Katuoja

ORDER OF THE STICK
Webbisarjakuva
Rich Burlew

Hyvä fantasia varastaa myyteistä. Keskinkertainen fantasia varastaa Tolkienilta. Huono fantasia varastaa roolipeleistä.

Onneksi siis Rich Burlew’n ORDER OF THE STICK ei yritä olla vakavaa fantasiaa, vaan parodioi Dungeons & Dragons -roolipeliä ja sitä kautta roolipelejä yleensä. Burlew pidättäytyy kommentoimasta pelaamiseen liittyvää kulttuuria ja keskittyy irvimaan itse pelille ja sen sisäisille kummallisuuksille. Sarjakuva seuraa pelihahmojoukon edesottamuksia geneerisessä fantasiamaailmassa. Tämän kaltaisia, yhteen hyvin spesifiseen aiheeseen keskittyviä strippisarjakuvia saateettiin aiemmin nähdä lähinnä vain erikoislehdissä, mutta webbisarjakuvien yleistyttyä hyvinkin pitkälle erikoistunut sarjakuva voi löytää oman, fanaattisenkin yleisönsä.

Epämiellyttävän suuri osa suosituista webbisarjakuvien tekijöistä on perinteisistä nörttiharrastuksista pakkomielteileviä fakki-idiootteja. Internet on täynnä Star Wars -vitsejä sekä viiltävän teräviä havaintoja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit. Roolipelejä itsekin suunnitteleva Burlew ei ole tässä suhteessa poikkeus. Perinteiset roolipelit ovat pienen marginaalin harrastus, mutta webbisarjakuvia lukemalla voisi luulla, että jokainen 70-luvulla syntynyt olisi jossain vaiheessa heitellyt äitinsä kellarissa 20-sivuisia noppia ja yrittäen kuvitella olevansa hobitti. Totuus on tietysti toinen, mutta roolipelaaja on keskimääräistä halukkaampi pakottamaan omia haltiafantasioitaan ohikulkijoille. Ja lukemaan niistä vitsejä, onhan parodia lopulta eräs hyväksynnän muoto. Voin väittää tietäväni mistä puhun, olen roolipelaaja itsekin.

Burlew ansaitsee kuitenkin hyväksyvän nyökkäyksen rehellisyydestään. Hän tekee roolipeleille irvailevaa vitsisarjakuvaa, hän tekee sen pätevästi, eikä hänellä ole harhaluuloja tekevänsä mitään sen merkittävämpää. Sinänsä kunnianhimossa ei ole mitään tuomittavaa, mutta turhan monet strippisarjakuvantekijät jossain vaiheessa hallusinoivat tekevänsä esimerkiksi ihmissuhdedraamaa, useimmiten noloin tuloksin. Suutari, lesti, ja niin poispäin.

Tiukoissa raameissaan Order of Stick on paikoin oivaltavakin, vaikka suurin osa vitseistä aukeaakin vain peliharrastajille. Burlew tuntee aiheensa läpikotaisin ja julkaistun kahdensadan stripin jälkeenkin sarjakuva jaksaa toisinaan hymyilyttää. Kahden vuoden ilmestymisen aikana Burlew’n strippien graafinen ulospano on kehittynyt luettavammaksi. Kehittyminen on tässä tapauksessa suhteutettava Burlew’n valitsemaan hyvin minimalistiseen tyyliin: hahmot ovat sarjan nimen mukaan tikku-ukkoja, joskin ilmeikkäitä ja tunnistettavia sellaisia. Tyyli toimii: vaikka Burlew juuttuukin liian usein käyttämään puhuvia päitä, sarja liikkuu pääasiassa jouhevasti.

SUOSITUS: Order of the Stick tähtää helppoon maaliin ja osuu. Kunnianhimoinen se ei missään mimessä ole, mutta Burlew tuntee yleisönsä ja palvelee sitä kelvollisesti.

Tagit: nettisarjakuva.

WANTED
Top Cow Productions Inc.
Mark Millar, J. G. Jones
192 sivua, värillinen

Suomalaisille parhaiten Ultimates-sarjakuvasta tuttu kirjoittaja Mark Millar herättää tunteita englanninkielistä sarjakuvaa seuraavien keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että Mark Millar haluaa näin olevankin.

Millar on showmies. Hän markkinoi omia sarjakuviaan aggressiivisesti, hän pitää kovaa melua tekemisistään, hän suurentelee, hän hypettää, hän laittaa koko julkisen persoonansa peliin. Tämän vuoksi miestä ja hänen sarjakuviaan on vaikea erottaa toisistaan. Hyvässä ja pahassa, kaikki hänen sarjakuvansa profiloituvat nimenomaan Mark Millarin sarjakuviksi.

Otetaan esimerkiksi WANTED, yksi Millarin häikäilemättömimmistä projekteista. Wanted on kuusiosainen minisarja, joka on nimen omaan suunniteltu eräänlaiseksi mainoskirjeeksi Hollywood-studioille. Studiot ovat olleet viime vuosina valmiit maksamaan suuria summia sarjakuvien filmausoikeuksista ja Millar nähtävästi päätti lähteä apajille. Wanted on kyyninen voimafantasia, joka on suunnattu vetoamaan alimpiin yhteisiin nimittäjiin – juuri siis sellainen, jonka luulisi kiinnostavan yksinkertaisia toimintaelokuvia tuottaviin yhtiöihin. Jottei Wantedin mahdollinen filmauspotentiaali menisi keneltäkään hukkaan, tarinan päähenkilöt on piirretty muistuttamaan Hollywood-tähtiä: päähenkilö on selvä Eminem, “naispääosa” puolestaan Halle Berry ja niin edelleen. Wantedin ilmestyessä Millarin yhden miehen show lähti jälleen käyntiin täydellä voimalla. Millar alkoi levittää – ilmeisen perätöntä – huhua Eminemin kiinnostuksesta esittämään tulevan Wanted-elokuvan pääosaa. Erityistä närää Millar aiheutti sarjakuvaharrastajissa kun vertasi Wantedia klassiseen Watchmeniin. (Aina säännöllisesti jotakin sarjakuvaa toitotetaan “uudeksi Watchmeniksi” ja aivan yhtä säännöllisesti vertaus osoittautuu liioitteluksi – hyvänä esimerkkinä vaikkapa J. Michael Straczynskin loppua kohti kovin keskinkertaiseksi lässähtänyt Rising Stars.)

Millarin yhden miehen laulu- ja tanssinumero tuotti kuitenkin tulosta. Tätä kirjoitettaessa Wantedin elokuvaoikeudet on myyty ja skottikirjoittaja varmastikin hykertelee matkalla pankkiin. Sarjakuvakin menestyi merkillisen hyvin ollakseen Top Cow -yhtiön julkaisema.

Siltikin vaikka Millaria on vaikea erottaa töistään, on muistettava että mies on terävimmillään mainio viihdyttäjä. Jos Hollywood-elokuvat olisivat yhtä roiseja, rohkeita ja äänekkäitä kuin Wanted, kävisin elokuvissa paljon useammin.

Wanted on kieroutunut supersankariversio tutusta tarina-arkkityypistä, joissa päähän potkittu häviäjä paljastuu merkittävän perinnön vastaanottajaksi. Yksi viimeaikainen osoitus tarinatyypin vetoavuudesta on Harry Potter -sarjan menestys. Wesley on tympeään työhön ja pinnalliseen ihmissuhteeseen jumiutunut mies. Wesley elämä kääntyy päälaelleen, kun tämän kauan sitten kadonneeksi isäksi paljastuu hiljattain kuollut legendaarinen superroisto The Killer. Wesley vihitään maailmaa salaa hallitsevan superroistoliigan salaisuuksiin. Aikanaan voitettuaan kaikki supersankarit roistot ovat aivopesseet maailman siten, että supersankarit muistetaan enää sarjakuvien sivuilta – ja kukapa enää lukee sarjakuvia? Wanted seuraa Wesleyn muutosta hissukasta itsevarmaksi supertappajaksi ja tämän kasvua ratkaisevaan rooliin roistojen välisissä juonitteluissa.

Millar kertoo jälkipuheessaan idean Wantedista syntyneen, kun hän oli pahainen pikkupoika. Se näkyy. Wantedissa naidaan, tapetaan ja vedetään huumeita täysin itsetarkoituksellisesti. Wanted ei ole aikuinen sarjakuva, se on keskenkasvuinen, hädin tuskin teini-ikäinen. Tarinassa on superroisto nimeltä “Fuckwit”, luojan tähden. Tarinan eksploitatiivisuuden ja silkan tyhmyyden vuoksi voisin vaikkapa yrittää teeskennellä närkästynyttä, mutta Millar ja kuvituksesta vastaava J. G. Jones viihdyttävät aivan liian hyvin. Millarin ideoiden silkka röyhkeys on sangen vastustamaton. Vaikka hän tavoitteleekin alimpia yhteisiä nimittäjiä, hän tavoittelee niitä hyvin. Wanted liikkuu ripeästi ja näyttää hyvältä, aivan kuten tyhmän toimintaelokuvan pitääkin.

Jones etenkin on pieni ihme. Hänen kuvituksessaan on paljolti Bryan Hitchin kaltaista naturalismia ja kykyä näyttäviin toimintakohtauksiin. Hän osaa sisällyttää kuviinsa tilan, ajan ja painon tuntua. Jones onnistuu myymään lukijalle Millarin tarinan tasot: toisaalta tavallisen arjen, toisaalta superroistojen kirjavan absurdiuden. Jonesin ansiosta Wanted on erinomaisen miellyttävä lukea. Tai siis niin miellyttävä, kuin on mahdollista kun puhutaan tarinasta, jossa muun muassa Hitlerin ja muiden massamurhaajien ulosteesta koostuva olio tukehduttaa ihmisiä ruumiillaan. Mitä sanoinkaan siitä keskenkasvuisuudesta?

Wanted ei ole täysin vailla ajatusta, kuitenkaan. Millar välittää erinäisillä intertekstuaalisilla silmänkääntötempuilla kritiikin supersankarigenrestä. Lopussa Millar kääntää kameran kohti lukijaa, ja ehdottaa että Wantedin kaltaisen nihilistisen voimafantasian kuluttajan etsivän vain hetken lohtua tyhjään elämäänsä: sangen tyypillinen, kyyninen näkemys supersankarisarjakuvasta, siis. Millarin sarjakuvassa moinen on yhtä aikaa rohkeaa ja typerää – Millar kiinnittää lukijan huomion juuri omaan heikkouteensa, siihen laskelmoivaan, onttoon viihdyttämiseen jota Millar nimenomaan harrastaa. Sääli vain, että teemaa käsitellään vain tarinan lopussa. Nyt Millarin havainto on ikään kuin loppukevennys eikä niinkään se kiinnostava itseironinen kritiikki, jollaiseksi se on epäilemättä tarkoitettu.

