Katuoja

Tein mitä uhkasinkin. Nyt: hieman arvioita.

DEATH NOTE 1 – 7
Viz media
Tsugumi Ohba, Takeshi Obata
200 – 216 sivua, mustavalkoinen

Toisinaan sarjat ovat supersuosittuja syystäkin. Ahkerasti hypetetty ja ankarasti fanitettu mangasarja Death Note on esimerkillisen koukuttava.

Alun perin Shonen Jump -antologiassa ilmestynyt Death Note on koottu Japanissa 12 kirjaksi, joista englanniksi on käännetty tätä kirjoitettaessa 7. Teos on sovitettu elokuvaksi, jolle kaavaillaan jatko-osia sekä hiljattain alkaneeksi animesarjaksi.

Kyseessä on siis ilmiö. Ensimmäisen osa luettuaan sarjan suosion syyt voi ymmärtää. Toisin kuin voisi sarjan pituuden puolesta pelätä, Death Note lähtee liikkeelle juosten. Tapaamme Light Yagamin, lukiolaispojan, joka löytää shinigami-demonin, eräänlaisen kuoleman jumalan, muistikirjan. Kun kirjaan kirjoittaa ihmisen nimen, tämä kuolee. Pian näemme shinigamin vaatimassa kirjaansa takaisin, mutta Light onkin jo ottanut sen käyttöön: kirja on täynnä nimiä. Light on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan, raato kerrallaan.

Sarjan varsinaiseksi kantavaksi juoneksi muodostuu eräänlainen nyrjähtänyt etsivätarina. Light saa vastaansa teinimestarietsivä L:n, joka yrittää pysäyttää Kira-nimimerkin taaksen kätkeytyvän Lightin murha-aallon ja samalla pysyä itse hengissä. Ratkaisu on kiinnostava. Kirjoittaja Tsugumi Ohba pelaa avoimella kädellä: lukija tietää, kuka on syyllinen ja miten murhat tehdään, mutta Kira ja L:n välinen kimurantti peli pysyy silti ennalta-arvaamattomana. Soppaa sotkemassa nähdään muuan muassa poliiseja, FBI-agentteja, Kira-faneja ja lisää shinigameja. Toisinaan tarina juuttuu paikoilleen, kun seurataan lähinnä huoneessa istuvia etsiviä puimassa erilaisia hypoteeseja. Puuduttavista suvannoista kuitenkin päästään taas liikkeelle, kun Ohba sekoittaa pakkaa uusilla käänteillä.

Maailman paras etsivä vastaan maailman etevin sarjamurhaaja! Sinänsä epätodennäköisestä lähtöasetelmastaan huolimatta Death Note ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti eikä yritä etäännyttää lukijaa ironialla, vaikka tarinassa toisinaan huumoria viljelläänkin. Ohban uhkapeli toimii eikä kokonaisuus ole toistaiseksi muuttunut itsetarkoituksellisen pönäkäksi, vaikka vaara onkin koko ajan olemassa.

Kiinnostava näkökulma Death Noteen avautuu päähenkilöitä tarkastelemalla. Lukijan samastumiskohteiksi tarjotaan kaksi ylimaallisen etevää teini-ikäistä sosiopaattia, siinä missä tarinan aikuiset ovat lähinnä hyödytöntä yleisöä. Asetelma on samankaltainen kuin vaikkapa Akirassa tai Battle Royalessa: lapset vastaan aikuiset, panoksena tulevaisuus. Death Notea voikin halutessaan lukea vertauskuvana Japanin poikkeuksellisen syvästä sukupolvien välisestä kuilusta.

Kuvittaja Takeshi Obata on tuttu toisesta huippusuositusta mangasta, Hikaru no Go’sta. Obatan jälki on miellyttävän hillittyä ja selkeää, melkeinpä kliinistä. Se palvelee ensisijaisesti tarinaa. Obata elävöittää Death Noten pitkiä dialogikohtauksia välittämällä mainiosti eksentristen hahmojen ruuminkieltä.

SUOSITUS: Death Note on saamansa suosion arvoinen fantasiasarjakuva. Se ottaa keskeisen premissinsä anteeksipyytelemättömän vakavasti ja lähtee kirien liikkeelle, sukeltaen jo ensimmäisessä osassaan vastustamattoman monimutkaisiin ajatusleikkeihin. Aika näyttää, jaksaako tarina pysyä kiinnostavana koko 12 osan pituutensa, mutta toistaiseksi Death Note ei ole pettänyt.

Tagit: Arvio, manga, Viz.

OVERCOMPENSATING
Jeffrey Rowland
Webbisarjakuva

Vähemmänkin mediatiedostavat ovat voineet havaita viime aikojen suurimman Internet-ilmiön, pitkin vuotta momenttia keränneen Snakes on a Plane –meemin. Alun perin pienen budjetin jännäriä ympäröinyt mediakohu alkoi tähti Samuel L. Jacksonin antamasta hämmentävästä haastattelusta ja kasvoi pisteeseen, jossa joka ikinen suun kautta hengittävä ali-ihminen, jolla on Photoshop tekee omia Snakes on a Plane –tribuuttejaan. Elokuva ei ole vielä saanut ensi-iltaansa, mutta olen jo lopen kyllästynyt siihen. Ymmärrän, miksi on hauskaa että maailmassa on elokuva, jonka nimi on Käärmeitä koneessa, mutta jo riittää. Elokuvaa lainatakseni, voisin jo pikku hiljaa haluta nämä saatanan käärmeet ulos koneestani.

Yksi syyllisistä on Jeffrey Rowland, joka oli ensimmäisiä lanseeraamassa Snakes on a Plane –oheistuotteita. Tämän voi kuitenkin antaa helposti anteeksi, sillä Rowland on webbisarjakuvantekijöiden tämän hetken parhaimmistoa. OVERCOMPENSATING on parhaimmillaan ikkuna kroonisesti innostuneen – tai humalaisen – lapsimiehen todellisuuteen, jossa kaikki on aika mahtavaa: yhtä lailla ihastuttavaa kuin häiritsevän tunnistettavaa. Rowland on juuri sellainen tyyppi, joka voi pillastua vaikka Käärmeistä koneessa siten, että lukijaankin tarttuu intoa.

Overcompensating on olevinaan Rowlandin sarjakuvablogi, johon hän kirjaa päivän tapahtumia. Melkein minkä tahansa stripin lukemisen jälkeen on kuitenkin ilmeistä, että suurin osa sarjan tapahtumista on sepitettä. Viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja Rowlandin kollegoihin nähdään, mutta sarjan vinksahtaneesta perspektiivistä. Tajunnanvirtamainen impulsiivisuus ajaa niin sarjaa kuin sen päähenkilöäkin, joka kirmaa lannistumatta – usein paidatta – tapahtumasta toiseen. Aina on juuri tapahtumassa jotain mahtavaa. Voiko näkymättömiä lohikäärmeitä tappaa? Kokeillaan! Onko tuo Andrew W.K. tuolla jääkaapissa? On se! Entäpä elämän tarkoitus? Miksei!

