Katuoja

Puupäähattu 2007: Marko Turunen. Alla muutama sana, jotka lausuin eilen Puupää-illallisella.

Kun nuorena (hyvä on, “nuorempana”) miehenä törmäsin ensimmäistä kertaa Turusen sarjakuviin, ensireaktioni oli syvä hämmennys. Kysymys oli skeemoista, vakiintuneista sisäisistä malleista käsitellä tiettyjä asioita. Kun kohtaa skeemaa haastavia ilmiöitä, on joko mukautettava skeemansa tai jättää uusi ilmiö skeeman ulkopuolelle. Olin tottunut lukemaan sarjakuvia tietyssä muodossa ja tietyillä kerrontakonventioilla toteutettuina. Minulla on skeema siitä, minkälaista sarjakuva on ja vahvempi skeema siitä, minkälaisesta sarjakuvasta pidän.

Tarkemmin sanottuna olin tottunut yhdysvaltalaisen kertovan sarjakuvan, etenkin supersankarisarjakuvan muotoon. Turusen kokeilevat, vieraannuttavat ja tuttuja kerrontatapoja rikkovat sarjakuvat eivät suoraan mahtuneet skeemaani.

Eräänlainen satori Turusen töiden suhteen tuli, kun ymmärsin, että hänen sarjakuvainnostuksensa ammentaa alun perin samasta lähteestä kuin omani: olimme molemmat lapsena supersankaritarinoita kuluttavia lukijoita. Supersankareiden aaveet kummittelivat toisinaan Turusen sarjakuvien taustalla, joskus myös aivan etualallakin. Hän oli hajoittanut skeemansa, koonnut ne uudestaan ja luonut sarjakuvia omilla ehdoillaan.

Kuulostaa kenties julmalta sanoa, että opin pitämään Turusen sarjakuvista ajan myötä, sillä se ei niinkään ollut oppimisprosessi vaan luonnollinen siirtymä pois itselleni määrittelemistä ahtaista lokeroista. Luettuani yhä enemmän muun muassa Turusen sarjakuvia sarjakuvaskeemani laajeni ja juurikin opin käsittelemään erilaisia tapoja kertoa sarjakuvalla ja ymmärtää sarjakuvan mahdollisuuksia entistä laajemmin.

Näyttää meille asioita, joita emme aiemmin osanneet nähdä tai joita emme edes osanneet ajatella: eikö se juuri ole taiteilijan tehtävä? Onneksi olkoon, herra Turunen.

.

Televisio! Tuo suuri passivoija! Kun kirjoitan tätä, TV on auki ja suoltaa helposti sulavaa, valmiiksi naurettua viihdettä. Minua viihdytetään.

Television luonne on muuttumassa kiinnostavalla tavalla. Perinteisesti TV on väline, joka kytketään päälle täyttämään aikaa, toimimaan visuaalisena taustahälynä. Tietysti televisio vaatii hieman käyttäjän osallistumista: katsoja voi valita, mitä kanavaa katsoo tai mitä ohjelmia seuraa. Lisääntyvä ohjelmatarjonta pakottaa tekemään lisää valintoja. Samoin tekevät tallentavat digiboksit, jotka mahdollistavat suurienkin ohjelmakokonaisuuksien taltoimisen ja samalla omien katsomistottumustensa arvioimisen.

Omia katsomistottumuksiani on muokannut digitaalista televisiota enemmän televisiosarjoista koottujen DVD-kokoelmien yleistyminen. Yhdysvaltalainen televisiotarjonta elää renessanssia. Televisiosarjojen tuotantoon käytetään enemmän rahaa sekä taiteellista kunnianhimoa. HBO-yhtiön aloittama trendi laadukkaista, vahvasti omaan jatkumoonsa nojaavista televisiosarjoista
on muuttamassa tapaa, jolla tarinoita kerrotaan televisiossa. Yksittäisten, itsenäisten jaksojen sijaan on yleistymässä tapa, jolla yksi sarjan tuotantokausi muodostaa yhtenäisen tarinakokonaisuuden. Tämä tekee DVD-julkaisuista luontevan median televisiosarjoille: DVD-boksin ostamalla saan yhden, pitkän jatkokertomuksen jonka voin nautiskella omaan tahtiini. Yhdysvaltain sarjakuvamaailmassa vastaavaa kehitystä on tapahtunut kustantajien siirtyessä lyhyistä, yhteen lehteen mahtuvista tarinoista pidempiin tarinakokonaisuuksiin, jotka mitoitetaan kokoelma-albumeita varten.