SUOSITUS: Jos vaatii kuluttumaltaan kulttuurilta pelkästään viihdettä, myy itsensä halvalla. Jos kuitenkin haluaa hetkeksi antautua siihen puhtaan viihteen suomaan syylliseen nautintoon, Wanted on mitä mainioin valinta. Se on viihdettä, joka ei osaa hävetä itseään – aivan kuten ei osaa viihdyttäjä Mark Millarkaan.

Tagit: Image, Mark Millar, Marvel.

Katuojassa tällä viikolla:

RYHMÄ-X 3/2005
Egmont kustannus
Grant Morrison, Phil Jimenez, Chris Claremont, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato
52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Aika jälleen vilkaista Egmontin lehtiuutuuksia. Arvioissa JUONIPALJASTUKSIA.

Suomessa julkaistavassa RYHMÄ-X:ssä lähestytään jo Grant Morrisonin kirjoittamien tarinoiden loppua. Vilkaisu kirjepalstoille ja internet-foorumeille paljastaa, että Morrisonin tarinoiden vastaanotto on ollut Suomessakin ristiriitainen. Itse kuulun heihin, joiden mielestä Morrisonin 41 numeroa muodostavat yhdessä kaikkien aikojen parhaan Ryhmä-X-tarinan. Vaikkei se missään nimessä täydellinen olekaan, kokonaisuus tiivistää olennaisen Ryhmä-X konseptista ja päivittää sen, luo uutta vanhan kierrättämisen sijaan. Kokonaisuus on esimerkillistä, uutta supersankarisarjakuvaa.

Vaikka Morrisonia on kritisoitu liiankin radikaaleista juonenkäänteistä pitää silti muistaa, miten hän käy suorastaan liikuttavan uskollisesti läpi kaikki sarjan nelikymmenvuotisen historian tärkeimmät teemat ja tarina-aihiot, joita aiemmat kirjoittajat ovat käyttäneet: vahdit, mutantteja vainoavat ihmiset, avaruusimperiumit, koulutettavat mutanttioppilaat, hallituksen salaiset aseprojektit ja supervoimaiset viholliset maailmanvalloitussuunnitelmineen ovat kaikki edustettuna.

Numerossa 6/2005 nähdään Morrisonin tarinoiden herkullisin käänne: pasifistinen Xorn riisuu metallinaamionsa ja paljastuu perivihollinen Magnetoksi joka rivakasti tuhoaa yllätetyn sankariryhmän. Lukemalla uudelleen aiemmat tarinat voi nähdä, miten mainiosti paljastusta on pohjustettu: vihjeet ovat olleet aivan lukijoiden nenän edessä kaiken aikaa. Itse tarinassa Morrison loistaa jälleen kriisin kuvaamisessa. Kuten hänen Oikeuden puolustajissaan, tarinan ensimmäisen kappaleen tapahtumien vyöry luo tunteen välittömästä vaarasta. Hänen otteensa tarinan päähenkilöistä on esimerkillinen. Aiemmin Morrison on onnistunut mahdottomassa ja tehnyt Kykloopista kiinnostavan, ensimmäistä kertaa hahmon historiassa. Vastaavasti Jeanin ja Wolverinen jakamat hetket varman kuoleman lähestyessä ovat vaikuttavat.

Myös Morrisonin luenta Magnetosta kiehtoo. Aiemmissa tarinoissa kuolleeksi oletettu arkkivihollinen on toiminut symbolina väkivaltaiselle vallankumoukselle, vastakohtana Ryhmä-X:n pasifistiselle politiikalle. Kun Magneto lopulta onnistuu valloittamaan maailman – tai tässä tapauksessa New Yorkin – paljastuu että hän onkin sen johtamisessa katastrofaalisen huono. Hän ympäröi itsensä nuorilla idiooteilla, tiuskii äkkipikaisesti typeriä käskyjä ja vetää kaiken päälle huumeita vahvistaakseen itseluottamustaan ja voimiaan. Vaikka näin Magneton uhka osin trivialisoituukin, palvelee se hienosti yhtä Morrisonin tarinoiden teemoista: vallankumouksen idea on aina paljon viehättävämpi kuin vallankumouksen todellisuus.

Kuten Morrisonin tarinoissa yleensä, tarinan teemat ja ideat ovat vahvempia kuin tarina itse. Hieman liian paljon jää epäselväksi Magneton ja Ase-Plussan yhteyksistä. Tarina laahaa keskivaiheilla ja alun momentti osin hukataan. Myös kuvakerronnassa on puutteita. Vaikka kuvittaja Phil Jimenez suoriutuukin tehtävistään pääasiassa mallikkaasti, ei hän yllä kuin paikoin tarinan vaatimaan eeppisyyteen. Joitain yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta Jimenez piirtää toteavasti. Spektaakkelin tuntu jää tavoittamatta varsinkin kun kuvituksessa tingitään usein taustoista ja hahmot kelluvat muuten tyhjissä ruuduissa. Yksittäisistä kuvituksen omituisuuksista hupaisimpia ovat kieltään suustaan ulkona roikuttaen puhuva Sammakko ja Professorin X:n mystisesti kupliva penis.

Lehden loppuun on ympätty yksi jakso Chris Claremontin ja Salvador Larrocan X-Treme X-Men -sarjaa. En ole seurannut sarjaa aktiivisesti ja varsinkin kun kyseessä on niin sanottu “hiljainen” sarjakuva, kokonaisuutta on vaikea ymmärtää. Jakso on osa Marvelin taannoista aloitetta, jonka kantavana ajatuksena oli pakottaa kaikki säännöllisesti ilmestyvien lehtien kirjoittajat kirjoittamaan tekstittömiä sarjakuvia kuukauden ajan. Ajatus ylhäältä käsin sanellusta kerrontakikasta oli luonnollisesti naurettava ja elinkelvoton. Tuloksena oli sarja tunnelmapaloja tai vettä polkevia täytesarjoja. Tämä on jälkimmäistä tyyppiä: kyseessä on pitkitetty taistelukohtaus. Claremont tunnetaan usein liiallisestakin selittävän tekstin käytöstä ja sanaton sarjakuva ei ole todellakaan ole hänen välineensä. Etenkin silloin, kun sarjakuva siirtyy kuvaamaan erilaisia hahmojen harhakokemuksia, on tarinaa kovin vaikea seurata. Suuremmasta tarinakokonaisuudesta irrotettuna ja älyttömän kerrontakikkailun rampauttamana lehden episodi on kelvoton, Larrocan pätevästä kuvituksesta huolimatta. Osana pidempää tarinakokonaisuutta jakso saattaa toimia merkittävästi paremmin.

SUOSITUS: Morrisonin verraton Ryhmä-X-tarina jatkuu yhdellä parhaista episodeistaan. X-Treme X-men ei vakuuta edelleenkään.

Muutoksen illuusio on ihmeellinen asia. Sarjakuvan – etenkin supersankarisarjakuvan – ystävä harvoin haluaa hahmojen muuttuvan. Tätä ei liioin toivo kustantajakaan, jonka myyntivaltti on tunnistettava hahmo. Muutos ajaa lukijat pois: he haluavat lukea hahmosta, jonka ovat oppineet tuntemaan.

Tämä on merkittävä ongelma jatkuvajuoniselle sarjakuvalle. Miten voidaan tehdä saippuaoopperamaisesti polveilevaa tarinaa, jos lopulta on palattava status quohon? Tarvitaan muutoksen illuusio. Tämä tarina, lukee lehden kannessa, muuttaa kaiken mitä luulit tietäneesi hahmosta X! Tämän jälkeen, meille kerrotaan, mikään ei tule olemaan entisellään! Mutta lopulta Teräsmies palaa kuolleista, Batman ei olekaan enää ranskalainen, Hal Jordan on Vihreä Lyhty ja kaikki mitä tiesimme Purppuranoidasta oli sittenkin totta.

Olennaisinta on muutoksen illuusio. Lukijan pitää uskoa, edes hetken, että tämä tarina muuttaa kaiken lopullisesti. Palatakseni Grant Morrisoniin: hän onnistuu tässä. Vaikka tiedän hyvin, että Morrisonin lopetettua hänen luomansa muutokset Ryhmä-X:ään lakaistaan maton alle ja Wolverine saa taas pitää päässään hiustensa muotoista kypärää, olen silti aidosti innostunut hänen tarinoitaan lukiessani. Hän ei pelkästään tyydy viittaamaan sarjakuvissaan aiempiin tarinoihin vaan rakentaa niiden päälle kokonaan uusia lisäten niihin omat teemansa. Hänen sarjakuvansa kertovat hahmoista, mutta niiden olemassaololle on muukin tarkoitus kuin supersankariposetiivin loputon pyörittäminen.

Toisin on esimerkiksi J. Michael Straczynskin uusimman SPIDER-MAN -tarinan laita. Numeron 6/2005 kannessa Hämähäkkimies yrittää yhtäaikaisesti hirttäytyä ja potkaista itseään päähän. Pidän tätä symbolisena. Lehdessä alkavassa tarinassa Straczynski kirjoittaa uusiksi 70-luvun Hämähäkkimiessarjakuvia. Lehden tarinassa lukijoille kerrotaan Hämähäkkimiehen edesmenneen tyttöystävän siinneen äpäröitä ympäri Eurooppaa.

Straczynski on aiemmin tuonut uusia ideoita sarjaan, mutta uusimmassa tarinassaan hän kaivaa menneitä ja samalla tehokkaasti omaa hautaansa. Tarina, jossa esitetään kokonaan uusi tulkinta toisesta, vanhemmasta tarinasta ei käytännössä toimi kenellekään. Uudet lukijat ovat tuskin kiinnostuneita 30 vuotta vanhoihin tarinakokonaisuuksiin viittaamisesta. Fanit taasen vihastuvat, koska kirjoittaja kertoo heidän aiemmin lukemansa tarinan olevankin “valhetta”.

