Katuoja

PEACH FUZZ
Pauna Media Group
Lindsay Cibos, Jared Hodges
176 sivua, mustavalkoinen

Lindsay Cibosin ja Jared Hodgesin PEACH FUZZ on osa Pauna Media Groupin julkaisuohjelmaa. Luin hiljattain PMG:n kaikki julkaisut Sarjainfo-lehden artikkelia varten ja jos joudun lukemaan enää yhtäkään tarinaa maagisesta prinsessasta fantastisessa satumaassa, kaivan silmät päästäni paistinlastalla.

Prinsessasatu-yliannostukseni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuomitsisin PMG:n julkaisuhankkeet. PMG julkaisee pääasiassa yhdysvaltalaisen TokyoPopin niin sanottua OEL-mangaa. “Original english language” -manga on siis pseudojapanilaista sarjakuvaa, jota ei olla tehty japanissa saati sitten japanilaisten tekijöiden toimesta. Puristeille, joiden mielestä kaikki kaunis ja hyvä tulee japanista OEL on tietenkin kauhistus, mutta jos asiaa tarkastelee yhtään vähemmän mielipuolisesta perspektiivistä, voi todeta tekijöiden kansallisuuden olevan yhdentekevä. OEL-artistit tekevät vain sitä, mitä nuoret taiteilijat ovat tehneet kautta historian: nappaavat vaikutteet töihinsä omista suosikeistaan. Se, että PMG ja TokyoPop käyttävät japanilaisen sarjakuvan suosiota hyväkseen markkinoidessaan länsimaisten tekijöiden työtä on lähinnä merkki siitä, että japanilaisella sarjakuvaestetiikalla on entistä enemmän kysyntää. Siitä vain on tulossa myös länsimaisen sarjakuvan estetiikkaa. Osamu Tezuka haki vaikutteensa yhdysvalloista, Katsuhiro Otomo puolestaan euroopasta ja nyt ne tulevat takaisin kierrettyään ensin Tyynenmeren ja Atlantin.

Perusteltu PMG-kritiikki kohdistuu yhtiön vaihteleviin tuotantoarvoihin. Suomennokset eivät ole aina kelvollisia ja englanninkielisiä tekstejä on jätetty harhailemaan suomenkielisten julkaisujen sivuille. Tämä on tietysti lähinnä kauneusvirhe, mutta anteeksiantamaton yhtä kaikki.

Vastaavasti voi kritisoida yhtiön julkaisemien tarinoiden laatua: tusinaan julkaistuun sarjaan mahtuu vain pari kiinnostavaa viihdelukemistoa, muut ovat jotain suloisen yhdentekevän ja järjenvastaisen huonon shoojo-hiilikopion väliltä. Tästä joukosta Peach Fuzz on kenties kiinnostavin. En osaa sanoa, voinko suositella sitä, mutta se on ainakin jotain muuta kuin oletin.

Sarjan ensimmäisen pokkarin kannessa vaaleahiuksinen pikkutyttö katsoo vetoavasti lukijaan hymyillen. Hänen käsissään on lemmikkifretti joka myös nauraa. Tyttö on maalattu pastelliväreillä ja tausta hehkuu vaaleanpunaista. Peach Fuzz on valmiina viettelemään minut viattomaan pehmoeläinseikkailuun, murskaamaan minut vaahtokarkin makuiseen syleilyynsä!

Ja mitä vielä: vaahtokarkissa on partateriä sisällä. Peach Fuzz on ala-asteikäisille suunnattu kertomus siitä sadistista, joka elää jokaisen kärpäsen siipiä irrottavan ja muurahaisia suurennuslasilla polttavan lapsen mielessä.

Yhdeksänvuotias Amanda on hyljeksitty tyttö, joka ei saa huomiota edes kiireiseltä yksinhuoltajaäidiltään. Häntä kiusataan koulussa ja hänellä on yksi, tuskallisen pinnallinen kaveri. Hän saa äitinsä suostuteltua ostamaan itselleen lemmikkifretin, mutta terävähampainen elukka osoittautuu vaikeaksi hoidettavaksi.

