Katuoja

Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen – nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa “siitä on jo porno” – on “piraatit voittavat aina”. Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu “manga-elämäntapa” häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: “koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?”, penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira – sci-fi / toiminta
Dragon Ball – fantasia / toiminta
Dream Kiss – romantiikka
Emma – romantiikka / historia
Fushigi Yuugi – fantasia
Fullmetal Alchemist – fantasia / toiminta
Gunnm – sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha – fantasia / toiminta
Kajika – fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne – fantasia / toiminta
Kill me Kiss me – romantiikka / toiminta
Les Bijoux – fantasia
Neon Genesis Evangelion – sci-fi / toiminta
One Piece – fantasia / toiminta
Princess Ai – fantasia / romantiikka
Ragnarök – fantasia / toiminta
Ranma ½ – fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan – rikos
Sandland – fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko – fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew – fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! – fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva – tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot’n odottelua.

* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew’n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä “magical girl” -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo’hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa – suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. “Mangatyylin” määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään “mangatyylisen piirtämisen” oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon “mangatyylistä” sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. “Miks jotain mangaa?!”, lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

“EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla.”

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa “Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?”

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: “Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana.” I can’t believe it’s not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai’lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): “Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle”. Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä “komikkuksi” – väännös englannin kielen “comics” -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla – joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta – sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.

Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Olen hieman jäljessä Gunnmin suomennosten lukemisessa, mutta eivätpä pari aiempaakaan kirjoitustani tieteestä sarjakuvissa käsitelleet erityisen ajankohtaisia julkaisuja. Tässä siis joitain Gunnm 2: Rautaneitoa koskevia huomioita.

Gunnm on Yukito Kishiron tieteissarjakuva, jossa kyborgi nimeltä Gally seikkailee dystopisessa kaukaisen tulevaisuuden maailmassa. Sarja sisältää runsaasti äärimmäistä ja fysiologisesti äärimmäisen epätodennäköistä kehonmuokkausta kyberneettisillä osilla, puhumattakaan sitten Newtonin liikelakeja rikkovista taistelukohtauksista, mutta koko konseptin olennaisina osina nämä menevät epäuskon vapaaehtoisen hillitsemisen piikkiin. Toisin kuin aiemmin, en tullut nyt valittamaan vähäistä tieteellistä asiantuntemustaan liian pitkälle venyttävistä sarjakuvantekijöistä, vaan tuomaan esille yleisesti ottaen hyvin huolettomasti todellisuuden lainalaisuuksiin suhtautuvasta sarjakuvasta löytyvää tieteellistä ihmettä, vaikkakin toistaiseksi täysin hypoteettista sellaista.

Gunnm elää synkässä ja rähjäisessä Rautakaupungissa, jonka yllä leijuu toinen kaupunki nimeltä Salem. Salem on ankkuroitu jättimäisillä kaapeleilla Rautakaupungin ylle, mutta sitä ilmassa pitävä voima ei ole aivan ilmeinen. Sarjan toisessa pokkarissa asia selitetään ohimennen. Gallyn romanttisen kiinnostuksen kohde Yugo kertoo isoveljestään, joka haaveili matkustavansa jonain päivänä Salemiin. Takaumassa isoveli kuvaa Salemia näin:

Veikkaanpa, että Salem riippuu akselin varassa. Se pitää kaupungin ilmassa. Akseli ulottuu kaiketi ilmakehän yläpuolelle. Se kiertää planeetan keskipistettä täsmälleen oikealla nopeudella, jottei putoa maahan eikä loittone avaruuteen.

[…]

Luulenpa muuten, että akselin toisessa päässä on Salemin pari… avaruuskaupunki.

Kappale, joka kiertää planeetan keskipistettä putoamatta maahan ja loittonematta avaruuteen on yksinkertaisesti sanottuna pysyvällä kiertoradalla. Toisin sanoen Salem on satelliitti. Salemilla on lisäksi se erityisominaisuus, että se pysyy koko ajan saman maanpäällisen pisteen yläpuolella. Tämä tarkoittaa, että Salem on ns. geostationäärinen satelliitti.