Henkilökohtaisesti en suuremmin välittäisi, vaikka tarinassa Gwen Stacy paljastuisi syylliseksi holokaustiin ja polyfoni
siin kännykän soittoääniin. Straczynskin sarjakuvassa inhottaa kuitenkin ilmeinen, laskelmoiva shokkitehojen etsintä. Kyseessä on sisäsiittoinen markkinointitemppu, jonka tarkoitus on tuohduttaa pitkäaikaisia lukijoita. Olennaisesti muuta sisältöä sillä ei ole.

SUOSITUS: Sen sijaan että loisi uutta, Straczynski penkoo menneitä tavalla, joka tuskin miellyttää ketään. Kuvituksesta vastaa pätevä Mike Deodato. Häneltä nähdään joitain tehokkaita kuvia, mutta kerronta on tasapaksua.

Tagit: Egmont, Marvel.

Katuojassa tällä viikolla:

JYSÄYS NO. 1/2005
Arktinen Banaani
Useita tekijöitä
36 sivua, värillinen

Sarjakuva-antologialehti, formaatti joka kieltäytyy kuolemasta, palaa jälleen. Jos luetaan pois Mustanaamio, jota ei niinkään myydä jatkosarjoilla vaan silkalla nimihahmon inertialla, antologialehdet eivät ole menestyneet Suomessa vuosiin. Aikanaan suosittujen Non Stop ja Ruutu-lehtien varjo on pitkä. Pääasiassa eurooppalaisia sarjakuvia sisältäneet lehdet ilmestyivät pitkään ja opettivat kokonaisen sukupolven lukemaan sarjakuvaa. Tuo sukupolvi näyttää kuitenkin aikuistuttuaan kaikonneen sarjakuvien parista. Samalla eurooppalaisen sarjakuvan julkaiseminen on suomessa siirtynyt albumeihin ja kuihtunut varjoksi entisestään.

Mattipekka Ratian toimittaman JYSÄYKSEN kohtaama haaste on siis kaksitahoinen. Ensinnäkään eurooppalaista sarjakuvaa lukevaa yleisöä ei enää näytä juuri olevan olemassa. Jysäyksen on aloitettava lähes tyhjästä. Toisekseen suomalainen sarjakuvan kuluttaja ei enää osta antologiajulkaisuja. Antologialehti on formaattina muutenkin pulmallinen. Jos julkaisuun kootaan paljolti erityyppistä materiaalia, on olemassa riski että kokonaisuus ei puhuttele ketään. Esimerkiksi kaksi suosittua eurooppalaista antologiajulkaisua, 2000AD ja Metal Hurlant keskittyvät puhtaasti tieteis- ja fantasiasarjakuviin. Samoin ongelmallisia ovat jatkosarjat. Jos lehti ilmestyy harvoin tai epäsäännöllisesti on sarjojen seuraaminen vaikeaa ja lukijan kiinnostus lehteä kohtaan voi herpaantua.

Syksyllä ilmestynyt ensimmäinen Jysäys kynsi juuri näissä kivisissä pelloissa. Lehden sarjat olivat pääasiassa laadukkaita, mutta edustivat eri lajityyppejä fantasiaseikkailuista puhtaaseen huumoriin ja periodidraamaan. Kolmannes lehdestä käytettiin aloittamaan Katseen kantamattomissa -jatkosarja, jossa ei päästy puusta pitkään: reilusti toistakymmentä sivua autoilua ja sukeltelua eikä lukijalla lopuksi ollut silti harmainta aavistusta, mistä sarja kertoo. Toisin sanoen materiaalia, joka olisi pitänyt julkaista kokonaisuutena pitkässä albumissa. Ensimmäinen numero ei juurikaan kannustanut hankkimaan seuraavaa ja hetken ajan näytti siltä, ettei sitä tulisikaan. Jysäys siirtyi kuitenkin Ratian oman yhtiön alta Arktinen Banaani -kustantamon suojiin Ratian jatkaessa päätoimittajana.

Juuri ilmestyneen vuoden ensimmäisen numeron perusteella voidaan sanoa, että konsepti on jalostunut. Lehti on suurempi, halvempi ja sisällöllisesti yhtenäisempi. Jos eurooppalaiseen sarjakuvaan erikoistuvan antologialehden julkaisua haluaa kaikesta huolimatta Suomessa yrittää, näin se pitää tehdä.

Uusi Jysäys on aikakausilehtikokoa. Arthur de Pinsin piirtämä stilisoitua mainosgrafiikkaa muistuttava kansi kiinnittää huomion. Kansikuva olisi vieläkin näyttävämpi, jos siinä harhailevaa tekstiä olisi vähennetty. De Pins on kuvittanut nimimerkki Zidroun kanssa – ranskankieliseltä alueilta kotoisin olevat tekijät kätkeytyvät jostain syystä kovin usein yksiosaisten nimimerkkien taakse – huumorisarjakuvan Bioutifoulland. Huumoritarinaksi Zidroun moraliteettia lähestyvä kertomus naurattaa sangen vähän. Siinä tavallinen mies ja nainen yrittävät juonia itselleen romanttista menestystä täydellisten kaunottarien ja komistuksien kansoittamassa valtiossa. Zidroun satiiri on liian naiivia ja osoittelevaa ollakseen oivaltavaa. De Pinsin ääriviivaton piirrostyyli on kiinnostavaa ja toimii paikoitellen hauskastikin, mutta hänellä on vaikeuksia kuvata liikettä ruuduissaan.

Toinen Zidroun kirjoittama tarina, Minun pihani, on tunnelmapala, jossa minäkertoja muistelee lapsuutensa leikkejä hivenen sentimentaalisesti. Kuvittaja Constant piirtää kauniisti kertojan muistojen yksityiskohtia ja vaihtaa hienosti perspektiiviä, kun tarinassa siirrytään nykyaikaan ja aikuisen näkökulmaan. Tarinan viimeinen kuva autioituneesta pihasta tekee vaikutuksen.

Suomalaista sarjakuvaa – olemme eurooppalaisia, muistanette – edustaa veteraani Petri Hiltunen, joka jatkaa Preador-fantasiamaailmansa parissa. Poikkeuksellisesti Hiltusta nähdään väreissä. Ratian väritys on aarteenmetsästäjien ankeaan arkeen sijoittuvan tarinan henkeen sopivan haalea. Tarina itsessään on pätevä pieni seikkailutarina, mutta lopulta yhdentekevä. Päähenkilö on geneerinen fantasiaseikkailija vailla mainittavia ominaisuuksia joka kohtaa persoonattomia vaikkakin näyttäviä vaaroja. Hiltunen osaa kyllä tehdä erinomaisiakin lyhyitä juttuja kuten miehen Asfalttitasanko-kokoelman lukeneet tietävät, mutta tästä Praedor-tarinasta puuttuvat kiinnostavat koukut.

Antologian paras sarjakuva on belgialaisen Jerry Frissenin kirjoittama ja amerikkalaisen Guy Davisin piirtämä Zombiet jotka söivät maailman. Miten moisella otsikolla voisi yleensäkään epäonnistua, kysyn. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa elävät kuolleet ovat nousseet haudoistaan vaeltavat kaduilla enimmäkseen harmittomina. Ihmiset ovat sopeutuneet tilanteeseen kukin tavallaan. Tarinan perheen olohuoneessa istuu perheen äidin mätänevä isä, kunnes perheen pää saa appiukostaan tarpeeksi ja kutsuu paikalle nössön zombihävittäjän. Frissenin absurdin tarinan ja Davisin toteavan rosoisen kuvituksen kontrasti on mainio, samoin kuin tarinan hahmojen lakoninen suhtautuminen täysin järjettömään tilanteeseen, varsinkin kun perheen passiivis-aggressivisen isän piilottelema turhautuminen purkautuu suorastaan tourettemaiseen vuodatukseen. Davisin kuvituksessa on myös mainioita yksityiskohtia, herkullisimpana zombivaarin kaulassa roikkuva tuoksukuusi. Vanhana katkerana miehenä harvemmin nauran enää ääneen sarjakuville, mutta Zombiet jotka söivät maailman on poikkeus. Se on pahuksen hauska. Kyseessä on jatkosarja, mutta ensimmäinen jakso toimii myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se onnistuu muutamassa sivussa esittelemään hahmot ja maailman sekä pohjustamaan tulevia jaksoja. Sarjakuvanovelli on sarjakuvan kenties vaikein muoto, mutta Frissen ja Davis onnistuvat mallikkaasti. Lisää tätä!

Jysäyksessä on mukana myös lyhyitä täytesarjoja. Corcalin ja Olivier Grojnowskin Roihuvuori ja Cuadradon Petteri & Patteri ovat melko mielenkiinnotonta slapstick-huumoria. Mainiosta Herra Jean -sarjakuvista tuttujen Dupuyn ja Berberianin Henriette puolestaan viehättää surrealistisella otteellaan.

SUOSITUS: Kokonaisuuden suurin heikkous on sarjojen yhteisen nimittäjän puute, eri lajityypit kun saattavat hyvinkin toimia toisiaan vastaan: haluaako kannen stilisoitujen naishahmojen houkuttelema lukija välttämättä nähdä Davisin rujoja zombihahmoja? Pelkkä “eurooppalainen sarjakuva” ei riitä antologiaa yhdistäväksi teemaksi. Ei voi olla ajattelematta, että tietylle yleisölle kohdistettuna lehti olisi vakaamalla pohjalla, jos se keskittyisi yhteen genreen ja tarkemmin rajoitettuun kohdeyleisöön. Siltikin, Jysäyksen alhainen hinta toimii tässä mainiosti sen eduksi. Ainakin minä olen valmis maksamaan kaksi euroa jo pelkästään Frissenin ja Davisin zombitarinan vuoksi. Itse asiassa olen valmis maksamaan kaksi euroa mistä tahansa sarjakuvasta, jossa esiintyy fraasi “Vitun perkeleen paskan g-pisteen runkkarizombie! Huoran perseen paska!”. Olen sillä tavalla helppo viihdytettävä.

.

Katuojassa tällä viikolla:

EX MACHINA: THE FIRST HUNDRED DAYS
DC Comics / WildStorm
Brian K. Vaughan, Tony Harris
136 sivua, värillinen

MADROX: MULTIPLE CHOICE
Marvel Comics
Peter David, Pablo Raimondi
120 sivua, värillinen

SLEEPER: A CROOKED LINE
DC Comics / WildStorm
Ed Brubaker, Sean Phillips
144 sivua, mustavalkoinen

Pohtikaamme jälleen supersankaria. Supersankari-parka on sarjakuvakulttuurin ei-toivottu lapsi. Sitä syytetään amerikkalaisen sarjakuvakulttuurin rappiosta. Yleisö ei tunnu tietävän mitä se haluaa supersankarilta. Välillä ne ovat lapsellisia voimafantasioita, välillä taas liian synkkiä ja väkivaltaisia. Eivät tarpeeksi moderneja. Eivät tarpeeksi perinteisiä.