Overcompensating on monella tapaa vastalääke sille turrutukselle, jota webbisarjakuvien tai strippisarjojen lukeminen yleensä aiheuttaa. Siinä ei ole väsyneitä vitsikliseitä, ellei sitten vitsiparodioina. Hyvä esimerkki tästä on sivuhahmo Weedmaster P, alun perin yhden ominaisuuden pilviveikko, josta ajan myötä kasvaa suoranaista zen-viisautta jakava oraakkeli. Siinä ei ole banaaleja ihmissuhde-elementtejä. Se ei yritä teeskennellä sanovansa mitään merkityksellistä mistään ja ehkä juuri siksi toisinaan sanookin.

Rowland piirtää toimivaa, taloudellista jälkeä. Sarjan parivuotisen historian aikana hän on hionut pallopäähahmonsa mainiosti toimiviksi karikatyyreiksi. Rowlandin päätös käyttää piirrettyjen hahmojen taustoina tukkoisia valokuvia häiritsee toisinaan. Toisinaan ne myös lisäävät tasoja vitsiin.

Overcompensating ei suinkaan ole Rowlandin ensimmäinen webbisarjakuva. Vuosina 1999 – 2002 ilmestynyt When I Grow Up ei ollut vielä kovinkaan valmista tuotantoa. Neljän parikymppisen ystävyksen vaiheita seuraava strippi lainasi vielä liikaa webbisarjakuvan yleisistä aiheista ollakseen järin kiinnostava. Merkittävää sinänsä, että When I Grow Upin surrealismi oli pakotetumpaa kuin samanlaiset elementit myöhemmin Overcompesatingissa. Tästä voinee päätellä, että tarinankerronnan rentouden voi oppia. Vuonna When I Grow Up muuntui Wiguksi ja Rowland siirtyi kertomaan Wigu-nimisen pojan ja tämän perheen seikkailuista. Sarjan neljän ilmestymisvuoden aikana nähtiin muun muassa matkoja ulottuvuuksien välillä, maagisia lentokoneita, dinosauruksia ja televisioista alati karkaavia animaatiohahmoja! Näkökulma on lapsenomaisen innostunut, vieläkin Overcompensatingiakin voimallisemmin. Wigu on mainio, nyrjähtänyt seikkailusarjakuva jonka varsinaista kohdeyleisöä on vaikea arvailla.

Rowlandin sarjakuvien merkittävin ongelma on monille kunnianhimoisimmille webbisarjakuville tyypillinen haastavuus. Overcompensating on paikoin vahvasti sisäänpäin lämpiävä. Vitsit voivat aueta kovin heikosti, jos sarjan yleinen mielenlaatu ei ole lukijalle tuttu. Jos sarjaan pääsee sisälle, se kuitenkin alkaa palkita.

SUOSITUS: Jeffrey Rowland kiipeää pääsi sisään ja bilettää siellä. Jeffrey Rowland ja Paris Hilton ampuvat kilpa-autoja toisiaan päin ja sinut on kutsuttu mukaan. Chewbacca syö olohuoneessa voileipää samalla kun sinä ja Jeffrey Rowland katselette. Tympeiden internet-ilmiöiden aikana on hyvä muistaa, miltä tuntuu oikeasti innostua jostakin, ilman teennäisen ironian verhoa. Parhaimmillaan Overcompesating muistuttaa tästä.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

Sisältää juonipaljastuksia elokuvasta X-Men: Viimeinen kohtaaminen. Jos et ole nähnyt elokuvaa vielä, suosittelen palaamaan edelliseen kolumniin.

Hieno elokuva.

Huoleni penninvenyttämisen näkymisestä valkokankaalla olivat jokseenkin kokonaan aiheettomat. Illusorinen Vahtikaan ei näyttänyt ihan pelkiltä nosturin nokkaan ripustetuilta valonheittimiltä, vaan hehkuvien silmien ympärillä oli nähtävissä savun läpi (savu ja usva olivat kyllä ahkerassa käytössä) Vahdin pään siluetti. Ja Vahdin koko kehon toteuttaminen pienen budjetin tietokonegrafiikoilla olisi näyttänyt paljon pahemmalta. Sama periaate on voimassa koko elokuvan läpi: On parempi säästää rahaa olemalla näyttämättä asioita kuin näyttää ne halvasti. Harkittujen kuvakulmien ja reippaiden leikkauksien avulla taidettiin selvitä näyttämättä oikeasti X-suihkarin nousua tai laskua kertaakaan. Ei niin, että kaikki elokuvan erikoisefektit olisivat mitenkään häikäiseviä, mutta en myöskään kokenut niitä häiritseviksi.

Suuren hahmokatraan kanssa temppuilu sai kyllä alkupuolen tahmaamaan pahasti. Elokuvan aloittava takauma Xavierin, Magneton ja nuoren Jeanin ensitapaamiseen 20 vuotta sitten luo loistavan tunnelman, joka lässähtää, kun seuraava kohtaus on takauma Enkelin nuoruuteen 10 vuotta sitten. Kunnolla filmi pääsee käyntiin vasta Scottin kohdatessa Jeanin Alkali-järvellä (sanoinhan, että tässä olisi juonipaljastuksia). Siitä lähtien olinkin sitten aivan täysillä mukana. Juonessa ei ole turhia mutkia, vaan sen jälkeen kun kivi on työnnetty mäen päälle, sen annetaan vain vieriä alas, ja sitten elokuva päättyy.

Erityistä tyytymättömyyttä on aiheuttanut, siitä lähtien kun Ain’t It Cool News julkaisi arvostelun elokuvan varhaisesta käsikirjoitusversiosta, Kykloopin ja professori Xavierin tappaminen (minähän varoitin), tai se, miten se tapahtuu. Mitä minä en täysin tajua. Kumpikin kuolema on olennainen osa juonen kehittymistä. Kyse ei ole pelkästään shokeeraamisesta. Xavier oli lähtökohtaisesti Feenixin pahin vastustaja, joten heidän yhteenottonsa, ja sen väistämättömän lopputuloksen, vältteleminen olisi ollut todella tökeröä. Kykloopin tapauksessa asiaa ei ainakaan vaikeuttanut se, että hänen roolinsa ei ollut kovin suuri ensimmäisessä elokuvassa, ja vielä pienempi toisessa, minkä lisäksi hän sitten loikkasi Bryan Singerin mukaan Superman Returnsiin. Ehkä se vaikutti jollain tavalla siihen ajatuskulkuun, joka johti päätökseen tappaa Kyklooppi, mutta se, millä tavalla Kyklooppi tapettiin, on järkeenkäypä.

Feenix on elokuvassa Ryhmä-X:n arkkivihollinen, ja myös Jean Greyn vihollinen. Jean rakastaa Scottia, ja Feenix vie Scottin häneltä pois. Ja koska Jean ei voi elää ilman Scottia, hänen täytyy kuolla lopussa. Elokuvassa tämä tietenkin näyttää juoniaukolta, koska juuri hetkeä aikaisemmin toinen arkkivihollinen Magneto on neutraloitu Lääkkeen avulla, ja kukaan ei sano ääneen mitään syytä, miksi Wolverine ei voisi tehdä samaa Feenixille.