Legendaarinen tieteiskirjailija Arthur C. Clarke — muiden muassa — kehitti aikoinaan geostationäärisen satelliitin idean tietoliikennettä varten. Geostationäärisen radan käyttö tähän tarkoitukseen on avaruustekniikan mitta-asteikolla jo rutiinia, mutta Gunnmin Salem edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa ja vaikeammin toteutettavaa sovellusta. Salemia ja sen vastakappaletta, avaruuskaupunkia, yhdistävä akseli mahdollistaa tavaran kuljettamisen kiertoradalle, ylös maapallon painovoimakuilusta, ilman kemiallista polttoainetta kuluttavien rakettien tai vastaavien kantolaitteiden apua. Massan siirrosta maan pinnalta kiertoradalle tällaisella avaruushissillä tulee lähes ilmaista, jos siihen yhdistetään massan laskeminen kiertoradalta alas, esimerkiksi asteroideista louhittujen raaka-aineiden jalostamista varten. Lisäksi kiertoradalta riippuvan akselin varassa leijuva kaupunki vain näyttää aivan hillittömän makealta.

Salemin kaltainen rakennelma tietenkin poikkeaa melkoisesti olemassaolevista geostationäärisistä satelliiteista. Karkeasti ottaen kuitenkin fysiikka on sama: Kun kappale kiertää Maata n. 35 786 km:n korkeudella, sen kiertoaika on sama kuin alla olevan maanpinnan. Salem-rakennelma ei tietenkään voi olla kauttaaltaan kyseisellä etäisyydellä maanpinnasta, mutta oleellista on se, että sen painopiste on oikealla radalla. Koska painovoima on sitä pienempi, mitä korkeammalla ollaan, Salem-rakennelman massakeskipisteen — joka sijaitsee akselin puolivälissä, mikäli päissä olevat kaupungit ovat saman kokoiset — tulee olla jonkin verran geostationääristä rataa korkeammalla. Helppoa, vai mitä?

Vaikeaksi asian tekee vain se, että todellisuus ei noudata ideaalisia malleja. Varsin perusteellisesti olosuhteet sotkee se, että suuri osa Salem-rakennelmasta on ilmakehän sisällä. Pidemmän päälle rakennelmaan kohdistuva ilmanvastus kuluttaa sen liike-energiaa, mikä saa sen putoamaan vähitellen kiertoradaltaan. Lisäksi tietenkin hetkelliset sääolosuhteet tekevät järjestelmästä epävakaan. Rautakaupunkia ja Salemia yhdistävien kaapelien on ehkä tarkoitus auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa, mutta radalla pysymiseen tarvitaan epäilemättä myös työntömoottoreita.

Eikä varmaankaan edes kannata ajatella sitä, millaisista materiaaleista rakennelma on tehty. Pelkkään taipuisaan kaapeliin perustuva avaruushissi vaatii suurempaa vetolujuutta kuin mitä nykyisillä valmistusmenetelmillä pystytään saavuttamaan, ja Salemin akseli näyttää olevan satoja metrejä paksu…

Mutta voimme silti unelmoida, ja se, että Gunnm omalta osaltaan auttaa siinä, on hieno juttu.

Tagit: manga, tiede.

Suositun Civil War -sarjan myötä Mark Millarille ilkkumisesta on tullut sarjakuva-aiheisten nettifoorumien suosituin yleisölaji. Hämähäkkimiehen naamion riisunut ja Kapteeni Amerikan tappanut megasarja on ymmärrettävästi aiheuttanut voimakkaan vastareaktion faneissa. Kritiikki on kuitenkin pääosin kohtuutonta: olemme vuosien varrella nähneet paljon typerämpiä, paljon sisäisesti ristiriitaisempia ja vieläpä kyynisempiä sarjakuvamuotoisia markkinointikampanjoita. Mutta Civil War on megasuosittu, joten sen saama kritiikki on sitäkin äänekkäämpää ja äärimmäisempää.

