Katuoja

Zack Snyderin WATCHMEN-elokuvan uusi teatteritraileri on katsottavissa Yahoo! Moviesissa. Kuten on tapana, ensimmäinen teaser-traileri antoi lähinnä vaikutelmia elokuvan maailmasta ja hahmoista, ja tämä ensimmäinen varsinainen traileri pohjustaa elokuvan juonen.

Tai oikeastaan kertoo koko elokuvan juonen, jos tietää mitä katsoo. Nykyäänhän trailerit usein paljastavat liikaa elokuvan juonesta, jopa loppuratkaisun. Tässäkin trailerissa näkyy otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta, mutta katsoja, joka ei ole jo valmiiksi perehtynyt Watchmenin juoneen, ei voi mitenkään tietää, että se on otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta. Tosin tässä tapauksessa kyseessä on pienoinen spoileri juoneen perehtyneillekin.

SPOILERIVAROITUS!

Trailerissa näkyy, kuinka New York tuhoutuu: Keskusräjähdyksen ympärillä Doc Manhattanin energiasormenjälki, vaakasuunnassa laajeneva sininen energiarengas, leikkaa pilvenpiirtäjien halki. Snyder itse asiassa paljasti tämän jo Dark Horizonsin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin jättiläiskalmarin puuttumisesta elokuvan koenäytännöissä. Snyderin mukaan kalmaria ei ollut missään vaiheessa mukana hänen käyttämissään käsikirjoitusversioissa.

Snyder luonnehtii löytämäänsä ratkaisua kalmariongelmaan elegantiksi, ja olen taipuvainen allekirjoittamaan tämän kannan. Doc Manhattanin maineen mustaaminen oli koko ajan osa Ozymandiaksen suunnitelmaa. Watchmenin maailma oli ydinsodan partaalla suurelta osin juuri sen takia, että Manhattanin läsnäolo amerikkalaisten puolella oli poistanut meidän maailmamme tunteman kauhun tasapainon. Jos Manhattan kääntyisi amerikkalaisia vastaan tuhoamalla New Yorkin, sillä voisi olla sama vaikutus ihmiskuntaan kuin ulkoavaruuden telepaattisten jättiläiskalmarien hyökkäyksellä, lukuunottamatta niitä pelonsekaisia hysteerisiä naurunpyrskähdyksiä.

Tietenkin Watchmenin kaltaisessa teoksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja heti kun yhtä asiaa muuttaa, pitää alkaa miettimään sen seurauksia. Olisiko ihmiskunnan yhdistyminen Manhattania vastaan luonnollinen ensireaktio? Mitä jos Neuvostoliitto ottaisikin Manhattanin hyökkäyksen merkkinä siitä, että hän on tajunnut kommunistisen ideologian olevan se oikea ratkaisu, ja Neuvostoliitto käyttäisi tilannetta hyväkseen tuhotakseen koko Yhdysvallat? Mieleeni tulee heti yksi ilmeinen ratkaisu ongelmaan – Snyderin pitää vain tehdä vielä toinen iso muutos Ozymandiaksen suunnitelmaan – mutta ei ole minun asiani esittää ehdotuksia asian korjaamiseksi. Se on Snyderin elokuva, katsotaan mitä hän tekee sen kanssa.

SPOILERIVAROITUS POIS PÄÄLTÄ!

On kuitenkin hassua huomata, että olen niin innoissani Snyderin Watchmenistä siitä huolimatta, että näen helposti monia asioita, jotka hän on selvästi tehnyt väärin: sarjakuvassa ei ole Watchmen-nimistä supersankarijoukkuetta, Watchmen-graffitia ei pitäisi ikinä näyttää kokonaisuudessaan, Sally Jupiterilla on vääränlainen kampaus…

Ehkä näkyvin muutos, sellainen joka selvästi sanoo että tämä on Zack Snyderin elokuva eikä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuva siirrettynä orjallisesti selluloidille (ikään kuin sellainen olisi mahdollista), on hidastuksien toistuva käyttö. Gibbonsin sarjakuvallinen tyyli Watchmenissä oli hyvin pelkistetty. Gibbons ei käyttänyt lainkaan liikettä korostavia sarjakuvallisia tehokeinoja kuten vauhtiviivoja, yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Kun Ozymandias sieppaa luodin ilmasta.

Saman vaikutuksen aikaansaamiseksi tuossa kohtauksessa Snyderin olisi pitänyt välttää hidastuksia kaikkialla muualla elokuvassa. Mutta 300:n jälkeen hidastukset – ja erityisesti liukuva siirtyminen normaalinopeuden ja hidastuksen välillä yhden otoksen aikana – ovat yksi Snyderin tunnistettavimmista tyylikeinoista. Ja hän haluaa korostaa elokuvan tappelukohtauksissa hahmojen yli-inhimillisiä kykyjä. Ja hän haluaa näyttää Koomikon kuolemaan johtavan tappelun kokonaisuudessaan elokuvan alussa, ja tehdä sen spektaakkelimaisesti. Ja se on hänen elokuvansa.

