Katuoja

Tämä, hyvät naiset ja herrat, on merkkihetki. Yksi suurimmista saavutuksistani. Virstanpylväs, etten sanoisi.

Ensimmäinen hypetykseni Katuojassa.

Mutta myös hypetyksen aihe on virstanpylväs: Ensimmäinen omakustannelehteni. “Hengen ruokaa ja muita tarinoita” kokoaa yksiin kansiin neljä lyhyttä sarjakuvaa, jotka olen tehnyt muutaman viime vuoden aikana. Kaksi niistä tein Kvaakin foorumin sarjakuvahaasteisiin, joten ne ovat olleet, ja ovat edelleen, luettavissa netissä:

Virginie
Kaiken yläpuolella

Ja loput 18 sarjakuvasivua ovat vieläkin parempia, rohkenen väittää. No, ainakin ne ovat uudempia ja näin niiden eteen enemmän vaivaa. Tietenkään ette voi luottaa sanaani, vaan haluatte muodostaa oman mielipiteenne, ja se onnistuu kun tilaatte lehden Zum Teufelista.

EDIT: Saatavilla myös Akateemisesta kirjakaupasta (Helsingin keskusta) ja Good Fellowsista.

Tai jos nyt hetkeksi lakkaan teeskentelemästä, että kaikki tätä lukevat eivät ole tuttujani täältä pääkaupunkiseudulta, voitte ostaa lehden minulta vaikkapa ensi torstaina sarjakuvaväen kahvilatapaamisessa Bulevardin Wayne’s Coffeessa klo 18:sta eteenpäin. Hinta on joka tapauksessa sama, edulliset 5 euroa.

Hypetyksen meininki vähän laantui loppua kohden. Mutta ihan hyvä ensimmäiseksi yritykseksi, vai mitä? Seuraava menee jo paremmin, ihan varmasti.

.

Uusi Sarjainfo on nyt tilaajilla. Kyseessä on luonnollisesti vuoden 2007 neljäs numero, johtuen erilaisista hassunhauskoista kommelluksista. Niistä johtuvat myös Maailmanmatkat-palstan arviot Shazam! ja Spirit-sarjakuvista, jotka on aiemmin julkaistu tällä sivustoilla. Lehdessä on tavallista enemmän kirjoittamiani tekstejä, muun muassa pitkä artikkeli nettisarjakuvakulttuurista nimeltään “Nettisarjakuva – uusi pienlehti?”. Tekstin työnimi oli “Vedä käteen, nettisarjakuva”, mutta lievensin hieman linjaani tekstiä kirjoittaessani. Sen kumppanina on aukeaman mittainen esittely Chris Onstadin Achewoodista, jota pidän kenties parhaana säännöllisesti ilmestyvänä nettisarjakuvana.

Viimeisimmässä Liberossa on julkaistu lyhyt kirjoittamani juttu “Fiktion presidentti”, joka pintapuolisesti raapaisee yhdysvaltalaisen fiktion presidenttikuvaa. Esitän siinä tautologisen kysymyksen: miksi amerikkalaisen viihteen presidentit ovat muuttuneet sankareista roistoiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana? Oikeasta vastauksesta ei saa palkintoa.

Tampere kuplii ensi viikonloppuna järjestyksessä toisen tamperelaisen sarjakuvafestivaalin merkeissä. Lauantaina 19.4 osallistun Mikä mangassa maksaa -paneeliin “Vooningissa” kello 15. Kello 16 esitelmöin supersankarigenren tapahtumasarjakuvakuvista otsikolla Muutoksen illuusio “Werstaassa”. Ja voi saasta, minulla on esitelmä? Pitänee tehdä vähän valmisteluja.

.

KOVA LÄNSI
Matti Hagelberg
Kreegah Bundolo
108 sivua, mustavalkoinen

Kirjoitin hiljattain nostalgiasta ja joudun nyt palaamaan aiheeseen uudestaan. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa epämääräinen kaipuu menneseen ja määrittelemätön tunne siitä, että jokin asia – viihde, elämä, kaikki – oli parempaa aiemmin. Nostalgian ohjaama fanius on jotain, joka sekä leimaa sarjakuvaharrastusta että jota Matti Hagelbergin KOVA LÄNSI käsittelee.

Ihmismielessä on jonkinlainen hirvittävä mekanismi, joka saa sen vastustamaan muutosta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tämä tulee. Kuin olemattoman jumalan sadistisena pilana ihminen kerää erilaista valtaa vanhetessaan, mutta samalla menettää pikku hiljaa kykyään nauttia mistään uudesta. Aivan kuin jonkinlaista henkistä kuona-ainetta kertyisi ihmisen mieleen vuosien saatossa. Ja siten meitä johtavat ja kasvattavat ihmiset, joiden mielestä Kekkonen oli ainoa hyvä presidentti, Metallica oli hyvä ainoastaan, kun he soittivat trash metalia, Trip-mehu oli hyvää vain pyramidinmuotoisissa paketeissa ja painukaa helvettiin minun nurmikoltani, kakarat. Aika ei ainoastaan kultaa muistoja; se myös paskoo nykyhetken päälle.

