Katuoja

Tilaan

PUNISHER MAX VOLUME 1 HC / Garth Ennis / Lewis LaRosa & Leandro Fernandez
Ennisin MAX-spesiaali Punisher: The End oli niin kovaa kamaa, että tämä paketti tuntuu aika turvalliselta sijoitukselta.

RUNAWAYS: TRUE BELIEVERS DIGEST / Brian K. Vaughan / Adrian Alphona
Yksi Marvelin parhaista uusista sarjoista. Kolmesta edellisestä pokkarista koottiin lopulta kovakantinen kirja, mutta en aivan uskalla odottaa, että sama tehtäisiin myös kolmelle seuraavalle.

SPIDER-GIRL: TURNING POINT DIGEST / Tom DeFalco / Pat Olliffe
Pikku-May elää! Itse asiassa omistan melkein kaikki näistä alkuperäislehtinä, mutta lehden jatkuminen riippuu osaltaan myös näiden pokkareiden menekistä.

AVENGERS: THE SERPENT CROWN TPB / Steve Englehart / George Pérez
Olen kieroutuneella tavalla utelias aikamatkustaja Kangin menneistä esiintymisistä Marvelin universumissa. Ellei muuta, niin Pérezin kuvituksen pitäisi ainakin olla viihdyttävää.

ESSENTIAL SPIDER-MAN VOLUME 7 TPB / Bill Mantlo & Gerry Conway / Ross Andru, Sal Buscema & Gil Kane
Tälle voi jonain päivänä löytyä käyttöä. (Mainos: Tulossa syksyllä Ihmesarja 7 – Klassista Hämähäkkimiestä 70-luvun alusta!)

ESSENTIAL GHOST RIDER VOLUME 1 TPB / Roy Thomas & Gerry Conway / Michael Ploog & Jim Mooney
Howard Mackien Aaveajaja teki aikoinaan todella suuren vaikutuksen ensialkuun, mutta lupauksen lunastamisen sijasta kehittyi täydeksi katastrofiksi. Ehkäpä tämä alkuperäinen Aaveajaja tarjoaisi sitä, mikä Mackien versiosta jäi uupumaan.

SHOWCASE PRESENTS: GREEN LANTERN TPB / John Broome & Gardner Fox / Gil Kane, Joe Giella & Murphy Anderson
SHOWCASE PRESENTS: SUPERMAN TPB / Jerry Siegel & Bill Finger / Curt Swan, Dick Sprang & Co.
DC aloittaa vastineensa Marvelin Essentialeille. Nämä pitää hankkia jo pelkästään yleissivistyksen takia.

Tilaisin, mutta…

LAST HERO STANDING TPB / Tom DeFalco / Pat Olliffe
Tämän Hämähäkkitytön ja kumppaneiden minisarjan hankin jo irtonumeroina.

TARZAN: THE JOE KUBERT YEARS VOLUME 1 HC / Joe Kubert
Joe Kubertin uraan olisi mielenkiintoista tutustua, ja Kubert sekä Tarzan vaikuttavat loistavalta yhdistelmältä, mutta $50 on aika tyyristä 200-sivuisesta kirjasta, vaikka se onkin kovakantinen. Toivottavasti tulossa on myös pehmeäkantinen laitos.

CONAN: THE GOD IN THE BOWL AND OTHER STORIES TPB / Kurt Busiek / Cary Nord & Thomas Yeates
Robert E. Howardille uskollinen tulkinta kimmerialaisesta. Tämä löytyy jo hyllystä lehtinä.

No en taatusti tilaa!

CHOSEN TPB / Mark Millar / Peter Gross
Mark Millar kirjoitti sarjakuvan Antikristuksesta. Kuinka itserakas voi mies olla?

Lähteet:
Kvaak.fi
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Image
• Dark Horse

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

(Teksti on kirjoitettu lopputalvesta 2005, joka selittänee joidenkin viittausten epäajankohtaisuuden.)

Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen viime aikoina ajatellut sarjakuvia. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä, miten sarjakuva on taiteena marginalisoitunut; miten sarjakuva alakulttuurina suhteutuu muuhun kulttuuriin. Ymmärrän, että seuraavat havainnot ovat monille itsestäänselvyyksiä, mutta jokainen symbolinen märkä pyyhkeenisku vasten kasvoja on jonkun nuoren idealistin ensimmäinen.

Kuten ehkä tiedättekin, Alan Moore ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuva ilmestyy syksyllä suomeksi. Se on fantastinen sarjakuva, yksi suosikeistani.

Vietin hiljattain aikaa ihmisen kanssa, joka ei lue sarjakuvia. Tämä ei tietenkään estänyt minua puhumasta hänen kanssaan – tai pikemminkin hänelle – sarjakuvista. Puhe oli juuri V for Vendettasta. Näytin mukanani ollutta albumia.

Hänen nopea arvionsa? “Ruma”.

Tämä muistutti jostain olennaisesta. Kyse ei ole pelkästä makuasiasta. Kouliintunut sarjakuvan lukija kaikella todennäköisyydellä tunnistaa David Lloydin taidon, vaikkei välttämättä tämän tyylistä pitäisikään. Hän näkee ruutujaon eleganssin, siirtymien vaivattomuuden, sommittelun tasapainon.

Kerronnalliseen, pitkään sarjakuvaan tottumaton lukija näkee visuaalista kakofoniaa ja tylsän, latistavan melankolisen värityksen. Sarjakuva ei houkuttele, päin vastoin se voi olla jopa luotaantyöntävä, vaikka Lloydin tyyli ei edes merkittävästi poikkea sarjakuvan valtavirrasta.

Sarjakuvan lukeminen on taito, joka pitää oppia. Harrastajat ovat oppineet lukemaan sarjakuvia tiedostamatta, altistumalla nuoresta iästä lähtien pitkille sarjakuvatarinoille, siirtyen lastensarjakuvista ajan myötä haastavampiin teoksiin. Muistan omat virstanpylvääni. Brittiläisen 2000AD-yhtiön mustavalkosarjakuvat näyttivät kymmenvuotiaana silmissäni vastenmielisiltä, mutta varhaisteini-iässä Judge Dredd ja Nemesis -albumit alkoivat kasautua hyllyyni. Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä oli ensisilmäyksellä visuaalisessa läpitunkemattomuudessaan suorastaan pelottava, mutta alkuvaikeudet ylitettyäni aloin nähdä ja arvostaa Mooren ja Cambellin kerronnan nyansseja.

En väitä, että kuvien sarjakuvien lukeminen sinänsä on vaikeaa. Miljoonat nauttivat päivittäin strippisarjakuvista, kuitenkin. Sarjakuvaan luotetaan opetus- ja jopa propagandavälineenä: uutisoitiinhan hiljattain Yhdysvaltain armeijan aikeista julkaista sarjakuvaa lähi-Idän nuorille. (Tosin ottaen huomioon, että Yhdysvaltalaista sarjakuvaa ei lueta Yhdysvalloissa, on ihailtava hanketta ajavien tahojen optimismia.) Sarjakuvan marginalisoitumisesta huolimatta välinettä pidetään edelleen helposti lähestyttävänä.

Kuitenkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kunnianhimoinen sarjakuva on sitä vaikeammin lähestyttävä mitä vähemmän sarjakuvaa lukija tuntee. Kulttuurissa yleensä tämänkaltainen jako pienen marginaalin suosimaan taiteeseen ja suuren yleisön viihteeseen ei ole mitenkään epätavallista. Sarjakuva on kuitenkin äpärätaide, joka mielletään kertakäyttöiseksi päivittäistavaraksi. Tämän vuoksi – yleistäen – näyttää olevan vaikea hyväksyä että vaikeasti avautuva sarjakuva olisi taiteellisesti kunnianhimoinen tai monitasoinen; että kyse ei ole lukijan lukutaidon puutteesta vaan teoksen viasta. Sarjakuva ei ole vaikea, se on “ruma”.

Tarinan opetus? Sarjakuvakokoelmasi kaunein taidesarjakuvakukkanen on kaikella todennäköisyydellä satunnaiselle lukijalle epämiellyttävä rikkaruoho.

Tagit: Alan Moore, DC.