Mark Millar haluaa sekoittaa pakkaa: järkyttää, yllättää ja viihdyttää. Hän on Marvelin suuren sirkuksen äänekäs sisäänheittäjä. Hän väittää tarinoidensa olevan merkittävimpiä supersankaritarinoita, joita on koskaan kirjoitettu ja joskus häntä myös uskotaan. Sekä Hämähäkkimiehen salaisen henkilöllisyyden paljastuminen että Kapteeni Amerikan kuolema uutisoitiin suomalaisessakin mediassa, vaikka Kapteeni Amerikka on täällä tunnettu parhaimmillaankin Kostajien sivuhahmona. Samalla Civil War rikkoo viimeaikaisia myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa.

Millar ei ole koskaan ollut erityisen etevä sisällyttämään merkityksiä tarinoihinsa eikä ole koskaan ollut erityisen hienovarainen. Räikein esimerkki tästä ovat miehen Authority-tarinat, joiden Amerikka-kritiikki oli yhtä aikaa naivia ja suorastaan loukkaavan tyhmää. Wanted oli Millarin yritys dekonstruoida supersankarigenreä, mutta se ei onnistunut sanomaan genrestä mitään muuta kuin ilmeisimpiä totuuksia, räikeästi kärjistettynä. Ilmeisesti Millarin Chosen polkee uskontokritiikin suossa koko lailla surkuhupaisasti.

Siksi onkin riemastuttavaa seurata Civil Warin saamaa kritiikkiä, sillä tällä kertaa Millar näyttää poikkeuksellisesti jättävän teemojen tulkinnan lukijalle. Ja tietysti lukijakunta sekoaa välittömästi: Millaria syytetään milloin oikeistolaiseksi haukaksi, milloin vasemmispropagandan levittäjäksi, milloin rasistiksi. Civil Warissa Kapteeni Amerikka, yhdysvaltain henki, antautuu Rautamiehelle, aseteollisuuden alihankkijalle. Vaikka Rautamies esitetään voittajana ja siten olevan muka oikeassa vangitessaan ja tapattaessaan sankareita, Millarin metafora on kivuliaan ilmeinen yhtään lähemmin tarkasteltuna. Koska sen esittäminen vaatii tarinan päähenkilöiden käyttäytyvän merkittävästi eri tavalla kuin on totuttu, sabotoi Millar kuitenkin omaa viestiään.

Tämä on Millarin yritys olla subversiivinen, hänen viimeisin naivi Amerikka-kritiikkinsä. Mutta koska hän esittää sen suosituilla sarjakuvahahmoilla, kukaan ei tunnu huomaavan, mistä tarina kertoo. Voiko olla, että kerrankin Millar on yliarvioinut yleisönsä lukutaidon?

Civil War -kokonaisuus alkaa suomessa Spider-Man-lehden numerossa 4/2007. Valitettavasti iltapäivälehdet ovat jo paljastaneet tarinan loppuratkaisun ennen kuin se on edes alkanut täällä. Marvelin ja Millarin julkisuussirkus ei ole lempeä Marvel-sarjakuvia viiveellä julkaiseville maille.

Tagit: Kolumni, Marvel.

K: Miksi kutsutaan kolumnia, jossa sarjakuvat leimataan viihteeksi, lastenlukemistoiksi ja vähempiarvoiseksi taiteeksi?

V: Sitä sanotaan “ihan tavalliseksi artikkeliksi sarjakuvista”.

Sarjakuvista ymmärtämättömien kirjoittamia sarjakuvajuttuja on julkaistu aina ja julkaistaan edelleen, monikymmenvuotisesta valistustyöstä huolimatta. Tällaisesta epäpätevyydestä on enää vaikea aidosti tuohtua, mutta on aina kiinnostavaa tutkia, kuka voi enää tänä päivänä aloittaa kolumninsa näin:

“Sallinette, että viikonlopun ratoksi siirrymme hetkeksi kunnon kirjallisuudesta sarjakuvan pariin.”

Poliitikko ja Helsingin sanomien kolumnisti Kirsi Piha kirjoittaa blogissaan Aku Ankasta. Piha purkaa hiljattain myyntiennätyksiä rikkoneen Aku Ankan myyttiä. Kelpo idea sinänsä: Aku Ankka suomalaisen sarjakuvan pyhänä lehmänä on ilmiö, joka ansaitsee analyysiä. Toivoisin vain nöyrästi, että analyysin suorittaisi joku, joka osaisi kontekstoida aiheen edes jollain tavalla. Pihan tekstistä välittyvät implisiittisesti sekä ennakkoluulot että ymmärryksen puute sarjakuvasta.