Itse en käytä Internetin vertaisverkkoja, mutta merkit ovat selvästi ilmassa: on syntynyt toinen uusi tapa katsoa televisiota. Suosikkisarjojen jaksot varastetaan netistä heti, kun ne esitetään televisiossa Yhdysvalloissa. Saatavilla on tietysti myös vanhempia jaksoja. On pakko kysyä ilmeistä: mitä digitaalisella televisiolla on annettavaa yleisölle, joka hakee televisio-ohjelmansa tuoreeltaan netistä?

Uudet – lailliset ja laittomat – jakelukanavat ja uudet tavat kertoa fiktiota pakottavat TV-katsojat aktiiviseen valintojen tekemiseen – mitä katsomme, ja mistä. Henkilökohtaisesti olen jo tehnyt valinnan: en aio hankkia digiboksia. Luen uutiseni lehdistä sekä netistä ja käytän TV-lupamaksurahani DVD-julkaisuihin.

Kiitos, TV – meillä oli hyvä juttu 27 vuotta, mutta nyt on aika erota. Soittele, kun kaikki TV-sisältö toimii pay-per-view-periaatteella.

Tagit: popkulttuuri, tv.

Blacksburgin joukkomurha on tragedia. Väkivaltaisuuksia tapahtuu toki ympäri maailmaa päivittäin, mutta Cho Seung-Hui’n viimeiset teot seurauksineen ovat saaneet poikkeuksellisen paljon huomiota, osittain sen takia että se tapahtui juuri Yhdysvaltojen nälkäisten tiedotusvälineiden silmien alla. Yksi kiinnostava kulma hirmutekoon on kuitenkin se tapa, jolla siitä on tulossa eräänlainen irvokas mediateos. Seung-Hui’lla oli tiettyä taiteellista kunnianhimoa ja hän jopa paketoi itsemurhaviestinsä tekstiä, videopätkiä ja valokuvia yhdisteväksi kollaasiksi ja lähetti sen NBC-yhtiölle ennen tekoaan. Hän teki itsestään spektaakkelin ja me olemme valmiina olemaan yleisö. Ei liene kauaa, kun mediatutkija jossain nostaa Blacksburgin joukkomurhan oppikirjaesimerkiksi Web 2.0:n vertaissisällöistä.

Seung-Hui’n kaksi näytelmää ovat luettavissa AOL:n sivuilta. Luettuani ne en voi sanoa, että ne ovat erityisen häiriintyneitä. Ne ovat vain hyvin, hyvin huonoja:

Ylläoleva ote näytelmästä Richard McBeef. Kun luin Seung-Hui’n kirjallisista teoksista tänä aamuna pohdin, että vääjämättä joku tuottaa esityksen tappajan häiriintyneestä tajunnanvirrasta ja laittaa sen YouTubeen. En vain arvannut, että se oli jo tehty. Traagisesta banaaliin vuorokaudessa – kiitos, Internet.

.

Kuten Reetta Laitinenkin on havainnut, elämme sarjakuvallisesti kiireisiä aikoja. Tämä näkynee Katuojassa tavallista lyhyempinä artikkeleina. Tiedossa on muutenkin palvelukatkoksia, sillä kaikella todennäköisyydessä olen Kiinassa puolet toukokuusta.

Eilen sarjakuvaskene sekä muu kulttuurikerma kokoontui siis Galleria Leossa ja sen Pinnan alla -näyttelytiloissa (Mechelininkatu 15), jossa julkistettiin Kati Kovácsin ja Pauli Kallion viimeisin yhteistyö, Väritetyt unet, ja albumin originaaleista koottu näyttely. Pinnan alla -galleria on kiinnostava, joskin hivenen klaustrofobinen näyttelytila, joka sijaitsee Kirjataivas-myymälän kellarissa. Ikkunattomassa tilassa töiden valaisu on selkeä haaste ja varsinkin pienet sarjakuvaoriginaalit vaativat tiirailua sangen läheltä. Tämä on toisaalta ongelma melkein kaikissa sarjakuvaoriginaalinäyttelyissä. Nimensä mukaisesti albumi ja näyttely sarjakuvittavat Kallion uninäkyjä ja kaikesta päätellen Kallion näkee merkittävästi kiinnostavampia unia kuin minä. Pitkästä aikaa suomessa vieraileva Kovács on yksi parhaita suomeksi julkaisevia sarjakuvapiirtäjiä, jolla on välitön, suorastaan fyysinen tyyli kuvata ihmishahmoja. Näyttelyssä on esillä myös Kovácsin maalauksia.