Kun siirrytään kuvaamaan tapahtumia tarinan nimihenkilön, Amandan fretin näkökulmasta, kokonaisuudesta tulee vakavasti häiriintynyt. Omassa todellisuudessaan Peach kuvittelee olevansa prinsessa, joka julmasti kaapataan valtakunnastaan Amandan kotiin, jossa tämän elämästä tulee toistuvien koettelemusten helvetti. Fretti näkee tätä riepottelevien ihmisten kädet viisipäisinä hirviöinä, jotka keksivät toistuvasti uusia nöyryytyksiä, kun Amanda ystävineen kohtelee eläintä kuin lelua. Eläimen sisäinen monologi muuttuu alati harhaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, kun tämän maailmasta tulee satunnaisten kärsimysten sarja. Peach itkee yksin ja alkaa kuvitella liikkumattomien esineiden olevan sen uusia alamaisia – jotka nekin eläimen mielessä kääntyvät tätä vastaan. En olisi yllättynyt, jos sarja olisi päättynyt kohtaukseen, jossa järkensä menettänyt fretti makaa omissa ulosteissaan yrittäen purra raajojaan irti.

Nuoren fretin kärsimykset

Vastaavasti Peachia kurittava Amanda syöksyy suoraan ala-asteen helvettiin, kun luokkatoverit kiusaavat häntä ja tytön paras kaverikin päätyy puukottamaan Amandaa selkään. Peach Fuzz on lohduttoman tunnistettava kuvatessaan lasten lyhytnäköistä, satunnaista julmuutta, kohdistui se sitten eläimiin tai ihmisiin.

SUOSITUS: Osittain Peach Fuzzin kammottavuus perustuu siihen, että se on lähtökohtaisesti yli kuusivuotiaille suunnattu sarjakuva, joka on piirretty söpöin pehmein viivoin. Osittain taas se johtuu siitä, että se on oikeassa kuvatessaan lapset julmina kidutusautomaatteina: suurin osa lapsista on hirviöitä, jotka saattavat yhtä hyvin purra tai lyödä ilman järkevää syytä siinä missä aikuinen tervehtisi. Aion antaa Peach Fuzzin jollekin naperolle luettavaksi ihan vaan siksi, että voisin katsella sen itkevän. Pikku paskiainen todennäköisesti ansaitsee sen.

Tagit: manga.

THE NIGHTLY NEWS
Image
Jonathan Hickman
172 sivua, värillinen

“Älä ammu viestituojaa”, kehottaa sananlasku. Jonathan Hickman on eri mieltä.

Meidät on koulutettu uskomaan, että tiedotusvälineet ovat objektiivisia tiedonvälittäjiä, joilla ei ole agendaa. Kuka tätä viestiä välittää, paitsi tiedotusvälineet itse? Toki tämä on osittain viestinnän toimijoiden vilpitöntä uskoa omaan journalistiseen etiikkaansa, mutta ei vaadi erityistä älyllistä ponnistelua päätyäkseen vääjäämättömään lopputulokseen: uutisten objektiivisuuden ja erehtymättömyyden fiktio on elinikäisen sosiaalisen ohjelmoinnin tulos. Se on kollektiivinen sopimus, johon meidän pitää uskoa, jotta voimme toimia mielekkäästi yhteiskuntana.

Lukekaa vaikkapa uutisia Suomen NATO-lähentymisestä tai hoitajalakosta ja tulkaa sitten kertomaan, että journalistit ovat täysin objektiivisia. Vastaavasti lähettäkää joskus uutinen STT:lle. Sitten katsokaa ihmetyksen vallassa, miten toimiston muotoilema sähke aiheesta ilmestyy sellaisenaan – kirjoitusvirheineen kaikkineen – puolessa kymmenessä päivälehdessä ja kertokaa sitten, että lehdet tarkastavat lähteensä.

Todennäköisesti meidän päähämme kaadetaan aamusta iltaan arvoladattua ja totuusarvoltaan kyseinalaista dataa, joka meidän pitää ottaa todesta, sillä muuten maailmassa ei olekaan enää mitään järkeä. Ja koska tätä dataa jakavat tädit ja sedät kivasti leikatuissa puvuissaan TV-studiosta, joka on valaistu kuin Enterprisen kansi, sen on pakko olla totta, eikö?

Ei niin, että uskoisin “kansalaisjournalismiin” yhtään sen enempää. Blogimaailman foliohattujournalistit kaikella todennäköisyydellä referoivat ja kommentoivat valtauutisista poimimiaan pätkiä, jotka puolestaan ovat tarkastamattomia sähkeitä tietotoimistoilta.