Vielä yksi asia uudessa trailerissa iski minuun kovaa: Musen kappaleen “Take a Bow” käyttö. Kyseessä on albumin “Black Holes and Revelations” avausraita, ja se tuo esiin hyvin väkevästi albumissa esiintyviä teemoja, jotka on luettavissa suoraan sen nimestäkin: Maailmanloppu, tiede ja taikausko. Scifistiseltä kuulostavat syntikka-kitarasaundit yhdistyvät hillittömiin julistuksiin noituudesta, rikoksista maailmaa vastaan ja palamisesta helvetissä syntien takia. Se resonoi loistavasti Watchmenin kuvaston kanssa: Ydintuhon uhka, Ozymandias maailman valloittajana, Doc Manhattan tieteen kautta lihaksi tulleena Jumalana, Rorschachin jyrkän mustavalkoiset tuomion julistukset.

Itse elokuvassa “Take a Bow” ei varmaankaan tule esiintymään – paitsi ehkä lopputekstien aikana – kuten ei myöskään teaser-trailerissa erinomaisesti käytetty Smashing Pumpkinsin “The Beginning is the End is the Beginning”, koska ne eivät sovi tarinan aikajanalle. Trailerien on kuitenkin tarkoitus saada yleisö kiinnostumaan elokuvasta, ja Snyder on todella hyvin käyttänyt niissä nyky-yleisöön vetoavaa, mutta aiheeseen sopivaa musiikkia. Snyder selvästi tietää mitä tekee.

Tagit: elokuva.

Telegraph.co.uk:n mukaan yksi 50 asiasta, joita emme ehkä tiedä Barack Obamasta, USA:n tulevasta presidentistä, on se että hän keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -sarjakuvia. Lisäksi Obamalla on yhteyksiä myös maailman suurimpaan supersankariin, ja tätä kommentoin Teräsmies elää -blogissa.

Obaman presidenttikaudelta ei tule haasteita puuttumaan: Yhdysvaltain kansainvälisen maineen korjaaminen, oikeusvaltion periaatteiden palauttaminen, talouden pelastaminen – mutta olisiko Obamasta myös amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden pelastajaksi? Bladesta alkanut Hollywoodin supersankaribuumi on kestänyt jo vuosikymmenen, eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta sarjakuvien myynnissä ei ole näkynyt elokuvateatterien lipputuloihin verrattavaa räjähdystä.

Jos kuitenkin tieto leviää, että presidentti Obama on sarjakuvakeräilijä, seuraukset voivat olla huomattavat. Legendan mukaanhan James Bondit muuttuivat vain yhdestä kioskikirjasarjasta muiden joukossa bestsellereiksi, kun kansan suuresti ihailema presidentti John F. Kennedy mainitsi, että Bondit olivat hänen suosikkilukemistoaan. Presidenteillä uskotaan olevan hätkähdyttävä kyky vaikuttaa trendeihin: Kennedyn kerrotaan aiheuttaneen romahduksen hattujen myynnissä esiinnyttyään virkaanastujaisissaan pää paljaana. Enkä yhtään ihmettelisi, jos joku sanoisi että ennen Kennedyä miehillä ei ollut tapana pettää vaimojaan kurvikkaiden blondien kanssa. En tietenkään uskoisi sitä, mutta en yhtään ihmettelisi jos joku yrittäisi väittää niin.

Mutta palatakseni aiheeseen… joudun turvautumaan tyhjänpäiväiseen pop-psykologiaan, koska yhden rivin sarjakuvauutisesta ei saa paljon järkevää sanottavaa.

Ei ole mikään ihme, että Barack Obama pitää Hämähäkkimiehestä. Hän on tietenkin sisäistänyt Hämähäkkimiehen moton: suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Kuten Peter Parker, jonka vanhemmat kuolivat kun hän oli vasta pikkupoika, Obama ei juurikaan tuntenut oikeaa isäänsä (Obaman vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias, minkä jälkeen hän tapasi isänsä vain kerran ennen tämän kuolemaa auto-onnettomuudessa). Osan nuoruudestaan Obama eli isovanhempiensa huostassa, ja he olivat vanhoja, ihan niin kuin Ben ja May Parker.

Ööh.

Hämähäkkimiehessä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että toisin kuin muut ykkösrivin supersankarit Teräsmies, Batman ja Ihmenainen, hän on täysin supersankariasunsa peitossa. Hämähäkkimiehellä ei ole ihonväriä, joten tummaihoisen lukijan on saattanut olla helpompi samaistua häneen kuin muihin, silmiinpistävästi valkonaamaisiin supersankareihin. Paul Jenkins itse asiassa kirjoitti joitain vuosia sitten tämän ajatuksen ympärille tarinan (Hämähäkkimies 8/2002).