Ei siis ihme, että supersankari on elänyt viime vuosikymmenet kriisiä. On helppo kuvitella supersankari puimassa nyrkkiä huoneensa tyhjille seinille, kiroavan ei varsinaisesti ketään: “Mitä te vielä haluatte minusta? Mitä vielä?!”

Samankaltaisessa tilassa ovat olleet suuret amerikkalaiset sarjakuvakustantajat. Supersankareiden vanhenevan lukijakunnan ja pienenevien levikkien edessä he ovat yrittäneet tavoittaa uusia yleisöjä julkaisemalla myös muiden genrejen sarjakuvia. Yhtiöiden jakeluverkosto tavoittaa kuitenkin vain sarjakuvakaupoissa asioivan yleisön, joka ostaa – aivan – supersankarisarjakuvia. Ihailtavalla takaperoisella logiikalla kustantajat ovat viime vuosina päättäneet ampua itseään molempiin jalkoihin julkaisemalla supersankarisarjakuvia, jotka on risteytetty jonkin muun genren kanssa. Ajatuksena on kenties myydä tarina lehtimuodossa sarjakuvakauppoihin ja kokoelmina kirjakauppoihin. Sääli vaan, että tuloksena on supersankaritarinoita, jotka eivät kiinnosta kirjakauppayleisöä risteytettynä supersankariyleisön kaihtaman genrefiktion kanssa.

Tällä viikolla Katuojassa arvioidaan muutama sarjakuva, jossa supersankarit vierailevat eri genreissä ja joita kukaan ei niiden ilmestyessä ostanut. Yksin huoneessaan, supersankari itkee viittaansa.

EX MACHINA on erinomainen esimerkki. Brian K. Vaughanin sarjakuva kertoo maailman ensimmäisestä ja ainoasta supersankarista, joka pystyy kommunikoimaan sähkölaitteiden kanssa yhdistyttyään Hudson-joen pohjasta löytyneen muukalaisreliikin kanssa. Kun rikosta vastaan taistelu ei ota luonnistuakseen sankarin kehittämästä kirbyteknologiasta huolimatta, hän päättää lähteä mukaan politiikkaan ja päätyy New Yorkin pormestariksi. THE FIRST HUNDRED DAYS -albumi kokoaa WildStormin julkaiseman sarjan viisi ensimmäistä numeroa, jossa juuri virkaan astunut päähenkilö apulaisineen joutuu selvittämään muun muassa yleisöä shokeeraavan taideteoksen ympärille syntynyttä kohua ja lumiaurakuljettajia murhaavan psykopaatin uhkaa.

Y – the Last Man ja Runaways -sarjakuvista tuttu Vaughan on pätevä sarjakuvakirjoittaja. Hän osaa kirjoittaa vetävää dialogia ja pitää tarinan liikkeessä, onnistuen lähes mahdottomassa: Ex Machina saa New Yorkin kunnallispolitiikan näyttämään kiinnostavalta. Muun muassa Starmanissa kunnostautunut Tony Harris rakentaa tapansa mukaan kiinnostavia ruutusommitelmia. Ihmishahmot hän on piirtänyt valokuvamalleista. Tulokset ovat ilmeikkäitä, joka onkin tärkeää lähinnä keskustelukohtauksia sisältävässä sarjakuvassa.

Ex Machina on viihdyttävää poliittista fiktiota ja Vaughanilla on selvästi ideoita pitkälle tulevaisuuteen. Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että supersankarielementti on sarjakuvassa täysin tarpeeton. Se, että pormestari on supersankari ei varsinaisesti lisää albumin tarinoihin mitään. Mukana on muutamia hienoja science fiction -henkisiä hetkiä liittyen päähenkilön voimiin, mutta ei voi olla ajattelematta, että pelkkänä poliittisena jännärinä se olisi voinut tavoittaa potentiaalisen yleisönsä paremmin.

SUOSITUS: Ex Machina on viihdyttävä ja paikoin älykäskin sarjakuva. On kiinnostavaa nähdä, pystyykö Vaughan tulevaisuudessa parantamaan sarjakuvaa vaivaavan jakomielitaudin yhdistämällä supersankarielementin tarinaan mielekkäämmin.

MADROX on Marvel hiljattain julkaisema minisarja, jossa supersankarisarjakuvaa yhdistellään noir-henkiseen etsivätarinaan. Kirjoittaja Peter David palaa aikanaan X-Force-sarjakuvassa käyttämiensä mutanttihahmojen pariin. David näyttää välittävän hahmoistaan ja kokonaisuutta värittää tietty jälleennäkemisen tunnelma.

Tarinan keskipisteenä on Jamie Madrox, jonka supervoima on Marvel-hahmoksikin sangen kahjo: hän pystyy luomaan itsestään kopioita. David saa paljon irti Madroxin kyvyistä. Sarjakuvassa Madrox on lähettänyt kopioitaan ympäri maailmaa oppimaan taitoja ja elämään elämiä tämän puolesta tullakseen myöhemmin sulautetuksi takaisin isäntäänsä uusine muistoineen. Tarina alkaa, kun kuolettavasti haavoittunut kopio raahautuu Madroxin vasta-avatun etsivätoimiston ovelle. David kehittelee hauskaa noir-pastissia, kun Madrox lähtee selvittämään “itsensä” murhaa.

Suomalaiset muistanevat Davidin pitkän ja laadukkaan rupeaman Hulkin kirjoittajana. Hänen vahvuutensa on aina ollut hahmovetoinen huumori, joka on auttanut hänen töitään erottumaan edukseen patsastelevasta massasta. Myös Madrox on hauska sarjakuva. Huumorintaju auttaa Davidia tasapainottelemaan eri genrejen välillä. Hänen Madroxinsa haluaa kovasti leikkiä kovapintaista etsivää, mutta todellisuudessa ei tiedä lainkaan mitä on tekemässä ja päätyy törmäilemään vaaratilanteesta toiseen.

Madrox on ensisijaisesti supersankarifiktiota ja sellaisena sangen onnistunutta. Kuvittaja Pablo Raimondin kevyesti karrikoiva tyyli ei ole kovin kiinnostavaa, mutta pitää tarinan liikkeessä ja helppona seurata. Kokonaisuuden suurin heikkous on itse tarina, joka on lopulta melko ennalta-arvattava salapoliisijuttu. Mitkään juonenkäänteet eivät ole erityisen yllättäviä ja tarinan roistot ovat kovin värittömiä ja tylsiä. Valitettavaa on myös, että tarinan sivujuonet eivät koskaan kunnolla yhdisty. Vaikka alun alkujaan minisarja olikin, Madrox vaikuttaa enemmän jatkuvan sarjan avauskappaleelta. Davidin toiveajattelua, kenties?

SUOSITUS: Vaikkei Madroxin noirilla maustettu supersankaritarina kummoinen olekaan, Davidin humoristinen ote hahmoistaan pitää kokonaisuuden kasassa. Kevyttä ja hauskaa viihdelukemista.

SLEEPERISSA supersankarifantasiat ja vakoilufiktio kohtaavat. Myös se on WildStormin julkaisema. Genrejen sekoittaminen kaupallisiksi epäonnistumisiksi näyttää olevan WildStormin erikoisalaa. Ilmeisesti joko hyvät kritiikit tai kokoelma-albumeiden menekki on pitänyt Sleeperin hengissä, sillä nyt ilmestynyt kokoelma on järjestyksessä jo kolmas.

Holden Carver on supervoimainen salainen agentti joka on soluttautunut huippuälykkään Tao-supervihollisen johtamaan rikollisorganisaatioon. Paha vaan, että ainoa mies, joka tietää ettei Carver ole loikkari vaan kaksoisagentti, makaa koomassa. Carver puolestaan alkaa menettää uskoaan asiaansa ja päätyy yhä syvemmälle vihollistensa joukkoon. Carver on hienosti tyypitelty antisankari, jonka joustava moraali antaa hänen muuttua toistuvasti entistä välinpitämättömämmäksi teoistaan. Onko lopulta väliä, kenellä hän on töissä jos hän tekee pahaa yhtä kaikki? Kirjoittaja Ed Brubaker liikuttaa Carveria kiinnostavasti harmaalla alueella.

Kuvituksesta vastaan Sean Phillips, joka on kuvittanut muun muassa X-Menia. Toisin kuin X-Menissa, Sleeperissa Phillips pääsee loistamaan. Hänen kulmikas ja rosoinen tyylinsä välittää täydell
isesti Brubakerin tarinan hengen. On myös hauskaa, miten paljon Phillips ja Brubaker saavat mahtumaan yhdelle sivulle: Sleeperissa tapahtuu jatkuvasti ja paljon. Viime aikoina supersankarisarjakuvissa suositusta dekompressoidusta tyylistä ei näy Sleeperissa jälkeäkään. Olen kahta mieltä värittäjä Carrie Strachanin työstä. Hän käyttää paljon ruskeaa ja harmaata. Vaikka toisaalta väritys sopii tarinan henkeen, tekee tummien sävyjen runsaus kokonaisuudesta tylsän näköisen.

Brubaker suhtautuu Sleeperin supersankarielementteihin tietyllä ironialla. Hän iskee silmää lukijalle: molemmat tietävät, mistä puhutaan. Hykerryttäviä ovat esimerkiksi kohtaukset, jossa superroistot istuvat juomassa ja kertovat toisilleen “salaisia alkuperiään” vanhojen supersankarilehtien tyyliin. Lopulta Brubaker kuitenkin syleilee supersankarielementtejä tyylikkäästi, ei häpeillen mutta tiedostaen niiden merkityksen tarinalle. Supervoimat ja avaruusolioiden kojeet ovat koko ajan esillä ja pitävät tarinan liikkeessä, mutta silti Sleeper ei kerro niistä. Se kertoo Holden Carverista ja tämän matkasta kohti tuhoa.

Sleeperin lukeminen kannattaa aloittaa joko sarjan ensimmäisestä kokoelmasta tai Point Blank -albumista, joka on eräänlainen esiosa tarinalle.

SUOSITUS: Sleeper on monitasoista, anteeksipyytelemätöntä ja haastavaa toimintaviihdettä. Suosittelen.

Tagit: DC.