En ole tekopyhä: todennäköisesti valehtelen teille juuri nyt. Tämäkin teksti on arvoladattua. Minulla on agenda ja yritän sosiaalisesti ohjelmoida sinua, lukija, kannattamaan sitä. Joten ota mukava asento, nojaa taaksepäin ja avaa suukki; täältä tulee lusikka. Miten niin “haisee”? Kyllä se on suklaata. Koska minä sanon niin.

Minä en tunnistaisi hyvää uutisjournalismia omista, eroottisen karvaisista pakaroistani. Tämän vuoksi minun pitää kuunnella säännöllisesti median räksyttäviä vahtikoiria, olivat he oikeassa tai eivät. Tietysti hekin ovat vain uusia viestintuojia, mutta antavat parhaimmillaan ainakin uutta näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja siihen, miten niistä kirjoitetaan. Riittää, että rakit haukkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Jari Lindholm, jonka uutisanalyysejä seuraan aina ehtiessäni.

Toinen räksyttävä mediavahtikoira Jonathan Hickman on muotoillut sapekkaan mediakritiikkinsä kiinnostavasti sarjakuvaksi. THE NIGHTLY NEWS on alun perin kuusiosaisena minisarjana ilmestynyt kokonaisuus, joka on osin poliittinen manifesti, osin protesti ja osin toimintajännäri. Tarina seuraa salaliittoa, joka aloittaa sodan toimittajia vastaan, tappaen mielivaltaisesti uutistentekijöitä. The Nightly News alkaa mainiolla kohtauksella, jossa sala-ampujat avaavat tulen New Yorkin keskustassa. Paikalle saapuu aina uusia toimittajia raportoimaan hirmuteosta ja kukin näistä saa vuorotellen kuulan kalloonsa.

Puhuvia, pian räjähtäviä päitä.

Hickman on graafinen suunnittelija, joka näkyy albumista ensivilkaisulla. Perinteinen ruutujako on hylätty ja korvattu risteävien kuvien virralla. Satunnaisen tuntuisia design-elementtejä leijuu sivuilla. Tekstiä on tiputeltu puhekupliin, alaviitteisiin ja taulukoihin mitä ilmeisimmin luomaan vaikutelmaa uutismaailman datavirrasta. The Nightly News on visuaalisesti erinomaisen kiinnostava sarjakuva, mutta helppolukuinen se ei ole. Kokonaisuuden määrittävän graafisen ilmeen hintana on muun muassa se, että tarinan hahmoja on usein vaikea tunnistaa kaiken visuaalisen kikkailun keskeltä.

Hickman on yhdysvaltalainen, joka osiltaan selittää The Nightly Newsin nuivan suhtautumisen tiedotusvälineisiin. Monien yhdysvaltalaisten mediatalojen journalismi näyttäytyy ainakin ulkomaiselle katsojalle pahimmillaan räikeiden ylilyöntien sarjana. Tämä antaa Hickmanille ladon seinän kokoisen maalitaulun, johon ampua. Silti hän ei tee kritiikkiään helpoimman mukaan, vaan tarinan taustalta paistaa sivistys ja taustatyö – joskus suoranaiseen rasittavuuteen asti, kun Hickman viljelee tilastoja, lähteitä ja kaavakuvia sarjakuvan sekaan. Samoin yksikään tarinan keskushenkilöistä – terroristiteista, poliitikoista tai toimittajista – ei ole erityisen sympaattinen. Tarinassa ei ole ketään, jota kannustaa.

The Nightly News herättää sekin kysymyksen viestin ja viestintuojan yhteyksistä. Paljonko Hickmanin faktoina esittämistä tiedoista pitää oikeasti paikkaansa? Missä määrin Hickman haluaa vaikuttaa lukijaan? Ja ennen kaikkea, mitä The Nightly News kertoo Hickmanista?

Albumista kertovissa teksteissä on usein analysoitu kokonaisuutta määrittämällä Hickman vihaiseksi. Hickman itse kieltää The Nightly Newsin funktion terapiana ja osittain uskonkin häntä. Vihaisesta taiteesta useimmiten puuttuu todellinen äly, joka taas paistaa The Nightly Newsista. Tämä ei ole punkia, tämä on propagandaa: Hickmanin satiirissa nivoutuvat niin mediakulttuurin evoluution tarkastelu, koulutusjärjestelmän kritiikki kuin analyysi kulttien toiminnastakin. Hickman ei ole vihainen, hän on fiksu.