Samassa tilaisuudessa avattiin myös valokuvaaja Aino Martikaisen valokuvanäyttely. Yhteiset avajaiset kahdelle koko lailla erilaiselle näyttelylle eivät olleet luontevimmat mahdolliset, mutta toisaalta tulinpa pitkästä aikaa käyneeksi myös valokuvanäyttelyssä. Martikaisen järvimaisemat olivat seesteisiä, mutta eivät erityisen dramaattisia. Merkillisesti jännittävämmät kuvat yksityiskohdista suomalaisilta rannoilta oli jätetty selailtavaan näyttelykansioon.

Näyttelyt ovat auki 18.4.-8.5.2007.

Tagit: Meta.

Brittiläinen sarjakuvaharrastaja Steve Flanagan on tehnyt jotain, jota olen jo pitkään pitänyt hyvänä ideana: hän on pukenut sarjakuvakritiikin sarjakuvan muotoon. Hänen seitsenosainen arvionsa Bryan Talbotin Alice in Sunderlandista on luettavista Gad, Sir! Comics! -blogista.

Tämän kaltainen lähestymistapa saattaa toimia sarjakuvassa paremmin kuin muissa medioissa. Ainakin esimerkkejä metasarjakuvista on lukuisia, merkittävimpänä kenties Scott McCloudin eeppinen Sarjakuva – näkymätön taide. Jostain syystä metatasoille eksyminen tuntuu olevan erityisen luontevaa juuri sarjakuvalle. Vaikka toki intertekstuaalista kritiikkiä voi esittää esimerkiksi parodian tai pastissin muodossa vaikkapa elokuvassa, elokuvaa suoraan kommentoiva elokuva, elokuvakritiikkielokuva, on harvinaisuus ellei peräti täysin käymätön konsepti. Puhumattakaan vaikkapa veistoksen muotoon laaditusta kuvanveistokritiikistä!

Kuvan ja tekstin yhdistelmästä ja helppo rakentaa havainnollistavia esityksiä, jonka todistaa jo sarjakuvailmaisun käyttö opetusmateriaalissa. Sarjakuvan välineissä on myös runsas valikoima tapoja puhutella yleisöä suoraan. Sarjakuvamuotoinen sarjakuvakritiikki avaa kriitikolle kiinnostavia mahdollisuuksia keskustella teoksen kanssa. Se on myös pitkälti neitseellinen alue, johon mahtuisi paljon pioneerityötä. Flanagan esimerkiksi ei ota välinettä haltuun mitenkään erityisen innovatiivisesti, vaan seuraa Talbotin ja McCloudin esimerkkiä asettamalla teoksensa keskiöön oman puhuvan päänsä.

Miksi sitten minä en tee sarjakuvamuotoista kritiikkiä? Yksinkertaista – en osaa piirtää. Mutta sinä voisit tehdä.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Perinteinen amerikkalainen supersankaritarinoita kuluttava sarjakuvaharrastaja on outo olento. Jenkkisarjakuvaa ympäröivä kulttuuri leimaa heidät äitinsä kellarissa asuvaksi häviäjäksi ja heidän suosimansa sarjakuvan infantiiliksi viihdykkeeksi. Yksi tapa elää tämän negatiivisen stereotyypin kanssa on yksinkertaisesti ottaa se haltuun. Sarjakuvanörtti voi juhlia nörttiyttään ja supersankarisarjakuvia ei siitä huolimatta, että ne ovat älyttömiä vaan juuri sen takia.

Tämänkaltaiset harrastajat ovat olennainen osa englannikielistä sarjakuvablogikenttää. Parhaimmillaan nämä post-post-ironiset rääväsuut tekevät omituisista mieltymyksistään sellaisen spektaakkelin, että heidän rakkauttaan pöljiin supersankaritarinoihin on helppo ymmärtää. Dave Cambell on ollut vaikutuksille altis nuori mies 90-luvun alussa ja vastaavasti hänen kokoelmissaan on hämmentävä määrä luokatonta 90-luvun supersankarituubaa, josta hän kirjoittaa voimallisella intohimolla ja luonnollisesti itseironialla. Nämä kuitenkin ovat 90-luvun supersankarisarjakuva, joita hän omistaa.