Elämme tietysti blogiaikaa ja Web 2.0:n uutta, uljasta nettiutopiaa, jossa kaikki saavat kirjata henkiset päästönsä omille nettisivuilleen. Onko silti liikaa pyydetty, että HS.fi:n kaltaisen verkkomedian kirjoittajat tietäisivät, mistä kirjoittavat? Miksi kirjallisuuskolumnisti yleensäkään kirjoittaa sarjakuvista? En minäkään kirjoita modernista tanssista, tai jos kirjoitan, en ainakaan ala tekemään perusteettomia yleistyksiä.

Pihan vertaus sarjakuvasta vähemmän kunnollisena kirjallisuutena on absurdi. Kirjoittaja ei tunnu mieltävän sarjakuvaa omaksi ilmaisumuodokseen: melkein yhtä mielekkäästi Piha voisi verrata kuvanveistoa kuorolauluun. Sarjakuvan arvoa opetusvälineenä hän kuitenkin korostaa, omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan:

“Sarjakuvista opettelin aikoinaan myös ranskan kieltä. Opettelu on helppoa kun sanonnat ovat yksinkertaisia ja kuvista voi päätellä mitä tapahtuu jos ei muuten ymmärrä.”

Sarjakuvissa on siis yksinkertaisia lauseita sekä kuvia, joista tarinan voi ymmärtää, jos ei osaa lukea. Kirjallisuutta lukutaidottomille! Ajatus siitä, että sarjakuvassa kuva ja teksti muodostavat jukstapositiota, jotka antavat kokonaisuudelle merkityksiä lienee siis Pihalle vieras. Lopuksi Piha peräänkuuluttaa mahdollisuutta kirjoittaa sarjakuvista myös analyyttisesti. Lieneeköhän tämä itseironiaa:

“Olisi muuten hauskaa kun joku kirjallisuuskriitikko joskus ottaisi uusimman Aku Ankan taskukirjan ja arvostelisi sen vakavasti.”

Voi kun joku oikeasti pätevä kirjoittaisi joskus sarjakuvista! Se vasta olisi jotain, se! Tänään ei tainnut olla se päivä HS.fi -sivustolla, kuitenkaan.

Pihan teksti saattaa tietysti olla jonkinlainen stereotypioilla pelaava satiiri, joka hakee halpoja nauruja tukemalla yleisönsä ennakkoluuloja. Kuten tiedämme, kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävää ja takerrumme auliisti sterotyyppeihin välttääksemme kirjoittamasta skeemojamme uudelleen. Sarjakuva ei voi olla taidetta, olkoon se siis lasten viihdettä. Samoin minulla on täysin perusteeton stereotypia Kokoomuspuolueen jäsenistä ennakkoluuloisina ja sivistymättöminä. Kiitos, Kirsi Piha – ansiostasi skeemani on eheämpi kuin koskaan!

Tagit: Kolumni, Linkit.

Halusitte tai ette.

A MAN CALLED KEV TP / Garth Ennis / Carlos Ezquerra
Mies nimeltä Kev on esiintynyt aikaisemmin yhteisseikkailuissa Authorityn kanssa, mutta nyt ilmeisesti Ennis on karistanut supersankarit pois tarinasta. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämän entisen SAS-joukkojen sotilaan seikkailut jatkuvat aiemmista osista tutulla satiirisella mutta sydämellisellä linjalla.

X-FACTOR: MANY LIVES OF MADROX PREMIERE HC / Peter David / Pablo Raimondi
Kappaleeni Davidin uuden X-Factorin ensimmäisestä kokoelmasta odottaa pinossa vielä lukemistaan. Minulla ei ole siis vielä hajuakaan, mistä tässä on kyse, mutta yleisellä tasolla voisin todeta, että Morrisonin New X-Menin jälkeen Ryhmä-X:n päälehdissä ei ole ollut kovin kiinnostavaa matskua. Hyvän kirjoittajan mutanttimaailman reunamille sijoittuva lehti voisi hyvinkin välttyä komiteassa laadittujen megacrossovereiden haitalliselta vaikutukselta.