Erään Kvaakin keskustelun innoittamana päätin ryhtyä matkimaan Johanna Draper-Carlsonin Previews Recommendationsia, jossa hän listaa huomionarvoisia tulevia julkaisuja. Keräsin Kvaakin foorumia varten listan neljän suurimman amerikkalaiskustantamon sarjakuvakirjoista elokuussa, ja kommentoin erikseen niitä julkaisuja, jotka aion itse tilata. Katuojaa varten olen jättänyt pois yleisen listauksen, mutta olen lisännyt epärakentavia kommentteja sarjakuvista, joita en ole lukenut, enkä aio.

Olen listannut julkaisut ytimekkäästi muodossa:

KIRJA / Kirjoittaja(t) / Piirtäjä(t)

Muutama kirja on tulossa myöhemmin kuin elokuussa, mutta odotetun suosion takia on mukana jo näissä listoissa. Olen lisännyt ilmestymiskuukauden suluissa kirjan nimen eteen.

Tilaan

HULK: TEMPEST FUGIT TPB / Peter David / Lee Weeks & Jae Lee
Peter Davidin alkuperäinen urakka Hulkin parissa on yksi supersankarisarjakuvan klassikoista. Voi olla, että kotiin ei voi koskaan palata, mutta Lee Weeksin kuvituksen pitäisi taata mukava meno.

(Lokakuu) WATCHMEN: THE ABSOLUTE EDITION HC / Alan Moore / Dave Gibbons
Hyvin mahdollisesti kaikkien aikojen paras supersankarisarjakuva, ikinä, hillittömän ylellisissä puitteissa. Ehkä jopa hintansa väärti.

TERRA OBSCURA VOL. 2 TP / Alan Moore & Peter Hogan / Yanick Paquette & Karl Story
TOM STRONG’S TERRIFIC TALES BOOK ONE TP / Alan Moore & Steve Moore / Arthur Adams, Paul Rivoche, Jerry Ordway & Co.
Alan Mooren sivutöitä, mutta nekin ovat yleensä aika paljon parempia kuin 90% tarjonnasta.

(Syyskuu) V FOR VENDETTA – NEW EDITION HC / Alan Moore / David Lloyd
Tämähän on tulossa suomeksikin, mutta tämän edition avulla voin sitten tutkia, miten hyvin Rmäki on suoriutunut käännöstyöstä.

THE AMERICAN TPB / Mark Verheiden / Chris Warner, Grant Miehm & Doug Braithwaite
Mielenkiintoiselta vaikuttava Kapteeni Amerikka -muunnelma.

Tilaisin, mutta…

EARTH X HC / Alex Ross & Jim Krueger / John Paul Leon
Ihmeen tuntua täynnä oleva tulkinta Marvelin universumista. Tämä löytyy hyllystä jo pehmeäkantisena.

RUNAWAYS VOL. 1 HC / Brian K. Vaughan / Adrian Alphona & Takeshi Miyazawa
Loistava uusi sarja nuorista supersankareista, jotka kapinoivat superrikollisvanhempiaan vastaan. Löytyy jo hyllystä kolmena pokkarina.

ASTONISHING X-MEN VOL. 2: DANGEROUS TPB / Joss Whedon / John Cassaday
En ole täysin vakuuttunut, että Joss Whedon osaa kirjoittaa Ryhmä-X:ää (Storm ei puhu kuin Buffy, hra “Salama-Osuu-Sammakkoon”), mutta John Cassadayn taide on riittävä syy ostaa tämä. Sitten kun se tulee vuoden lopulla kovakantisena.

(Syyskuu) TOM STRONG BOOK FIVE HC / Brian K. Vaughan, Ed Brubaker & Co. / Pascual Ferry, Duncan Fegredo & Co.
Tomppa on väkevä, mutta jään odottelemaan pehmeäkantista.

CONAN: THE GOD IN THE BOWL AND OTHER STORIES HC / Kurt Busiek / Cary Nord & Thomas Yeates
Robert E. Howardille uskollinen tulkinta kimmerialaisesta. Tämä löytyy jo hyllystä lehtinä.

No en taatusti tilaa!

ULTIMATES 2 VOL. 1: GODS AND MONSTERS TPB / Mark Millar / Bryan Hitch
Olen ajatellut mennä katsomaan Michael Bayn tulevan elokuvan The Island, koska siinä näyttää olevan rymistelyn alla kohtalaisen fiksu tieteiskonsepti, mutta sarjakuvien Michael Bay ei ole vielä ansainnut hyvää tahtoani.

SUPERMAN/BATMAN: SUPERGIRL HC / Jeph Loeb / Michael Turner
Michael Turner ei osaa piirtää.

(Syyskuu) IDENTITY CRISIS HC / Brad Meltzer / Rags Morales & Michael Bair
Niin, en siis ikinä pääse näkemään, kuinka Kumimiehen vaimo Sue Dibney raiskattiin ja polttomurhattiin. Yritän selviytyä.

WANTED TP / Mark Millar / J.G. Jones
Tämä on minun naamani, kun en lue sarjakuviasi, Mark Millar.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Image
• Dark Horse

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Jysäys-arviossani kirjoitin, että “eurooppalainen sarjakuva” ei riitä antologiajulkaisua yhdistäväksi teemaksi. Ostajalla tuskin on – syystäkään – yhtä yhtenäistä mielikuvaa siitä, minkälaista sarjakuvaa “eurooppalaisella” tarkoitetaan. Aikanaan termi olisi voinut assosioitua humoristiseen seikkailusarjakuvaan, jonka pääosassa nähtäisiin pottunokkaisia karikatyyrihahmoja. Ei enää.

Paradoksaalisesti on todettava että “japanilainen sarjakuva” puolestaan riittäisi vallan mainiosti antologian teemaksi. Syitä tähän on useita. Osittain japanilaisia sarjakuvia kokoava lehti myisi siksi, että monelle länsimaiselle lukijalle “japanilainen sarjakuva” ei ole niinkään maantieteellinen määritelmä vaan genre. Puhutaan edelleen virheellisesti “manga-tyylistä”. Vaikka japanissa julkaistaisiinkin valtava kirjo erityylistä mangaa eri lajityypeissä, värittää suomeksi julkaistu populaari japanilainen sarjakuva suuren yleisön mielikuvaa mangasta. Satunnainen lukija voi otaksua mangan sisältävän humoristista seikkailusarjakuvaa, jonka pääosassa nähdään suurisilmäisiä karikatyyrihahmoja. Suuret silmät ovat 2000-luvun pottunokat.

Vaikka tällaisesta ajattelusta päästäisiinkin lopulta eroon, tällä hetkellä japanilaisella kulttuurilla on erityistä viehätystä. Japanilainen estetiikka on yhä vahvemmin läsnä pop-kulttuurin ajan hengessä. Viisikymmentä vuotta sitten länsimaista kulttuuria vietiin kulttuuri-imperialisminkin hengessä itään. Nyt se palaa länteen, muuttuneena, pelottavalla voimalla. Japanilaiset elokuvat alkavat löytää tiensä muuallekin kuin elokuvafestareille. Sony Playstation tuo japanilaista pelikulttuuria miljooniin koteihin. On vain ajan kysymys, koska j-pop muuttuu lännessä pienen harrastajajoukon fanituksen kohteesta listamusiikiksi. Juuri nyt japanilainen on uutta, erilaista ja itsearvoisesti kiinnostavaa.

Itse toivotan Japanin tarvetulleeksi, sillä toivon sen vaikutuksen potkivan eloa jonkinlaiseen tympeään toistokierteeseen juuttuneeseen länsimaiseen pop-kulttuuriin. Sarjakuvassa tämä näkyy jo, onhan manga osiltaan aktivoinut suomalaisiakin kustantajia.

Siksi voikin ihmetellä, missä viipyy esimerkiksi Suomen Shonen Jump? Shonen Jump on pojille suunnattu manga-antologialehti. Kuusikymmenluvulla Japanissa lanseerattu lehti on levinnyt menestyksekkäästi ympäri maailmaa. Se ilmestyy muun muassa naapurissamme Ruotsissa ja Norjassa. Lehden konsepti on todettu toimivaksi ja yleisö on valmiina taskurahoineen. Mutta lehtipisteestä ei Shonen Jumpia löydy.