SUOSITUS: Luettuani The Nightly Newsin jouduin pysähtymään ja ajattelemaan, miten sen lukeminen vaikutti ajatuksiini: olkoon tämä sitten suositus tai varoitus.

Tagit: Image.

INVINCIBLE, ULTIMATE COLLECTION VOL. 1
Robert Kirkman, Cory Walker, Ryan Ottley
Image
400 sivua, värillinen

Ideat ovat yliarvostettuja. Juuri äsken sepittäneeni tiedemiehet ovat tutkineet, että kaikki maailman tarinat jakautuvat noin kahteen arkkityyppiin: toinen on “poika tapaa tytön”, toinen “ninja puukottaa Hitleriä silmään”.

Invincible: Ultimate Collection -kirjan kansi

Hyväkin idea on täysin yhdentekevä, jos toteutus ontuu. Ja hyväkin idea on todennäköisesti vain variaatio vanhasta: juuri keksimäsi idea on luultavasti jo jossain muodossa toteutettu, ja paremmin.

Kaikki saavat ideoita. Mielisairaat saavat varmasti jatkuvasti uusia ideoita, joiden toteuttamisen esteenä on vain hoitohenkilökunnan ahdasmielisyys. Kuitenkin ainoastaan hyvät tekijät saavat tehtyä niillä jotain oikeasti mielenkiintoista. “Minulla on idea” on turha julistus, vähän niin kuin hihkuisi “heräsin juuri yöunien jälkeen” tai “ulostin onnistuneesti”. Ideoilla ei ole väliä, lopputuloksella on.

Ainoastaan harva kirjoittaja pystyy pitämään tarinansa liikkeessä pelkillä ideoillaan. Ilmeisin esimerkki sarjakuvan parissa työskentelevistä ideakirjoittajista on Grant Morrison, mutta hänkin hallitsee sarjakuvan muodon ja rytmin parhaimmillaan mestarillisesti. Hänen ideansa nivoutuvat teemaan ja tarinan kokonaisuuteen.

Yleinen supersankarisarjakuvaan kohdistuva kritiikki moittii genreä ideoiden puutteesta, siitä että se on pohjimmiltaan pysynyt muuttumattomana vuosikymmenet. Tämä on luonnollisesti täyttä hölynpölyä ja vaikka olisikin totta, on lähtökohtaisesti typerää vaatia genreä tai hahmoja uudistumaan. Viihteen viehätysvoima perustuu osin tuttuuteen; siihen, että lukija tietää, mitä on saamassa. Supersankarit pysyvät samankaltaisina, koska yleisö haluaa niin.

Myönnettäköön, että kun ensimmäistä kertaa kuulin INVINCIBLE-sarjakuvasta, ajatukseni oli samansuuntainen: maailma ei tarvitse taas yhtä uutta supersankarisarjakuvaa. Toisaalta olen oikeassa. Ei se tarvitsekaan. Mutta se ei tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä. Jos joku olisi vakuuttanut Langalla-sarjan kirjoittajat siitä, että maailma ei tarvitse uutta poliisisarjaa, kenties paras koskaan tehty TV-sarja olisi jäänyt tekemättä.

Supersankareiden ei tarvitse uudistua toimiakseen. Sadat miljoonat viime vuosien supersankarifilmatisointien katsojat todistavat, että idea supersankareista on yhä kiehtova ja voimakas. Yhtä hyvin voisi esimerkiksi kritisoida Spider-Man-lehteä siitä, että sen pääosassa on edelleen Hämähäkkimies, eikä värejä piereskelevä kääpiö, joka on eläinlääkäri. Joskin Spider-manin viime aikojen numeroita tarkastellessa ei voi olla ajattelematta, että kyseinen uudistus on pian käsillä.

Palatakseni teesiini ideoiden triviaaliudesta: minä, esimerkiksi, sain juuri idean.

Katsokaa, idea! Olen maaginen prinsessa. Nyt anteeksi, minun pitää pyyhkiä.