PUNISHER MAX VOL. 3 HC / Garth Ennis / Leandro Fernandez & Goran Parlov
Ehdin jo olla huolissani, mutta kovakantisten Punisher-kirjojen sarja jatkuu. Musta sydämeni iloitsee.

SPIDER-MAN NEWSPAPER STRIPS VOL. 1 HC / Stan Lee / John Romita Sr.
Näistä Leen ja Romitan sanomalehtistripeistä suomennettiin yksi tarinakokonaisuus sadannessa suomalaisessa Hämähäkkimies-lehdessä 6/1988. Myöhemmin sarjaa on piirtänyt hieman heikommalla menestyksellä Stan Leen veli Larry Lieber, ja niitä strippejä Uusi Suomi ehti julkaista jonkin aikaa ennen lakkauttamistaan 90-luvun alussa. Erinäisiä uusintajulkaisuja on keräilijöiden iloksi tehty, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun asialla on ollut itse Marvel, ja ilmeisesti nyt on myös tarkoitus tehdä se tyylillä.

AVENGERS NEXT: REBIRTH TPB / Tom DeFalco / Ron Lim
Kivaa supersankaritoimintaa kaikenikäisille Hämähäkkitytön maailmasta.

AMAZING SPIDER-GIRL VOL. 1: WHATEVER HAPPENED TO THE DAUGHTER OF SPIDER-MAN TPB / Tom DeFalco / Ron Lim
En ole aivan varma, onko Hämähäkkitytön koottujen seikkailujen siirtyminen pokkarimuodosta normaaliin kokoon menestyksen vai epätoivon merkki. Se on silti edelleen yksi suosikki-Marveleistani.

FANTASTIC FOUR VISIONARIES: WALTER SIMONSON VOL. 1 TPB / Walt Simonson / Rich Buckler, Ron Lim & Walt Simonson
Suurin osa Walter Simonsonin Ihmenelosista julkaistiin suomeksi MARVELeissa 2 & 7/1992 ja 6 & 8/1993, mutta tämä kokoelma aloittaa kolme numeroa aikaisemmin tarinoista, jotka Simonson kirjoitti ja Buckler ja Lim piirsivät.

(Heinäkuu) ALIENS OMNIBUS VOLUME 1 / Mark Verheiden / Mark A. Nelson, Den Beauvais & Sam Kieth
Tämän jättikokoelman ensimmäinen tarinakokonaisuus julkaistiin aikoinaan Suomessa kolmena upeana mustavalkoalbumina. David Fincher ei ollut vielä tehnyt Alien³:a, ja Verheiden oli vapaa kertomaan Dwayne Hicksin ja Rebecca Jordanin seikkailuista heidän palattuaan maahan Aliensin tapahtumien jälkeen. Ilmeisesti Alien³:n jälkeisissä uusintajulkaisuissa hahmojen nimet muutettiin. Vielä huolestuttavampaa on se, että ilmeisesti Ripley palasi myöhemmin kuvioihin, minkä seurauksena näiden sarjakuvien muokkaaminen jälkikäteen elokuvien jatkumoon sopiviksi on varmasti ollut vielä rumempi operaatio. On varmaankin turha toivo, että tässä kokoelmassa teokset olisi palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Kuitenkin erittäin houkutteleva julkaisu, varsinkin kun yksi nilkki ei ikinä palauttanut hänelle lainaamiani Aliens-albumeita.

(Heinäkuu) CHRONICLES OF CONAN VOLUME 12: THE BEAST KING OF ABOMBI AND OTHER STORIES / Roy Thomas / John Buscema / Ernie Chan & Sal Buscema
Thomasin klassisten Conan-tarinoiden uusintajulkaisut jatkuvat.

HIGHLANDER VOLUME 1 TP / Brandon Jerwa & Michael Avon Oeming / Lee Moder
Odottamani pehmeäkantinen versio ilmestyykin melkein heti kovakantisen jälkeen. “What kept you?” Niin klassinen leffa.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Comics Continuum

• Dynamite Entertainment

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Hei kaikki kirjastotyöntekijät!