On vaikea kuvitella, että kyse on kustantajien tahdon puutteesta. En ole kustantaja, olen harrastaja, joten tuskin olen ainoana ihmetellyt ilmeistä markkinarakoa ja sen täyttäjien puutetta. Mitä todennäköisemmin kyse on oikeuksien hankkimisen pulmallisuudesta. Nimittäin vaikka me länsimaalaiset himoitsisimme japanilaisia popkulttuuriartefakteja, japanilaisten kiinnostus kulttuuri-imperialismiin ainakin sarjakuvan alalla näyttää olevan vähäinen. Toisaalta, jos sinun sarjakuvasi myisi kotimarkkinoillasi kymmeniä miljoonia, kiinnostaisiko sinua panostaa noin kymmenentuhannen levikkialueeseen toisella puolella planeettaa?

Tagit: manga.

On mahdotonta pilkata liikaa Rob Liefeldia ja tämän kyvyttömyyttä koskaan, koskaan mennä pois. Newsarama kertoo Gail Simonen ja Rob Liefeldin tiimin tuuraavan DC:n Teen Titans -lehden vakitekijöitä elokuusta lähtien.

Ei niin, että välittäisin vähääkään, mitä Teinititaanit-lehdessä tapahtuu, mutta aina voi hiljentyä sen seikan ääreen, että elämme maailmassa, jossa monasti kyvyttömäksi todistettu Liefeld saa edelleen töitä. Ja että joku kokee tämän erityisesti mainostamisen arvoiseksi.

Mutta mikä tärkeämpää, artikkeli paljastaa, että Rob Liefeldilla on kotisivut! Robliefeld.netin aloittusivulla lukijan aistien kimppuun hyökätään Liefeldin piiroksista kootulla animaatiolla ja paukauhdusäänillä. Alkujärkytyksestä toivuttua paljastuukin varsinainen aarreaitta: Liefeldin päiväkirja, piirroksia ja jopa Liefeld-seinäpapereita koristamaan tietokoneen näyttöä kieroilla perspektiivellä!

Ohessa, kuva Rob Liefeldin Teinititaaneista juoksemassa pakoon jotakin, joka näyttää valtavalta virtsapurkaukselta. Pelkään pahoin, että elokuussa nähtävä lopputulos on vähemmän hauska.

Tagit: DC.

Edellisessä kolumnissani valittelin supersankarisarjakuvan kieroutuneesti nostalgista nykytrendiä. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään. Pimeyden voimat voivat raiskata sankareiden mieliä ja mielitiettyjä, mutta vielä ei ole aika luopua toivosta. Ketkä jatkavat taistelua hyvän supersankarisarjakuvan puolesta? Ketkä johtavat heidät voittoon?

Genressä, jossa kunnianhimoisuus on viime aikoina tarkoittanut “kuka keksii obskuureimman hahmon tapettavaksi”, tämän vuoden kunnianhimoisin projekti on GRANT MORRISONIN Seven Soldiers of Victory. Seitsemän uusiin kuosiin muokatun supersankarin seikkailuista kertova Seven Soldiers koostuu aloitus- ja lopetusspesiaaleista sekä seitsemästä neliosaisesta minisarjasta, joiden tarinat nivoutuvat yhteen ilman että yhden ymmärtämiseksi olisi pakko lukea toisia. Tai niin ainakin Morrison väittää. Mielenkiintoisinta projektissa on se, pystyykö Morrison lunastamaan lupauksensa, vai lässähtääkö kaikki aivan totaalisesti. Morrison yrittää pitää seitsemää palloa ilmassa samanaikaisesti, ja hän on tämänhetkisistä supersankarikirjoittajista ehkä ainoa, jolla on mitään mahdollisuuksia onnistua siinä.

Ensimmäinen spesiaali ilmestyi jo, ja yllätyksekseni sitä voisi parhaiten kuvailla aivan liian tutulla sanaparilla “grim & gritty”. Siinä mielessä “grim”, että tarina ei pääty onnellisesti. Sen ei pitäisi olla kovin paha spoileri, sillä pahiksia ei tietenkään voi nujertaa ennen kuin eepos on kunnolla ehtinyt alkamaankaan, ja spesiaalissa esiintyvät “seitsemän sotilasta” — jos mukaan lasketaan myös hänet, joka ei vastannut kutsuun — eivät ole ne, joista tulevat minisarjat kertovat. Siinä mielessä “gritty”, että suuri osa tarinasta tapahtuu autiomaassa, jota kuvatessaan Prometheasta tuttu piirtäjä J.H. Williams moduloi piirrosjälkeään hyvin giraudmaisen hiekanmakuiseksi. Lopputulos on jotenkin epätyydyttävä, melkeinpä ahdistava, mutta ehkä tarkoitus onkin järjestää minisarjoille sen verran synkät lähtökohdat, että ne tuntuvat sitäkin enemmän riemukkaammilta.

Ellei Seven Soldiers kuitenkaan tarjoile sitä vallatonta seikkailuhenkeä, jota odotan, Morrisonilta on tulossa toinenkin sarjakuva, jonka ei ainakaan pitäisi tuottaa sellaista pettymystä. All-Star Superman on Morrisonin definitiivinen tulkinta Teräsmiehestä, maailman parhaasta supersankarista. Taannoisessa Newsaraman haastattelussaan Morrison ainakin sanoi paljon oikeita asioita, mukaanlukien sen, että Teräsmies ei ole Jeesus, että Kill Billin Teräsmies-monologi oli Tarantinon loistavan uran heikoimpia hetkiä, ja että Teräsmies ei ikinä tapa. Siitä en ole aivan varma, että Teräsmiehen kämmenestä singahtava mini-Teräsmies on loistava tarinaidea, mutta täytyy muistaa, että Morrison popsii sieniä. Joka tapauksessa laadun toisena takuuna on FRANK QUITELY, joka on kuvittajana supersankareille sitä, mitä Morrison on kirjoittajana. Quitelyn ensimmäinen kansi All-Star Supermaniin visualisoi täydellisesti Morrisonin haastattelussaan mainitseman mielikuvan Teräsmiehestä pilven päällä varjelemassa meitä kaikkia, kuitenkin niin rentona kuin vain täysin haavoittumaton mies voi olla.

Tai sitten hän on tarpeillaan, mikä ei tosin ole kovin kivaa alapuolella olijoille. Superdickerykin on kiistämättä osa Teräsmiehen ikimuistoista historiaa.

Ei kuitenkaan sen enempää historiasta; palataan tulevaisuuteen, ja tulevaisuus on nyt. Kun sarjakuvassa voi piirtää mitä vain, kuinka niin monet taiteilijat voivat tyytyä vain imitoimaan elokuvissa ja televisiossa tehtyjä asioita? Tämän kysymyksen esittävät ANDY ja LARRY WACHOWSKI alkupuheessaan Burlyman Entertainmentin ensimmäiseen jatkuvaan sarjakuvalehteen “Doc Frankenstein”. Haaste on tietenkin kova, sillä Wachowskien Matrix-elokuvien vaikutteilta on nykyään mahdoton välttyä populaarikulttuurissa. Wachowskit ovat itse ottaneet härkää sarvista päästämällä valloilleen Matrix-elokuvien ulkoasusta pitkälti vastanneet sarjakuvataiteilijat STEVE SKROCE ja GEOF DARROW, ja häpeämätön ratkaisu näyttää todella lupaavalta. Darrow’n ideoima ja Skrocen piirtämä Doc Frankenstein on yhdistelmä Mary Shelleyn ikonisesta hirviöstä ja pulpsankari Doc Savagesta, ja Darrow’n Shaolin Cowboy on… jotain aivan muuta. Darrow’n hillittömästi ylilyövä kuvitustyyli on ilmeisesti kehittynyt patologiseksi Matrixin konseptipiirustusten parissa. Shaolin Cowboyn ensimmäinen numero sisältää viiden aukeaman pituisen panoraamakuvan nimihenkilöä jahtaavasta joukkiosta, jonka hän seuraavilla 11 sivulla silppuaa sensuroimattomalla Darrow-tyylillä.

Wachowskien osuus Shaolin Cowboyssa rajoittuu aiempien tapahtumien kertaukseen ns. ass-ologissa, joka esitetään Cowboyn ratsuna ja matkakumppanina toimivan aasin suulla. Doc Frankensteinissa sen sijaan he vastaavat käsikirjoituksesta, joka on virkistävä vastapaino Matrixien postmodernista hengellisyydestä, joka kaikessa viihdyttävyydessään sai minut kyllä hieman epäilemään veljesten otetta todellisuudesta. Doc Frankenstein on kuitenkin röyhkeän poleeminen satu sekulaarin tieteen äärimmäisen ruumiillistuman taistelusta uskonnollista ahdasmielisyyttä vastaan. Tosin on olemassa se vaara, että Matrixien tavoin Doc Frankensteinin mustavalkoinen alkuasetelma paljastuu valheelliseksi tarinan edetessä, mutta toistaiseksi aion nauttia siitä, kun Frankensteinin hirviö lahtaa miekanmuotoisin ristein koristautuneita Jumalan kommandoja.