Chris Sims on puolestaan nuorempi ja enemmän kiinni uusissa supersankarisarjakuvissa. Esimnerkiksi hänen ruutu ruudulta Anita Blake -pehmopornosarjakuvia läpi käyvät juttunsa ovat riemastuttavan häiriintyneitä. Hän myös nauttii kuvista, joissa Batman potkii tyyppejä naamaan. Mutta kukapa ei?

Molempien miesten blogit ovat säännöllisellä lukulistallani ja olen toisinaan saanut niistä kelpo lukuvinkkejäkin. En ehkä asu äitini kellarissa, mutta ymmärrän miksi dinosaurusten kanssa painivat trikoo-ihmiset ovat awesome.

Tagit: Linkit.

BATMAN: BATMAN AND SON HARDCOVER / Grant Morrison / Andy Kubert
Isäänsä lahjattomamman Kubertin kuvitusta lukuunottamatta tämä voisi olla, tämän pitäisi olla, All-Star Batman. Käsittääkseni nimi viittaa Son of the Demon -albumissa syntyneeseen Lepakkomiehen jälkikasvuun, joka on jo kertaalleen julistettu ei-kanoniseksi, mutta esiintyi silti täysikasvuisena Kingom Comessa.

(Elokuu) JACK KIRBY’S FOURTH WORLD OMNIBUS VOL. 2 HC / Jack Kirby / Jack Kirby & Mike Royer
Kirbyn magnum opus keräilijän versiona. Näitä tulee kaiken kaikkiaan neljä.

(Heinäkuu) ELRIC: MAKING OF A SORCERER TP / Michael Moorcock / Walter Simonson
Elric, sielujasyövästä miekastaan voimaa ammentava albiinoseikkailija, on loistava hahmo, mutta toimivia miekka & magia -tarinoita Moorcock sai Elricistä aikaiseksi vain kourallisen, loput ovat tajuttomuuttalaajentavaa haahuilua. Siinäkin tapauksessa, että tämä tarina putoaa jälkimmäiseen kastiin, Simonsonin mestarillista kuvitusta ei voi ohittaa.

KILLRAVEN PREMIERE HC / Alan Davis
Essential Killraven odottaa edelleen lukemistaan, joten en tiedä, mistä tässä on oikeastaan kyse. Mutta myöskään Alan Davisiä ei voi ohittaa.

THUNDERBOLTS: GUARDIAN PROTOCOLS TPB / Fabian Nicieza / Tom Grummett
Alkuperäisten Ukonnuolten (vähintään yksi juonenkäänne jokaisessa tarinassa — hyvin vanhanaikaista) loppuhuipentuma. Grummett on ehdottomasti paras kuvittaja sarjan historian aikana, joten on lohdullista, että hänen ja Niciezan yhteistyö jatkuu Thunderbolts-spinoffissa Zemo: Born Better.

(Elokuu) PREDATOR OMNIBUS VOLUME 1 / Mark Verheiden, Dan Barry & Co. / Dan Barry, Chris Warner & Co.
Aliens Omnibusin kannoilla seuraa jättikokoelma Dark Horsen toisesta lisenssihirviöstä.

THE BOYS VOLUME 1 TP / Garth Ennis / Darick Robertson
DC vihelsi Ennisin ja Robertsonin pelin poikki, mutta äijät ottivat pallonsa ja veivät sen Dynamite Entertainmentille. Minulla ei ole tapana lukea aivan Ennisin hirtehisintä tuotantoa, mutta tämä sarja aiheutti sen verran kohua, että uteliaisuus vie voiton.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Image

Comics Continuum

• Dynamite Entertainment
• Dark Horse

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Jos meidät muistetaan kun kuolemme, meitä ei mitä todennäköisemmin muisteta suurimmista saavutuksistamme. Voittomme unohtuvat ja kenties vasta vuosien jälkeen elämämme asetetaan perspektiiviin, nähdään kokonaisuutena. Muutumme fiktioksi, jolla on alku, keskikohta ja mielekäs loppu, olimme sitten tragedia tai komedia. Välittömästi poistuttuamme meidät muistetaan kuitenkin viimeisimmästä raivoisan sekopäisestä oireestamme.