Invincible-sarjakuvassa ei todennäköisesti ole yhtä ainutta uutta ideaa. Se kertoo nuoresta Markista, joka perii Tom Selleckin ja Teräsmiehen äpärää muistuttavalta isältään supervoimat. Mark käy nuoren sankarin matkan: hän opettelee käyttämään voimiaan, hankkii superliittolaisia, hakkaa pahiksia ja käy ehtiessään koulua. Hämähäkkimies ilman angstia, Teräsmies ilman murskaavan ahdistavaa vastuuntuntoa. Invincible alkaa riemastuttavan lähestyttävänä, kevyenä supersankariviihteenä. Cory Walkerin ja Ryan Ottleyn kuvitus on selkeäviivaista ja funktionaalista. Bill Crabtreen pastellivärit siirtävät Inviciblen maailmaan, joka huokuu eilispäivän supersankarisarjakuvien viattomuutta. Kirkmanin käsikirjoitus on taloudellinen: hän ei juuri käytä selittävää tekstiä vaan pitää tarinan liikkeessä kuvilla ja dialogilla.

Invincible on ilmestynyt vuodesta 2003. Vuonna 2005 ilmestynyt kovakantinen kokoelmakirja kokoaa sarjan 13 ensimmäistä numeroa, jotka esittelevät sarjan status quon ja sitten hajottavat sen. Kirjan puolessavälissä on mainio koukku, jota en paljasta, mutta todettakoon, että vaikka tiesin etukäteen (kiitos Internet, senkin paskiainen) mitä tulee tapahtumaan, onnistui avainkohtaus silti yllättämään.

SUOSITUS: Robert Kirkman on kirjoittanut runsaasti ala-arvoista tai keskinkertaista sarjakuvaa, mutta Invinciblessa on jotain perin ihastuttavaa. Se ei tarjoa yhtään mitään uutta genreen eikä siinä ole oikeastaan mitään omaperäistä. Invincible on läpeensä viihdyttävä yhtä kaikki. Hyvä tarina ei tarvitse uusia ideoita. Se tarvitsee vain vanhoja ideoita, jotka toimivat.

TOINEN SUOSITUS: Vaikka saisitte mielestänne hyvän idean non sequitur -henkiseen vitsiin, ei teidän välttämättä kannata käyttää kahta tuntia opettelemaan kuvankäsittelyä toteuttaaksenne sen.

Tagit: Image.

(Maaliskuu) JUSTICE LEAGUE INTERNATIONAL HC / Keith Giffen & J.M. DeMatteis / Kevin Maguire, Terry Austin & Al Gordon
Giffenin ja DeMatteisin humoristista Justice League Internationalia (joka myöhemmin jakautui JL Europeksi ja JL Americaksi) julkaistiin kakkossarjana Teräsmiehessä vuosina 1989 ja 1990, mutta jostain syystä ei aivan alusta alkaen (lähtien numerosta 10; tämä kirja päättyy numeroon 7), eikä tietenkään loppuun saakka. Koko sarjaa ei ole myöskään julkaistu Yhdysvalloissa kokoelmina, eikä kahta 90-luvun alussa julkaistua kokoelmaakaan ole pidetty saatavilla. Toivottavasti tämä on vain ensimmäinen pitkästä kirjojen sarjasta.

(Maaliskuu) JACK KIRBY’S FOURTH WORLD OMNIBUS VOL. 4 HC / Jack Kirby / Jack Kirby, Mike Royer & Co.
Sarjan viimeinen kirja sisältää alkuperäisten Fourth World -lehtien viimeisten numeroiden lisäksi myös Kirbyn 80-luvulla tekemät päätösosat “Even Gods Must Die” ja “Hunger Dogs”. Aivan arvoistaan lopetusta ei eepos tainnut näistä tarinoista saada, sillä DC hylkäsi Kirbyn alkuperäisen päätöstarinan “On the Road to Armagetto”. Kirbyn alkuperäisiä ideoita ei ilmeisesti sarjakuvamuodossa tulla näkemään, mutta “Hunger Dogsin” kuvituksen osalta on tässä kirjassa pyritty palaamaan Kirbyn alkuperäiseen visioon. Tussaaja Mike Royer on palauttanut alkuperäiseen kokoonsa 24 sivua, joista “Hunger Dogs”-tarina koostui, ennen kuin se päätettiin laajentaa albumikokoon. Käytin tässä sanaa “alkuperäinen” aika monta kertaa, mutta se kertoo varsin hyvin, mistä tässä “Fourth World Omnibus”-julkaisusarjassa oli kyse.