Itse asiassa itse elättelin toivoa siitä, että elokuvassa Feenixin taru päättyisi samaan tapaan, kuin sen oli sarjakuvissa alunperin tarkoitus. Ennen kuin Jim Shooter määräsi Jean Greyn tapettavaksi rangaistuksena Feenixin hirmuteoista, Jeanin mutanttivoimat oli tarkoitus poistaa shi’arien laitteella. Tämä laite olisi tietenkin elokuvassa voitu helposti korvata Lääkkeellä. Mutta toivoin myös, että huhu Kykloopin kuolemasta osoittautuisi huhuksi, tai että Jean herättäisi hänet henkiin ennen loppua, ja he voisivat elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta Scott pysyi kuolleena, joten Jeaninkin oli kuoltava. Ehkä olen outo, mutta Jeanin ja Scottin vierekkäisten hautakivien näkeminen oli varsin lohdullista verrattuna siihen kuolemisten ja henkiinheräämisten loputtomaan toistoon, johon he ovat sarjakuvissa tuomittuja.

Mutta mikä siis oli se syy, elokuvan sisäisen logiikan mukaan, minkä takia Wolverine ei anna Jeanille lääkettä, vaan tappaa hänet? Helppoa. Kanssakäymisissään Roguen kanssa Wolverine osoittaa, että hän ei ole mikään idealisti. Hän ymmärtää Roguen tuskan, eikä yritä uskotella, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin, vaikka Rogue ei ottaisikaan Lääkettä. Ehkä Rogue tekee virheen, ehkä ei, mutta Wolverinelle tärkeintä on se, että päätös on Roguen, ja hän kunnioittaa sitä. Ja Jean pyysi häntä tappamaan itsensä. Tietenkin Wolverine kieltäytyi aikaisemmin, mutta sen takia, että hän oli rakastunut Jeaniin, hän tarvitsi Jeaniä, ja asetti omat tarpeensa Jeanin edelle. Ja ennen taisteluun lähtöä Storm kyseenalaisti juuri siitä syystä Wolverinen kyvyn tehdä oikea päätös oikealla hetkellä. Ja vaikka ne lopulta jäävät harmittavalla tavalla unohduksiin spektaakkelin alle, nämä langat selvästi kietoutuvat yhteen elokuvan loppuhuipennuksessa.

Ja idea, että Jeanin repiessä telekineettisillä voimillaan Wolverinen kehoa kappaleiksi Wolverinen omat voimat kursivat sitä koko ajan kokoon, kruunasi koko jutun.

Ja sitten vielä Xavier herätettiin henkiin. Ajattelin kyllä, että se Xavierin esimerkki eettisestä ongelmasta tuntui todella kaukaa haetulta, mutta se unohtui varsin nopeasti. Ja sitten, kun sitä ei osannut odottaa, se tuli takaisin. Törkeää. Mahtavaa.

Tagit: elokuva, x-men.

SOMETHING POSITIVE
R. K. Milholland
Webbisarjakuva

Kuvittele huone täynnä ihmisiä, jotka valittavat tauottomien, tympeiden monologien muodossa heitä vaivaavista asioista. Sisustus on ruma ja ihmiset ovat yhtä epäviehättäviä kuin ovat äänekkäitäkin. Huoneessa ei ole uloskäyntejä. Olet valvonut kolme päivää ja viina loppui eilen.

Tervetuloa SOMETHING POSITIVE -sarjakuvaan. Naurattaako?

Kymmenet tuhannet lukevat Something Positivea päivittäin, joten R. K. Milholland tekee todistettavasti jotain oikein. Sarjaa on julkaistu neljän vuoden ajan. Se ilmestyy tätä nykyä päivittäin.

Something Positive on ihmissuhdesarjakuva, jonka päähenkilöt pohjaavat Milhollandiin ja tämän ystäviin. Ajatus on pelottava, sillä se tarkoittaa, että jossain kulkee vapaana (taas yksi) joukko täysin sietämättömiä runkkareita. Näiden ihmisten aidosti toivoisi kärsivän, paitsi että jos he kärsisivät, tietäsi heidän valittavan siitä tauotta. Tässä onkin Something Positiven ydin: ikäviä asioita tapahtuu kelvottomille ihmisille ja meidän lukijoina pitäisi samastua sen sijaan että osoittaisimme sormella ja nauraisimme.

Englannin kielessä ei kuitenkaan ole sanaa vahingonilolle. Tämä on mielestäni oireellista.

Olen katsellut Seinfeldin kirjoittaja Larry Davidin komediasarjaa Curb Your Enthusiasm, jossa David vie vielä pidemmälle Seinfeldin keskeisen konseptin: epämiellyttäville ihmisille tapahtuu kauheita, ja sille saa nauraa. Katsoja ei naura hahmojen kanssa, hän nauraa hahmoille.

Tässä Milholland menee vikaan. Hän kutsuu meidät välittämään hahmoistaan, jotka rypevät negativiisuudessa ja kyynisyydessä. Toisaalta tässä on valitettavasti myös tekijän valtti: elämme aikoja, jolloin misantropia on muodikasta ja kyynisyyttä pidetään jopa tavoiteltavana. Aito ja älykäs ihmisviha onkin kiinnostavaa, hauskaakin – katsokaa vaikkapa Ivan Brunettin sarjakuvia parhaimmillaan. Tyhmä ihmisviha puolestaan on vain väsyttävää ja Milholland ei onnistu vakuuttamaan minua älykkyydestään. Erilaisen pilkan kohteeksi joutuvat ihmistyypit tai -ryhmät esitetään sarjakuvassa niin typerinä karikatyyreinä, ettei se ole enää edes kritiikkiä, vaan pelkkää polemiikkia – eikä sääli kyllä edes hauskaa sellaista.

Kauheimmillaan Something Positive on, kun Milholland vakavoituu tai pikemminkin äityy sentimentaaliseksi. Sentimentaalisuus yhdistettynä kyynisyyteen neuroottisen ihmissuhdesaippuan kontekstissa aiheuttaa rajuja allergisia reaktioita varsinkin satunnaiselle lukijalle.

Teknisesti Something Positive on yhtä lailla masentava. Jäykät hahmot tapittavat paikallaan ja oksentavat täyteen ahdettuja puhekuplia, kun päätyvät taas yhteen lannistavaan, loputtomaan monologiin. Tapahtumien taustalla on yleensä Photoshop-liukuväri, aina hyvä merkki siitä, että sarjakuva olisi pitänyt jättää kokonaan värittämättä.

SUOSITUS: Pelkkä negatiivisuus ei ole hauskaa. Jos siis jostain syystä nauroit tälle arviolle, kenties sinun kannattaa tarkastaa Something Positive.

Tagit: nettisarjakuva.

V NIIN KUIN VERIKOSTO
Elokuva
Ohjaus James McTeigue
Pääosissa Natalie Portman, Hugo Weaving

Tässä arviossa on juonipaljastuksia. Käy ensin katsomassa elokuva ja palaa sitten lukemaan arvio. Elokuva on hyvä.

