Katuoja

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis.

Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä “Marvel Noir”. Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker – The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite “cheap pop” – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

Tagit: Marvel, Warren Ellis.

Olen muutaman kerran sanonut vain puoliksi piloillani, että Teräsmies on uskontoni. Siinä on kaikki oikean uskonnon hyvät puolet – pompöösiä kuva- ja säveltaidetta (Alex Ross, John Williams), kohtuuttomista moraalisista ihanteista johtuva pohjaton riittämättömyyden tuntu – eikä yhtään niistä huonoista – ei tarvitse teeskennellä, että se absurdi juttu planeettamme ulkopuolisesta elämänmuodosta, joka lähettää ainoan poikansa pelastamaan ihmiskunnan ihmevoimillaan, on mitään muuta kuin kuvitteellinen tarina (eivätkö ne kaikki ole?).

Mutta jotkut sarjakuvauskovaiset osaavat sittenkin mennä liian pitkälle. Enkä tarkoita vain sitä tavallista fanaattista fanittamista.

Tarkoitan ilmiötä nimeltä pareidolia, jossa ihminen kuvittelee näkevänsä jonkun tärkeän ihmisen tai esineen kuvan jossain epämääräisessä hahmossa. Uskonnolliset hihhulit näkevät Jeesuksen tai Neitsyt Marian kasvoja paahtoleivissä, seinäkaakeleissa ja ikkunoiden valumajäljissä.

Nyt joku hörhö luulee näkevänsä ukkosenjumala Thorin eräässä Hulkin kohtauksessa. Siinä ukkostaa ja salamoi, ja taivaalla muka lentää jossain Thor. Katsokaa itse.

En edes tiedä, mihin siinä on tarkoitus katsoa. Tässä on sentään ympyröity punaisella jonkun hörhön samassa kohtauksessa näkemät Thorin kasvot myrskypilvissä.

Kaikki tämä johtuu siitä, että viimeisimpien Marvel-elokuvien tekijät ovat oikeasti livauttaneet elokuviinsa pieniä kätkettyjä viittauksia.

Ensin kävi ilmi, että Iron Man -elokuvassa voi nähdä Tony Starkin työpajan pöydällä Kapteeni Amerikan kilven. Todella kieroa oli se, että täsmälleen sama otos oli mukana elokuvan trailerissa, mutta siinä versiossa kilpeä ei näy.

Itse en asiaa pannut merkille nähdessäni elokuvan teatterissa, mutta blu-ray-julkaisusta olen voinut tarkistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään optinen illuusio. Kilpi näkyy selvästi – osiin purettuna, mutta kuitenkin.

Seuraavaksi The Incredible Hulkin ohjaaja Louis Leterrier kertoi, että dvd:llä mukana olevassa elokuvan vaihtoehtoisessa alkukohtauksessa voi nähdä itsensä Kapteeni Amerikan jäätikön sisässä. Tarkistin asian tietenkin heti saatuani blu-rayn käsiini.

Bruce Banner liftaa rekan kyydissä jossain lumisessa pohjolassa, poistuu rekasta, lähtee tarpomaan metsien läpi jäisille vuorille, aikoo ampua itsensä, muuttuu Hulkiksi ja murskaa nyrkeillään jäätikön, joka säpälöityy vyörynä kohti kameraa. Ja sitten jään ihmettelemään mikä se asia olikaan, minkä takia minun oli niin tärkeää katsoa tuo kohtaus.

Ai niin, siinä piti olla Kapteeni Amerikka. Mitä hittoa? Katson jäätikön murtumisen hidastuksella. Katson toisen kerran. En näe mitään Kapteeni Amerikkaa muistuttavaa. Okei, tämä oli jotain huijausta. Haa haa, hyvä vitsi.

No, kävi ilmi että kyllä se Kapteeni Amerikka kuitenkin on siellä. Esimerkiksi /Film on dokumentoinut asian varsin vakuuttavien havaintokuvien kera.