X-FACTOR: MADROX – MULTIPLE CHOICE PREMIERE HC / Peter David / Pablo Raimondi
Itse asiassa missasin tämän varsinaista X-Factor -sarjaa edeltäneen minisarjan kokonaan, mutta X-Factor on osoittautunut niin hyväksi, että tämäkin oli varmasti lukemisen arvoinen. Kyseessä on siis kovakantinen versio aiemmin vain pehmeäkantisena saatavilla olleesta kokoelmasta.

ONSLAUGHT REBORN TPB / Jeph Loeb / Rob Liefeld
Tämä on typerää.

THUNDERBOLTS BY WARREN ELLIS VOL. 1: FAITH IN MONSTERS TPB / Warren Ellis, Paul Jensins & Marc Guggenheim / Mike Deodato, Steve Lieber & Co.
Ellisin osuva uudelleentulkinta Ukonnuolista julkaistiin jo kovakantisena, nyt tulossa pehmeäkantisena.

NEXTWAVE: AGENTS OF H.A.T.E. VOL. 2 – I KICK YOUR FACE TPB / Warren Ellis / Stuart Immonen
Se, ovatko Warren Ellisin vitsit hauskempia kuin potku palleille, riippuu siitä, onko kyse omista palleistasi vai jonkun muun. Immosen särmikäs kuvitus kelpaa kuitenkin korvaukseksi kivusta ja särystä.

AVENGERS WEST COAST: DARKER THAN SCARLET TPB / John Byrne, Roy Thomas & Dann Thomas / John Byrne & Paul Ryan
Kaiken järjen mukaan Marvelin olisi pitänyt julkaista tämä kokoelma VisionQuestin jatkoksi jo pari vuotta sitten, kun Purppuranoidan lasten historia oli ajankohtainen House of M:n takia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka kiinnostavaa tässä teoksessa onkin lähinnä se, kuinka pahasti Byrnen päässä viirasi, kun hän tätä kirjoitti.

(Maaliskuu) ALIENS OMNIBUS VOLUME 3 / Ian Edginton, Peter Milligan & Co. / Will Simpson, Paul Johnson & Co.
Dark Horse lykkää näitä kirjoja nyt vähän turhan tiuhaan tahtiin… tai sitten lukuvauhtini on hidastunut entisestään. Ensimmäisen kokoelman tarinoista suurimman osan olen tietysti lukenut suomennettuina, ja pelkästään sen perusteella veikkaisin, että tämäkin on hankkimisen arvoinen.

(Maaliskuu) CHRONICLES OF CONAN VOLUME 14 / Roy Thomas / John Buscema
Roy Thomasin alkuperäinen putki Conanin käsikirjoittajana päättyy tähän.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

CHRONICLES OF WORMWOOD
Garth Ennis, Jacen Burrows
Avatar Press
144 sivua, värillinen

En ole, lievästi sanottuna, uskonnollinen ihminen. Uskonto on parhaimmillaan harmitonta ajanhukkaa, pahimmillaan ajatusrutto, joka usuttaa ihmisiä käyttäytymään mielipuolisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, jotkut parhaista ystävistäni uskovat näkymättömiin ja kuolemattomiin avaruussupersankareihin, joita kiinnostaa kovasti muinaisen Lähi-Idän politiikka ja seksielämäni. Se ei tee heistä välttämättä huonompia ihmisiä, mutta ei kyllä parempiakaan.

Minulla ei ole koskaan ollut henkilökohtaista suhdetta uskontoon, joten koen aiheen hieman etäiseksi. Vastaavasti minulla ei ole erityistä tarvetta hyökätä uskontoja vastaan. Toista maata on parantunut katolilainen Garth Ennis, jonka pääteos Preacher syntyi miehen rakkaudesta westerneihin ja suoranaisesta katkeruudesta kristinuskoa kohtaan.

CHRONICLES OF WORMWOOD -minisarjassa Ennis palaa uskontoteemojen pariin. Tarinan nimihenkilö on Antikristus, joka työskentelee yhdysvaltalaisen TV-yhtiön tuottajana. Hän hengailee puhuvan jäniksen ja aivovammaiseksi hakatun Jeesuksen toisen tulemisen kanssa baarissa. Wormwood yrittää olla ihmisiksi, mutta päätyy kuitenkin olemaan vähän mulkvisti. Asiaa ei auta Wormwoodin sorkkajalkainen isä, joka yrittää painostaa poikaansa aloittamaan Ilmestyskirjan povaaman maailmanlopun. Wormwoodia ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, joten vihtahousu joutuu keksimään vaihtoehtoisia keinoja apokalypsin aloittamiseen.