Kuusi voiton sotilasta on koossa, mutta kuka on seitsemäs? On monia muitakin tekijöitä, joiden tämänhetkisestä tuotannosta pidän kovasti. Kurt Busiekin Conan on yksi suosikeistani, ja myös Busiekin Astro City jatkuu tänä vuonna pitkään viivästyneellä The Dark Age -minisarjalla. En kuitenkaan odota Busiekilta mitään todella poikkeuksellista, vaikka Silver Agentin viimein paljastuvan kohtalon olisikin syytä olla kaiken odotuksen arvoista. Fabian Nicieza jatkaa Busiekin luoman Thunderboltsin kirjoittajana, ja lehti on oikeastaan nyt parempi kuin koskaan aiemmin kuvittaja Tom Grummettin ansiosta. Thunderboltsin valttina ovat toinen toistaan seuraavat yllätyskäänteet, mutta valitettavasti kaikista suurin yllätys olisi se, että Thunderboltsia ei lakkautettaisi seuraavan vuoden aikana. Muutama nimi on tehnyt minuun vaikutuksen aivan hiljattain, esimerkiksi Dan Slott She-Hulkillaan ja Brian K. Vaughan Runawaysillä, mutta vielä en ole tutustunut heidän tuotantoihinsa laajemmin. Sitten on sellainen tapaus kuin Warren Ellis, joka aina onnistuu tuottamaan minulle pettymyksen kyynisyydellään ja kaavamaisuudellaan. Toisin kuin useimmat kollegansa, Ellis kuitenkin on oikeasti kunnianhimoinen ja yrittää aina tuoda teoksiinsa uudenlaisia ideoita. Sääli vain, että hän alistaa kaiken muun, juonta ja hahmoja myöten, ideoiden palvelukseen. Kaikkein arveluttavin kandidaatti olisi ehkä sittenkin Jeph Loeb, joka tuntuu taiteilevan riemastuttavan ja kammottavan rajaviivalla, mutta se onkin jo aivan eri kolumni se.

Ehkäpä eniten potentiaalia on taiteilijassa, johon olen jo täysin menettänyt uskoni, mutta j
olla on tänä vuonna taas uusi mahdollisuus nousta takaisin alan kärkinimien joukkoon. Hän on Robert Rodriguezin apulaisohjaaja FRANK MILLER. Millerin sarjakuviin perustuva Sin City -elokuva on juuri tulossa ensi-iltaan Yhdysvalloissa, ja ehkä se avaa Millerille uuden uran Hollywood-ohjaajana, mikäli Millerin All-Star Batman and Robin osoittautuu yhtä kauheaksi kököksi kuin edeltäjänsä The Dark Knight Strikes Again. Mutta ehkä niin ei käy. Ehkä Miller unohtaa Yön Ritareissa kehittelemänsä mielisairaan terroristi-Batmanin, ja kaivaa esille Ensimmäisessä vuodessa käyttämänsä sympaattisemman kuvauksen hahmosta. Todennäköisyydet ovat ehkä aika heikot, mutta onhan se mahdollisuus olemassa. All-Star Batman and Robin voi olla tämän vuoden paras supersankarisarjakuva. Voiton seitsemännen sotilaan tarvitsee vain vastata kutsuun.

Tagit: DC.

En ole lukenut Brad Meltzerin DC:lle kirjoittamaa Identity Crisis -minisarjaa, mutta olen lukenut siitä Internetissä. Ei ole tietenkään täysin reilua arvioida sarjakuvaa sen perusteella, mitä muut sanovat siitä, joten tyydyn vetämään villejä johtopäätöksiä siitä, mitä Meltzer on itse sanonut sarjakuvastaan. Näin hän puhui viime kesän San Diego Comic-conissa Comicon Pulsen mukaan:

“We are reclaiming the Silver Age. All those stores (sic) people thought were stupid. We’ll pull them all back.”

Brad Meltzer halusi ottaa supersankareiden hopeakauden takaisin, kuin mainari anastetun valtauksensa. Keneltä? Pieneltä pojalta, joka rakastaa supersankarisarjakuviaan, eikä suostu luopumaan niistä. Sen pienen pojan nimi on Brad Meltzer.

En halua spoilata tarinaa keneltäkään, koska menee vielä puolisen vuotta, ennen kuin Identity Crisis kootaan yksien kansien väliin, mutta lyhyt johdatus tähän teokseen varmaankin antaa hieman perspektiiviä Meltzerin lausuntoon. Tapahtumien keskipisteessä on B-luokan sankari Kumimies, jonka vaimo Sue murhataan ja poltetaan karrelle — ei välttämättä siinä järjestyksessä — minkä jälkeen paljastuu, että Sue oli raskaana. Näin siis ensimmäisessä numerossa.

Toisessa numerossa Sue raiskataan.

Se on takauma.

Joka tapauksessa, vaikka hopeakauden sarjakuvat eivät olekaan erikoisalaani, en muista niissä olleen paljon raiskaamista ja raskaana olevien naisten murhaamista. Ilmeisesti juuri siinä oli ongelma. Kaikki ne tarinat joita ihmiset pitävät tyhminä — ja joita lapset rakastivat — täytyy vallata takaisin, lisäämällä niihin raiskaamista ja murhaamista.

Älkää ymmärtäkö väärin. Enhän minä suinkaan ole suvaitsematon — yksi suosikkisarjakuvistani sisältää raiskaamista ja murhaamista. Kaikki sarjakuvat eivät kuitenkaan voi olla Watchmenejä. Joidenkin sarjakuvien ei ollut ikinä tarkoitus olla Watchmenejä, vaan lapsille sopivaa viihdettä — joka ehkä sisälsi syvempiäkin merkityksiä, ainakin jos kysytään Grant Morrisonilta. Silloin kun hän on napsinut sieniä. Joka tapauksessa nuo sarjakuvat ehkä vaikuttavat tyhmiltä nykyään, mutta eihän se johdu siitä, että ne olisivat mitenkään muuttuneet. Muutos on tapahtunut lukijoissa. Nykyään he ovat useimmiten täysi-ikäisiä, tai kuten he haluaisivat itseään kutsuttavan, aikuisia.

“Minä olen aikuinen! Minä teen arvokasta työtä, maksan laskuja, äänestän poliittisesti valveutuneesti! En minä voi pitää lasten sarjakuvista, koska minä olen aikuinen!”

Jotenkin on päädytty sellaiseen tilanteeseen, että lapsille sopivia sarjakuvia pidetään aikuisille sopimattomina. “Kaikenikäisille tarkoitettu” aiheuttaa automaattisen hylkimisreaktion supersankarifanien keskuudessa. “Lapsille tarkoitettu” on jo suoranainen pedon merkki.

Ehkä tästä kaikesta voidaan syyttää Fredric Werthamia. Wertham syytti sarjakuvia viattomien lasten turmelemisesta, ja ennen pitkää Comics Code puhdisti amerikkalaiset sarjakuvat lapsille sopimattomista aineksista. Seurauksena oli huikean korkeakulttuurisen EC Comicsin kaatuminen ja sarjakuvien yleinen alennustila, joka myös supersankarien hopeakautena tunnetaan. Laatusarjakuvan ystävät eivät ole koskaan antaneet anteeksi tätä Werthamille, Comics Codelle, eivätkä ilmeisesti myöskään näiden lukemattomille rikostovereille — eli lapsille. Nykytilanne on siis seurausta siitä, että hopeakauden supersankarisarjakuvia ahmineet lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, jotkut ovat päätyneet tekemään supersankarisarjakuvia ammattimaisesti, ja näistä jotkut ovat huomanneet, että ne sarjakuvat, joita lapsi heidän sisässään edelleen rakastaa, eivät ole sellaisia sarjakuvia, joista heidän on kypsinä aikuisina lupa pitää. He ovat nähneet vihollisen, ja he itse ovat se.