Ja onneksi olkoon. Helsingin sanomien mukaan (“Kunnat saivat kutsun kirjatalkoisiin”, HS 28.2.2007) Suomen Kulttuurirahasto on aloittanut Kirjastotalkoot-hankkeen, jonka tehtävä on haalia 700 000 kappaletta kotimaisia kaunokirjallisia teoksia maan kirjastoihin seuraavan kolmen vuoden aikana. Kulttuurirahasto kustantaa hankinnoista tosin vain kolmanneksen ja kehottaa kuntia sijoittamaan loput kaksi kolmannesta. Joka tapauksessa tämä tulee tarkoittamaan tuntuvaa lisää kirjastojen hankintabudjettiin seuraavan kolmen vuoden aikana.

Tiedän, mitä ajattelette, kun istutte juuri etupihallenne kipatun valtavan rahakuorman päällä: “Bileistämme ei enää koskaan tule loppumaan kokaiini kesken! Nopeasti, tilatkaa lisää ilotyttöjä!”

Hyvä on, pilailen. Siltikin, pessimisti minussa kuulee silti jo kirjastopalavereiden kiihtynyttä kuiskintaa: “Nyt voimme lopulta hankkia uusintapainokset Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta! Kaikista osista!”

Toisaalta Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava toteaa artikkelissa seuraavaa: “Kuntahan voi ostaa meidän rahoillamme kaikki kotimaiset runokirjat ja omalla rahallaan Harry Potterit.”

Runokirjoja? Pyydän, harkitkaa vielä. Päätalot teillä on jo ja runokirjoja lukevat lähinnä ihmiset, jotka itse kirjottavat runokirjoja: haluatteko te oikeasti heitä kirjastoonne?

Nöyrin ehdotukseni olisi, että myös kotimaista sarjakuvaa tilattaisiin kirjastoihimme. Jos ette vielä tienneet, että sarjakuva on muutakin kuin Aku Ankkaa tai että sarjakuvaa on myös aikuisille, tuskin voin vakuuttaa teitä asiain todellisesta laidasta. Sen sijaan voin kiinnittää huomionne olennaiseen seikkaan: tiedämme, että sarjakuvat ovat kirjastojen eniten lainatuimpia nimiketyyppejä. Ja oletan, että haluatte aktivoida lainaajakuntaanne.

Monilla kirjastoilla, kuten vaikkapa Helsingin keskustan pistämättömällä Kirjasto Kympillä on oma asiantuntijansa tai työryhmänsä, joka seuraa sarjakuvia ja tietää, mitä kannattaa tilata. Valtaosan kirjastojen työntekijöistä käsitys sarjakuvasta saattaa taas olla hivenen yksipuolinen. Mutta ei hätää! Olen koostanut muutaman nimikkeen listan, jota saatte vapaasti käyttää tilatessanne nimikkeitä hyllyynne.

Glömp-antologiat: Jos haluatte läpileikkauksen suomalaisen taidesarjakuvan parhaimmistosta, Glömpiä parempaa julkaisua voitte tuskin valita. Omakustannevisionääri Tommi Musturin toimittamissa mammuttikirjoissa esittäytyvät sukupolvensa parhaat.

Laikku-antologiat: Asema-kustannuksen antologiasarja kamppailee tasavahvasti Glömpin kanssa parhaan suomalaisen antologian tittelistä. Laikuista ponnistaa myös Ville Ranta, jonka välitön tyyli on valloittanut lukijoita myös ulkomailla.

Johanna Rojola: Täti jaksaa heilua: Sarjakuvaveteraani Rojolan esimerkki on inspiroinut kokonaista sukupolvea nuoria suomalaisia tekijöitä. Tuore antologia kokoaa Rojun tiedostavampaa materiaalia yksiin kansiin.

Matti Hagelberg: Kekkonen: Suomalaisen sarjakuvan kunnianhimoisimpia ja myös hauskimpia teoksia. Raapetekniikalla toteutettu massiivinen kuvainraasto sukeltaa kansallismyytin sydämeen ja tanssii siellä ripaskaa.