Conan ehkä vetoaa Obamaan toisella tavalla. Supersankareita yleensä pidetään keskenkasvuisten voimafantasioina, mutta kuten Hämähäkkimiehen esimerkki osoittaa, tärkeä supersankarien piirre on sitoutuminen yhteisen hyvän palvelemiseen. Supersankareissa on pitkälti kyse rajoituksista, itsensä kieltämisestä. Kimmerian Conan on sen sijaan individualisti ja hedonisti.

Tämä ei tarkoita, että Conan olisi moraaliton. Hän noudattaa omaa säännöstöään, ja hänen silmissään niin sanottu sivistys näyttäytyy usein tekopyhänä ja korruptoituneena. Obama on kirjoittanut muistelmateoksessaan Dreams From My Father, kuinka hän huomasi nuorena pystyvänsä tulemaan helposti toimeen valkoisten maailmassa olemalla vain kohtelias ja rauhallinen. Ihmiset olivat helpottuneita tavatessaan hyväkäytöksisen nuoren mustan miehen, joka ei vaikuttanut jatkuvasti vihaiselta. Mutta nuorella mustalla miehellä olisi ollut paljonkin syitä olla vihainen tuolloin, varmasti vielä nykyäänkin. Conan on Obamalle se polku, jota hän ei valinnut.

Tagit: Barack Obama, Conan, Spider-Man.

Sarjakuvafanit voivat olla… no, fanaattisia. Omiin suosikkisarjakuviin ja suosikkihahmoihin muodostetaan voimakkaita tunnesiteitä. Usein tämä tapahtuu lapsuudessa, ja vartuttuaan nämä sarjakuvafanit saattavat tuntea hyvin elävästi jonkinlaisen paluun elämänsä onnellisimpiin aikoihin lukiessaan uudestaan vanhoja suosikkitarinoitaan. Joskus tätä samaa kokemusta yritetään löytää uudessa muodossa samojen hahmojen uusista seikkailuista, jotka on kirjoitettu erityisesti näitä lapsuuden ja aikuisuuden välille ansaan jääneitä sarjakuvan suurkuluttajia silmälläpitäen.

Ja joskus tämä etsintä muuttuu katkeraksi. Kun uudet tarinat tavalla tai toisella pettävät odotukset, se koetaan suorastaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Se on kolikon toinen puoli. Sarjakuvantekijät, jotka ottavat tähtäimeensä pitkäaikaiset sarjakuvafanit, joutuvat hyväksymään näiden negatiivisten seurausten väistämättömyyden.

Mutta on olemassa vieläkin äärimmäisempi faniuden muoto. Jotkut sarjakuvanharrastajat ovat valmiita omistamaan suunnattoman paljon aikaa selvittääkseen juurta jaksaen ihailemiensa sarjakuvateosten taustat ja viittaukset. Tätä ei kuitenkaan voi pitää hukkaan heitettynä aikana, koska sillä on konkreettinen lopputulos: Dokumentaatio siitä, että tämä fanille niin tärkeä teos todellakin on kaiken sitä kohtaan tunnetun kiintymyksen arvoinen. Kaikkien on pakko myöntää omin silmin sen nähdessään, kuinka valtavasti teoksen luominen on vaatinut tietämystä, omistautumista ja kykyä syntetisoida eri tieteen- ja taiteenlajeista peräisin olevaa informaatiota.

Ja tämän vuoksi, pitemmittä puheitta, tarjoan teille annotaatiot Matti Hagelbergin kehuttuun ja kohuttuun sarjakuvakirjaan KOVA LÄNSI.

Vasemmalla on teksti Kovasta lännestä. Merkintä 1.2 tarkoittaa nimetyn luvun ensimmäisen sivun toista ruutua. Oikealla on lähdeteksti Kvaakin keskustelufoorumilta. Lähdetekstin kirjoittajan nimi on linkki viestiin, josta teksti on peräisin.

.

LORDI 3: VERENSININEN
Arktinen Banaani
Mr Lordi, Mr Hiltunen, Mr Kivelä, Mr Ratia, Jouko Nuora
48 sivua, värillinen

Lordi-elokuva Dark Floorsin loppukohtaus on sama kuin alkukohtaus, yhtä pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta: Sairaalassa tutkimuksissa ollut Sarah-tyttö vaatii pakkomielteisesti väriliitua. Elokuvan alussa väriliitu on punainen, mutta lopussa se on selittämättömästi muuttunut siniseksi.