Sen vielä ymmärrän, että sarjakuvantekijät haluavat jättää lapselliset mieltymyksensä taakseen, ja tehdä sellaisia sarjakuvia kuin he nykyään itse haluaisivat lukea. Kategoria erikseen ovat nämä kirjoittajat kuten Brad Meltzer, jotka ovat julistaneet sodan itseään vastaan. He eivät tyydy kirjoittamaan sarjakuvien tulevaisuutta mieleisekseen, vaan he haluavat kirjoittaa menneisyydenkin uusiksi. Hopeakausi on vallattava takaisin lapsilta.

Supersankarifanin stereotyyppi on sosiaalisesti rajoitteinen täysi-ikäinen mies, joka ei halua päästää irti lapsuutensa suosikkiviihteestä. Se ei ehkä ole kovin mairitteleva mielikuva, ja minun olisi vaikea väittää, että se on epäreilu, mutta parempi kai on myöntää se, mikä on. Myöntää se, että pitää niistä lapsellisista tarinoista siitä huolimatta — tai ehkä juuri sen takia — että ne ovat niin lapsellisia, sen sijaan että yrittää retroaktiivisesti muuttaa niitä toisenlaisiksi. Samalla voisi myöntää sen, että sarjakuvateollisuus ei voi selviytyä palvelemalla pelkästään meitä stereotyyppisiä fanipoikia. Kyse ei ole kamppailusta lasten ja aikuisten välillä, tai matala- ja korkeakulttuurin välillä, vaan kyse on vain sarjakuvien selviytymiskamppailusta. Muutos on välttämätöntä, mutta ei riittävää, jos se muutos vain heijastaa saman vanhan — ja vanhenevan — fanikunnan tarpeiden kehitystä. Identity Crisis on patologinen esimerkki tästä kehityksestä. Tai ehkä minä en vain pidä siitä.

Pidin tai en, DC kuitenkin aikoo jatkaa tällä linjalla. Identity Crisis oli ilmeisesti vain alkusoittoa tänä vuonna ilmestyvälle DC Countdownille, jota on mainostettu kuvalla, jossa Batman esittelee Oikeuden puolustajille jonkun kuollutta ruumista. Siinä on mainoskampanja pähkinänkuoressa: “Joku kuolee.” Ja Countdown on nimensä mukaisesti vain lähtölaskenta seuraavalle isolle tapaukselle, jonka oletettavasti on “Crisis 2”, vuonna 1985 DC:n universumin uudistaneen Crisis on Infinite Earthsin uudelleenlämmittely. Ennustukseni mainoslauseeksi: “Lisää jengiä kuolee.”

Jonkinlaista metakommentaaria on jo tullut esille Kurt Busiekin JLA:ssa, jossa Oikeuden puolustajat taistelevat antimateriauniversumin vastinettaan, Rikossyndikaattia vastaan. Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn loistavassa albumissa JLA: Earth 2 oli käynyt ilmi, että Rikossyndikaatin oli mahdotonta voittaa positiivisen materian universumissa, jonka luonteeseen kuuluu se, että hyvä päihittää aina pahan. Tämä metatekstuaalinen deus ex machina on sen verran vaarallinen ase kenen tahansa muun kuin Morrisonin käsissä, että Busiek ottaa sen esille vain todetakseen, ettei se enää päde. Universumien rakenteessa on jokin muuttunut, ja Rikossyndikaatti löylyttää yllättyneet Oikeuden puolustajat. Siinä vaiheessa, kun itse hopeakauden suojeluspyhimys Kurt Busiek tällä tavalla allekirjoittaa lapsekkaan optimismin kuolintodistuksen, on aika olla hieman huolissaan.

Tässäkö se sitten oli? Onko sankareidemme peli pelattu? Ovatko he vihdoin kohdanneet voittajansa… vai löytyisikö Lepakkomiehen varustevyöstä pullo “psykoseksuaalisesti häiriintynyt fanipoika”-karkoitetta?

Tagit: DC.

Yhdysvaltojen sarjakuvavuosi 2004. Aika mitäänsanomaton, eikö?

Vuonna 2004 näytti entistä selvemmältä, miten surullisen pienet ja sisäsiittoiset amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat. Sarjakuvat, joissa ei ole Teräsmiestä, Batmania, Ryhmä-X:ää tai Hämähäkkimiestä, myyvät naurettavan pieniä määriä. Amerikkalaiset sarjakuvamarkkinat ovat toki elpymässä lisääntyneen kirjakauppamyynnin ansiosta, mutta suositut sarjakuvat eivät ole amerikkalaisia, ne ovat japanilaisia. Niin sanotun “direct marketin”, sarjakuvia sarjakuvakauppoihin toimittavat jakeluverkoston, myyntilukujen seuraaminen muistuttaa vuosi vuodelta enemmän mädäntyvän ruhon tuijottamista – masentavaa, hieman noloa ja jossain vaiheessa katsojan on kysyttävä itseltään mitä on oikeastaan tekemässä, elleivät ohikulkijat ole jo hakeneet merkillistä raadontuijottajaa hoitoon, kenties jonkinlaiseen hermoparantolaan, jossa hänelle näytettäisiin kuvia elävistä eläimistä, esimerkiksi iloisina niityllä, ei-mädäntyvässä tilassa. Myös: lääkkeitä.

Kuitenkin.

Amerikkalaisilla markkinoilla Peter Milliganin kaltaisen kirjoittajaveteraanin erinomainen Human Target myy hädin tuskin 10000 kappaletta kuukaudessa. Ensi vuonna hän siirtyy kirjoittamaan X-Men-lehteä, joka myy todennäköisesti kymmenen kertaa enemmän – ei siksi, että se on Milligan, vaan siksi että se on X-Men. Kustantajat ovat näyttäneet hyväksyneen markkinoiden realiteetit ja ovat käyneet entistä kyynisimmäksi markkinoinnissaan. Marvel otti kolmen vuoden tauon jälkeen käyttöön jälleen inhotun “cross-overin” Avengers Dissassembled -kokonaisuudessaan. DC-yhtiön rankasti hypetetty Indentity Crisis -tarina levisi myös useisiin DC:n sarjakuviin. Molempia myytiin shokkitehoilla: “Tässä numerossa: Kostaja kuolee!” “Tässä numerossa: Oikeuden puolustaja raiskataan! Ja hän kuolee! Ja hänet raiskataan!” “Tässä numerossa: Wolverine on homo! Snikt!”

Valitettavan pieni osa mainoslauseista on sepitettä.

Muistelen kaiholla Marvelin entistä julkaisupäällikköä Bill Jemasta, joka myös myi sarjakuvia typerillä markkinointikikoilla, mutta jonka kaudella sarjakuvat olivat myös hyviä. Tämän vuoden suuria “sarjakuvatapahtumia” ovat kriitikot lähinnä pilkanneet. Vuosina 2001-2003 Marvel tuotti yllättävän paljon hyviä sarjakuvia. Tämän vuoden uusista Marvelin sarjakuvista ainoa jotenkin mieleen jäänyt on Dan Slottin kirjoittama hupaisa She-Hulk. DC:n tilanne oli yhtä masentava – ei juurikaan uusia, kiinnostavia sarjakuvia.

Kenties 2004 muistetaan vuotena, jolloin sarjakuvat päättyivät: viimeinen Luupäät ilmestyi, viimeinen Cerebus ilmestyi, Grant Morrisonin viimeiset New X-Menit ilmestyivät. Hyviäkin sarjakuvia julkaistiin. Dan Clowesin Eighball #23 -albumi edusti parasta indie-sarjakuvaa. Art Spiegelman teki eräänlaisen paluun näyttävällä taidesarjakuvakirjalla In the Shadow of No Towers. Chris Waren toimittama McSweeney’s #13 -antologia keräsi kehuja. Suomessakin käyneen Jeff Smithin Luupäät jatkoi loppuun saakka yhtenä parhaista kaikenikäisten sarjakuvista aikoihin.

Siltikin, olen pettynyt amerikkalaiseen sarjakuvaan vuonna 2004. Haluan jenkkisarjiksiltani genrefiktiota, johon englanninkielisen maailman sarjakuvantekijät ovat vuosia erikoistuneet: supersankareita, sci-fiä, kauhua, fantasiaa. Nykyisin DC:n Vertigo-alamerkki on eksyksissä, Marvel on palannut vanhoihin huonoihin aikoihin ja Alan Mooren luotsaama ABC-linjakin on häipymässä pois, joten valikoima on supistunut.