Tällä kertaa arvioijana on poikkeuksellisesti Rami, ja arvioitavana poikkeuksellisesti suomalainen omakustanne — Oton omakustannearvioitahan voi edelleen lukea Sarjainfon sivuilta.

DROLICA: SIELUNVAELLUS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.coms.ph

Päälle päin DROLICA: SIELUNVAELLUS näyttää erehdyttävästi amerikkalaiselta mainstreamsarjakuvalta. Lehden ulkoasu on viimeisen päälle suunniteltu, ja kansitaide tuo mieleen McFarlane Productionsin Hellspawnia kuvittaneen Ashley Woodin työt. Drolica ei kuitenkaan ole täysin mainstreamia, eli siis supersankarisarjakuvaa, vaan jonkinlaista goottista scififantasiaa. Lokerointi ei ehkä kuitenkaan anna oikeaa kuvaa. Drolica muistuttaa Richard Corbenin Deniä, jossa vähäpukeinen miehen mallikappale nuijii hirviöitä ja kaapuihin pukeutuneita pappeja, ja rakastelee naisen mallikappaleita. Drolican tapauksessa päähenkilö on vain itsekin naisen mallikappale.

Drolican scififantasia on kirjoittaja Tomi Kermisen keino esittää mietteitään identiteetistä, kohtalosta ja muista tärkeistä asioista populäärissa muodossa, ehkä hieman Alan Mooren Promethean tapaan. Oletan näin siitä huolimatta, ettei sarjakuvasta käy ilmi, mitä ne mietteet oikeastaan mahtavat olla. Käsikirjoitus perustuu Kermisen ja Pasi Ravattisen novelliin, ja en voi olla ajattelematta, että adaptaatiossa jäi jotain matkan varrelle. Käsittelytapa on kiusallisen arvoituksellinen, mutta myönnettäköön, että se on aina parempi ratkaisu kuin selittelevä luennoiminen. Se, että tarinan merkitykset eivät avaudu minulle, ei tarkoita, että teoksessa olisi jotain vialla. Varsinainen ongelma on siinä, että syvälliset pohdinnat elämän tarkoituksesta voivat tehdä hienosta sarjakuvasta loistavan, mutta ensin teoksen pitäisi toimia perustavanlaatuisemmalla tasolla. Drolican tapauksessa vastauksetta jäävät — ilmeisesti sen arvoituksellisen tunnelman nimissä — kaikkein pinnallisimmatkin kysymykset: kuka, mitä, miksi?

Koko tarinan aikana Drolicalle ei kehity varsinaista persoonallisuutta. Osittain tämän selittää hänen muistinmenetyksensä, joka myös pääasiallisesti vie juonta eteenpäin. Vastauksia etsiessään hän päätyy outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin jonkinlaisessa fantasiamaailmassa. Hän ei kuitenkaan tunnu tekevän mitään yksilöllisiä valintoja, joiden kautta lukija oppisi tuntemaan hänet, vaan kaikki tuntuu tapahtuvan jonkin ulkopuolisen tahon suunitelman mukaisesti. Tämäkin on ilmeisesti tekijöiden tietoinen ratkaisu, mutta fatalistinen tunnelma ei riitä korvaamaan päähenkilön persoonattomuutta. Jotain on vialla, kun lehden mielenkiintoisin hahmo on kahdella sivulla esiintyvä juoppo poliisikomisario. Hän on täysin kliseinen tapaus, mutta herätti heti kiinnostukseni: Pääseekö hän irti pullosta, vai ehditäänkö hänet erottaa poliisivoimista, ennen kuin hän tapattaa jonkun ollessaan juopuneena virantoimituksessa? Siitä, mitä Drolicalle tapahtuu, en välittänyt juuri ollenkaan.

Yksi koukku Drolican hahmossa on, jonka ehkä on tarkoitus herättää lukijan mielenkiinto: Hän on mies, jonka sielu on siirtynyt naisen kehoon. Tarinan alussa Drolica varmistaa asian tunnustelemalla rintojaan, ja myöhemmin hyödyntää tilannetta rakastelemalla toista naisen kehoon siirtynyttä miestä. Tämä on ilmiselvää pienimpään yhteiseen nimittäjään vetoamista, ja sellaisenaan minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Minua vain vaivaa se ajatus, että tekijät ovat ehkä halunneet sanoa teoksellaan jotain. Siinä tapauksessa on vaikea löytää mitään muuta viestiä kuin se, jonka Drolica kiertelemättä ilmaisee:

“Mies tuomittuna naisen kehoon. Voiko mikään olla julmempaa?”

Itse asiassa kyllä, mieleeni tulee parikin asiaa. Sudanin kansanmurha. Se juttu, mikä Mel Gibsonille tehtiin Braveheartin lopussa. Jälleen uusi CSI-sarja. Jos Drolicalla olisi jonkinlainen persoonallisuus, tai jos tarinasta kävisi jollain tavalla ilmi, miksi hän on siirtynyt nimenomaan naisen kehoon, hänen lausuntonsa huikea naisviha saisi jonkinlaisen kontekstin. Ilman sitä en mieluummin ajattelisi Drolican transseksuaalista sielunvaellusta lainkaan, mikä on aika hankalaa, koska tarina suurelta osin pyörii juuri sen ympärillä.

Lisäksi tyttöjen välisen ystävyyden selittämätön viehätys kärsii hieman, kun ne tytöt ovat oikeasti miehiä.

Miehet kuitenkin näyttävät tytöiltä, ja tämä tuntuu olevan pääasia. Kuvittaja Sami Kivelä ja tussaaja Jussi Piironen jäljittelevät tunnollisesti amerikkalaisen Top Cow -kustantamon talon tyyliä, josta Suomessa on saatu nauttia Witchbladen ja Darknessin sivuilla. Puolisen tusinaa ensimmäistä sivua on tehty niin huolellisesti, että väritettynä ne sopisivat täysin huomaamattomasti minkä tahansa Witchbladen numeron väliin. Panostus ei pysy aivan samalla tasolla koko lehden ajan, ja anatomian sekä perspektiivin puutteellinen hallinta paistavat tyylittelyn läpi. Drolican näköistä sarjakuvaa on tuloksena, kun piirtämistä opetellaan sarjakuvista, eikä todellisuudesta. Sama tietenkin pätee moniin suosituimmista amerikkalaisista sarjakuvista, mikä voi olla ihanne sinänsä.

SUOSITUS: Jos vähäpukeiset naiset kiinnostavat sinua, ja ajatus, että vähäpukeisella naisella on miehen sielu, ei vähennä kiinnostustasi vaan saa sinut ajattelemaan syvällisiä, tilaa Drolica. Sen sijaan piirtämään opetteleville suositukseni on Jenö Barcsayn Anatomia – Opas taiteilijalle.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

SUPERMAN/BATMAN: SUPERGIRL HC
DC Comics
Jeph Loeb, Michael Turner
168 sivua, värillinen

Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

“Miten kukaan voi pitää tästä?” on huono tapa esittää kritiikkiä retorisen kysymyksen muodossa. Ei ole kriitikon tehtävä kyseenalaistaa yleisön makua. Se on alentuvaa ja varsinkin supersankarigenre saa siitä aimo osan, ei vähiten supersankarifanien oman alemmuuskompleksin takia.

Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen. SUPERMAN/BATMAN -kokoelman lukeneena minun on kysyttävä: Michael Turner -fanit, mikä teissä on vikana? Juuri niin, te jotka ostitte Turnerin Witchbladea. Tiedän, että te olette siellä. Menkää hoitoon.

Myönnän auliisti, että puran turhautumista koska juuri äskettäin käytin 24 euroa kovakantiseen kokoelmakirjaan, joka sisältää siis 168 sivua Turnerin taidetta, tai sanotaanko vaikka mieluummin Turnerin kuvitusta. Puolustuksekseni on todettava, että Superman/Batman -sarjan ensimmäinen kirja, Public Enemies, oli vastustamattoman pöljä supersankaritarina, johon en voinut olla ihastumatta. Siinä Lepakkomies ja Teräsmies taistelivat presidentti Lex Luthoria ja jokseenkin kaikkia DC-maailman superroistoja vastaan. Aiemmin Batman: Hushin kaltaisia pöhöttyneitä kökköjä kirjoittava Jeph Loeb on nähtävästi vaihtanut lääkitystä, sillä vaikka Superman/Batmanissa ei ole järjen häivääkään, Loeb pitää tarinan liikkeessä ja vyöryttää sivulle hengästyttävällä tahdilla toinen toistaan pöhkömpiä juonenkäänteitä.

Toinen Superman/Batman -kokonaisuus jatkaa samoilla linjoilla. Uusi Terästyttö saapuu Maahan! Ihmenainen hyökkää! Armeijallinen Doomsday-klooneja hyökkää! Darkseid hyökkää! Teräsmies ja Batman hyökkäävät Apokalipsille! Teräsmies heittää Darkseidin aurinkoon! Pow! Wham! Zam!

Loeb on ottanut tehtäväkseen esitellä jälleen uuden Terästytön DC-maailmaan. Vanha Terästyttö tapettiin 80-luvulla ja tämä korvattiin jonkinlaisella muodomuuttaja-plasmaoliolla tarinassa, joka on liian typerä muistettavaksi. Terästyttö lienee lähinnä jonkinlainen ukkosenjohdatin Teräsmieheen ihastuneiden, heteroseksuaalisuutensa kanssa kamppailevien miespuolisten fanien seksuaalisille fantasioille, mutta hahmo näyttää jääneen sarjakuvafanien kollektiiviseen alitajuntaan siinä määrin vahvasti, että tämä on tuotava takaisin säännöllisin väliajoin. Loeb tekee oikein yksinkertaistamalla Terästytön alkuperän äärimmilleen: Teräsmiehen serkku Kryptonilta, samat voimat, sama puku. Jos on oltava Terästyttö, tämä versio ei ole kehno. Pääseepä Loeb myös puristamaan Teräsmiehestä tunnereaktioita, kun supersankarisarjakuvan vaeltava juutalainen kohtaa lopulta sukulaisen.

Tarina on siis kelpo viihdykettä. Mutta miksi, luojan tähden, sen pitää olla Michael Turnerin kuvittama?