Sarjakuvaharrastuksessa fanit syntyvät nuorina. Alkaen noin kahdeksanvuotiaasta ja jatkaen teinivuosien läpi, fani rakentaa kuvan siitä, mikä on hyvää sarjakuvaa. Kun nämä skeemat ovat ylhäällä, on fani valmis. Sarjakuvan fani on siitä outo eläin, että hän saattaa fanittaa tekijän lisäksi myös konsepteja. Hän saattaa fanittaa Aku Ankaa tai Tex Willeria tai Ihmenelosia, riippumatta siitä, kuka niitä piirtää tai kirjoittaa. Fanille “fanituksen” kohteen puhdas muoto on se tila, missä se oli fanin ollessa juuri noin kahdeksanvuotias. Ideat kuitenkin muuttuvat, siinä missä ihmisten tulkinnat niistä jämähtävät paikoilleen. Kun konseptia muutetaan vuosien saatossa fanille tunnistamattomaksi samalla, kun nostalgiakuona kerääntyy fanin mieleen, syntyy konflikti.

Tästä Kova länsi kertoo julman terävästi ja hauskasti. Mikko Komu on suomalainen piirtäjä, joka pääsee piirtämään vuosikymmeniä vanhaa, italialaisen Fumante-kustantamon julkaisemaa Calamity Kid -sarjakuvaa. Ensin Komua kiitellään tai lähinnä kritisoidaan kateellisesti, mutta kun Komun Calamity-kaanonia radikaalisti muuttava tarina ilmestyy, saa piirtäjä fanien pyhän vihan päälleen. Hagelbergin yli satasivuinen albumi koostuu lähes kokonaisuudessaan puhuvista päistä, jotka käyvät läpi Calamity Kidin historiaa ja lopuksi sukeltavat voimattomaan nörttiraivoon kommentoidessaan Komun töitä. Komu itse nähdään vain vilaukselta. Syyntakeenton piirtäjä ainoastaan “tykkää piirtämisestä”.

Mikko Komu pilaa Suomen maineen!

Itse pidän fanikulttuuria sarjakuvassa lähinnä välttämättömänä pahana, joka parhaassa tapauksessa antaa alkusysäyksen laaja-alaisemmalle sarjakuvaharrastukselle. Hagelbergin tuomio on asteen tylympi. Hänen karikatyyrinsä Calamity Kid -faneista ovat suorastaan myrkyllisiä. Hän tiivistää julkeasti kärjistäen pakkomielteisen keräily- ja fanikulttuurin sarjaan hikoilevia, läskejä ja häiriintyneitä peräkammarin poikia. Inspiraatiota Hagelberg on hakenut Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta, jossa kaheleimmat harrastajat näyttäytyvätkin puhtaimmassa muodossaan. Paikoin hän laittaa hahmojensa suihin foorumihäiriköiden tekstejä melkeinpä suoraan. Kuvaavaa lienee, että Kovan lännen kaikkein mielipuolisimmat kommentit ovat suoria lainauksia.

Hagelberg on vaihtanut raapetekniikkansa siveltimeen ja nokkelana metsarjakuvallisena kommenttina nostaa itsensä kritiikin yläpuolelle piirtämällä raakaa ja huolittelemattoman oloista jälkeä. Kovan lännen lähikuvat, yksityiskohtien puute ja ruuduista ulos pursuava teksti voidaan kaikki lukea viittauksiksi Mikkon Komun albumissa saamaan kritiikkiin.

Uuden piirostekniikan lisäksi Hagelberg on löytänyt uuden tunteen: vihan. Hänen aikaisemmat B.E.M -sarjakuvansa olivat nerokkaan absurdeja mutta vieraannutettuja, etäisiä. Kova länsi kuitenkin uhkuu suoranaista vihaa. Juuri niin, sarjisfanit: Matti Hagelberg vihaa teitä koko mustasta sydämestään. Ja se tuntuu hyvältä.

SUOSITUS: Kova länsi on nostalgian värittämän fanikulttuurin ansiokas, terapeuttinen ruumiinavaus. Ainoastaan yhdessä Kovan lännen monologeista Hagelberg kompastuu: eräs sarjakuvan tuohtuneista fanikarikatyyreistä valittaa, että Calamity Kidin pitää olla “prikulleen samanlainen kuin vuonna 1976”. Juuri tästä on kysymys haitallisessa nostalgiassa, mutta kukaan siihen sairastunut ei sitä voi ymmärtää. He eivät käsitä, että ei ole enää vuosi 1976.

.