Ehkä tämä selittää sen, miksi uuden Lordi-albumin nimi on oksymoroonilta vaikuttava VERENSININEN. Tai ehkä se on viittaus aristokraattien veren väitettyyn ominaisväriin. Tai molukkirapuihin, joiden veri todellakin on sinistä. Tai ehkä sen on vain tarkoitus kuulostaa siistiltä. Albumin sinisävyinen kansikuva ainakin näyttää siistiltä, ja se on itse asiassa sarjan ensimmäinen kansi, joka ei anna tuotteelle kotikutoisuuden vaikutelmaa.

Verensininen on kahta edellistä Lordi-albumia ohuempi ja monen vaihtelevanpituisen tarinan sijasta se sisältää vain kaksi pitkää tarinaa. Ne ovat kuitenkin molemmat omalla tavallaan hyvin onnistuneita. Tämä on ensimmäinen Lordi-albumi, jota voisi sanoa tasaisen laadukkaaksi, ja tuotteena se saattaa Lordi-elokuvan häpeään. Kuten Dark Floorsissa, tämän albumin tarinoissa liitetään Lordi-hahmot klassisen eli kliseisen oloisiin kauhutarinoihin. Teknisinä suorituksina Lordi-sarjakuvat eivät ehkä tavoita Dark Floorsin sliipattua jälkeä, mutta ne ovat ehdottomasti kiinnostavampia, koska niissä hirviöillä on oikeasti keskeiset roolit tarinoissa ja jopa omat persoonallisuutensa – tässä vaiheessa on jo selvää, että Lordi ei ole Lordi, jos hän ei puhu lapin murteella.

Mattipekka Ratian ideaan perustuva, Sami Kivelän toteuttama “Metsästys” alkaa jonkinlaisena dystopiseen lähitulevaisuuteen sijoittuvana moraalinäytelmänä, mutta tarinan varsinainen ydin on Lordin ja toisen demonisen olennon Diablon välienselvittelyssä, joka edellyttää muutaman Lordin vanhan liittolaisen tuomista mukaan taisteluun (kyseessä ovat itse asiassa bändin entiset jäsenet Enary, Magnum ja Kalma). Tilaa ei tunnu olevan aivan riittävästi tarinan minkään elementin kunnolliseen käsittelyyn, mutta Kivelän pätevän kuvituksen ansiosta fiilis on tarinassa kohdallaan. Suurin ongelma oikeastaan on se, että Diablo on hahmona varsin mielikuvituksettoman näköinen punainen pirulainen, mikä on muiden Lordi-hirviöiden rinnalla pettymys.

Petri Hiltusen käsikirjoittama ja Jouko Nuoran piirtämä jälkimmäinen tarina sen sijaan on nappisuoritus. Kun Lordi-hirviöt hyökkäävät Suomen armeijan salaiseen tukikohtaan, tuloksena on verikekkerit, joista tulee kovasti mieleen Peter Jacksonin vanhempi kauhuhuumorituotanto. Nuoran kuvitus osoittaa sen, mitä Ratia aiemmin yritti, mutta ei pystynyt omalla suorituksellaan tavoittamaan: Kauhusarjakuvan ei tarvitse olla piirrosyyliltään tiukan realistista. Nuoran hahmoissa on rempseyttä, joka pelaa hyvin yhteen hillittömän tarinan kanssa. Jos täydellisyydestä jää jotain puuttumaan, niin tasaiset väripinnat eivät selvästikään tee valon ja varjon hahmottelusta omaa osaansa, jonka Nuoran tussaustyyli sille jättää. Viivankäyttö on kuitenkin itsessään niin rikasta, että lopputulos on varsin toimiva.

SUOSITUS: Paitsi Lordi-fanien, myös kaikkien kauhusarjakuvan ja suomalaisen valtavirtasarjakuvan ystävien on syytä lukea tämä albumi.

.

DARK FLOORS: THE LORDI MOTION PICTURE
Ohjaus Pete Riski
Käsikirjoitus Pekka Lehtosaari Mr. Lordin ja Pete Riskin ideaan pohjautuen
Pääosissa Skye Bennett, Noah Huntley, Dominique McElligott ja Lordi-bändin jäsenet
Elokuva

Ostin tämän DVD:n marketin alelaarista. Valmistelen tällä huomista Lordi: Verensininen -albumin arvostelusuoritusta. Minulla ei aiemmin ollut mitään erityistä aietta nähdä tätä elokuvaa, koska en ole kuullut siitä yhtään mitään hyvää. Olen kyllä Lordi-sarjakuvien ystävä, mutta se ei ole saanut minua kiinnostumaan erityisesti myöskään Lordin musiikista, joka käsittääkseni on kuitenkin Lordin pääasiallinen toimiala. Mutta musiikin parissa Lordi on todistetusti saanut aikaan ainakin yhden tarttuvan kertosäkeen, kun taas elokuvallisesti… No, videokannethan on keksitty juuri tätä varten. Mitä syitä mahtaisi olla nähdä DARK FLOORS?