Jukka Tilsa: Zoppaa ja zärvintä: Sarjakuvan hulppeimman absurdistin kovakantinen kooste tekijän kommentein. Tämän luettuanne uskotte, että meriviiksiä voi syödä!

Monta hyvää jäi mainitsematta (Timo Mäkelä! Marko Turunen! Petri Hiltunen! Katja Tukiainen!), mutta näillä on hyvä aloittaa. Jos huomaatte, että valkoisen jauheen peittämiä seteleitä lojuu vielä kokoushuoneenne lattialla sammuneiden sylitanssijoiden välissä ja vuoden 2010 määräaika lähestyy uhkaavasti, ottakaa rohkeasti yhteyttä ja mietitään yhdessä, mitä sarjakuvia seuraavaksi tilattaisiin.

Menestystä kirjahankintoihin!

.

Heinäkuu 1995. Otto Sinisalo: viisitoista vuotta vanha, kuukautta vaille kuusitoista; hintelä poika, jolla oli laonnut pystytukka, häivähdys viiksiä joista en ymmärtäisi luopua vielä kolmeen vuoteen ja todennäköisesti kokoluokkaa liian suuri T-paita. Sitten oli Jukka, yhtä lailla alipainoinen ja samoilla kyseenalaisilla linjoilla naamakarvoituksen ja paitamuodin suhteen. Olimme istuneet samoissa koululuokissa koko ikämme, mutta meitä yhdisti muukin kuin kolmen vuoden rupeama Suomen kolmanneksi huonoimmalla ylä-asteella: olimme valtavia nörttejä. Ja olimme menossa Jyväskylän FinnConiin.

Jos ei ole asunut pikkukylässä koko tiedostavaa nuoruuttaan, lienee vaikea ymmärtää miten merkittävä juttu on kyseessä. Puhumme nyt Vilppulasta, keskisuomalaisesta elefanttien hautausmaasta ja yhden tehtaan kylästä. Vilppulalaisella nuorella ei ole liiemmin virikkeitä tai mahdollisuuksia toteuttaa itseään mopon virittämisen ohella. Heillä on yksi tulevaisuuden tavoite: päästä pois. Me emme pääsisi pakoon vielä muutamaan vuoteen, sillä edessä olisi lukio lähikaupungissa. Viikonloppu Jyväskylässä olisi harvinainen henkireikä parille pikkukylän hörhölle.

Kirjoitan tätä Isabellassa, Vilppulan ainoassa baarissa – ja ainoassa ravintolassa. Ainoa hetki, jolloin Vilppula tuntuu heräävän eloon muistuttamaan jonkinlaista ihmisasutusta neutronipommitestialueen sijaan on näin perjantai-iltaisin, kun kello 17.17 juna Tampereelta saapuu asemalle. Ystävät kohtaavat, opiskelemaan karanneet tyttäret ja pojat syleilevät vanhempiaan aseman parkkipaikalla. Kello puoli kuusi Isabella on suhteellisen täynnä, mutta epätodennäköisen suuri ravintolatila näyttää silti tyhjältä. Toistakymmentä asiakasta, melkein kaikki miehiä; nuoria poikia juomassa yhdet ennen siirtymistä Mäntän yökerhoon; vanhempia miehiä, jotka eivät ole matkalla minnekään. Jukeboksi soittaa Bruce Springsteenin Riveria, joka ei voisi olla osuvampaa. Olen ainoa, joka kanniskelee matkatavaroita. Kannettavan kirjoituskoneeni kanssa tunnen itseni poikkeuksellisen omituiseksi.

Vuoden 1995 viikonloppu Jyväskylässä oli enemmän kuin vain matka Jonnekin Muualle Kuin Vilppulaan. Kyseessä oli FinnCon, ensimmäinen alakulttuuritapahtuma sekä Jukalle että minulle. Reppumme oli pakattu keveysti, taskuissa painoivat suhteelliset omaisuudet käytettäväksi kirjoihin, sarjakuviin, fanzineihin ja Magic: The Gathering -kortteihin.(Niin, olimme nörttejä: toisaalta, pelasin Magicia viimeksi tässä kuussa. Pitkällekö on tultu?)