Kun luin Johnny Hartin kuolemasta, ensimmäinen ajatukseni mukaili jokseenkin muotoa “se uudelleensyntynyt kristitty sekopää, joka tosissaan vihasi muslimeita, kuoli”. Ihmismieli on julma: tekihän Hart tuhansia sarjakuvastrippejä, joissa ei esiinny kristittyä kiihkoilua tai muuta kyseenalaista. Ja jos olemme reiluja, Hartin kohua nostaneet stripit voidaan tulkita myös muilla tavoin. Ei välttämättä mielekkäin tavoin, mutta kuitenkin.

Sarjakuvantekijät tuntuvat olevan erityisen alttiita merkillisille aivo- ja asenneoireille ikääntyessään. Sarjakuvapiirtäjän työ on yksinäistä. Kun tekijä sulkeutuu vuosiksi studionsa lannistavaan yksinäisyyteen, on helppo kuvitella, että ajatukset alkavat harhailemaan ja pian ollaankin kirjoittamassa maailmanhistoriaa uudelleen. Jos he eivät luo mitään poikkeuksellisen mullistavaa ennen kuolemaansa, John Byrne tullaan muistamaan outona nettihäirikkönä, Neal Adams oman luonnonhistoriansa kehittäjänä, Steve Ditko objektivististen traktaattien tehtailijana ja Dave Sim miehenä, joka valoenergian imivät naiselliset tyhjiöt tai mitä ihmettä Tangents-essee nyt pitikään sisällään. Itsesuojeluvaistoiset aivoni kieltäytyvät muistamasta enempää.

Hartin muistoksi tarjoan teille linkin Pulteri-strippiin, jossa Yhdysvaltain postitoimistoa symboloivan kilpikonnan päällä seisova lintu pohtii Kristuksen rakkauden olemusta ja joutuu kenties valtion ja kirkon eroa symboloivan geometrisen kuvion keskeyttämäksi ja minä en tiedä enää mitä helvettiä tapahtuu. Hyvää matkaa, herra Hart!

Tagit: Kolumni.

Näyttää siltä, että olen täysin jättänyt huomiotta uutiset Bryan Talbotin Alice in Sunderland -albumin julkaisusta. Massiivinen, kovakantinen kirja on nyt käsissäni, joten pitänee uskoa, että Talbotin ikuisuushanke on lopulta saatu päätökseen.

Pieteetistään tunnettu Talbot on piirsi albumia vuosia, mutta käytti jokseenkin yhtä paljon aikaa yrittäessään saada albumia myytyä kustantajille. Tämä kuulosti minusta aina absurdilta: Bryan Talbot, yksi nimekkäimmistä brittiläisistä sarjakuvataiteilijoista, sarjakuvaromaanin käsitteen isä, mies joka piirsi ja kirjoitti Luther Arkwrightin, ei saa työtään myydyksi!

Tapasin Talbotin vuonna 2006. Äärimmäisen kohtelias ja älykäs mies teki vaikutuksen läsnäolollaan: yritin pidättäytyä olemasta rasittava fanipoika kun joimme tuoppejamme Angoulêmen Chat Noir -baarissa. Mies kertoi töistään mielellään ja esitteli sivuja Sunderlandista. Talbot oli toisaalta myös traaginen hahmo, mies ilman maata eksyneenä ranskalaiseen sarjakuvahelvettiin. Häntä ei arvostettu kotimaassaan, jossa sarjakuvaa arvostetaan ilmaisumuotona jokseenkin yhtä paljon kuin musikaalisia pieruja. Häntä ei arvostettu juuri yhdysvalloissakaan, jossa hän oli toki saanut satunnaista suosiota varsinkin Tuhman rotan tarinan menestyksen myötä, mutta mistä ei enää löytynyt julkaisijaa hänen töilleen.

Sarjakuvan kielen uudelleen keksinyt mies, tuomittu harhailemaan limboon kainalossaan kolmesataa sivua kenties kunnianhimoisinta työtään, jota kukaan ei halunnut: Talbotissa henkilöityi taidesarjakuvan koko tragedia.

Sunderland on nyt julkaistu, ja se antaa minulle toivoa.

Tagit: Bryan Talbot.

Internet kertoo minulle, että olen loistava: “Ainoa luento, jossa kävin oli Otto Sinisalon Viisi valhetta mangasta, mutta se olikin sitten erittäin antoisa.”