Lapsikin osaa nauraa vaikkapa Rob Liefeldin kyvyttömyydelle piirtää mittasuhteita tai miehiä, joilla ei ole valtavia daisareita. Turnerin skatologista taidon puutetta lienee vaikeampi havaita, sillä mies kuuluu nähtävästi edelleen yhdysvaltalaisen mainstream-yleisön suosikkeihin. Superman/Batman -sarjakuva on jatkuvasti Diamond-jakeluyhtiön myydyimpien lehtien listan kärkipäässä, ja Terästyttö-tarinan aikana myynti vain nousi. Turner on kuvittajasupertähti. Tämä täyttää pääni apokalyptisillä ajatuksilla.

Turnerin kuvituksessa yhdistyvät 90-luvulla pinnalle nousseiden Image-koulukunnan kuvittajien pahimmat maneerit. Hänen ruutusommittelunsa on kaoottista, turhien poseerauskuvien yleensä tunkeutuessa pienempiin ruutuihin. Hän ei piirrä taustoja, ellei se ole aivan välttämätöntä – miksi piirtää tausta, jos sen voi korvata Photoshopin liukuväriefektillä? Taustojen puutteen takia Turnerin hahmot näyttävät seisoskelevan usein jonkinlaisella diskovaloilla valaistulla aavikolla. Hän käyttää lähikuvia lähinnä rikkomaan kuvakerrontansa rytmiä. Hän käyttää koko sivun ja koko aukeaman kuvia vailla harkintaa.

Kuten Image-kollegansa, myös Turner piirtää runsaasti luonnottomiin asuihin ja asentoihin pakotettuja naishahmoja. Teoriassa tämän olisi varmaankin tarkoitus vedota nuorten lukijamiesten vietteihin, mutta jos joku oikeasti kiihottuu Turnerin siannaamaisista mongoloidinaisista, kyseessä on ihan uusi perversio seksuaalisuuden aikakirjoihin. Miksi yrittää piirtää pin-up-kuvia, jos ihmishahmon piirtäminen yleensä ei onnistu?

Turnerin suurin synti on lopulta hänen kerrontansa, joka onnistuu hukkaamaan tarinan dramaattisimmat hetket hämmästyttävällä säännöllisyydellä. Tarinan lopussa Teräsmies työntää Darkseidin maailmankaikkeuden reunan yli. Potentiaalisesti hieno kuva, tarinan huipennus. Miten sen kuvittamisessa voi epäonnistua? Turner demonstroi: ensin kuva Teräsmiehestä työntämässä Darkseidia kohti reunaa – tietysti suoraan sivulta kuvattuna – sitten leikkaus lähikuvaan Teräsmiehen kasvoista. Tarinan loppuhuipennus, mutta Turner ei piirrä sitä.

Hän. Ei. Piirrä. Sitä.

Liefeldin huonoudelle voi sentään nauraa. Turner kirvoittaa lähinnä kyyneleitä.

SUOSITUS: Superman/Batman: Supergirl on monumentti Michael Turnerin lahjattomuudelle ja ostavan yleisön kyvyttömyydelle nähdä sitä. Miten kukaan voi pitää tästä?

Egmontin julkaisemassa DC-Spesiaalissa nähdään tänä vuonna Superman/Batman -sarjakuvaa suomeksi. Kyseessä on aiempi, pätevän Ed McGuinnessin kuvittama tarina. Perinteisen supersankarihömpän ystävien kannattaa vilkaista sitä, mutta pitää silti mielessä mitä jatko-osassa on luvassa.

Tagit: DC.

SPIDER-MAN 2/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, John Romita Jr, Paul Jenkins, Paolo Rivera
52 sivua, värillinen

SPIDER-MAN SPESIAALI
Egmont kustannus
Brian Bendis, Mark Bagley
100 sivua, värillinen

Hei muksut! Sarjiksia!

Pahus, edellisestä Katuojasta on hetki. Jos hetkellä tarkoitetaan kahta kuukautta. Katuoja ei ole varsinaisesti palannut säännölliseen aikatauluun, selässäni kun on edelleen apina tai useampia. Aiemmin luvattu Egmont 2004 -artikkeli siirtyy toistaiseksi lukuisten vaporware-tekstieni joukkoon. Minulla on kuitenkin hetki aikaa kirjoittaa pari sanaa uusista Hämähäkkimies-sarjakuvista. Katuoja: jo neljättä vuotta kirjoituksia Hämähäkkimiehestä!

Ensin julkiset onnittelut kollega Rami Rautkorvelle. SPIDER-MANIA pitkään suomentaneen Rautkorven ensimmäinen kirjepalsta on ilmestynyt lehden numerossa 2/2005. Niin, ja mies myös valmistui viime viikolla diplomi-insinööriksi, mutta se lienee epäolennaista verrattuna siihen, että hän pääsee ikiaikaisten filosofisten pohdintojen ääreen: kumpi voittaisi, Thor vai Hulk? Paljonko Hämis jaksaa nostaa? Missä Mail-Man on, me haluamme Mail-Manin?

Mutta vakavasti: hyvin tehty, hra. Rautkorpi. Ja pitäkää silmät auki, miehen seuraava kolumni ilmestyy Katuojassa lähitulevaisuudessa.

Rautkorven debyyttinumero on viime vuoden yleiseen heikkoon tasoon verrattuna melko hyvä. J. M. Straczynski ja John Romita Jr. päättävät jo lähes kolme vuotta sitten alkaneen Ezekiel-tarinakokonaisuuden mallikkaasti, joskin kovin yllätyksettömästi. Hämähäkkimiestä pitkään vedättänyt paha isähahmo Ezekiel saa katumuspuuskan ja uhraa itsensä. Hämähäkkimies saa jatkaa elämäänsä.

Ollakseen näin mittavan tarinan loppuratkaisu, päätösjaksossa on ikäviä kompromissin piirteitä. Paljastuu, että Ezekiel onkin paha, mutta jo kohta hän sydämistyy sankarin pyyteettömästä hyvyydestä niin paljon, että on valmis menettämään henkensä. Hitaammille lukijoille kerrottakoon, että kyseessä on klisee, ja melko kauhea sellainen. Sankarin ei lopulta tarvitse tehdä päätöksiä, riittää vain että hän säteilee yliluonnollista hyvyyttään pahaa vastustajaa kohti.

Samoin lopussa Straczynski yrittää vastata esittämäänsä kysymykseen Hämähäkkimiehen voimien alkuperästä: ovatko ne mystisiä vai eivät? Maaginen new age -intiaani saapuu loppukohtauksessa paikalla latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä ja ilmoittamaan, että sillä ei ole väliä. Tämä on ymmärrettävää väistelyä, sillä Straczynski pystyisi tuskin pyyhkimään pois omaa ideaansa yhtä paljon kuin hän pystyisi kumoamaan aiempien kirjoittajien tulkintaa hahmosta. Voi kuitenkin kysyä, mitä mieltä koko harjoituksessa oli sillä kolmivuotinen tarinakokonaisuus ei lopulta lisännyt hahmoon mitään olennaista? Ezekielin kirja on kelpo Hämähäkkimiestarina, mutta verrattuna pitkään pohjustukseen, tarinan kliimaksi on valitettavan epädramaattinen.

Lehden toinen tarina muistuttaa siitä, miksi alun perin tykästyin Paul Jenkinsin kirjoittamiin sarjakuviin. Paolo Riveran tunnelmallisesti maalaamassa lyhyessä tarinassa kehitysvammainen mies pääsee todistamaan superolentojen yhteenottoa talonsa katolla. Laittamalla samaisen hahmon tarinan kertojaksi Jenkins välttää sentimentaalisuuden ansan. Jenkins ei romantisoi kehitysvammaa eikä liioin surkuttele hahmon tilaa. Samalla hän pystyy näyttämään Hämähäkkimiehen tuoreesta näkökulmasta. Toisin kuin Straczynski kolmivuotisessa tarinassaan, Jenkins onnistuu kahdessakymmenessä sivussa kertomaan jotain olennaisesta hahmosta.

Viime vuonna Jenkinsilta julkaistiin pitkiä ja puisevia tarinakokonaisuuksia, mutta tämän numeron tarina on lyhyt, tiivis ja hyvän idean ympärille rakennettu kertomus. Tämän muodon Jenkins todistaa jälleen hallitsevansa.

SUOSITUS: Hämähäkkimies 2/2005 on kiinnostava välietappi. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan Straczynski ja Jenkins tahoillaan hahmoa vievät. Ulkomaisten kritiikkien perusteella huonoon, mutta odottakaamme toki suomennoksia ennen kuin tuomitsemme.

Ultimate Spider-mania julkaistaan suomeksi kovasti. Tämä miellyttää minua.

Epämiellyttävä totuus lienee, että Hämähäkkimiessarjakuvia julkaistaisiin ja ostettaisiin, vaikka niiden sisältö olisi valokopioita Stan Leen käyttämistä WC-papereista. Siksi onkin ilo huomata, että Ultimate Spider-manin kaltainen kaupallisesti varma suosikkisarjis onkin oikein hauska viihdelukemisto.

Kirjoittaja Brian Bendisin teini-ikäinen Hämähäkkimies on kovin sympaattinen. Hän on lopulta melko kehno supersankari, liian suuriin kuvioihin eksynyt pojankloppi, joka ei pysty hallitsemaan elämäänsä saati sitten naamiosankarin uraansa. Hän mokaa jatkuvasti ja ani harvoin pystyy korjaamaan virheitään. Vaikka Bendisin tulkinta teini-ikäisistä onkin siloteltu, Ultimate Spider-manin teinihahmojen tuskailussa on tunnistettavuutta.

Uusimmassa SPIDER-MAN SPESIAALISSA nuorta Peter Parkeria vaivaa ero tyttöystävästä samaan aikaan kun naapurikoulun supervoimainen häirikkö aiheuttaa pulmia. Toimintakohtaukset ovat Bendisin tarinassa toisarvoisia. Tärkeintä on dialogi ja hahmojen väliset suhteet. Ultimate Spider-man toimii amerikkalaisten teinisaippuaoopperoiden logiikalla: enemmän kuin se, minkä supervihollisen kanssa Peter tappelee tällä kertaa, kiinnostaa kuka tykkää kenestäkin. Teinihömpälle on helppo naureskella, mutta hyvin toteutettuna se on viihdyttävää. Eskapistinen romanttinen fantasia voi puhutella yleisön tunteita aidostikin. Syvällinen Ultimate Spider-man ei missään tapauksessa ole, mutta se onnistuu painamaan oikeita nappuloita. Harva hömppäsarja, saatikka sitten hömppäsarjakuva, saa odottamaan seuraavaa käännettä. Bendis onnistuu tässä: minua kiinnostaa, mitä hänen Peterilleen seuraavaksi tapahtuu.