Emme välttämättä tienneet mitä odottaa, mutta otimme kaiken irti Jyväskylän yliopiston tiloissa järjestetystä sci-fi-tapahtumasta. Merkilliset, lihaksi muuttuneet fandom-kliseet palaavat mieleen: parrakkaita miehiä propellihatuissa, nuoria naisia Star Trek -minihameissa, kimeä-äänisen transvestiitin loputtoman pitkä välikysymys Bruce Sterlingilta. Vuosi 1995 oli vielä viatonta aikaa. Toisin kuin näinä päivinä, en viettänyt koko tapahtumaa baarin puolella, lavalla tai toteuttamalla harhojani fanijournalistina olemisesta tehden muistiinpanoja ja haastatteluja. Ei, kuljin aikataulu kädessäni paneelista tai luennosta toiseen, imien kaiken uuden, jännittävän ja kummallisen tiedon kuin sieni.

Ensimmäistä kertaa kumpikaan meistä näki mangaa, jota korjattiin nopeasti talteen pari albumia. Ostimme ensimmäiset Tähtivaeltajamme. Se todettiin nopeasti olevan maailman paras lehti missä tahansa kategoriassa, ikinä. Lauantai-iltana Philip K. Dick -monologi Perille asti, puutarhan perille piti vastaavasti korottaa parhaaksi teatteriesitykseksi koskaan.

Yövyttyämme huoneistohotellissa – K-18-iltabileisiin emme tietenkään uskaltaneet yrittää – palasimme heti sunnuntai-aamusta Coniin, seuraamaan sarjakuva-aamupäivää. Tässä vaiheessa elämääni en luonnollisestikaan ollut lähes päivittäisessä yhteydessä eri sarjakuva-ammattilaisiin. Osittain tämän takia Petri Hiltusen esitelmän seuraaminen eturivistä oli poikkeuksellisen pysäyttävää. Fanittamani piirtäjän näkeminen elävänä oli jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Tuolloin asiasta mitään tietämättömänä sarjakuvan tekeminen vaikutti jonkinlaiselta transendentaaliselta prosessilta: miten joku kykeni siihen ilman ylimaallisia kykyjä? Muutenkin luontaisen karismaattisen Hiltusen esityksen seuraaminen lähenteli siten suorastaan hurmoksellista kokemusta.

Eritysesti Teräspersilja-sarjakuvan esittely vakuutti nerokkuuden olevan läsnä yliopiston seminaarihuoneessa. Samassa tilaisuudessa Hiltunen valitti sitä, että hänen sarjakuviensa nimiä ei koskaan opita oikein. Jo tuolloin Praedor-sarjoja työstävä piirtäjä oli ehtinyt väsähtää toistuviin tiedusteluihin “Predator-sarjakuvistaan”. Luonnollisesti siis luennon jälkeen uskaltauduin lähestymään Hiltusta ja kysymään missä Tähtivaeltajan numeroissa se “Teräsperse” -sarjakuva ilmestyi. Ystävällinen mies neuvoi oikean lehden eikä edes kehdannut oikaista lapsustani.

Sittemmin pääsimme pakoon Vilppulaa. Lienee osin sattumaa, mutta Jukka muutti Jyväskylään, jossa asuu edelleen kihlattunsa ja lemmikkieläinlauman kanssa; minä taas siirryin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Liikumme edelleen normaalipainoindeksin alarajoilla, mutta löysimme paremmin istuvia t-paitoja luovuimme viiksistämme. Pidämme edelleen yhteyttä, tapaamme ja päästämme sisäiset nörttimme ulos kävelylle.

Itsekin satunnaiseksi kulttuuritapahtumien järjestäjäksi valmistuneena voin aina epäilyksen hetkinä palata vuoteen 1995 ja pohtia niitä kahta hintelää poikaa, jotka kahden päivän aikana näkivät maailman kokonaan uudesta, jännittävästi vinksahtaneesta perspektiivistä. Jokainen tapahtuma on jonkun ensimmäinen – muisti hän suosikkinsa sarjakuvien nimet tai ei.

(Loppuhuomio: nyt oikolukiessani tätä artikkelia havaitsen, että olen jo kirjoittanut tästä aiemmin. Minun pitäisi hankkia sihteeri, tai jotain.)

Tagit: Kolumni.