Kuitenkin: Tampere kuplii. Tapahtuma vaikutti kaiken kaikkiaan tavattoman onnistuneelta, vaikken nähnytkään siitä kuin siivun. Järjestäjien sinnikkyys selätti taloudelliset hidasteet ja Tampereen sarjakuvaskene pääsi kerrankin näyttäytymään Tampereella. Menestyksekkään pilottihankkeen jälkeen on helpompaa esimerkiksi lähestyä uusia sponsoritahoja. Suomi on yhtä sarjakuvatapahtumaa rikkaampi, ja olen siksi tyytyväinen.

Aion tietysti myös varastaa kaikki Tamperelaisten hyvät ideat Helsinkiin, mutta c’est la vie, sanoi Chris Claremont kun sydäninfarktin sai.

Lähdin Tampereelle lauantai-aamuna kuumeeni laskettua edellisyönä siedettäviin lukuihin, laukussani edelleen keskeneräiset luentomuistiinpanot. Ensimmäiset otakut havaitsen jo Helsingin asemalla. Hämeenlinnasta kyytiin nousseet mangaharrastajat tekevät jotain perin ei-suomalaista: havaittuaan hengenheimolaisen toinen teinitytöistä istuu toisen viereen ja kysyy “hei, oletko sä menossa Tampereelle?”. Tämän jälkeen alkaa keskustelu suosikki-j-rock-yhtyeistä ja piirustusharrastuksesta ja lopulta esittäytyminen. Mitä minä kirjoitinkaan siitä verkostoitumisesta?

Tampereella navigoin tapahtuma-alueella ja istahdan kahville. Tätä seuraa hetken aikaa harhailua kirkkaassa lauantai-aamupäivässä sekä raiderini vaatimusten lunastaminen. Teknisten esiintymisvälineiden lisäksi vaadin järjestäjiltä seuraavaa (nyt lainaan vanhaa sähköpostiani):

“vihreitä Vogue-savukkeita avatussa askissa, josta on poistettu muovit ja yksi savukkeista on käännetty rasiassa – tämä on tärkeää – ylösalaisin”

Kun aski ojennetaan minulle, avaan sen ja totean tapahtuman olevan ammattimaisesti järjestetty. Siirryn vetämään nettisarjakuvapaneelia, jonka on kuvittanut ansioituneesti sarjisbloggaaja Hillo.

Paneelin jälkeen istun lounaalle Rami Rautkorven kanssa syömään tanskalaisten kuuluisuuksien mukaan nimettyjä voileipiä. Keskustelemme taikuudesta ja mahdollisuudesta käyttää bullet time -kameroita eroottisessa elokuvassa. Keskustelulla saatan tarkoittaa sitä, että minä puhun ja Rami etsii poistumisteitä.

Viisi valhetta mangasta -live alkaa kolmelta ja teen parhaani hypnotisoidakseni yleisön marssimalla rytmikkäästi lavan päästä päähän puhuessani. Koska välikysymyksiä ei juuri kuulu, koen onnistuneeni. Vajaa sata henkeä vetävä sali on täynnä, joten ihmiset ilmeisesti rakastavat valehtelua. Esityksen jälkeen kuulija lähestyy kysymyksellä: “Mitä oikein yritit sanoa?” Zen koan vai sarkasmia: päättäkää itse.

Esityksen jälkeen baari, baari, klubi. En ehdi nähdä myyntitilaa enkä itse asiassa kokonaan mitään ohjelmaa, jossa en itse esiinny. Mutta kyseessä on skene: menen sinne skenettämään. Saan tavata ihmisiä, joita näen harvemmin ja nauttia onnistuneen tapahtuman hysteerisen väsyneen onnellisesta tunnelmasta. Terveisiä vain kaikille, joita tapasin ja joille en välttämättä ehtinyt puhua!

Kello yhdentoista paluujunassa Tuttu Toimittaja (nimi muutettu) sammuu toistuvasti, kaatuen syliini ravintolavaunussa. Puhun seurueen kolmannen henkilön kanssa, ja mainitsen Tampereella olleen paikalla kaikenikäisiä, vanhoista miehistä pikkutyttöihin. Tässä vaiheessa Tuttu Toimittaja ponnahtaa ulos koomastaan (ja sylistäni) kuin vieteri. Hänen lasittuneet silmänsä fokusoivat hetken. “PIKKUTYTTÖJÄ!” hän kiljaisee.

Kiitos, Tampere. Ensi vuoteen.

Tagit: Meta.