Sinänsä on sääli, että Ultimate Spider-mania kuvittaa Mark Bagley, jonka vahvuudet ovat toimintakohtauksissa. Tarinassa on runsaasti sivuja täynnä puhuvia päitä, joista näkee jälleen miten hankalaa Bagleyn näyttää olevan piirtää selvästi erinäköisiä nuoria ihmisiä.

SUOSITUS: Hämähäkkimieshahmon tämänhetkisistä ilmentymistä Ultimate Spider-man on selvästi kiinnostavin. Hahmon neljänkymmenen vuoden historia ei ole Bendisille ja Bagleylle painolasti, vaan lähde josta ammentaa materiaalia tulkittavaksi niin uudelle yleisölle kuin silmää vinkaten vanhallekin. Kaikkien pystyyn kuolleen vakavien supersankarien ohella on hauska lukea supersankarisarjakuvaa, joka ei pelkää olla suorastaan hupsun romanttinen.

Ensi kertaan. Minä lähden nyt Latveriaan, eikös se ole se maa Liettuan ja Viron välissä? Tohtori Doom, täältä tullaan!

Tagit: Marvel.

THE PUNISHER

Elokuva

Ohjaus Jonathan Hensleigh

Pääosissa Tom Jane, John Travolta

Hyvää uutta vuotta. Katuoja laahustaa uuteen sarjakuvavuoteen, myöhässä kuten tavallista. Henkilökohtainen elämäni on ollut hieman kriisipainotteista ja lisäksi erilaiset lehtimediat yrittävät pakottaa “aikatauluja” minulle. Vuodesta 2005 näyttää tulevan yhtä naurettava kuin vuodesta 2004. Jonkinlaisena merkkinä voinee ottaa sarjakuvavuoden avanneen Will Eisnerin kuoleman.

Kaikesta päätellen siis Katuojan ilmestyminen jatkuu epäsäännöllisenä, josta pahoittelut. Kun olen pikku hiljaa siirtynyt kirjoittamaan maksaviin medioihin ja eri yleisöille, itsekritiikkini on kasvanut ja kirjoitusprosessini hidastunut.

En ole kuitenkaan hylkäämässä Katuojaa. Se on henkireikäni, johon voin kirjoittaa vapaamuotoisesti, leikkiä kritiikillä ja kielellä ilman pelkoa tiettyyn muottiin mahtumisesta. Eräänlaista terapiaa siis.

Kello on tätä kirjoittaessa puoli yksi lauantaiyönä. Olen juuri käyttänyt kaksi tuntia elämästäni surkuhupaisan toimintaelokuvan katsomiseen, joten jeesus kristus, nyt jos koskaan tarvitsen terapiaa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA, mutta kysy itseltäsi: välitätkö oikeasti?

Todellakin, Marvel Comicsin Tuomari-sarjakuvasta sovitettu THE PUNISHER, on varsinainen huonon maun ja kyvyttömyyden spektaakkeli. Sen tekijät ovat saavuttaneet kiehtovan tasapainon täysin naurettavan ja tuskallisen nolostuttavan välillä. Tarvitsin vain kolme drinkkiä selvitäkseni The Punisherista. Minun pitäisi saada T-paita, tai jotakin.

Elokuva alkaa, kun soluttautuja-agentti Frank Castle (Tom Jane) paljastaa joukon asesalakuljettajia. Syntyvässä ampumavälikohtauksessa paikallisen gangsteri Saintin (John Travolta) poika saa surmansa. Castle vie perheensä rantalomalle ja Saint lähettää joukon sotilaitaan perään kostoretkelle.

Sarjakuvassa Castle perheineen joutui kahden kilpailevan jengin yhteenoton väliin. Sarjakuva-Castlen perhe kuoli yllättäen, ikään kuin vahingossa, havainnollistaen hyvin väkivallan satunnaisuutta.

Ohjaaja Jonathan Hensleigh pistää kuitenkin paremmaksi. Tappajat hyökkäävät Castlen sukukokouksen kimppuun ja tappavat tusinoittain tämän sukulaisia. Castle ja tämän isä käyvät roistoja vastaan haulikoin ja puukoin. Tämän vaimo ja lapsi pakenevat autolla ja venetrailerilla perässä joukko mustapukuisia konnia. Autoilla hypitään töyssyjen yli hidastettujen kuvien voimalla. Castlen vaimo ja lapsi valittavat ja kompuroivat pakoon, kunnes heidän päältään ajetaan. Tämän jälkeen Castle ammutaan täyteen luoteja, räjäytetään ja hukutetaan. Kaikki tämä aurinkoisen lomarannan dramaattisessa miljöössä.

Täysin yliammuttua, siis, ja tahattoman koomista kuin Paavo Väyrynen. Rannalle kömmittyään Tuomarin pitää siis kostaa kolme sukupolvea sukulaisiaan ja katsojan pitää pidätellä nauruaan tyhjäkatseisen Tom Janen takertuessa poikansa antamaan pääkallopaitaan.

Normaalisti en viitsi puuttua sovituksen “uskollisuudelle” lähdemateriaalille. Tätä uskollisuutta vaativat katsojat ovat yleensä faneja, jotka takertuvat epäolennaisuuksiin. Ei ole mitään väliä, onko elokuvan Ryhmä-X:lla eriväriset haalarit kuin sarjakuvassa, riittää että elokuva on hyvä. The Punisherin tekijät osoittavat kuitenkin sellaista liikuttavaa kyvyttömyyttä ymmärtää lähteenä käytettyjä sarjakuvia, että en voi olla puuttumatta joihinkin elokuvantekijöiden ratkaisuihin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, Tuomari ei ole hahmona loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava: 1980-luvulle tyypillinen kostajahahmo, ilman kovin merkillistä persoonallisuutta. Hyvät Tuomari-tarinat ovat olleet kovaksikeitettyjä toimintasarjakuvia tai silkkaa sysimustaa komediaa. Tarinat ovat toimineet, koska ne ovat olleet jompaa kumpaa, yksinkertaisia ideoita yksinkertaisesti toteutettuna.

Hensleigh sen sijaan näyttää olevan hukassa vaikutteidensa kanssa, eikä osaa päättää minkälaista elokuvaa on tekemässä. Tyylilaji vaihtelee silkasta slapstickista perinteiseen kostofantasiaan, välillä taas liikutaan viiden pennin Kummisetä-tunnelmissa, kun Saintin rikollisperhe riitelee keskenään. John Travolta harhailee lavasteissa etsien motivaatiotaan.

Lähdemateriaalia on kuitenkin luettu, joka mahdollistaa hupaisan pääsiäismunien bongailun. Kohtauksia on lainattu eniten suoraan Garth Ennisin ja Steve Dillonin mainiosta Welcome back, Frankista. Eräs kohtaus ja sivujuoni on Chuck Dixonin ja John Romita Jr.:n Tuomari-sarjakuvista. Loppuratkaisu muistuttaa Punisher: Year Onea.

Lähteet ovat hyvät, mutta Hensleigh ei tunnu ymmärtävän, miksi hahmo toimii, kun toimii. Mustaan verhoutuva Tuomari on siirretty New Yorkin betoniviidakoista aurinkoisen Floridan palmujen katveeseen, jostain syystä. Kolmessa erillisessä kohtauksessa Tuomari istuu ryyppäämässä yksin kotonaan. Tämä lienee Hensleigh’n käsitys hahmon syventämisestä, samoin kuin kohtaukset, joissa nimihenkilö viettää aikaa naapureidensa muodostaman sijaisperheen seurassa. Tästä ei synny kuin pakotettua komediaa ja kivuliasta ekspositiota, kun naapuri Joan (Rebecca Romjin-Stamos) yrittää puhua sielukkaasti katsellen mykän Castlen silmiin. Kaikki yritykset kertoa katsojalle päähenkilön sielunelämästä epäonnistuvat, koska Hensleigh ei näytä itsekään tietävän, mitä haluaa kertoa.

Itse asiassa suurimman osan aikaa Hensleigh on hukassa kuin lapanen hangessa. Huikean surrealistisessa kohtauksessa Tuomaria surmaamaan saapunut murhamies saapuu hänen luokseen, istuu alas ja laulaa laulun siitä, kuinka aikoo tappaa Tuomarin. Tuomari, tämän aisaparit ja katsoja ovat ymmärrettävästi kaikki hämmentyneitä. Loppukohtaus, jossa Tuomari kiduttaa avutonta Saintia on myös jotakin riemastuttavan järjetöntä: hän ampuu ontuvaa roistoa, sitoo tämän auton perään, raahaa tätä ympäri parkkipaikkaa ja lopuksi räjäyttää Saintin ympärillä sata autoa muodostaen palavan pääkallosymbolin. Tajusimme, Saintia “rangaistaan”. Kiitos, Herra Hienovaraisuus.

Voisin jatkaa elokuvan älyttömyyksien luettelointia, mutta se olisi ajan haaskausta. The Punisherissa on joitain hupaisia toimintakohtauksia, mutta kokonaisuus on niin skitsofreeninen, etten voinut kuin nauraa. Ja nauraa. Ja itkeä.

SUOSITUS: “Kyse ei ole kostosta, vaan rangaistuksesta…”, kertoo takakansi. Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt? Muistakaa: minä katsoin The Punisherin, jotta teidän ei tarvitsisi. Olen kuten Jeesus, tavallani.

Seuraavaksi Katuojassa julkaistaan toistaiseksi keskeneräiset, vielä puuttuvat Vuosi 2004 -katsaukset.

Tagit: elokuva, Marvel.

IHMEPERHE

Elokuva

Ohjaus Brad Bird

Äänirooleissa Craig T. Nelson, Holly Hunter, Samuel L. Jackson, Jason Lee

Tällä viikolla Katuojassa käydään elokuvissa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Vaikka IHMEPERHE ei olekaan sarjakuvafilmatisointi sanan varsinaisessa merkityksessä, ohjaaja-käsikirjoittaja Brad Birdin näkemys supersankarigenrestä on niin puhdas, terävä ja – uskallanko sanoakaan – oikea, että elokuva viihdyttää varmasti Katuojan lukijakuntaa. Ihmeperhe tuo valkokankaalle hienosti supersankarifiktion olennaisimpia elementtejä ja toisin kuin monet supersankarifilmatisoinnit, on myös hauska.