Mutta oikeasti. Se on silti vain haalea töhry, joka näkyy elokuvassa sekunnin murto-osan ajan. Vaikka se onkin laitettu siihen tarkoituksella, se ei silti merkitse mitään. On typerää, että Leterrier mainosti asiaa ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Ja nyt tuollaisten tehosteosaston poikien pikku kujeiden takia skitsofreenikot ovat alkaneet katselemaan supersankarileffoja hidastuksella saadakseen kokea fanipoikien vastineen jumalaisesta ilmestyksestä. Hyvä Stan Lee, varjele meitä palvojiltasi.

Tagit: elokuva, Marvel.

Viime viikolla kommentoin uutista, jonka mukaan Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -lehtiä. Ivasin kyynisesti ajatusta, että Obaman kiinnostuksella sarjakuvia kohtaan voisi olla sama vaikutus sarjakuvien myyntiin kuin presidentti Kennedyn James Bond -harrastuksella väitetään olleen kyseisen kirjasarjan menestykseen.

Ehkä pessimismini oli kuitenkin aiheetonta. Ehkä tämä pikku-uutinen kanadalaisessa Times Colonistissa on vain alkusoitto suurelle Hämähäkkimies-renessanssille. Uutisessa haastatellaan Victorian kaupungissa sarjakuvakauppaa pyörittävää Gareth Gaudinia, joka kertoo myyvänsä tällä hetkellä 30-35 Spider-Man-lehteä päivässä. Aiemmin hän myi niitä kolme tai neljä viikossa, ja melkein kaikki uudet ostajat ovat maininneet Obaman.

Myynti on siis 70-kertainen.

Tosin Gaudin ei sano, kuinka kauan tämä myyntipiikki on tähän mennessä kestänyt, emmekä tietenkään voi tietää, kuinka kauan se tulee vielä jatkossa kestämään. Ja kyseessä on vain yksi kauppa alueella, jolla on jo aiempia yhteyksiä Hämähäkkimieheen (Todd McFarlane asui ennen läheisessä Maple Bayn kaupungissa). Mutta jos ekstrapoloidaan hurjasti ja oletetaan, että myynti on kasvanut universaalisti samassa suhteessa tuoreimman numeron kohdalla, niin normaaliin n. 70 000 kappaleen myyntiin verrattuna lehtiä menisi kaupaksi n. 4 900 000 kappaletta.

Viisi miljoonaa.

Mikään yksittäinen sarjakuvalehden numero ei ole myynyt Yhdysvalloissa niin paljon sitten 90-luvun spekulaatiomarkkinoiden uusi-ykkösnumero-erikoishologrammipainatus-vaihtoehtokansi-villitysten (Todd McFarlanen Spider-Man #1 myi 2,5 miljoonaa kappaletta vuonna 1990).

Pystyvätkö amerikkalaiset kuluttajat tekemään uuden presidenttinsä johdolla sarjakuvalehdestä taas hittituotteen? Mitä tähän sanoo Puuha-Pete?

(h/t Lurker)

Tagit: Barack Obama, Marvel, Spider-Man.

Zack Snyderin WATCHMEN-elokuvan uusi teatteritraileri on katsottavissa Yahoo! Moviesissa. Kuten on tapana, ensimmäinen teaser-traileri antoi lähinnä vaikutelmia elokuvan maailmasta ja hahmoista, ja tämä ensimmäinen varsinainen traileri pohjustaa elokuvan juonen.

Tai oikeastaan kertoo koko elokuvan juonen, jos tietää mitä katsoo. Nykyäänhän trailerit usein paljastavat liikaa elokuvan juonesta, jopa loppuratkaisun. Tässäkin trailerissa näkyy otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta, mutta katsoja, joka ei ole jo valmiiksi perehtynyt Watchmenin juoneen, ei voi mitenkään tietää, että se on otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta. Tosin tässä tapauksessa kyseessä on pienoinen spoileri juoneen perehtyneillekin.

SPOILERIVAROITUS!

Trailerissa näkyy, kuinka New York tuhoutuu: Keskusräjähdyksen ympärillä Doc Manhattanin energiasormenjälki, vaakasuunnassa laajeneva sininen energiarengas, leikkaa pilvenpiirtäjien halki. Snyder itse asiassa paljasti tämän jo Dark Horizonsin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin jättiläiskalmarin puuttumisesta elokuvan koenäytännöissä. Snyderin mukaan kalmaria ei ollut missään vaiheessa mukana hänen käyttämissään käsikirjoitusversioissa.