Kokonaisuus on totta puhuen koko lailla kauhea sotku. Ennisillä on kaikkein tyhmimmissäkin töissään aina jotain sanottavaa, kuten on nytkin. Tarinassa on muun muassa hyvä tulkinta Jeesuksesta, joka palaa aina uudestaan ihmisten tapettavaksi sekä oivaltava retki tuonpuoleiseen, jossa kaikki saavat ansionsa mukaan – muun muassa itsemurhapommittaja, jonka luvatut 72 neitsyttä ovatkin lauma kirkuvia vauvoja hoidettaviksi. Tarinan ytimenä on kelpo teema vanhempiensa odotusten varjossa elämisestä sekä Preacheristakin tuttu kehotus heittää tuonpuoleiset auktoriteettihahmot romukoppaan ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Näistä aineksista saisi aikaiseksi veikeän satiirin, eikä Ennis petä esimerkiksi kirjoittaessaan elävää dialogia hahmoilleen. Valitettavasti vain Avatar-kustantamo tuntuu olevan tyytyväinen vain saadessaan Ennisin kirjoittamaan heille eikä kukaan ole näemmä toimittanut kokonaisuutta millään tavoin. Tästä johtuen Ennis käyttää joka ikisen mahdollisen tilaisuuden alatyylisten vitsien kertomiseen. Kulli sitä ja perverssi tätä ja tissit ja mulkut ja perseet ja sperma ja Paavi nussimassa nunnia ja vetämässä huumeita. Ennisilla on jonkinlainen kirjoittajan Touretten oireyhtymä, jota hän ei ole tunnu edes yrittäneen hallita. Hän heittää joka ikisen keskenkasvuisen pilan tarinaan, haluten shokeerata pippuroimalla jumalpilkkansa härskeillä heitoilla, mutta onnistuu vain vittu hukuttamaan orgasmi kaikki mulkku ideansa pillu hälyääniin. Anaali ryntäät peppuseksi.

Ennis on tehnyt yhden epäonnistuneimmista käsikirjoituksistaan, mutta se ei silti ole suurin ongelmani Chronicles of Wormwoodin kanssa. Se on kuvittaja Jacen Burrows.

Maailma on täynnä huonoja piirtäjiä, joiden kyvyttömyydelle voi ilkkua. Kuka tahansa näkee, ettei Rob Liefeld osaisi piirtää tiekarttaa oman kotinsa vessaan, saati sitten sommitella sivua. Michael Turnerin persnaamaisille mongoloidi-ihmisille ja heidän otsastaan kasvaville korville voi vastaavasti hihitellä. Mutta Jacen Burrows on aivan omanlaisensa isku vasten kasvoja.

Päällisin puolin hänen töissään ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, jakkarat jakkaroilta ja kuvien perspektiivit ovat jokseenkin kohdillaan. Burrowsilla on kuitenkin yliluonnollinen kyky asetella elementit ruutuihinsa siten, ettei kuvissa ole lainkaan jännitettä. Burrows voi piirtää enkeleitä noutamassa sieluja, näkymiä helvetistä tai maailmanlopun, mutta lopputulos on poikkeuksetta yhtä jännittävä kuin kuvitus budjettiriihestä Läyliäisten kunnantalolla. Burrowsin sivuilla leijuu kuvia ja tekstiä, mutta jotenkin silti ne ovat täysin tyhjiä.

Varoitus: Jacen Burrowsin kuvittama seksikohtaus saattaa aiheuttaa lukijassa pysyvää seksuaalista haluttomuutta

Burrows on mysteeri. Kuinka hän oikein tekee sen? Miten voi olla mahdollista tehdä jokaisesta kuvasta niin kliininen, niin vailla syvyysvaikutelmaa, niin täysin yhdentekevä? Chronicles of Wormwood on kuin jonkinlainen perverssi optinen harha. Burrowsin ansiosta se on sarjakuva, jonka jokaiselta sivulta huokuu tyhjyys, poissaolo. Kuin katsoisi peiliin, mutta ei näkisi itseään. Hyvin eksistantialistista.

SUOSITUS: Viiden pennin Preacher, kuvittajanaan negatiivisen ulottuvuuden Steve Dillon. Välttäkää.

Tagit: Avatar, erektio, Garth Ennis.