Wachowski-veljekset Larry ja Andy ovat jo isoja poikia, jotka osaavat ajatella ihan itse. Toisin kuin esimerkiksi myöskin sarjakuvafilmatisoinneista innostunut, henkisesti nähtävästi kaksitoistavuotiaan tasolle juuttunut Robert Rodriquez, he osaavat tehdä oman tulkintansa alkuperäisteoksesta. Siinä missä Rodriquezin taannoinen Sin City suorastaan autistisen pakkomielteisesti kuvittaa alkuperäisteoksen kuva kuvalta samanlaisena, Wachowskien kirjoittama ja tuottama V NIIN KUIN VERIKOSTO uskaltaa olla, niin kuin sovituksen pitää ollakin, sovitus.

Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuvan suora kääntäminen elokuvaksi olisikin ollut taiteellinen ja taloudellinen itsemurha. Alkuperäisteos on reaktio pääministeri Margaret Thatcherin valtakauteen, joka on jo aikaa sitten päättynyt. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella aloitettu tarinakokonaisuus sijoittuu kaukaiselle, dystooppiselle 1990-luvulle, ja näyttääkin siltä. Tarinassa talon kokoiset supertietokoneet hallitsevat ihmisiä ja kahdeksankymmenlukulainen ydinaseparanoia on brittifasistien lippu valtaan. Suorana käännöksenä V niin kuin Verikosto olisi ollut naurettavan anakronistinen.

Tässä vaiheessa mukaan on onneksi astunut Wachowskien lukutaito ja tulkinta. He ovat poimineet sarjakuvan olennaisimmat konseptit, sen ideologisen ytimen, modernisoineet sen kommentoimaan menneisyyden sijasta aikaamme ja siirtäneet sen valkokankaalle. Kokonaisuus toimii.

V niin kuin Verikoston tarina, kertauksen vuoksi: lähitulevaisuuden Iso-Britanniaa valvoo totalitaristinen hallitus, joka on noussut valtaan käyttämällä hyväkseen kaaootista maailmantilannetta ja kansan pelkoja. Propaganda pitää ihmiset lauhkeina ja ei-toivotut kansanosat siirretään tuhoamisleireille. Guy Fawkes -naamion taakse kätkeytyvä terroristi V (Hugo Weaving) käy sotaa hallintoa vastaan pommein, myrkyin ja veitsin. Nuori Evey (Natalie Portman) tempautuu mukaan V:n verikostoon ja joutuu oppimaan vastarintataistelijaksi itsekin. V:n jäljillä liikkuva poliisiylipäällikkö Finch (Stephen Rea) päätyy selvittämään terroristin taustoja sekä samalla Britanniaa hallitsevan salaliiton peittelemiä hirmutekoja.

On sykähdyttävää, että nykyisessäkin maailmantilanteessa voidaan tehdä suuren budjetin menestyselokuva, jonka pääosassa on valtion rakennuksia räjäyttävä terroristi. Kaiken päälle elokuvan rahoituskin on yhdysvaltalainen. Toisaalta, terrorismin idea on hyvin amerikkalainen. Yhdysvaltalaisen fiktion historiaan mahtuu monta sankaria, jotka käyvät asein vallitsevia valtarakenteita vastaan. Onhan kyseessä kuitenkin maa, joka syntyi kapinasta ja jonka perustuslaissa on pykälä, joka turvaa kansalaisille aseet vallankumousta varten.

Ei liene epäselvää, mihin V niin kuin Verikoston kriittinen kärki kohdistuu. Pelon ilmapiiri, yksilön- ja ilmaisunvapauden häviäminen ja terrori niin hallitsevan luokan kuin vastustajienkin toimesta: nämä ovat jälleen ajankohtaisia, puhuttelevia teemoja. Tarinan ytimen muodostaa Moorelle ja Lloydille uskollinen vallankumouksen idealisointi. Teema on toisaalta toivottoman naivi: jos tapat tarpeeksi ihmisiä, maailma paranee, voi elokuvan tulkita sanovan. Toisaalta elokuva, kuten sarjakuvakin, tunnistaa V:n ambivalenssin. Hän on murhaaja, hirviö, joka kiduttaa toveriaan vain käännyttääkseen tämän kannalleen. Naamioitu V ei ole enää inhimillinen, vaan lihaksi tullut ajatus, joka haluaa murtaa seuraajiensa hengen, jättäen jäljelle vain idean – tai siis oman ideansa. Eräänlaista totalitarismia tämäkin.

Weaving kantaa nimiroolia ihailtavalla läsnäololla, vaikka joutuukin peittämään kasvonsa koko elokuvan ajan. Elokuvan V on sarjakuvaa inhimillisempi, joka osin syö hahmoa. Toisaalta yritetään myydä hahmo katsojalle pelkkänä symbolina, toisaalta annetaan tälle samastuttavia ominaisuuksia. Varsinaisia samastumiskohteita elokuvassa ovat Evey ja Finch, jotka molemmat käyvät läpi matkansa. Eveystä kasvaa taistelija, Finchistä epäilijä. Portman on melko yksioikoinen roolissa, mutta Eveyn kääntymyskohtauksessa näyttelijättären tulkinta on vavahduttava. Rean rooli on yhtä epäkiitollinen kuin hahmon kääntymys mitäänsanomaton – hän joutuu lähinnä sanallistamaan tapahtumien taustoja katsojille. Finchin suuri kohtaus sarjakuvassa – happotrippi Larkhillin keskitysleirillä – on ymmärrettävistä syistä jätetty pois. Ainoastaan Alan Mooren sarjakuvassa voi rikospaikoilla harhailu LSD-pilvessä olla uskottava tutkimusmetodi. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Stephen Fry hirtehisenä TV-juontajana ja John Hurt diktaattorina, jonka talon kokoiselta monitorilta mylvivät kasvot ovat selkeä viittaus taannoiseen 1984-filmatisoinnin Isoveljeen.

Kuvissaan V niin kuin Verikosto on ahdas. Pääasiassa käytetään studiokuvaa, viipyillään V:n luolassa, perbrittiläisissä kodeissa ja toimistoissa. Lakoninen miljöö sitoo tarinan tapahtumapaikkaansa – räikeä kuvasto ei olisi luonut uskottavaa Iso-Britanniaa. Kuppi teetä ja hieman fasismia, ikään kuin.

Huippukohdissaan kokematon ohjaaja James McTeigue saa V niin kuin Verikoston lentämään. Alun pommi-iskut laittavat tarinan liikkeelle ja Eveyn herääminen koskettaa. Kunniaksi alkuperäisteokselle on todettava, että vaikuttavimmat yksittäiset kohtaukset elokuvassa ovat myös uskollisimpia sarjakuvalle. Tämän mainittuanikin on todettava, että alkuperäistarinaan tehtyjen muutosten ansiosta elokuva on sarjakuvaa kokonaisuutena eheämpi. Mooren ja Lloydin sarjakuva on mestariteos, mutta aikakautensa ja sarjallisen julkaisumuotonsa leimaama.

SUOSITUS: V niin kuin Verikosto ei ole täydellinen – se on retoriikaltaan auttamattoman naivi, dramaturgialtaan paikoin laahaava – mutta se on ehdottoman vaikuttava. Sarjakuvasovituksena se on malliesimerkki siitä, miten säilyttää alkuperäisteoksen henki takertumatta siihen kuin uskonkappaleeseen.