Snyder luonnehtii löytämäänsä ratkaisua kalmariongelmaan elegantiksi, ja olen taipuvainen allekirjoittamaan tämän kannan. Doc Manhattanin maineen mustaaminen oli koko ajan osa Ozymandiaksen suunnitelmaa. Watchmenin maailma oli ydinsodan partaalla suurelta osin juuri sen takia, että Manhattanin läsnäolo amerikkalaisten puolella oli poistanut meidän maailmamme tunteman kauhun tasapainon. Jos Manhattan kääntyisi amerikkalaisia vastaan tuhoamalla New Yorkin, sillä voisi olla sama vaikutus ihmiskuntaan kuin ulkoavaruuden telepaattisten jättiläiskalmarien hyökkäyksellä, lukuunottamatta niitä pelonsekaisia hysteerisiä naurunpyrskähdyksiä.

Tietenkin Watchmenin kaltaisessa teoksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja heti kun yhtä asiaa muuttaa, pitää alkaa miettimään sen seurauksia. Olisiko ihmiskunnan yhdistyminen Manhattania vastaan luonnollinen ensireaktio? Mitä jos Neuvostoliitto ottaisikin Manhattanin hyökkäyksen merkkinä siitä, että hän on tajunnut kommunistisen ideologian olevan se oikea ratkaisu, ja Neuvostoliitto käyttäisi tilannetta hyväkseen tuhotakseen koko Yhdysvallat? Mieleeni tulee heti yksi ilmeinen ratkaisu ongelmaan – Snyderin pitää vain tehdä vielä toinen iso muutos Ozymandiaksen suunnitelmaan – mutta ei ole minun asiani esittää ehdotuksia asian korjaamiseksi. Se on Snyderin elokuva, katsotaan mitä hän tekee sen kanssa.

SPOILERIVAROITUS POIS PÄÄLTÄ!

On kuitenkin hassua huomata, että olen niin innoissani Snyderin Watchmenistä siitä huolimatta, että näen helposti monia asioita, jotka hän on selvästi tehnyt väärin: sarjakuvassa ei ole Watchmen-nimistä supersankarijoukkuetta, Watchmen-graffitia ei pitäisi ikinä näyttää kokonaisuudessaan, Sally Jupiterilla on vääränlainen kampaus…

Ehkä näkyvin muutos, sellainen joka selvästi sanoo että tämä on Zack Snyderin elokuva eikä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuva siirrettynä orjallisesti selluloidille (ikään kuin sellainen olisi mahdollista), on hidastuksien toistuva käyttö. Gibbonsin sarjakuvallinen tyyli Watchmenissä oli hyvin pelkistetty. Gibbons ei käyttänyt lainkaan liikettä korostavia sarjakuvallisia tehokeinoja kuten vauhtiviivoja, yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Kun Ozymandias sieppaa luodin ilmasta.

Saman vaikutuksen aikaansaamiseksi tuossa kohtauksessa Snyderin olisi pitänyt välttää hidastuksia kaikkialla muualla elokuvassa. Mutta 300:n jälkeen hidastukset – ja erityisesti liukuva siirtyminen normaalinopeuden ja hidastuksen välillä yhden otoksen aikana – ovat yksi Snyderin tunnistettavimmista tyylikeinoista. Ja hän haluaa korostaa elokuvan tappelukohtauksissa hahmojen yli-inhimillisiä kykyjä. Ja hän haluaa näyttää Koomikon kuolemaan johtavan tappelun kokonaisuudessaan elokuvan alussa, ja tehdä sen spektaakkelimaisesti. Ja se on hänen elokuvansa.