Elokuvan alkuasetelma hykerryttää, sillä se muistuttaa niin elävästi muutamasta moderneista supersankarisarjakuvan maamerkistä. Supersankareiden kulta-aika on päättynyt: ennen suositut oikeuden puolustajat ovat vetäytyneet maan alle, kun suuren yleisön mielipide on kääntynyt yli-ihmisiä vastaan. Mr. Incredible ja Elastigirl (katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joten viittaan hahmoihin niiden englanninkielisillä nimillä) viettävät rauhallista lähiöelämää salaisten henkilöllisyyksiensä suojissa. Mr. Incredible ei ole kuitenkaan tyytyväinen hukatessaan lahjojaan vakuutustarkastajana ja joutuessaan pitämään supervoimaiset lapsensa piilossa maailmalta. Kun salamyhkäinen taho tarjoaa entiselle sankarille työtä jossa hän pääsee jälleen käyttämään supervoimiaan, hän ei mieti kauaa. Samalla kun Mr. Incredible “pettää” perhettään salaa uudessa työssään, joku tai jokin päästää päiviltä entisiä supersankareita.

Kovin Watchmenia siis, kovin Valtakunta ja Voimaa. Ja hieman Yön Ritarin paluuta päälle. Ja tietysti nelihenkisessä supersankariperheessä voi nähdä nyökkäyksen Ihmenelosten suuntaan, varsinkin kun hahmojen voimat ovat pitkälti samat. Voimat ovat kuitenkin enemmän kuin pelkkiä popkulttuuriviittauksia, ne ovat näppäriä vertauskuvia hahmojen rooleille perheyhteisössä: Mr. Incredible on supervahva isä, venyvä Elastigirl on joka paikkaan taipumaan joutuva äiti, näkymätön Violet on ujo teinityttö ja supernopea Dash hyperaktiivinen koulupoika.

Ihmeperhe on nimellisesti lastenelokuva, jonka vuoksi on hauska nähdä miten vähän se aliarvioi yleisöään. Mukana on toki paljon toimintaa, vauhtia ja melua mutta tarinan hahmot ovat yllättävän moniulotteisia ja elokuvan kontekstissa uskottavia. Jotkin kohtaukset ovat suorastaan sykähdyttäviä: Mr. Incrediblen raivo ja suru hänen luullessa menettäneensä perheensä on uskottavampaa kuin tietokoneanimoidulta supersankarilta on lupa odottaa.

Elokuvan tietokoneanimaatio on muutoinkin ensiluokkaista ja design oivaltavaa. Hahmot ovat vahvasti karrikoituja niin kasvoiltaan kuin ruumiiltaankin, mutta tämä ei etäännytä tarinasta. Kullakin hahmoilla on oma, selkeä ruumiinkieli joka välittää hahmon tunteet ja luonteen hyvin. Elokuvan supersankarielementit – sankarit, konnat, tappajarobotit, salaiset tulivuoritukikohdat – on toteutettu hauskalla tietoisella retrotyylillä, joka vetoaa välittömästi popkulttuurikuvastonsa tuntevaan katsojaan.

Koska Ihmeperhe on animaatioelokuva, sillä näyttää olevan tiettyjä erivapauksia suhteessa “oikeilla” näyttelijöillä roolitettuihin supersankarielokuviin (joskin tietokoneanimaation yhä yleistyessä raja animaatio- ja ei-animaatioelokuvien välillä alkaa olla veteen piirretty). Elokuvan ei tarvitse selitellä ja perustella itseään. Ei pelätä, että elokuvan superolennot tekisivät siitä “epäuskottavan”. Supersankarifilmatisoinnit käyttävät tavallisesti liiankin paljon aikaa luomaan maailmaansa, vakuuttamaan katsojalle että, kyllä, tässä maailmassa supersankareita voi olla olemassa. Nähdään sankarin alkuperätarina, vältellään neuroottisesti ylilyöntejä, korostetaan hahmon siviiliminää. Tuloksena on kiinnostavia, mutta sangen huumorittomia, aiheeseen nähden kovin vakavia elokuvia. Miksei elokuvan Hämähäkkimies vitsaile? Miksei elokuvan Ryhmä-X taistele jättirobotteja vastaan? Miksei Hulk murskaa? Koska Joel Shumacherin Batman-elokuvat ovat olemassa. On liian helppoa tärvellä hauska supersankaritarina ja muuttaa se nolostuttavaksi campiksi.

Sen sijaan Ihmeperhe anteeksi pyytelemättä heittää katsojan suoraan superolentojen kansoittamaan maailmaan. Elokuva ei tee parodiaa supersankareista, vaikka se onkin humoristinen. Sen sijaan se tuntuu suorastaan rakastavan supersankarigenreä. Elokuvan maailmassa supersankareita on paljon, he pukeutuvat kirkasvärisiin trikoisiin, kohtaavat älyttömiä uhkia, veistelevät vitsejä ja ovat, noh, ihmeellisiä. Animaationa Ihmeperhe pystyy luomaan paljon paremmin supersankarisarjakuvia muistuttavan maailman kuin yksikään supersankarielokuvan aiemmin. Koska animaatiohahmot eivät ole “oikeita”, hyväksyy katsoja nopeasti elokuvan oman todellisuuden. Ihmeperheen maailma ei muistuta omaamme, mutta se ei haittaa: riittää, että se on sisäisesti yhtenäinen.

Jota se onkin. Takautumien avulla luodaan kuva supersankarimaailmasta, jolla on rikas historia. Kymmenittäin hahmoja, joihin viitataan nopeasti, menneitä tapahtumia, joista vihjataan sekä monia mainioita ideoita, herkullisimpana Birdin itsensä esittämä muotisuunnittelija Edna Mode, joka erikoistuu supersankarivetimiin. Tämä on jotakin, missä sarjakuvakirjoittaja Kurt Busiek loistaa: saada yleisö uskomaan fiktiiviseen maailmaan luomalla sille historia ja täyttämällä tarinan marginaalit rikkailla yksityiskohdilla. Ihmeperheessä tämä tehdään sellaisella vaivattomuudella, että on vaikea kuvitella elokuvan tekijöiden olevan mitään muuta kuin anteeksipyytelemättömiä supersankarifaneja.

Timantissa on kiinnostava särö, kuitenkin. Monissa Ihmeperheen kritiikeissä viitattiin elokuvan keskeiseen konfliktiin, jossa nähtiin vaikutusta kirjailija-filosofi Ayn Randin ajatuksista. Randin tunnetuimpia teoksia ovat suomentamattomat romaanit Atlas Shrugged ja The Fountainhead. Sarjakuvaharrastajille tutuin Randin objektivistisesta filosofiasta viehättynyt lienee Hämähäkkimiestä piirtänyt Steve Ditko, joka on piirtänyt myös Randilaisia ajatuksia esitteleviä merkillisiä traktaatteja. Yksi Randin tuotannon teema on se, miten yhteiskunnan keskinkertainen massa estää poikkeuksellisia yksilöitä toteuttamasta itseään. En ole lukenut Randin teoksia ja tuntemukseni hänen filosofiastaan on parhaimmillaankin pinnallinen. Kommentit Ihmeperheestä lukeneena lähestyin kuitenkin elokuvaa Ayn Rand mielessäni. Piru Raamattua, sano.

Ja tokihan löysin mitä etsinkin. Elokuvassa keskinkertaisten yhteiskunta on pakottanut supersankarit alistumaan normeihinsa. Dash-poika haluaisi osallistua juoksukilpailuihin, mutta ei voi koska joutuu salaamaan voimansa. Tietysti lopulta Ihmeperhe pääsee käyttämään voimiaan ja siten kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Randilaisuutta voisi pitää tahattomana, ellei tarinan superroisto, Syndrome, olisi niin ilmeisen symbolinen. Syndrome on pettynyt supersankareihin, koska ei aikanaan päässyt Mr. Incrediblen aisapariksi. Syndromella ei ollut supervoimia, ainoastaan itse keksimänsä laitteet. Katkerana aikuisena hän alkaa tappaa supersankareita keksimillään aseilla, lopullisena tavoitteenaan päästä itse sankariksi ja sitten myydä laitteensa suurelle yleisölle. Tällöin, Syndromen mukaan, kaikki olisivat erikoisia, ja samalla kukaan ei olisi.

Tämä viimeistään sai minut raapimaan päätäni: mitä merkillistä Brad Bird yrittää elokuvallaan sanoa? Kun kyseessä on lastenelokuva, subteksti on sitäkin kiinnostavampi. Syndrome on tarinan paha hahmo, mutta toisin kuin sankarit, jotka ovat ilmeisesti saaneet voimansa syntymässä, hän on rakentanut menestyksensä itse. Ja eikö hänen “paha suunnitelmansa” – supervoimat kaikille – ole oikeastaan utopia?

Keskinkertaisuudessa ei ole tietenkään mitään ihailtavaa, mutta lienee sallittua ajatella, että kaikki voivat olla erikoisia omalla tavallaan. Ei kuitenkaan Ihmeperheen maailmassa, jossa supersankarit ovat pieni onnekkaiden ryhmä joka ei hyväksy jäsenikseen ketä tahansa, päinvastoin: jos joku yrittää nousta heidän tasolleen, hän on heidän vihollisensa. Tietenkin elokuvassa asetelma on yksinkertaisempi, sillä Syndrome on murhaava mielipuoli (sekä hauskana metatekstuaalisena kommenttina, maailman innokkain supersankarifanipoika). Muistetaan kuitenkin nuoren Dashin haave pikajuoksijan urasta. Hän on nopeampi kuin kukaan. Miksi hänen pitäisi kilpailla? Hänen haaveensa ei ole sankarillinen, se on merkillisen itsekäs ja elokuvan tarinassa lopulta täysin hyväksytty.

Sankareissa on tunnistettavissa Randilainen arkkityyppinen sankari, erikoislaatuinen yksilö jota muut hylkivät hänen lahjojensa takia. Dashin kehityskaaressa voi nähdä taasen Randin kehottamaa oman edun tavoittelua. Ihmeperheen filosofinen ulottuvuus on kiinnostava, koska se on niin selvästi tahallinen. Toisaalta elokuvasta “löytämäni” viesti on minulle hivenen vastenmielinen, koska se on ristiriidassa omien arvojeni kanssa. Toisaalta Ihmeperhe kiehtoo minua enemmän, koska sen tarinan pohjalla oleva ajatusmaailma on niin epätavallinen ja niin selvästi esillä.

SUOSITUS: Randilainen tai ei, Ihmeperhe on yksi onnistuneimpia koskaan tehtyjä supersankarigenren elokuvia.

Tagit: elokuva.