Joitain minuun vaikutuksen tehneitä genresarjakuvia ilmestyi kuitenkin. Tässä niistä parhaat.

PARAS ENGLANNINKIELINEN SARJAKUVA 2004: Grant Morrison, Chris Weston: The Filth (DC/Vertigo)

Grant Morrisonin kirjoittama ja taitavan naturalistin Chris Westonin kuvittama 13-osainen maksisarja THE FILTH koottiin yksiin kansiin vuonna 2004. The Filth yhdistelee kekseliäästi tieteiskuvitelmaa, agenttijännäriä ja silkkaa psykedeliaa. Yksiössään pornokokoelmansa kanssa viihtyvä Greg Feely saa kuulla olevansa Ned Slade, The Hand -järjestön superagentti. Todellisuuden halkeamissa piileksivä The Hand ratkoo tapauksia, jotka ovat liian käsittämättömiä tavallisille lainvalvojille. Kissansa kuolemaa sureva vastahakoinen Slade/Feely – ilmeinen Morrisonin omakuva, muuten – kiskaistaan mukaan luovimaan läpi ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta kumpuavaa saastaa. Tarinan episodeissa nähdään muun muassa jättiläissiemennesteen hyökkäys, väkivaltaiseksi kultiksi kieroutettu utopia, paperilta todellisuuteen kiskottuja, rampautuneita supersankareita ja liuta muita Westonin hienosti kuvittamia häiriintyneitä visioita.

Voisi valittaa, että The Filthissä Morrison käsittelee jälleen tuttuja teemojaan: identiteettiä, metatekstuaalisuutta, todellisuuden luonnetta. Nämä teemat eivät kuitenkaan ole loppuun käsiteltävissä: Morrison pystyisi tahkoamaan samoja lemmikkiaiheitaan vaikka uransa loppuun ja ne silti voisivat pysyä tuoreina. The Filthissä on enemmän ideoita kuin monella kirjoittajalla on elinaikanaan, lähestyttävämmin käsiteltynä kuin moni kirjoittaja koskaan pystyisi. The Filth kertoo saastasta, pahuudesta ja pelosta, mutta siinä on lämmin inhimillinen ydin, suorastaan omaelämäkerrallisen henkilökohtainen ulottuvuus, joka tekee siitä merkkiteoksen.

The Filthin lukeminen tekee minut kiitolliseksi siitä, että Grant Morrison on olemassa. Morrison on yksi englanninkielisen sarjakuvan tuotteliaimpia, kekseliäimpiä ja hulluimpia kirjoittajia. The Invisibles oli kokonainen maailmanselitysjärjestelmä sarjakuvan muodossa. Animal Man ja Doom Patrol auttoivat määrittelemään supersankarigenren uudelleen. JLA:ssa hän tiivisti olennaisimman DC-maailman supersankareista. New X-Men oli toistaiseksi paras tulkinta jo väsyneestä Ryhmä-X-konseptista. Morrison ei ole aina onnistunut (The Mystery Play? Arkham Asylum?), mutta hänen saavutuksensa jättävät varjoon hänen epäonnistumisensa.

Vuonna 2005 Morrisonilta nähdään kokoelmamuodossa ainakin kolme kehuttua minisarjaa. Näiden lisäksi hän kirjoittaa seitsemän (!) uutta minisarjaa Seven Soldiers of Victory -otsakkeen alla ja ilmeisesti alkaa kirjoittamaan Teräsmiestä, kuvittajanaan virtuoosimainen Frank Quitely. Tämä saattaa tarkoittaa jopa yli kymmentä uutta albumia englanninkielisen maailman tämän hetken kenties parhaalta käsikirjoittajalta vuoden aikana. Silkka ajatus saa takapuoleni hikoamaan. Toivon, että pilailisin.

Pelkään tosin, että lukijat saavat tarpeekseen Morrisonista silkan julkaistujen sarjakuvien määrän takia. Luotan kuitenkin, että hän näyttää vuonna 2005 tietä eksyksissä harhailevalla amerikkalaiselle valtavirtasarjakuvalle. Sillä hän on Grant Morrison, ja luottamukseni häneen tällä hetkellä sumentaa kaiken kriittisen kykyni. Jos Grant Morrison kysyy sinulta, montako sormea hän nostaa ylös, ja vastaus on “kaksitoista”, parempi uskoa, koska hän on Grant Morrison. Jos Grant Morrison ampuu sinua pyssyllä, jonka piipusta tuleekin esiin “Bang!” -lappu, hän voi silti haavoittaa sinua, koska on Grant Morrison.

Grant Morrison kirjoitti rakkauskirjeen kuolleelle kissalleen, ja siitä tuli vuoden paras sarjakuva.

KUNNIAMAININTA: Alan Moore, Zander Cannon, Andrew Currie: Smax (ABC)

Mikä lista tämä olisi ilman yhtä Alan Moore -sarjakuvaa? Vaikka brittiläinen kirjoittajalegenda onkin virallisesti lopettanut valtavirtasarjakuvien kirjoittamisen, käydään hänen pöytälaatikkoaan tiuhaan läpi. SMAX on niin sanottu spin-off erinomaisesta Top Ten -sarjakuvasta. Moderniin maailmaan paennut pahansisuinen barbaari Smax palaa kotikonnuilleen kääpiöiden, lohikäärmeiden ja taikuuden keskelle. Moore tasapainottelee hienosti suoranaisen parodian ja eeppisen fantasiaseikkailun välimaastossa. Genren kliseistä tehdään oivaltavaa pilaa, mutta Moore saa kuitenkin lukijat välittämään tarinan hahmoista. Zander Cannon ja Andrew Currie vastaavat toimivasta ja tarkasta kuvituksesta. Smax on pirullisen hauska fantasiasarjakuva, hyvä muistutus Mooren taidoista, vaikkei kirjoittajan parhaisiin töihin lukeudukaan.

KUNNIAMAININTA: Brian Bendis, Michael Gaydos: Alias Vol. 4: The Secret Origins of Jessica Jones (Marvel)

Vuosi 2004 ei ollut hyvä Brian Bendisille. Suosikkikirjoittaja sai kokea fanien vastareaktion loppuvuodesta Avengers Dissassembled -sarjakuvan myötä. Kaikesta päätellen tuotteliaan Bendisin rajat tulivat vastaan. Hän kirjoitti liikaa, ja hänen tuotostensa taso alkoi laskea. Silti ALIAS-sarjakuvan viimeiset kappaleet tekivät vaikutuksen. Supersankarietsivästä kertova Alias päättyy tyylilleen uskollisesti: hauskana, traagisena ja inhimillisenä. Sarjan viimeisessä albumissa Michael Gaydos esittelee kykyjään mukauttamalla kameleonttimaisesti piirrostyyliään tarinan tarpeisiin ja Bendisin dialogi on yhtä ilahduttava naturalistista kuin aina. Alias on hyvä esimerkki sarjakuvasta, jollaista Marvel ei enää tee: se on fiksu, selkeästi vanhemmille, jo supersankareista vieraantuneille lukijoille suunnattu supersankarifiktio. Minulle se on Marvelin lyhyen kultakauden päättymisen muistomerkki. Toivon mukaan siitä ei tule Bendisin uran laskusuhdanteen alkamisen muistomerkkiä.

Aiempi arvio Aliaksesta

Ensi viikolla käydään läpi vuoden parhaat käännössarjakuvat ja vilkaistaan Katuojan vuotta 2004. Hauskaa joulua, sarjakuvahahmot.

.

On jälleen se aika vuodesta, kun kolumnistit, kriitikot ja viihdekirjoittajat kytkevät autopilotin päälle. Merkittäviä tapahtumia listataan, ihmisiä luetteloidaan, teoksia arvotetaan, yleistyksiä tehdään. Kyllä, on vuosiretrospektiivien aika.

“Vuoden parhaat” -listoja lukiessa käy sääliksi niitä kovaonnisia teoksia, jotka julkaistiin alkuvuodesta. Jos toimittajaparka ei muista mitä teki eilen, onnea matkaan vaan tammikuun tarjonnan muistelemisessa. Onneksi vuoden alkupuoli on Suomessa perinteisesti sarjakuvakustantajien kuiva kausi, merkittävien teosten ilmestyessä syksyn kirja- ja sarjakuvatapahtumiin.