Vielä yksi asia uudessa trailerissa iski minuun kovaa: Musen kappaleen “Take a Bow” käyttö. Kyseessä on albumin “Black Holes and Revelations” avausraita, ja se tuo esiin hyvin väkevästi albumissa esiintyviä teemoja, jotka on luettavissa suoraan sen nimestäkin: Maailmanloppu, tiede ja taikausko. Scifistiseltä kuulostavat syntikka-kitarasaundit yhdistyvät hillittömiin julistuksiin noituudesta, rikoksista maailmaa vastaan ja palamisesta helvetissä syntien takia. Se resonoi loistavasti Watchmenin kuvaston kanssa: Ydintuhon uhka, Ozymandias maailman valloittajana, Doc Manhattan tieteen kautta lihaksi tulleena Jumalana, Rorschachin jyrkän mustavalkoiset tuomion julistukset.

Itse elokuvassa “Take a Bow” ei varmaankaan tule esiintymään – paitsi ehkä lopputekstien aikana – kuten ei myöskään teaser-trailerissa erinomaisesti käytetty Smashing Pumpkinsin “The Beginning is the End is the Beginning”, koska ne eivät sovi tarinan aikajanalle. Trailerien on kuitenkin tarkoitus saada yleisö kiinnostumaan elokuvasta, ja Snyder on todella hyvin käyttänyt niissä nyky-yleisöön vetoavaa, mutta aiheeseen sopivaa musiikkia. Snyder selvästi tietää mitä tekee.

Tagit: elokuva.

Telegraph.co.uk:n mukaan yksi 50 asiasta, joita emme ehkä tiedä Barack Obamasta, USA:n tulevasta presidentistä, on se että hän keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -sarjakuvia. Lisäksi Obamalla on yhteyksiä myös maailman suurimpaan supersankariin, ja tätä kommentoin Teräsmies elää -blogissa.

Obaman presidenttikaudelta ei tule haasteita puuttumaan: Yhdysvaltain kansainvälisen maineen korjaaminen, oikeusvaltion periaatteiden palauttaminen, talouden pelastaminen – mutta olisiko Obamasta myös amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden pelastajaksi? Bladesta alkanut Hollywoodin supersankaribuumi on kestänyt jo vuosikymmenen, eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta sarjakuvien myynnissä ei ole näkynyt elokuvateatterien lipputuloihin verrattavaa räjähdystä.

Jos kuitenkin tieto leviää, että presidentti Obama on sarjakuvakeräilijä, seuraukset voivat olla huomattavat. Legendan mukaanhan James Bondit muuttuivat vain yhdestä kioskikirjasarjasta muiden joukossa bestsellereiksi, kun kansan suuresti ihailema presidentti John F. Kennedy mainitsi, että Bondit olivat hänen suosikkilukemistoaan. Presidenteillä uskotaan olevan hätkähdyttävä kyky vaikuttaa trendeihin: Kennedyn kerrotaan aiheuttaneen romahduksen hattujen myynnissä esiinnyttyään virkaanastujaisissaan pää paljaana. Enkä yhtään ihmettelisi, jos joku sanoisi että ennen Kennedyä miehillä ei ollut tapana pettää vaimojaan kurvikkaiden blondien kanssa. En tietenkään uskoisi sitä, mutta en yhtään ihmettelisi jos joku yrittäisi väittää niin.

Mutta palatakseni aiheeseen… joudun turvautumaan tyhjänpäiväiseen pop-psykologiaan, koska yhden rivin sarjakuvauutisesta ei saa paljon järkevää sanottavaa.

Ei ole mikään ihme, että Barack Obama pitää Hämähäkkimiehestä. Hän on tietenkin sisäistänyt Hämähäkkimiehen moton: suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Kuten Peter Parker, jonka vanhemmat kuolivat kun hän oli vasta pikkupoika, Obama ei juurikaan tuntenut oikeaa isäänsä (Obaman vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias, minkä jälkeen hän tapasi isänsä vain kerran ennen tämän kuolemaa auto-onnettomuudessa). Osan nuoruudestaan Obama eli isovanhempiensa huostassa, ja he olivat vanhoja, ihan niin kuin Ben ja May Parker.

Ööh.

Hämähäkkimiehessä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että toisin kuin muut ykkösrivin supersankarit Teräsmies, Batman ja Ihmenainen, hän on täysin supersankariasunsa peitossa. Hämähäkkimiehellä ei ole ihonväriä, joten tummaihoisen lukijan on saattanut olla helpompi samaistua häneen kuin muihin, silmiinpistävästi valkonaamaisiin supersankareihin. Paul Jenkins itse asiassa kirjoitti joitain vuosia sitten tämän ajatuksen ympärille tarinan (Hämähäkkimies 8/2002).