Ellei sitten alennuta vain keksimään kehuja omasta päästä, mairittelevia kansitekstejä voi aina kehitellä siteeraamalla valikoivasti. Tällöin vain se, mitä jätetään sanomatta, puhuu paljon enemmän kuin se, mitä sanotaan.

“Definitely recommended. The effects are all excellent.”
Twitchfilm

Efektit ovat erinomaiset. Tarina, ohjaus, näyttelijäsuoritukset – mihin nyt elokuvissa yleensä voitaisiin kiinnittää huomiota – ne eivät ole mainitsemisen arvoisia. Tämä sitaatti on hyvin osuvasti valittu.

Dark Floorsin on tarkoitus kai olla kauhuelokuva. Ensimmäinen mieleeni tullut vertailukohta on William Friedkinin Manaaja, joka sattumoisin esitettiin televisiossa pyhäinmiesten päivän aattona. Myöskin Manaajassa keskeinen hahmo on tyttö, jolla on mystisiä vaivoja, joita ei onnistuta parantamaan lääketieteellisesti. Manaaja on hyvä kauhuelokuva, vaikka monet sanovatkin, että siinä ei ole mitään pelottavaa. Manaaja ei pysty pelottamaan katsojaa, jos hän ei salli sitä. Se ei säikyttele. Siinä ei käytetä tätä hienostunutta elokuvallista katsojien tunnetilan manipulointimenetelmää: BÖÖ!

Siinä missä Manaaja vie katsojan vähitellen tuntemastamme todellisuudesta painajaismaiseen demonisen ja jumalaisen voiman yhteenottoon, Dark Floors tapahtuu alusta alkaen jossain toisessa todellisuudessa. Kamerakulmat ja värit ovat hyvin tyyliteltyjä ja näyttelijäsuoritukset ovat jotain hieman muuta kuin arkitodellisuuteen ankkuroituja. Myöskään mitään luonnollista todellisuutta pohjustavia ulkokuvia ei ole, vaan yhtä poikkeusta – jonka tarkoitus on havainnollistaa yhtä elokuvan keskeistä yliluonnollista ideaa – koko elokuvan ajan pysytään visusti sairaalan seinien sisällä. Elokuvan edetessä ympäristössä tapahtuu selvää rappeutumista ja synkistymistä, mutta fantasiamaailmassa ollaan heti alkutekstien jälkeen. Katsojaa ei kuljeteta minnekään, hänet vain pudotetaan sinne.

Tähän on tosin juonellinen perustekin. Tarinan aikajana on ikään kuin rutistettu kasaan: Hahmot vuorovaikuttavat itsensä kanssa eri ajan hetkillä ja kaikki alkaa siitä mihin se päättyy. Konseptia on kuitenkin hyödynnetty heikosti. Aikaparadoksit ovat tietenkin vaikeita, ellei mahdottomia kirjoittaa. Kun hahmon toimet tulevaisuudessa vaikuttavat häneen itseensä menneisyydessä, pitäisi syntyä eräänlainen takaisinkytkentäsilmukka. Miten informaatio virtaa tällaisessa tapauksessa? Helppo vastaus on tietenkin se, että se ei virtaa. Hahmot voivat kuulla sairaalan sisäpuhelimen kautta toisesta ajan hetkestä peräisin olevat omat äänensä – mutta eivät tunnista niitä. He näkevät turvakameran kautta omat kuvajaisensa toisessa ajan hetkessä – mutta eivät tunnista niitä. Aikaparadoksia ei oteta kerronnallisena haasteena, vaan ainoastaan keinona näyttää että hahmoille on tapahtumassa jotain outoa, jota he eivät ymmärrä.

Samaa kaavaa ei tietenkään voi toistaa loputtomiin, joten ennen pitkää sairaanhoitajahahmo – mikä hänen nimensä nyt olikaan – oivaltaa ongelman luonteen. Hän vaikuttaa muutenkin paljon nokkelammalta kuin muut elokuvan hahmot. Kun päähenkilöt ovat harhailleet 20 minuutin ajan täysin autiolta vaikuttavassa sairaalassa, hoitsu kysyy toisilta, miksei heitä lainkaan ihmetytä se, missä kaikki muut ihmiset ovat. Tiedät, että käsikirjoituksessasi on jotain vikaa, kun hahmosi alkavat spontaanisti kyseenalaistamaan sen typeryyttä.

Loppujen lopuksihan kyse on vain siitä, että Lordi-bändin hirviöt tappavat yksi kerrallaan päähenkilöt. Perinteisesti kauhuelokuvissa yritetään jotenkin antaa hahmoille taustatarinaa ja persoonallisuutta, jotta heidän kuolemansa merkitsisi katsojalle jotain – tai ehkä vain siksi, että olisi vaikeampi arvata, kenen puolesta katsojan on tarkoitus olla onnellinen, kun hän onnistuu selviytymään koettelemuksesta hengissä. Dark Floorsin tekijät ovat katsoneet tämän kaiken täysin tarpeettomaksi. Tärkeintähän ovat loppujen lopuksi ne efektit.