Tagit: Alan Moore, elokuva.

DROLICA: TUHON LÄHETTILÄS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.cjb.net

Vuosi sitten arvostelin Deep Black Comicsin ensimmäisen Drolica-lehden Sielunvaellus. Se ei kuitenkaan lannistanut poikia, mistä osoituksena on tämä amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa erehdyttävästi muistuttava uusi omakustanne.

Tuhon lähettiläs on Renny Harlinin Manaaja-elokuvan edustaman trendin hengessä esiosa edelliselle julkaisulle. Osaksi tavoitteena on ehkä ollut selvittää nimihenkilö Drolican taustaa ja sen konfliktin luonnetta, missä hän on osallinen. Tarinoiden välisistä yhteyksistä huolimatta Tuhon lähettiläs toimii omana, erillisenä kokonaisuutenaan, ja loppujen lopuksi se ei juurikaan kirkasta Sielunvaelluksen läpitunkematonta juonta.

Perusasetelma esitetään varsin viitteellisesti, ikään kuin luottaen siihen, että ainekset ovat lukijalle tuttuja muista scififantasiateoksista. Valitettavasti ainekset voivat olla hieman liiankin tuttuja. Kuolemattomat soturit taistelevat urbaanissa ympäristössä, ja vastustajan kaulan katkaiseminen miekalla antaa voittajalle palkintona häviäjän keräämän elinvoiman. Moraalittomien enkeleiden keskinäiset kamppailut uhkaavat ihmiskuntaa. Jostain syystä elokuvat Highlander ja The Prophecy kirjoittanutta Gregory Widenia ei kiitetä lehden sisäkannella. Sen sijaan kalifornialaisen Saatanan Kirkon perustajaa Anton LaVeytä kiitetään, minkä kaikki huumorin ystävät pankoot merkille.

Omaperäisyyden puute tarinan kehystämisessä ei tietenkään ole kohtalokas puute. Kolkon metafysiikan ja uskonnollisen symboliikan lisäksi juonen rakennusaineeksi on otettu päähenkilö Troy Dawnin ja hänen asuintalossaan tapahtuneita rituaalimurhia tutkivan etsivä Stewartin välinen suhde. Kaikkia ensimmäisen Drolican lukeneita varmaankin kiinnostaa se tieto, että Dawn on mies ja Stewart nainen, kohtalaisen suurella varmuudella. Nähtävästi vilpittömin mielin kuvattu romanssi tuntuu ainakin selittävän päähenkilön tekemät valinnat tarinassa, vaikka tilanteisiin vaikuttavat olosuhteet ovatkin mystistä huuhaata. Ei vain kannata miettiä liikaa, kuinka monta kymmentä minuuttia Dawn ja Stewart viettävät toistensa seurassa tarinan aikana, tai kuinka vähän etsivä Stewart käyttäytyy poliisietsivän lailla. Mistä tietää, että poliisi on todella rakastunut? Siitä, kun edes hänen työparillaan ei ole mitään sitä vastaan, että raakojen rituaalimurhien sarjasta epäillyn annetaan pidätettäessä valita, ottaako hän käsiraudat ranteisiinsa vai ei.

Totesin ensimmäisestä Drolicasta sen, että lehden puoli tusinaa ensimmäistä sivua sopisivat huomaamattomasti minkä tahansa Witchblade-tarinan väliin. Tässä suhteessa Tuhon lähettiläässä on nähtävissä merkittävää kehitystä, sillä se kävisi kokonaisuudessaan Witchblade-tarinasta hyvin vähäisin muutoksin. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kuvituksen laatu on hyvin tasainen alusta loppuun, mikä on osoitus Sami Kivelän ja Jussi Piirosen suuresta omistautumisesta tavoitteelleen. Valitettavaa on vain se, että se tavoite on saada lehti näyttämään samalta kuin eräät amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden kammottavimmista tuotoksista.

Olen näkevinäni Kivelän hahmoissa jonkin verran vaikutteita J. Scott Campbelliltä, mikä on hyvä asia, koska Campbellin selvästi tuntee ne säännöt, joita hän tyylittelyllään rikkoo. Enimmäkseen kuitenkin kuvitus vertautuu Top Cow-kustantamon liukuhihnatuotoksiin, Michael Turnerin tai Randy Greenin läpi suodattuneine Jim Lee -sitaatteineen. Pahiten ongelma näkyy ruuduissa, joiden osasia ei ole voinut opetella ulkoa esikuvateoksista. Ikävä kyllä samaa voi tietenkin sanoa lukemattomista amerikkalaisten ammattipiirtäjien tuotoksista. Piirosen tussaus on mallin mukaisesti ylityöstettyä, täynnä viivoja jotka ovat menettäneet merkityksensä varjostuksen osina ja muuttuneet osaksi tyylisuunnan muotokieltä.

Sarjakuvallinen kerronta kuitenkin toimii. Ruudut ovat dynaamisia ja selkeitä, ja mikä tärkeintä, tapahtumapaikat ja hahmojen avaruudelliset suhteet on esitetty huolella. Toimintasarjakuvasta saisi toimimattoman kaikkein helpoiten laiminlyömällä nämä asiat, koska silloin lukija ei pysy kärryillä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Kivelä on ottanut perspektiivin haltuunsa, ja komeat kaupunkinäkymät ovat lehdessä runsaammin edustettuina kuin suoranaiset perspektiivikömmähdykset.

SUOSITUS: Kuvallisesti Tuhon lähettilään tavoite on selkeä, ja tuleekin erittäin lähelle sen täydellistä toteutumista — amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan piirrostyylin toisintamista. Tarinallisesti sitä on vaikeampi tulkita. Onko tarkoitus vain keittää genreaineksista kokoon seikkailu, jonka on tarkoitus palvella kuvallisen suorituksen toteuttamista? Vai onko Kerminen halunnut oikeasti viestiä jotain tarinallaan, kuten uumoilin ensimmäisen Drolican kohdalla? Tarinan jäsentymättömän metafysiikan ja hyrränä pyörivän moraalisen kompassin takia ensimmäinen vaihtoehto tuntuu suotuisammalta. Mutta amerikkalainen valtavirtasarjakuva on jo olemassa, ja kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

QUESTIONABLE CONTENT
Jeph Jacques
Webbisarjakuva

Kun huomaa elävänsä kiinnostavampaa elämää kuin lukemansa sarjakuvan hahmot, kannattaakohan harkita uudelleen, mitä lukee? Jeph Jacquesin QUESTIONABLE CONTENT herättää tämänkaltaisia kysymyksiä.

Jacquesin webbisarjakuvan keskiössä on joukko nuoria aikuisia, jotka työskentelevät tai muuten vaan istuvat kahvilassa, puhuvat rock-musiikista ja vatvovat jäävuoren nopeudella eteneviä ihmissuhdekuvioitaan. Mukana on tietysti markkinoitava maskottihahmo, pikkurobotti Pintsize, jonka tehtävä on heittää non-sequitur-kommentteja ja käyttäytyä typerästi, jotta sarjassa olisi vitsejä kun Jacquesin ihmishahmot keskittyvät vellomaan ihmissuhdesopassaan. Sarja ilmestyy joka arkipäivä. Arkistossa on jo yli 500 strippiä.