Conan ehkä vetoaa Obamaan toisella tavalla. Supersankareita yleensä pidetään keskenkasvuisten voimafantasioina, mutta kuten Hämähäkkimiehen esimerkki osoittaa, tärkeä supersankarien piirre on sitoutuminen yhteisen hyvän palvelemiseen. Supersankareissa on pitkälti kyse rajoituksista, itsensä kieltämisestä. Kimmerian Conan on sen sijaan individualisti ja hedonisti.

Tämä ei tarkoita, että Conan olisi moraaliton. Hän noudattaa omaa säännöstöään, ja hänen silmissään niin sanottu sivistys näyttäytyy usein tekopyhänä ja korruptoituneena. Obama on kirjoittanut muistelmateoksessaan Dreams From My Father, kuinka hän huomasi nuorena pystyvänsä tulemaan helposti toimeen valkoisten maailmassa olemalla vain kohtelias ja rauhallinen. Ihmiset olivat helpottuneita tavatessaan hyväkäytöksisen nuoren mustan miehen, joka ei vaikuttanut jatkuvasti vihaiselta. Mutta nuorella mustalla miehellä olisi ollut paljonkin syitä olla vihainen tuolloin, varmasti vielä nykyäänkin. Conan on Obamalle se polku, jota hän ei valinnut.

Tagit: Barack Obama, Conan, Spider-Man.

Kemin tullimakasiinit, lauantai-aamu. Kaulassani on laminoitu nimikyltti. Lopultakin, olen joku. Lisäksi on hyvä, että minulla on dokumentti, josta voin tarkastaa nimeni koska totta puhuen, en ole juuri nyt täysin varma mistään.

Neljän tunnin yönien jälkeen hysteria alkaa hiipiä aivoihini. Milloin romahdus tulee? Milloin mieleni ilmoittaa, että ei, ei enää? Ei enää näyttelyiden avajaisia, karaokebaareja ja pussikaljaa neljältä aamuyöstä. Ryömin sikiöasentoon hotellihuoneeni nurkkaan halamaan puolityhjää Doris-pulloa (kenen tämä on?) ja yritän nukahtaa, mutta en uskalla: liskot odottavat aivan näkökenttäni rajoilla. Mutta ei vielä. Tämä on festivaalien ensimmäinen päivä.

Kemissä asiat tehdään toisin. Tämä on lepakkoseutua. Näyttelyiden avajaisiin ei vain kutsuta, sinne viedään. Perjantaina Ilpo Koskela johdattaa kaupunkiin laskeutuneet vieraat kaikkiaan neljän näyttelyn kautta. Tullimakasiinien lepakkoluolassa vaanivat jättimäiset Hämähäkkimiehet. Ville Rannan Kajaanin originaalit koristavat Pohjolan sanomien aulaa. Matti Hagelbergin taulut ovat kognitiivis-dissonanttisesti ruokaravintolan seinillä kuin. Jaana Suorsan sikafiguureja komeilee Kulttuurikeskuksen vitriinissä.

Viimeisin muutos totuttuihin Kemin perintesiin on sarjakuvakilpailun uudet järjestelyt. Tänä vuonna kisailtiin nettisarjakuvalla. Fyysistä kilpailualbumia ei siis julkaista, joka kieltämättä vie osan kisan hohdosta. Toisaalta nyt voittajatyöt ovat ilmaiseksi luettavissa Kemin sivuilta.

Myöhemmin perjantaina sarjakuvaskene paljastaa jälleen kammottavan julkisen salaisuutensa, alakulttuurin alakulttuurissa: alkaa Corner-baarin karaoke-ilta. Kenties kyse on jonkinlaisesta puhdistautumisriitistä: sarjakuvien piirtäminen on yksinäistä työtä ja karaokebaari antaa ainakin illuusion yleisöstä, jota piirtäjä kuitenkaan harvemmin kohtaa. Joka tapauksessa, osanottoni Maj Karmalle. Sodankylä-kappaleen arvostus saattoi hiljattain laskea Kemissä. Satunnainen ajatus: jos mangaharrastajat arvostavat japanilaista popkulttuuria laajemminkin, missä on cosplay-karaoke? AnimeCon, oletteko kuulolla?

