail-Manin tervehdys sekä taiteilijanimi Jyrki 69:n haastattelu. Keskityn nyt kuitenkin sarjakuvaan, jossa ei ole juhlimisen aihetta.

Paul Jenkinsin pitkä Tohtori Mustekala -tarina jatkuu. Marvel-yhtiöllä yleistynyt politiikka, jossa itsenäisiä tarinakokonaisuuksia venytetään viisi- tai kuusiosaisiksi on näkynyt jonkin aikaa myös suomalaisissa lehdissä. Tapaa on suosittu siksi, että yli satasivuisesta tarinasta saa koottua kokoelma-albumin. Marvel on viime vuosina yrittänyt panostaa kokoelmiin, koska niiden uskotaan myyvän paremmin amerikkalaisissa kirjakaupoissa. Valitettavasti sarjallistettuna pitkien tarinoiden episodeissa tapahtuu kovin vähän.

Tarina on yksinkertainen: Tohtori Mustekala kaappaa Palestiinalaisen diplomaatin ja vaatii Hämähäkkimiestä paljastamaan henkilöllisyytensä tai diplomaatti kuolee. Viime vuosikymmenellä tämä olisi ollut 50-sivuinen tarina, jos niinkään pitkä. Tarinoiden pitkittäminen ei ole ongelma, jos se ei tunnu pitkittämiseltä. Esimerkiksi Grant Morrisonin New X-Men -tarinakokonaisuudet – monet viisiosaisia nekin – ovat täynnä hahmoja ja tapahtumia. Jenkins on joutunut pidentämään tarinaansa tunnelmoinnilla, joka vaikuttaa keinotekoiselta tarinan syventämiseltä.

Otetaan esimerkiksi tarinan antagonistin, Tohtori Mustekalan takautumat tämän traumaattiseen lapsuuteen. Näemme, miten ylihuolehtivainen äiti ja aggressiivinen isä traumatisoivat hahmon. Rikollisten tekojen selittäminen lapsuuden traumoilla on kulunut klisee ja se on entistä naurettavampi kun sitä sovelletaan metallilonkeroiseen superroistoon, jonka nimi on Tohtori Mustekala. Kaikkiin tarinoihin ja kaikkiin hahmoihin psykologisointi ei yksinkertaisesti sovellu. Samoin Palestiinan tilanteen hyödyntäminen tarinassa luo oudon kontrastin, etenkin kun Jenkins ei tyydyttävästi selitä, miksi Lähi-idän tilanne kuumenee jos amerikkalainen rikollinen kaappaa palestiinalaisdiplomaatin.

Tässä numerossa kuvittaja Humberto Ramosia ei vaadita piirtämään toimintakohtauksia, joten kokonaisuus pysyy luettavana. On outoa huomataRamosin kuvittavan hiljaiset kohtaukset kelvollisesti, koska ensivaikutelma hänen tyylistään on hyvin toiminnallinen.

SUOSITUS: Tarinan cliffhanger-loppu on kiinnostava, mutta muuten kokonaisuus ei miellytä. Jenkins yrittää lisätä tekovakavia elementtejä tarinaan, johon ne luonnollisesti sovellu. Loppuratkaisu tuskin voi pelastaa paljoakaan. On sääli nähdä Jenkinsin tekevän pakotetun pitkiä tarinoita, kun muistaa miten hyvin hän onnistui lyhyissä, yksiosaisissa Hämähäkkimiessarjakuvissa.

Suomalaisvoimin koottujen KORKEAJÄNNITYS-albumeiden sarja jatkuu. Jo yli 50 vuotta jatkuneet Korkeajännitykset ovat olennainen osa suomalaista sarjakuvakulttuuria, joskin osa sieltä populäärimmästä päästä. Suoraviivaiset sotaseikkailut näyttävät uppoavat perinteisesti muutenkin sotafiktioita ahmivaan suomalaiseen mieslukijaan. Suomeen sijoittuvien sota- ja agenttisarjakuvien julkaiseminen maassa, jossa Talvisodan muistolla voidaan myydä vaikka käytettyjä jääpaloja onkin varmasti hyvä liikeidea kustantamolle.

Niin kauan, kuin Suomi-Korkkarit ovat hyviä, myös sarjakuvaharrastaja voi myhäillä tyytyväisenä: suomalainen sarjakuva löytää uusia lukijoita. Esimerkiksi loppukesästä ilmestynyt Vänrikki Stoolin Korkkari oli sangen pätevää sotaviihdettä, vaikka tarina natisikin liitoksissaan kun tekijät halusivat kuvittaa koko Suomen sodan alusta loppuun.

SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA on tarinaltaan kompaktimpi. Toimittajat Jarkko Sipilä ja Jouni Mölsä ovat kirjoittaneet fiktion noottikriisin aikana tapahtuvasta salajuonesta, jolla suomalaiset korpikommunistit ja heidän tukijansa Neuvostoliitossa yrittävät provosoida itänaapurin miehittämään Suomen. Kommunistinen kopla kaappaa Suomen läpi kulkevan Neuvostoliittolaisen kultalähetyksen samalla kun presidentti Kekkonen on kuululla Pohjois-Amerikan matkallaan. Suomalainen iskuryhmä ja amerikkalainen agenttijoukko ryhtyvät tahoillaan metsästämään varastettua kultaa tavoitteenaan estää selkkauksen laajentuminen avoimeksi sodaksi.

Mölsän ja Sipilän tarina on kelpo vakoiluviihdettä: tarpeeksi maanläheistä ja riittävän hyvin taustoitettua ollakseen uskottavaa, ja riittävän toiminnallista ollakseen kiinnostavaa seurata. Suurta henkilökaartia pyöritetään onnistuneesti, joskin henkilökuvat jäävät pakostakin ohuiksi. Osa hahmoista on tuttuja aiemmista Suomi-korkkareista, joten sarjaa pidempään seuranneet voivat saada enemmän irti karskeista mutta kovin samankaltaisista toimintasankareista.

Tarina toimii, mutta toteutus pettää. Nimimerkki Samsonin naturalistinen tyyli ei innosta. Hän piirtää kelpo ajankuvaa: tapahtumapaikat ja rekvisiitat näyttäytyvät aitoina ja tunnistettavina. Samsonin tarinankerronta on kuitenkin mielenkiinnotonta. Kuvasommitelmat eivät tuo toimintakohtauksiin kaivattua dramatiikkaa, vaan Samson tyytyy usein pitämään kuvakulman samassa tasossa hahmojen kanssa. Vähäinen varjostuksen ja mustan käyttö vähentää syvyysvaikutelmaa useista yksittäisistä kuvista.

Samsonin kuvittamanakin Noottikriisi-Korkkari menettelisi, mutta Asko Alasen kirjoittama dialogi sabotoi kokonaisuuden lopullisesti. Myös Korkeajännitys-linjan vastaavana toimittajana työskentelevän Alasen teksti on kaikessa kömpelyydessään silkkaa camp-huumoria. Silloin kun hahmot eivät lauo ekspositiota, veistelevät ne nolostuttavia tekonokkeluuksia. Kaunein kielikukkanen löytyy kuitenkin dialogin sijaan alati tarinan rytmiä häiritsevistä tekstilaatikoista: “Aikapommin sytytyslanka oli lyhyt ja nopeasti palava polttavan kuumien todisteiden valossa”.

En tiedä onko teksti Alasta, mutta kolminkertaisesti epäonnistunut metafora on suoritus, josta pitäisi jakaa palkintoja. (Tämä kirjoitettuani olen varma, että saan sähköpostia kotikemisteiltä joissa minua valistetaan sytytyslangalla toimivista aikapommeista. Viestit ohjataan suoraan poliisille, terroristit.)

SUOSITUS: Uusi Vaaran vuosien Korkeajännitys on kelpo agenttijännäri, jota tuhoavat mielikuvitukseton kerronta ja paikoin sangen älyvapaa teksti. Voidaan tietysti väittää, että kömpelö kieli kuuluu olennaisena osana Korkeajännitys-sarjakuviin, mutta kontrasti Alasen tekstin ja Mölsän sekä Sipilän tarinan välillä on liian jyrkkä. Tarina ja teksti syövät toisiaan. Toivon mukaan tästä uskalletaan petrata, koska aikuisille voidaan tehdä viihdyttävää jännityssarjakuvaa, joka ei aliarvioi lukijoitaan – hyvänä esimerkkinä Katuojassa monesti kehuttu Greg Ruckan Queen & Country.

Vaaran vuosien Korkeajännityksen lehdistötiedote ja näytesivuja Egmont kustannuksen kotisivuilla

Koska hyvä kritiikki on rakentavaa, tutkitaan lopuksi hetki mahdollisuuksia viedä suomalaista Korkeajännitys-sarjaa uusiin suuntiin. Haastattelussa Mölsä ja Sipilä kertovat ideointimetodistaan: “[.]lähdetään pitsalle ja parille bisselle”. Tästä innostuneena lähdin parille tai seitsemälle oluelle ja kehitin yhdessä työryhmän kanssa seuraavat konseptit, joissa hyödynnetään suosittujen kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa sarjakuvan pohjana lopputuotteen menestyksen maksimoimiseksi:

VOLTER KILVEN ALASTALON SALIN KORKEAJÄNNITYS

“Kirottua, olkapääni! Voin vielä rakentaa!”

KALLE PÄÄTALON KORKEAJÄNNITYS IIJOEN TÖRMÄSSÄ

“Iskee kuin miljoona sivua!”

TOMMY TABERMANNIN RAKKAUDEN KORKEAJÄNNITYS

“Rakkaani… AARGH!”

Ideat ovat vapaasti käytettävissä.

Tagit: Egmont, Marvel.