SUOSITUS: Eivät ne efektitkään nyt niin hyviä olleet.

Tagit: elokuva.

BATMAN: THE DARK JOKER – THE WILD
DC Comics
Doug Moench, Kelley Jones, John Beatty, Les Dorscheid
100 sivua, värillinen

Ostin tämän viime lauantain sarjakuvakirpputorilta Sarjakuvakeskuksella, ja sen myynyt Kantti Mainio (nimi muutettu syyllisen suojelemiseksi) sanoi, että viittä euroa enempää ei sellaiselle voinut laittaa hinnaksi. Osoittautui, että siinä oli jotakuinkin viisi euroa liikaa.

Totta puhuen vika oli täysin omani. En lainkaan yrittänyt tutkia, mistä teoksessa oikeastaan on kyse. Ajattelin, että Kelley Jonesin kuvitus oli riittävä syy ostaa se. Jonesilla on hyvin omaperäinen, anatomisesti epäkorrekti (jos epäkorrektilla tarkoitetaan “täysin päin hevon hattua”) mutta kaikessa groteskiudessaan kiehtova piirrostyyli. Hänen ja Moenchin Batman vastaan Dracula -trilogiansa on yksi DC:n Elseworlds-linjan helmistä.

DARK JOKER – THE WILD edustaa sitä linjan toista päätä. Sitä, joka on vedetty viemäriputken kautta ulos. DC on itse asiassa jo käytännössä lakkauttanut Elseworlds-linjan, mikä on vain hyvä asia, jos se estää tällaisten typeryyksien tehtailun. The Wild on täysin tyhjänpäiväinen fantasiatarina, johon on lätkäisty päälle pinnallisia viittauksia Batman-sarjakuviin, ja jota on markkinoitu Elseworlds-leimalla varustettuna pahaa-aavistamattomille kuluttajille, jotka luulevat sen sisältävän muiden Elseworlds-nimikkeiden tavoin jonkin mielikuvituksekkaan variaation tuttujen DC-sankarien maailmasta.

The Dark Joker on paha velho, joka haluaa valloittaa taianomaisen valtakunnan nimeltä The Wild. Hän sattuu myös näyttämään Batman-sarjakuvien Jokerilta, joka ilmeisesti kuitenkin on kaikessa murhanhimoisessa mielipuolisuudessaan verrattain valoisa hahmo, joten tämän hahmon nimeen on lisätty adjektiivi dark, koska hän on niinku tosi synkkä ja kauhea.

Synkän Jokerin veriviholliset ovat The Wildia suojelevat jumalat Majister ja Lilandra, jotka Synkkä Jokeri tappaa tarinan alussa. Heidän poikansa kuitenkin jää eloon, ja hänestä varttuu demoninen Lepakkomies. Lepakkomies elää pedon lailla metsissä, kunnes hänen kauan kadoksissa ollut sisarensa Saressa saapuu opettamaan hänet ihmiseksi ja Synkän Jokerin vastustajaksi. Ja Saressa muuten kykenee muuttumaan – ilman mitään erityistä syytä tarinan kannalta – suureksi mustaksi kissaksi.

Tarinassa ei ole mitään syvällisempää yhteyttä Batman-sarjakuviin. Jokerin ja Batmanin erityinen suhde, joka esimerkiksi Yön Ritari -elokuvassa kuvattiin niin oivasti, ei ole mitenkään nähtävissä The Wildissa. Synkkä Jokeri on vain pahis, joka Lepakkomiehen pitää tappaa, ja maailma pelastuu. On vaikea käsittää, miten Doug Moench, joka on uransa aikana ehtinyt kirjoittaa Batman-sarjiksen jos toisenkin, on kyennyt kirjoittamaan tällaista Batmanin nimeä halvasti hyväksikäyttävää soopaa.

Mutta minähän ostin kuitenkin tämän kirjan vain Kelley Jonesin kuvituksen takia, joten minulla ei tavallaan olisi mitään oikeutta valittaa, ellei kuvituskin heikkenisi pahemman kerran loppua kohden. Tarina ei selvästikään ole inspiroinut Jonesia, tai sitten hänelle on vain tullut kauhea kiire. Se graafinen hienostuneisuus, joka saa hänen vääristyneet hahmonsa näyttämään kiinnostavilta, karisee joissain ruuduissa täysin, ja jälki näyttää vain kertakaikkisen epäpätevältä.

SUOSITUS: Pitäisi oikeastaan sanoa varoitus. Elseworlds-leima ei todellakaan ole mikään laadun tae. Pysykää kaukana.

Tagit: DC.