Perjantaina ulkopaikkakuntalaiset saavat olla lähinnä keskenään – tai oikeammin kemiläiset saavat olla ilman seuraamme. Lauantaina on toisin. Pohjois-Suomen mangaharrastajat parveilevat kulttuurikeskuksella. Tullimakasiineilla liikkuu paikallisia perheitä lapsineen. Kamppailen tukahduttaakseni halun pysäyttää vanhemmat ja anella: viekää lapsenne pois sarjakuvan luota, sanoisin, osoittaen ryytyneitä piirteitäni. Heille käy näin! Menkää! Menkää, kun vielä voitte!

Toisaalta Paul Gravett palauttaa uskoni sarjakuvaan ja ihmisiin yleensä. Gravettin esitelmä historiastaan supersankareiden parissa on elähdyttävä ja on myös ilmeistä, että mies olisi voinut jatkaa tunteja. Yleisö vastaavasti tuntui myös valmiilta seuraamaan vilpittömän innostuneen miehen puhetta vaikka loppuiltapäivän. Jack Kirby -sarjakuvia brittiläisistä lehtikioskeista metsästäneestä pojasta on kasvanut yksi englanninkielisen maailman parhaista ja tuotteliaimmista sarjakuvatietokirjailijoista. Kun asiantuntemu ja intohimo kohtaavat, voi sen todistaminen olla inspiroivaa.

Alan tuntea itseni ihmiseksi jälleen. Katson nimikylttiäni. Nimeni päällä lukee “vieras”.

Tagit: Kemi, turismi.

Artikkelisarjamme toisessa osassa olemme siis jo päättäneet kaikkia todennäköisyyksiä vastaan lähteä Kemin sarjakuvapäiville. Tällä kertaa keskitymme käytännön seikkoihin matkustamisesta sosiaalisiin tilanteisiin.

Kuinka sinne pääsee? Kemiin on perusteltua matkustaa autolla, jos matka lähtee jostain Napapiirin tietämiltä, olet kustantaja takakontti täynnä sarjakuvia tai olet jonkinlainen mielipuoli, joka haluaa sulkeutua ahtaaseen tilaan kokonaiseksi päiväksi. Kemiin kerran autolla matkustaneena en lähtisi suosittelemaan sitä ainakaan kenellekään, joka on kuski tai muusta syystä selvin päin. Rovaniemeläisillä on aavistuksen helpompaa, sillä heille on Kemin sivujen mukaan järjestetty bussikuljetus lauantaina.

Yöjuna on hyväksi todettu keino matkustaa Kemiin etelästä. Se on kuin teleportaatiota: nukahdat Helsingin päässä ja heräät Kemissä. Lisäksi junassa on mahdollista valmistautua viikonlopun rientoihin norkoilemalla kohtalotovereiden seurassa ravintolavaunussa. Yöjunalla matkustamisen huonoja puolia ovat makuuvaunut, joissa lisäksesi nukkuu pari tuntematonta korstoa. Mutta jos ajatus tuntuu kiinnostavalta, niin hyvää matkaa, seilori.

Naurettavaa kyllä, Kemiin lentäminen on todennäköisesti halvempaa kuin junalla matkustaminen, jos et ole opiskelija ja varaat lippusi ajoissa. Jollain tasolla ekologisesti tiedostavana moinen kannustus valita ympäristölle haitallinen vaihtoehto tuntuu hieman perverssiltä. Suojapuvuissa värjöttelevät lapsenlapsenne voivat sitten kiittää VR:n hinnoittelupolitiikkaa post-apokalyptisistä bunkkereistaan käsin, kun minä olen raiskannut ilmakehän mahtavalla teräslinnullani.