Joten enköhän muista olennaisimmat, ainakin omasta mielestäni tärkeimmät sarjakuvat. Ja sitä paitsi asioita on hauska listata.

Suomen sarjakuvavuosi 2004 oli erinomaisen mielenkiintoinen. Hyvien julkaistujen sarjakuvien määrä oli viime vuosien kuivaan kauteen verrattuna huikea. Suuret kustantajat kuten WSOY, Otava ja Tammi yrittivät herätellä omaa sarjakuvakustannustoimintaansa henkiin muutamalla hyvällä panostuksella: Joe Saccoa, Lewis Trondheimia, Marjane Satrapia ja Christophe Blainia suomennettiin. Arktinen Banaani -kustantamo marssi esiin voimalla, panostaen erityisesti kovakantisiin albumeihin. Yhtiö on julkaissut niin strippikokoelmia, klassikkoja kuin uutta kotimaista sarjakuvaakin. Arktinen Banaani näyttää jatkavan ensi vuonna vähintään yhtä aktiivisena, pitäen kirjakauppojen hyllyt täynnä uutta, suomenkielistä sarjakuvaa.

Asema kustannus julkaisi tapansa mukaan vähän, mutta hyvää. Kahden uuden Laikku -antologian lisäksi Asema laajensi käännössarjakuviin julkaisten Lewis Trondheimin omaelämäkerrallisen albumin. Tommi Musturin kustantama Glömp esitteli puolestaan jälleen kattavasti uutta kotimaista taidesarjakuvaa. Eurooppalaiseen sarjakuvaan satsannut Jysäys-antologialehti yritti valloittaa lehtikioskit, mutta aika näyttää, miten hankkeen lopulta käy.

Egmont kustannus jatkoi supersankarisarjakuvien säännöllistä julkaisua, mutta yllätti myös muutamalla kiinnostavalla erikoisjulkaisulla. Aion kirjoittaa yleiskatsauksen Egmontin vuodesta 2004 Katuojaan myöhemmin.

Vuonna 2004 julkaistiin myös pitkästä aikaa kaksi suomenkielistä, sarjakuvasta kertovaa kirjaa: Heikki Jokisen kattava ja persoonallinen Sata sarjakuvaa sekä Ville Hännisen toimittama Suomalaisia sarjakuvantekijöitä, josta olen jäävi sanomaan mitään siihen itse kirjoittaneena.

Kaiken kaikkiaan, huikea määrä uutta sarjakuvaa. Skeptikko minussa sanoo, ettei tästä voida mennä kuin alas: markkinat on kyllästetty, suuret kustantajat pettyneet vaatimattomasti markkinoitujen laatusarjakuvien menestykseen, pienemmät turhautuneet isompien jalkoihin jäämisestä, kirjakaupat apaattisia. Siltikin, ensi vuoden alustavat julkaisuohjelmat eivät lupaa katovuotta. Viime vuosien täydellisestä lamautuneisuudesta ollaan päästy, nyt seurataan miten suomalaiset sarjakuvakustantajat löytävät paikkansa.

PARAS KOTIMAINEN SARJAKUVA 2004: Matti Hagelberg: Kekkonen (Otava)

Matti Hagelberg oli ensimmäisiä suomalaisia sarjakuvantekijöitä, joista opin aidosti pitämään. Hänen vinksahtaneet B.E.M -sarjakuvansa olivat aikanaan minulle jotain uutta: absurdeja, tiedostavia ja hauskoja katkelmia Hagelbergin luomasta maailmasta, jonka Marsilaiset, Joulupukki, Jacques Costeau ja oikeastaan tarvittaessa ketkä vain jakoivat sulassa sovussa. Kaoottista B.E.M -maailmaa hallitsi kuitenkin sen oma, sisäinen logiikka. Se oli symmetrinen, huolellinen kokonaisuus, mielipuolen kuvittelema suhteiden ja sääntöjen verkosto.

Kaunista, kovakantista KEKKONEN-sarjakuvajärkälettä lukiessa on helppo muistaa, miksi aikanaan ihastuin Hagelbergin sarjakuviin. Miehen vuosia piirtämä suurtyö esittelee B.E.M -maailman Presidentti Urho Kekkosen. Hagelbergin Kekkonen lainaa todellisen Urho Kekkosen hahmosta ikonisimmat puolet ja kärjistää ne, muuttaa ne fantasiaksi. Kekkonen hiihtää; Kekkonen kalastaa; Kekkonen varttuu oravien kasvattamana; Kekkonen käy Marsissa; Kekkonen jahtaa avaruusolentoja Elviksen kanssa. Fantasiasta huolimatta tarinassa on paikoin tunnistettavuutta, yllättävää inhimillisyyttä, joka syntyy arkisen kohdatessa erikoisen.

Kekkosen legenda muuttuu Hagelbergin käsissä osaksi B.E.M -maailman riemastuttavaa hulluutta. Huolellisella raapetekniikalla kuvitetun sarjakuvan sivut ovat täynnä yksityiskohtia, visuaalisia oivalluksia ja symboleita. Hagelbergin kerronta on haastavaa, usein kuljetetaan päällekkäisiä tarinoita rinnakkain, risteillen kimuranteissa ruutusommitelmissa. Huumori rinnastuu tragediaan, absurdi arkipäiväiseen. Kokonaisuus on eeppinen.

Kekkonen on vuoden 2004 paras kotimainen sarjakuva. Siinä on aistittavissa nerouden kosketus.

KUNNIAMAININTA: Ville Pynnönen: Unikurkialan tarinoita: Alinka (Arktinen Banaani)

Kunnollista kauhufantasiasarjakuvaa suomessa? Muiltakin kuin Petri Hiltuselta? Usko pois. Ville Pynnönen yllätti näkemyksensä yhtenäisyydellä ja piirrostyönsä valmiudella. Pynnösen Twin Peaks -henkinen kauhutarina ansaitsee vikoineenkin paikkansa vuoden parhaiden kotimaisten sarjakuvien joukossa. Erityismaininnan annan Pynnösen tekstaustyöstä, joka on kiinnostavinta aikoihin näkemääni.

Aiempi arvio Alinkasta

KUNNIAMAININTA: Pauli Kallio, ym: Laikku 04 (Asema)

Aseman kustannuksen Laikku-antologiaa vietiin kiinnostavaan suuntaan kokoelmalla Pauli Kallion käsikirjoittamia omaelämäkerrallisia tarinoita. Lyhyet, suomen tunnetuimpien nuorten tekijöiden kuvittamat sarjakuvanovellit piirtävät kiinnostavan kuvan suomen tunnetuimmasta sarjakuvakirjoittajasta, tämän elämästä ja kyvyistä kertojana. Vaikka kokoelma onkin paikoin epätasainen, Kallion tapa tehdä oman elämänsä tapahtumista samastuttavia ja tunnistettavia sarjakuvia tekee albumista erinomaisen luettavan.

Aiempi arvio Laikku 04:sta

Ensi viikolla listojen kokoaminen jatkuu – vuorossa ovat vuoden parhaat käännössarjakuvat ja englanninkieliset sarjakuvat.

.

Oli aika, jolloin olin tyytyväinen, koska olin vihdoin ymmärtänyt, mitä manga on. Tiesin, että manga on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Sen sijaan, että sanottaisiin “japanilainen sarjakuva”, sanotaan “manga”. Voitaisiin ehkä väittää, että syy on pelkästään käytännöllinen: “Manga” on paljon lyhyempi fraasi kuin “japanilainen sarjakuva”. Tuskin kukaan kuitenkaan sanoo, että hän lukee “comicseja” (comiceja?). Luemme amerikkalaista sarjakuvaa (kanadalainen ja eteläamerikkalainen sarjakuva ovat tietenkin eri asia). Käytännöllisyyshän merkitsee myös ymmärrettävyyttä: Jos ymmärtää, mitä “amerikkalainen” tarkoittaa (siis eri asiaa kuin kanadalainen ja eteläamerikkalainen), ja mitä “sarjakuva” tarkoittaa, ymmärtää myös niiden yhdistelmän.

Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana, jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa efraimilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmentyneen uteliaana tai vainoharhaisen tuohtuneena, “magnasta”, mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti “magna” on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japanin kielen opintojen yhteydestä.