Jacquesin piirrostyyli on kehittynyt sarjan kahden vuoden historian aikana merkittävästi. Vaikka hänen tietokoneistettua viivaansa onkin nyt miellyttävämpi katsoa, on hänen kerrontansa edelleen tylsää. Liian monessa ruudussa ei ole muuta kuin tarpeetonta siirtymää, kun hahmot kävelevät ovista ja moikkailevat toisiaan.

Questionable Contentin vahvuus on juuri mainittu ihmissuhdesaippua, joka etenee verkkaisesti ja aiheuttaa toisinaan hyväksyviä hymähdyksiä. Erityisen hauska se ei ole, mutta paikoin tarkkanäköinen hahmoja kuvatessaan. Sikäli on sääli, ettei Jacques tunnu uskaltavan kirjoitaa kovinkaan raflaavia juonenkäänteitä.

Syynä tähän tuntuu olevan se, että Jacques pitää hahmoistaan. Vioistaan huolimatta hän esittää ne sympaattisessa valossa, samastumiskohteina lukijoille. Jos minä haluan läimäyttää niitä kaikkia kasvoille, Jacques ei liene täysin onnistunut tavoitteissaan. Jacques pitää hahmoistaan liikaa; hän kohtelee niitä silkkihansikkain. Hiljattain nähty tarinakokonaisuus päähenkilö Fayen menneisyyden traumoista latistuu, kun Jacques alleviivaa hahmonsa tuntoja sekä kaiken lisäksi säälii Fayeta omissa kommenteissaan.

(Sitä paitsi, en voi olla nauramatta tämän stripin viimeiselle ruudulle. Ääniefektin väritys ja asettelu muistuttavat erehdyttävästi yläasteen ATK-tunnin harjoitustöitä.)

Jacques on minua vuoden nuorempi, mutta silti hänen sarjakuvansa on selkeä X-sukupolven tuote. Questionable Contentin parikymppiset tyhjäntoimittajat puhuvat joutavia pop-kulttuurista niin kuin vuosi olisi 1992 jälleen. Aidon kokemisen sijaan sarjan hahmot puhuvat kokemisesta. Hahmot puhuvat rockista, mutta eivät koskaan käy keikoilla. Hahmot puhuvat seksistä, mutta eivät juuri harrasta sitä.

Rockin ja ihmissuhteiden ympärillä pyöriväksi sarjakuvaksi Questionable Content onkin merkillisen frigidi; sarjakuva, jonka pallit on leikattu. Alatyylisiä vitsejä kyllä heitellään, mutta Jacquesin sarjan päähenkilöt ovat juuttuneet jonkinlaiseen neuroottiseen selibaattiin.

Questionable Contentissa ei haise hiki eikä siemenneste. Se on seksiä ja rokkia samalla tavalla, kuin poikabändit: turvallisen androgyynisti. Vaikka Jacques on ikäiseni, hän tuntuu piirtävän sarjakuvaa lapsille – tai keskenkasvuisille.

SUOSITUS: Luettuani Qustionable Contentin arkistot läpi, huomasin paikoin turhautuvani ja jopa ärtyväni sarjakuvasta. Sääli vaan, ettei se ole lainkaan tarkoituksellista. Potentiaalisesti kelvollisen ihmissuhdesarjakuvan kohtaloksi koituvat flegmaattinen juonenkuljetus niin kuvan kuin tekstinkin tasolla sekä tekijän varovaisuus, haluttomuus muuttaa sarjan turvallista status quota.

Tagit: nettisarjakuva.

LAURI TÖRNI, LEIJONAMIELI
Kustannusosakeyhtiö Revontuli
Markus Tuppurainen, Vesa Vitikainen
80 sivua, mustavalkoinen

Rakastan hyviä sotajuttuja. Sam Peckinpahin Rautaristi, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, Garth Ennisin War Stories: kertomuksia ihmisistä äärimmäisissä olosuhteissa, inhimillisyydestä epäinhimillisissä tilanteissa, elämän sattumanvaraisuudesta, kuoleman vääjäämättömyydestä. Rohkeudesta ja sankaruudesta.

Sotakertomukset ovat myös peili ne tuottaneesta yhteiskunnasta ja siellä vallitsevasta ajan hengestä. Kansa taistelee aina edellistä sotaansa, niin politiikassaan kuin kulttuurissaankin. Suomalaisina olemme ainiaaksi juuttuneet Jatkosodan juoksuhautoihin, isoisiemme isien sotaan. Sukupolvet välissämme etäännyttävät meitä sodan kauhusta. Sodan todellisuus pakenee meiltä, muuttuu legendaksi. Viisikymmentä vuotta Linnan Tuntemattoman jälkeen kulttuurimme tuottaa kyynisen pasifismin sijaan seikkailukertomuksia, joissa pyyteettömät sankarit torjuvat kasvottomien vihollisten hyökkäyksiä toinen toisensa perään. Toistamme legendojamme kuin uskonkappaleita: Raatteen tie, Mannerheim-linja, Talvisodan ihme. Lauri Törni.

LAURI TÖRNI, LEIJONAMIELI on Revontuli-kustantamon ensimmäinen panostus sarjakuvan alueelle. Aiemmin Revontuli on keskittynyt julkaisemaan lähinnä sotasankareiden elämäkertoja. Kustantamon Legendat-sarjan ensimmäistä osaa on otettu suuri painos ja myyty näyttävästi kioskeille – poikkeuksellinen tapaus täysin suomalaisvoimin kootuksi teokseksi. Kustantamon optimismi on perusteltua: Egmont kustannuksen suomalaiset Korkeajännitys-sarjakuvat ovat olleet menestys ja sota-aiheet myyvät tunnetusti muutenkin hyvin Suomessa. Legendat-sarjan toinen albumi, Simo Häyhän taisteluista kertova Valkoinen kuolema on myös saatavilla.

Lauri Törni -sarjakuva pohjautuu Kari Kallosen ja Petri Sarjasen elämäkertakirjaan. Se käy läpi Törnin elämää vuoteen 1949 asti, keskittyen lähinnä tämän panokseen Talvi- ja Jatkosodan taisteluihin sekä sotaa seuranneisiin vaikeuksiin. Toisessa osassa käsitellään Törnin vaiheita Yhdysvalloissa. Myös sen sarjakuvasovitus on tekeillä.

Törnin sarjakuvasovituksen ovat toteuttaneet Markus Tuppurainen ja Vesa Vitikainen, miehet Sarjakuva-akatemian takana. Heidän aiempia sarjakuviaan on nähty Sarjakuva-akatemian julkaisemassa Sirkkeli-antologiassa ja Kersantti Napalm -julkaisuissa. Tuppuraisen ja Vitikaisen tuotanto on ollut ironista, huumorintajuista ja räväkkää, toimintasarjakuvaa rennolla otteella mutta silti lajityypin konventioita kunnioittaen.