Minne majoittua? Kemissä on kourallinen hotelleja, mutta niistä Sarjakuvapäivien kannalta olennaisin on virallinen festarihotelli, Hotelli Merihovi. Merihovin aulabaarista löytää mitä todennäköisimmin sarjakuvahahmoja ja festivaalit jatkuvat öisin sen huoneissa ja käytävillä. Taloudellisesti ajatteleva matkustaja saattaa hiipiä hotellin runsaaseen aamiasbuffetiin, vaikka ei olisikaan virallisesti majoittunut hotelliin, mutta tätä en tietenkään suosittele kenellekään lainkuuliaiselle ihmiselle.

Kuinka liikkua Kemissä? Merihovi on kävelyetäisyyden päässä olennaisimmista festivaalipaikoista, joten erityisiä järjestelyjä ei Kemissä liikkumiseen tarvita. Edellisinä vuosina Merihovin aulassa on ollut tarjolla Sarjakuvapäivien ohjelmalehtisiä karttoineen.

Mitä ottaa mukaan? Helsingissä saattaa olla aurinkoista, mutta pohjoisessa ei vuodenajasta huolimatta ole vielä t-paitakeli. Kemi on merenrantakaupunki, joten Perämeren tuuli ja yllättävät sadekuurot saattavat viilentä kaupunkia. Pakkaa mukaan ainakin yksi lämmin takki. Lisäksi varaa mukaan käteistä rahaa, jos aiot vierailla myyntipöydillä. Paikalle vaivautuvilla pien- ja omakustantajilla on tuskin kortinlukijaa. Jos olet piirtäjä, pakkaa luonnollisesti myös luonnosvihkosi mukaan. Viikonlopun aikana on runsaasti aikaa improvisoida kollegoiden kanssa ja valmistautua lauantain sprinttistrippikisaan.

Kuinka päästä Kemin kaupungin vastaanotolle? Ilmaisia lounaita ei ole, sanotaan – mutta kenties ilmaisia illallisia on. Aiempina vuosina on Sarjakuvapäivien lauantai-iltana on järjestetty kaupungin vastaanotto ruokineen ja juomineen. Vastaanotolle vaaditaan kutsu, joita mitä todennäköisemmin jakaa festivaalin johtaja Ilpo Koskela. Kohdatessasi Koskelan, kysele kutsun perään ja osoita lähintä sarjakuvataiteilijaa ja ilmoita, että “mä olen ton kanssa”. Tämän toimimisesta ei ole takeita.

Kuinka saada kutsu hotellihuonebileisiin? Ole viehättävä yksinäinen nainen. Jos et ole, yritä tiedustella “missä on bileet” tuntemiltasi ihmisiltä tai seuraa vain ääntä Merihovin käytävillä. Hotellihuonebileet ovat tietysti yksityisiä tilaisuuksia, joten valmistele tekosyysi. “Mä olen ton kanssa”, sanottuna vakuttavassa etukenossa ja osoittaen satunnaiseen suuntaan, mielellään kohti ihmistä, saattaa toimia. Viime vuonna eräissä Merihovin hotellihuonekekkereissä housuton mies lausui Tony Halmeen runoja, joten harkitse kahdesti, haluatko kyseisiin tilaisuuksiin.

Kuinka keskustella sarjakuvatekijöiden kanssa? Valmistautumattomalle sarjakuvaturistille small talk sarjakuvatekijän kanssa saattaa olla aluksi hankalaa, varsinkaan jos tekijä ei ole entuudestaan tuttu. Tällöin nokkela keskustelija turvautuu bluffiin. Vaikkapa näin:

“Niin, sultahan tuli se omakustanne tänä vuonna. Mikä sen nimi nyt olikaan?”
“Joo. Viimeisin Tohtori Väripöksy.”
“Mä tykkäsin siitä. Sulla on hyvä tekniikka, etenkin värien kanssa.”
“Se oli kylläkin mustavalkoinen.”
“Tarkoitin siis … kannen värejä.”
“Nekin olivat mustavalkoiset.”
“OLEN VÄRISOKEA, SENKIN TUNTEETON PASKIAINEN!” (juoksee pois itkien)