WALL•E
Ohjaus Andrew Stanton
Käsikirjoitus Andrew Stanton, Pete Docter, Jim Reardon
Pääosissa Ben Burttin tietokone, Elissa Knight, MacInTalk
Elokuva

Tuli viivyteltyä tämän kanssa turhankin kauan, mutta kokemus oli odotuksen arvoinen.

En ole ihan varma mistä se tuli, mutta olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että WALL•E:n sanoma ei olisi minulle täysin mieluinen. Ehkä se johtui siitä, että WALL•E varoittaa meitä oman elinympäristömme tuhoamisesta. Tämä ei ole minulle ongelmallinen sanoma, mutta se tietenkin sai amerikkalaisen oikeiston hysterian valtaan jo kauan ennen kuin kukaan oli vielä elokuvaa nähnytkään. Epäilemättä olin tämän seurauksena lukenut Internetistä, että WALL•E on kapitalismin vastainen elokuva, materialismin vastainen, länsimäisen elämäntavan vastainen ja – mikä pahinta – teknologian vastainen.

Ei nyt keskitytä turhaan siihen, miten ihmeessä tietokoneanimaation terävintä kärkeä edustava elokuva voisi olla teknologian vastainen. Olin joka tapauksessa varautunut siihen, että WALL•E voisi edustaa maailmankatsomusta, jota en itse täysin allekirjoittaisi. Pixarin aiemmassa hittielokuvassa Ihmeperheessä oli nähtävissä aineksia Ayn Randin objektivismista, mutta se ei ollut vahingoksi elokuvalle, vaikka en Randin johtopäätöksistä juuri välitäkään. Hyvin tehdyssä elokuvassa maailmankuva on erottamaton osa tarinaa, ja jos tarina on vakuuttava, katsoja omaksuu sen maailmankuvan, ainakin katsomiskokemuksen ajaksi. Ja Pixarin elokuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittaneet, että studion käsikirjoittajat ovat ensiluokkaisia tarinankertojia.

Mutta WALL•E:n tapauksessa minun ei tarvinnut edes ottaa tällaista huomioon. Se sopi täydellisesti kaltaiselleni teknokraatille. On totta, että elokuvan alkaessa Maapallo on täyttynyt romusta, jota päähenkilö Wall•E puristaa kuutioiksi ja kasaa pilvenpiirtäjämäisiksi pinoiksi. Materialismin vastainen – todetaan syylliseksi. Ihmiset ovat joutuneet jättämään planeetan, ja kun myöhemmin elokuvassa Wall•E päätyy ihmisten keskuuteen, lajiamme ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Olemme lihavia, laiskoja ja tyhmiä. Länsimaisen elämäntavan vastainen – todetaan syylliseksi. Mutta yksi käänteentekevistä kohdista on se, kun erään päähenkilön valtaa kyltymätön tiedonjano. Ja uskon puhuvani kaikkien tieteenpalvojien puolesta sanoessani, että siinä oli mielestäni hyvin tärkeä sanoma. Jos olisimme uteliaampia, olisimme myös vähemmän lihavia, laiskoja ja tyhmiä.

Toinen elokuvan tärkeistä teemoista on Wall•E:n rakastuminen Maapalloa tutkimaan tulleeseen luotainrobotti Eve:en. Ennen Eve:n tapaamista Wall•E:n päivät täyttyvät romun kasaamisesta, hyödyttömän roinan keräilystä ja Hello Dolly -elokuvan katselusta. Tuo elämäntapa tuntuu hyvin tutulta kirjoittaessani tätä sarjakuvia ja DVD-levyjä täynnä olevien hyllyjen ympäröimänä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että nörtin pitäisi hankkia oikea elämä. Wall•E on kuitenkin robotti. Hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista elämää, ainoastaan ohjelma. Mutta koska jotain on mennyt vikaan, hänellä on oikkuja, hänellä on persoonallisuus. Vain siksi, että Wall•E on se, kuka hän on, hän kykenee rakastumaan Eve:en. Tai ainakin niin tämä nörtti haluaa uskotella itselleen.

Ennen kaikkea WALL•E on kuitenkin loistavaa elokuvataidetta. Pixarin edellinen, Ratatouille, oli virheetön koko perheen viihde-elokuva, mutta WALL•E:en verrattuna se oli suorastaan kunnianhimoton. WALL•E:n ensimmäisen 40 minuutin aikana mukana ei ole ihmishahmoja lainkaan, lukuunottamatta videoruutuja jotka taustoittavat Maa-planeetan tilannetta. Päähenkilöt Wall•E ja Eve kommunikoivat koko elokuvan ajan ainoastaan yhden sanan repliikeillä (joista Eve:n tapauksessa valtaosa on “Wall•E!”). Tarinankerronta on pelkistettyä ja vahvasti kuvallista, ja ne kuvat ovat sitäkin väkevämpiä. Wall•E:n avaruusmatka pois Maasta, alkaen uskomattoman eläväisesti kumpuilevasta rakettimoottorin savuvanasta, sisältää kauneimmat näkymät mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt.