Vaikka tekijöiden huumorintaju välillä näkyykin, on Törni-sarjakuva kuitenkin pääasiassa patsastelevan jäykkä. Tapahtumasta toiseen siirrytään niin vauhdikkaasti, ettei niihin pääse kunnolla sisälle. Vaikuttaa siltä, että sovitettavaa materiaalia ei ole karsittu tarpeeksi, vaan sarjakuvan sivumäärärajoitus on tullut vastaan. Tästä kielii myös alati läsnä olevat tekstilaatikot, jotka kuljettavat tarinaa. Tuppuraisen kuvitus on paikoin jäykkää, mutta yhtä kaikki toimivaa. Hänen kuvansa olisivat riittäneet tarinan kertomiseen myös vähemmällä selittävällä tekstillä. Myös Tuppuraisen periodikuvaus on uskottavaa.

Leijonamielen sota on seikkailukertomus, sarja taisteluita jossa vain persoonattomaksi jääville vihollisille käy kehnosti. Vaikka silloin tällöin kerrotaan myös Törnin yhtä lailla persoonattomiksi jäävien tovereiden haavoittumisista ja kuolemista, missään vaiheessa ei synny hyville sotatarinoille tavallista painovoimaa, tunnetta vaarasta ja epätoivosta. Leijonamieli ei oikeastaan kerro sodasta mitään muuta kuin pinnallisia faktoja. Tämän toisaalta voi antaa anteeksi, onhan sotaviihdettä tehty ja tullaan vastaisuudessa tekemäänkin.

Vakavampaa on se, ettei sarjakuva oikeastaan kerro Törnistäkään. Teoksen luettuani tuntuu, etten edelleenkään tiedä Törnin elämästä muuta kuin vuosilukuja ja tapahtumapaikkoja. Vitikainen tai mahdollisesti lähdeteoksen kirjoittajat eivät ole tohtineet tutkia Törnin hahmoa tarkemmin. Mikä teki hänestä rohkean? Miksi hän soti? Mihin hän uskoi? Miksi joku on sankari ja joku toinen ei? Leijonamieli jättää koskematta monta herkullista teemaa. Toivon mukaan niihin tartutaan jatko-osassa.

SUOSITUS: Lauri Törni, Leijonamieli ei ole niinkään kertomus Törnistä vaan – nimensä mukaan – tämän legendasta. Se on sarja pinnallisia kuvauksia tapahtumista, mutta ei niiden syistä. Jälleen yksi tarina, joka taistelee 60 vuotta sitten päättynyttä sotaa uudelleen.

.

PENNY ARCADE
Jerry Holkins, Mike Krahulik
Webbisarjakuva

Sillä välin täydellisessä maailmassa: sarjakuvapiirtäjä istuu tietokoneensa ääressä pohtien aihetta webissä julkaistavalle vitsisarjakuvalleen. Inspiraatio ei tule, muusa on vaiti. Hän pitää taoun, surffaa netissä, pelaa videopelejä ja katsoo televisiosta tieteissarjan jakson.

“Nyt tiedän!” hihkaisee sarjakuvapiirtäjä palattuaan koneelleen. Inspiraatio iskee! “Teen vitsisarjakuvan siitä, millaista on hengailla himassa ja pelata tietokonepelejä. Välillä piirrän Star Trek -vitsejä tai juttuja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit! Siitä tulee hienoa!”

Piirtäjän ajatuksenjuoksu keskeytyy, kun Webbisarjakuvainterventiokomitean kommando syöksyy sisään ikkunasta. “Tämä on omaksi parhaaksesi, poju… ja meidän kaikkien!” naamiomies vakuuttaa samalla kun sitoo piirtäjänalun tuoliin ja pakottaa tämän lukemaan PENNY ARCADE -sarjakuvia seitsemän vuoden ajalta.

Intervention jälkeen piirtäjä kiittää poistuvaa kommandomiestä. “Kiitos kun estitte minua, en tiedä mikä minuun meni!”, hihkaisee nuori piirtäjä. “Nyt ymmärrän, että sarjakuvani olisi ollut vain kehno Penny Arcade -kopio. Epätäydellisessä maailmassa sellaisia olisi varmasti kymmeniä jos ei satoja, toinen toistaan kurjempia”, nuorukainen myöntää, ymmärtäen nyt virheensä. “Maailma on suuri ja avara, ja sieltä löytyy monta muutakin sarjakuvan aihetta kuin videopelit ja tietokoneet. Sinun pitää vain mennä ulos ja löytää ne”, murahtaa kommando takaisin isällisellä bassollaan, nousee yksisarvisensa selkään ja lentää sateenkaarisiltaa pitkin takaisin komitean suklaahattaralinnaan, Sokeritoppavuoren päälle.

Sillä välin epätäydellisessä maailmassamme kukaan ei ole kertonut kymmenille, jos ei sadoille sarjakuvantekijöille ettei kannata vaivautua. Onneksi meidänkin todellisuudessamme on yksi kultastandardi, johon tietokoneleistä obsessoivia webbisarjakuvia voi verrata: Jerry Holkinsin kirjoittama ja Mike Krahulikin piirtämä Penny Arcade.

Penny Arcadessa siis Krahulikin ja Holkinsin alter egot, kaksi nuorta aikuista tyhjäntoimittajaa Gabe ja Tycho, istuvat kotonaan ja puuhastelevat pääasiassa tietokonepelien kanssa. Kolme kertaa viikossa ilmestyvä strippi tarttuu useimmiten ajankohtaisiin peliuutisiin ja käsittelee niitä omasta vinksahtaneesta näkökulmastaan.

Nimenomaan näkökulma on Penny Arcaden vahvuus. Toisin kuin monet muut yrittäjät, Penny Arcade pysyttelee mielekkäästi konseptinsa rajoissa. Se on tasapainotellut vuosia uusitumisen ja stagnaation välillä menestyksekkäästi, kehittyen mutta ei missään vaiheessa kääntyen sisäänpäin. Se antaa lukijalle jatkuvasti uusia koukkuja, joihin tarttua vaikka palaakin aina lopulta aiheensa pariin. Penny Arcadea voi hyvinkin lukea vaikkapa ihmissuhdesarjakuvana, jossa kahden miehen dysfunktionaalisen parisuhteen koossapitävä voima ovat videopelit.

Silti keskiössä ovat videopelit, ja Penny Arcade ottaakin aiheensa haltuun taitavasti. Vaikka pelivitsit ovat lähtökohtaisesti sisäpiirin juttuja ja sarja pysyttelee aiheensa ajan hermolla, ei laajaa tietokonepeliyleissivistystä silti tarvitse nauraakseen suurimmalle osalle stripeistä. Itse asiassa olen oppinut yhtä sun toista pelialan viimeaikaisista tapahtumista Penny Arcade -sarjakuvien ja niihin liittyvän webbisivuston kautta.