Kuinka toimia paikallisten kanssa? Kemiläinen on usein vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta muista Kemissä ollessasi, että nyt olet vieras vieraalla maalla. Tätä tosiasiaa et voi myöskään piilotella. “Et taida olla paikallisia”, on lähinnä kohteliaisuutta, jonka olen saanut kuulla Kemin alkuasukkailta. Jos kyseessä olisi ollut leveähartainen mies, olisin juossut. Ainakin yhdessä tietämässäni tapauksessa etelästä saapunut sarjakuvamatkaaja on saanut niin sanotusti levyyn paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Kaupungin ravintolan portsareilla on myös todistettavasti oikeus käänyttää oveltaan sarjakuvia piirtäviä perustulohippejä. Kaupungin liikennemerkitkin on nähty hyökkäämässä sarjakuvaturistien kimppuun. Vaaratilanteen uhatessa osoita kookkainta paikalla olevaa miestä ja vakuuta, että “mä olen ton kanssa”.

Tagit: Kemi, turismi.

Amerikan yhdysvallat täyttää tänään 231 vuotta. Toissapäivänä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush poisti vankeusrangaistuksen, jonka liittovaltion tuomioistuin oli langettanut hänen varapresidenttinsä entiselle avustajalle valavilpistä ja haitanteosta oikeustoimille tutkimuksessa, joka kohdistui hänen hallintonsa jäseniin, itse varapresidenttiä myöten. Mark Waid reagoi tapahtuneeseen John Rogersin blogin kommenteissa näin:

As I have said to you before, it’s a good thing I’m no longer on Captain America, because I would be morally compelled, under the Cheney Administration, to write stories that would put me on the guest list at Wizard World Guantanamo.

Tästä tietenkin heräisi kysymys, minkälaisia tarinoita Kapteeni Amerikan tämänhetkinen kirjoittaja olisi moraalisesti pakotettu kirjoittamaan — heräisi, ellei Kapteeni Amerikka olisi hiljattain tapettu, pian sen jälkeen kun Marvel Comics oli antanut skottilaisen sosialistin kirjoitettavaksi tarinan, jossa Kapteeni Amerikka polvistuu poliisivaltion ja sotilasteollisen koneiston edessä.

Voisimme myös kysyä, mitä asiaan sanoisi Frank Miller, jonka vuosina 2001-2002 ilmestynyt Yön ritari iskee jälleen yllytti lukijoita nousemaan kapinaan korruptoitunutta poliittista järjestelmää vastaan aina viimeistä osaansa myöten, vaikka kesken sarjan teon tapahtunut syyskuun 11:nen terroristi-isku pistikin tarinan osittain uusiksi. No, hänellä saattaa vielä mennä muutama vuosi siinä, kun hän yrittää tehdä propagandasarjakuvaa terroristijärjestöstä, jota hänen maansa koko väestö jo inhoaa, ja jonka etäpesäkkeet eivät enää osaa tehdä yksinkertaisimpiakaan pommeja oikein.

Steve Englehart kirjoitti Watergate-skandaalin ja Vietnamin sodan jälkimainingeissa tarinan, jossa Steve Rogers luopuu Kapteeni Amerikan roolista, koska hän ei enää tuntenut voivansa edustaa Yhdysvaltain hallitusta. Hän palasi Kapteeni Amerikaksi tajuttuaan, ettei hänen ole tarkoituskaan edustaa hallitusta, vaan Yhdysvaltojen ihannetta. Sitä, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla.

Toivottavasti joku — luultavasti ei Mark Waid, varmasti ei Frank Miller, mutta joku — herättää Kapteeni Amerikan kuolleista ensi vuoden heinäkuun 4:nteen mennessä.

Tagit: Frank Miller, Marvel.

Muistatteko vielä toissaviikkoisen moraalin rappeuman? Jos ette, Comics Journalin blogissa on yhteenveto Internetin kahtia halkaisseesta pyykkikorikriisistä.

Marvel on kuitenkin päättänyt, etteivät tyttöjä kourivat lonkerot ja pyllistelevät supertyttöystävät riitä. Tämä Marvel Zombies -albumin viimeisin varianttikansi on aiheuttanut hysteerisiä oireita englanninkielisen maailman sarjisfaneissa:

Hyvä on, kuvassa on Mary Janen mätänevä ruumis flirttailemassa lukijalle. Pohdittavaksi jää, miksei hän ole pesemässä pyykkiä?

Tagit: Linkit, Marvel.