SUOSITUS: Käykää nyt hyvänen aika katsomassa se.

Tagit: elokuva.

KAPTEENI KUOLIO JA SUOMEN SALAINEN KUNINGAS
P.A. Manninen
Zum Teufel Kustannus
ISBN 978-952-5754-01-8
160 sivua

Sarjakuvaneuvos ja -tohtori P.A. Mannisen esikoisromaani kiteytyy tehokkaasti takakansisitaatissa, jossa Kapteeni Kuolio kommentoi Punaisen Ristin kirpputoria:

– Myyjillä ei välttämättä ole ammattitaitoa niin paljon, että he pystyisivät esimerkiksi erottamaan maagikon skitsofreenikosta…

Ne resuiset, hieman haiskahtavat ja omituisesti höpöttelevät hahmot, joita voi kirpputoreilla nähdä haalimassa pakkomielteenomaisesti muille merkityksemättömältä vaikuttavaa tavaraa, saattavat hyvinkin avohoitoon siirrettyjä skitsofreenikkoja. Tai ehkä he ovat Kapteeni Kuolio ja hänen tohtori Watsoninsa Kapteeni Kökkö.

Totta puhuen kaiken, mitä tiedän skitsofreniasta, olen oppinut elokuvista ja televisiodraamoista. Jos nyt oletetaan, että Kaunis mieli oli lääketieteellisesti tarkka elokuva, Kapteeni Kuoliota ja skitsofreenikkoja yhdistävä piirre on ylikorostunut taipumus nähdä säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä toisiinsa liittymättömissä asioissa. Ainoastaan John Forbes Nashille se on antanut Nobelin palkinnon arvoisen matemaattisen intuition; useimmille se aiheuttaa vain vaikeuksia erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Kapteeni Kuolio kuitenkin pystyy sen ansiosta estämään valkoista aukkoa tuhoamasta Tamperetta.

Valkoinen aukko edustaa tarinassa varsin tyylipuhdasta MacGuffinia: Se laittaa tapahtumat liikkelle, mutta sillä ei ole oikein mitään temaattista merkitystä. Seikkailu alkaa hieman latteasti, kun Kuolio ja Kökkö matkustavat maanalaiseen Tampereeseen tapaamaan Pyynikin Ukkoa, peikkoa joka antaa heille seuraavan vihjeen ongelman ratkomiseen. Peikkomaisen jupinan ihmisten syömisestä ohessa Ukko toteaa, että pahan alkulähde on Eteläpuistossa, ja sankarien matka jatkuu. Kiinnostavaksi juonikuponkien lunastaminen käy vasta siinä vaiheessa, kun tehtävänä on hankkia Marsiin jotenkin liittyviä tavaroita Tampereen kirpputoreilta. Burroughsin “Marsin sotavaltiaan” lisäksi mukaan tarttuvat hieman ennalta-arvaamattomammat Anni Voipion “Suomen marsalkka” ja Rebecca Wintersin “Marsipaaniprinssi”.

Muita omituisuuden kohokohtia ovat yliopistolla Kuolion ja professori Tarfeatherin välinen väittely, joka käydään sanattomasti tuomalla vuorotellen esiin rihkamaesineitä, sekä Kuolion selostukset Timpo-, Britains- ja Lone Star -yhtiöiden muoviukkeleista (joita Manninen itse tiettävästi harrastaa). Se, miten kaikki tämä edesauttaa Tampereen pelastamista, jää sangen maagisen ajattelun varaan. Kun Kuolio esittää teoriansa siitä, että heidän edistymisensä raportoidaan vessanpönttöön pudotettavilla paperilapuilla, joita viemäreissä asuvat nanorobotit lukevat, on tavallaan huojentavaa että Kapteeni Kökkö suhtautuu tähän sen ansaitsemalla skeptisyydellä.

Toisaalta Kuolio osoittaa olevansa todellakin aito maagikko, kun hän karkottaa Kökön silmien edessä ruokapöydän läpi päätään puskeneen kummituksen, ja hänen päätelmänsä myös johtavat lopulta tapaamiseen Suomen salaisen kuninkaan kanssa. Mutta ehkä taikuus ja skitsofrenia eivät ole täysin toisensa poissulkevia ilmiöitä.

SUOSITUS: Kapteeni Kuolion sarjakuvaseikkailuista nauttineet saavat luultavasti eniten irti tästä varsin lyhyestä romaanista, mutta myös kaikenlaisen mystiikan, pseudotieteen ja muun hörhöilyn ystävät se sopinee mukavaksi välipalaksi.

Tagit: romaani.