Krahulikin ja Holkinsin huumori on pelikulttuuria kohtaan ilahduttavan ilkeää, kärkevää ja illuusiotonta. Pelaajat kuvataan obsessiivisina narkkareina, pelivalmistajat lyhytnäköisinä hölmöinä tai itsensä Saatanan kanssa liittotuneina pahiksina. Vaikka Penny Arcade kärjistääkin, toisinaan se onnistuu olemaan aidosti tarkkanäköinen satiiri pelikulttuurista, eikä ainoastaan sitä kommentoiva sarja huomioita kuten niin moni muu pelivitsisarjakuva. Tekijät eivät kuitenkaan aseta itseään aiheensa yläpuolelle, vaan piikittelevät toistuvasti myös itselleen. Tietty älykäs, tiedostettu itseinho tuntuu ajavan Penny Arcadea.

Penny Arcaden stripit toimivat poikkeuksellisesti myös hahmovetoisina tilannekomediapaloina. Holkinsilla on hyvä ote niin absurdiin huumoriin kuin brutaaliin slapstickiinkin. Sarjan hauskuus syntyy pikemminkin dialogista, tilanteesta ja hahmoista kuin viimeisen ruudun “punchlinesta”, joka useimmiten puuttuu kokonaan.

Krahulikin kuvitus on kehittynyt huimasti sarjan julkaisuhistorian aikana. Alkupään suorastaan nolostuttavan amatöörimäisen kankeat hahmot ovat muuttuneet ajan myötä ilmeikkäimmiksi. Krahulik on oppinut irrottelemaan kynällään ja nyt Penny Arcade on paikoin jopa näyttävä. Strippisarjakuvapiirtäjäksi Krahulikilla on miellyttävän laaja skaala ja hän tuo Holkinsin kaheleimmatkin ideat oivaltavasti ruudulle.

SUOSITUS: Siitäkin huolimatta, että Penny Arcade suosittu, se on myös tuore, oivaltava ja anarkistisen räävitön. Onko maailmassa sittenkin oikeutta, epätäydellisessäkin?

Tagit: nettisarjakuva.

PVP
Scott Kurtz
Webbisarjakuva

Scott Kurtzin PVP on seitsemän ilmestymisvuotensa aikana voittanut tylsyydellään ja keskinkertaisuudellaan puolelleen koko joukon lukijoita. PVP on myös loikannut omaan sarjakuvalehteensä, jota kustantaa alun perin tylsillä ja keskinkertaisilla supersankarisarjakuvilla itsensä läpi lyönyt Image-kustantamo.

Olen ilkeä, koska välitän. PVP on yksi ensimmäisistä webbisarjakuvista, jota olen seurannut säännöllisesti. Alun perin pidin siitä paljonkin. Alkuvuosinaan PVP oli netin lukemattomista nörttisarjakuvista definitiivisin: se tavoitti sen sukupolven – minun sukupolveni – tunnot, jolle Tähtien Sota on tutumpi kuin Raamattu, Batman läheisempi kuin C.G.E Mannerheim ja fantasiaroolipelit kiinnostavampia kuin kyykkä ja muu pallourheilu. PVP puhutteli suoraan ihmisiä, joita on rintaruokittu pop-kulttuurilla ja kasvatettu television äärellä. PVP onkin eräs suosituimmista webbisarjakuvista.

Sarjakuvan PVP (“Player vs. Player”) on kuvitteellinen pelilehti, jonka toimituskunnan arkea seurataan neljän ruudun stripeissä. Hahmojoukkoon mahtuu erilaisia variaatioita nörttistereotyypeistä: roolipelaajia, urheilupelifanaatikkoja, verkkopelaava teinipoika ja kyllä, yksi Mac-käyttäjä (Macit ovat hauskoja). Eräänlainen näkökulmahahmo ja sarjan symboli on Skull, maaginen peikko ja toimituksen maskotti. Kurtz käyttää taitavasti tämän kaltaisia kevyen surrealistisia ja metasarjakuvallisia keinoja. Hahmot usein tiedostavat olevansa sarjakuvassa ja muuttuvat vaivattomasti karikatyyreiksi tutuista hahmoista tietokonepeleistä, tieteissarjoista tai vaikka muista sarjakuvista. Kurzin yksinkertainen piirrostyyli on vuosien varrella hioutunut toimivaksi ja kiitettävän ilmeikkääksi käyttökuvitukseksi.

Alun perin PVP:n vitsit käsittelivät enemmän erilaisia nörtti- ja pelikulttuurin lieveilmiöitä ja pelaamista yleensä oivaltavastikin. PVP-lehden ensimmäisten numeroiden ilmestymisen aikoihin sarja alkoi menettää teemaansa, siirtyen peliaiheista vahvemmin kohti hahmovetoista komediaa. Oireellista on, että kun yritin etsiä kuvituskuvaksi ruutua tuoreesta peliaiheisesta stripistä, minun piti penkoa arkistoja vartti.

Uskon, että vahva teema on oikein käytettynä vahvuus säännöllisesti ilmestyvälle strippisarjakuvalle, kun lukija tietää mitä saa odottaa päiväannokseltaan. Käyttöviihteen pitää olla jossain määrin ennalta-arvattavaa. Teeman merkityksen väheneminen ei olisi ongelma muuten, mutta PVP:n stereotyyppejä lähestyvät hahmot eivät ole riittävän kiinnostavia kannettelemaan hahmoihin perustuvia vitsejä ilman pelikontekstia. Odotan kauhulla, mihin suuntaan tuorein saippuaoopperajuoni kehittyy. Tuntuu, etteivät hahmot kiinnosta oikein Kurtziakaan. Vakava oire tästä ovat hiljattain esitellyt puhuvat eläinhahmot, lukemattomista muista strippisarjakuvista tuttu klisee.

Internet voi olla mainio keino markkinoida sarjakuvaansa, mutta usein tämä edellyttää, että tekijä laittaa itsensä likoon, astuu esiin sarjakuvansa takaa ja näyttäytyy yleisölle. Tietty etäisyys tekijän ja teoksen välillä on kuitenkin hyvästä, varsinkin jos teos ei lähtökohtaisesti ole tunnustuksellinen tai omaelämäkerrallinen. Kun tekijän ja teoksen raja häilyy, voi lopputulos olla intiimillä tavalla vaivaannuttava, nolo. Tietyllä tavalla näin on käynyt internetiä vahvasti hyödyntävälle Warren Ellisille, jota on nykyään vaikea erottaa sarjakuvahahmoistaan.

Ollakseen ilmeisen onnellisessa avioliitossa elävä mies, jolla on menestyvä sarjakuvabisnes Kurtz näyttäytyy paikoin merkillisenä internet-häirikkönä. Hän ajautuu blogissaan ja foorumeilla julkisiin riitoihin kollegoidensa kanssa eikä oikein näytä osaavan ottaa vastaan kritiikkiä. Nyt Kurtzin julkinen hahmo näyttäytyy sellaisena heikkoitsetuntoisena nörttinä, joista hän itsekin tekee pilkkaa, eikä tämä aina vaikuta tiedostetulta. Ei myöskään auta, että Kurtz piirtää toisinaan itsensä hahmoksi omaan sarjakuvaansa.

SUOSITUS: PVP on väsynyt, ennalta-arvattava ja aiheeltaan tutun turvallinen webbisarjakuva. PVP on nykytilassaan niin tylsä, että voisi jo kelvata sanomalehteen. Se on jotain se.

Tagit: nettisarjakuva.