Sanan käyttö kuppikuntalaisuuden välineenä ei tietenkään ole mitenkään kehuttavaa toimintaa, ja yleensä suhtaudunkin nuivasti muotisanoihin, joita käytetään aseena jonkinlaisissa klikkisodissa, etenkin jos niille on olemassa paremmat vastineet. Suosikkiesimerkkini on “graphic novel” eli “graafinen romaani”, joka myös esiintyy kielitaidottomien ihmisten kääntämänä muodossa “graafinen novelli”. Termi on syntynyt sanan “comics” vähemmän kuin ylevien sivumerkityksien seurauksena. Englanninkielisessä sarjakuvakulttuurissa on ehkä ollut välttämätöntä kehittää ilmaisu, joka kuvaa mittakaavansa ja merkityksiensä puolesta kunnianhimoisia teoksia paremmin kuin “koomiset”. Suomen kielessä sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ole. Suomen kielessä parempi vastine on sarjakuvaromaani, kunhan vain pidetään mielessä, että “romaani” ei tässä yhteydessä oikeastaan tarkoita samaa kuin proosassa. Ironista on se, että useimmat “graafiset romaanit” ovat tarinansa puolesta enemmänkin “graafisia novelleja”, mutta yritäpä saada jenkit tai britit kutsumaan luomuksiaan “graphic short storyiksi”.

Olen kuitenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, että manga sisältää myös muita merkityksiä, joiden takia se ei ole suoraan korvattavissa sanaparilla “japanilainen sarjakuva”. Esimerkiksi ilmaisu “mangatyyli”. Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa. Siitä tulee välittömästi mieleen kaksi ilmiötä: Länsimaiset piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä; sekä länsimaiset sarjakuvafanit, jotka ruikuttavat siitä, kuinka heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä. Ilmeisin vastalause on se, että mitään mangatyyliä ei ole olemassakaan. Manga sisältää aivan yhtä paljon vaihtelua piirrostyyleissä kuin länsimainen sarjakuvakin; eli ei kovinkaan paljon, vääräleuka sanoisi.

Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. Puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista. Dirty Pair on pseudomanga, joka perustuu japanilaiseen piirrosanimaatioon (animeen, kuten gileadilaiset sanoisivat), mutta sen piirtäjä on amerikkalainen Adam Warren. Dirty Pairin piirrostyyli on ilmiselvästi japanilaisvaikutteista, vaikka kyseiset vaikutteet eivät esiinnykään kaikissa japanilaisissa sarjakuvissa. Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja lopputulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikkapa mangatyyliksi. Paitsi että joskus se on pelkkää hevonkukkua. Eivät pelkät isot silmät ja isot jalkaterät ole merkki mangavaikutteista. Aku Ankallakin on isot silmät ja isot jalkaterät, sösses sentään.

Erästä suomeksi julkaistavaa sarjakuvaa — en nyt halua mainostaa, joten kutsutaan sitä vaikka Niveljalkaishenkilöksi — on piirtänyt kaveri nimeltä Humberto Ramos. Ramosin piirrostyyli poikkeaa melkoisesti valtavirrasta, hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, ja hänet on leimattu mangatyyliseksi. Jokin siinä vaivasi minua pitkään. En vain yksinkertaisesti nähnyt hänen sarjakuvissaan mitään ilmeisiä merkkejä mangavaikutteista. Rytmitys, sommittelu, hahmojen ilmeet — en havainnut niissä mitään samaa kuin lukemissani mangoissa. Mutta hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, joten sen täytyy olla mangatyyliä. Siinä mielessä taustalla voi olla mangavaikutteita, että mangan suunnaton suosio Yhdysvalloissa on laajentanut käsitystä siitä, miltä valtavirtasarjakuva voi näyttää. Ramosin tyyli ei varmaankaan olisi mennyt sellaisenaan läpi ennen mangainvaasiota. Mutta mistä Ramosin vaikutteet sitten ovat peräisin, elleivät mangasta — tai Aku Ankoista?

Sarjakuvataiteilija Kari Sihvonen sen minulle kertoi muutama viikko sitten. Graffitit. Olin kuin salaman iskemä. Tai en minä tiedä, ei minuun ole ikinä salama oikeasti iskenyt. Mutta kyllä minä graffitit tiedän. Kävin Kaitaan yläastetta, ja siellä hopparit bombasivat ja flaidasivat päivästä toiseen, ja löipä yksi jopa minua olkapäähän tussi nyrkkinsä sisällä, ja samalla liukastui ja lensi persiilleen loskaan. Hei, olen minä alhaalla katujen kanssa, mies. Graffititpa hyvinkin. Samanlainen anatomian vääristyneisyys ja viivan kulmikkuus. Muistakaa nyt, ettei ole mangaa kaikki mikä kiiltää, ja haastaa luutuneet käsitykset siitä, miltä hyvä populäärisarjakuva näyttää.

Avoimeksi jäi kuitenkin kysymys, tarkoittaako manga jotain muuta kuin vain yksinkertaisesti japanilaista sarjakuvaa. Itse asiassa Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla mangainvaasio näkyy piirrostyylien lisäksi myös siten, että perinteisiä jenkkisarjakuvia pakataan samanlaiseen kuosiin kuin käännösmangoja. Ajatellaan varmaankin, että Spider-Girl -pokkari tarttuu helposti käteen samalla kuin Tokyopopin uusin. Ongelmana vain on se, että nämä sarjakuvat on tehty tehty tavallista lehtikokoa ja laadukasta, kiiltävää paperia silmällä pitäen, ja jälki kärsii kutistamisesta ja karkeammasta paperista. Toisaalta kehitys on koko ajan kulkemassa kohti kirjakaupoissa myytäväksi kelpaavia, kaikin puolin huolitellusti tuotettuja sarjakuvakirjoja, ja kuukausittaiset lehdet ovat vain keino nyhtää vanhoilta faneilta ne kirjakauppojen suuntaan tehtäviin panostuksiin tarvittava pääoma. Sitten on kuitenkin joitain lehtiä, joiden kokoelmaversiot itse asiassa näyttävät huonommilta kuin niiden ainoastaan sarjakuvan erikoisliikkeissä myytävät alkuperäisjulkaisut. Pokkarimuodossa julkaisu tuntuisi järkevältä, jos värit jätettäisiin pois kokonaan, mikä näkyisi myös julkaisun hinnassa. Kuitenkin työläästä tietokonevärityksestä vain pidetään itsepäisesti kiinni. Ilmeisesti on jäänyt täysin huomaamatta se, että värien puute ei ole ollut mikään este mangan suosion jatkuvalle kasvulle.

Ehkä todellinen mangatyyli onkin se, missä muodossa sarjakuvia julkaistaan Japanissa. Amerikkalaisille kustantamoille näyttää edelleen olevan täysi kauhistus se ajatus, että teoksen ensimmäinen julkaisu tapahtuisi täysin kertakäyttöisessä lehdessä, jonka painolaadun tärkein kriteeri on se, saako tarinasta selvää. Kiiltävälle paperille painetaan näyttävästi väritettyjä, viiden minuutin lukutuokion tarjoavia, ylihinnoiteltuja, parikymmensivuisia läpysköjä, ja sitten ihmetellään, että miten sarjakuvamarkkinat voivat olla Japanissa niin paljon suuremmat. Olisiko se mangan todellinen merkitys? Ei se, miten sarjakuvaa Japanissa piirretään, vaan se, missä muodossa se saatetaan lukijoiden käsiin. Epäilemättä tämä ajatus menee siinä harhaan, että aivan kuten kaikkea mangaa ei piirretä samalla stereotyyppisellä mangatyylillä, niitä ei varmastikaan kaikkia myöskään julkaista samassa stereotyyppisessä mangaformaatissa.

Lopullisen iskun yksinkertaiselle käsitykselleni mangasta antoi Reima Mäkinen mainitessaan viestissään Kvaakin keskustelualueella gekigan. Sain selville, että vaikka manga onkin japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvia, sen kirjaimellinen merkitys on “vastuuttomat kuvat”. Jostain kumman syystä tämä nimitys on vaivaannuttanut sellaisia japanilaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ajattelevat tekevänsä jotain vakavastiotettavaa, ei-niinkään-vastuutonta. Siispä keksittiin nimitys gekiga, “dramaattiset kuvat”. Ja yhtäkkiä olenkin samassa tilanteessa kuin “comicsin” ja “graphic novelin” suhteen. Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?

Tagit: manga.