Katuoja

FUSHIGI YUUGI
Egmont kustannus
Yuu Watase
192 sivua, mustavalkoinen

Niin sanottu shoojo-manga eli nuorille tytöille suunnattu sarjakuva on kovasti kysyttyä Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin sarjakuvalukijakohderyhmä, jota ei ole aiemmin juuri palveltu. Nyt nuoret naiset ovat kuitenkin löytäneet japanilaisen sarjakuvan ja kustantamot tekevät parhaansa julkaistakseen heille luettavaa.

Shoojo-manga on siitä ongelmallinen genre julkaistavaksi, että shoojo-sarjat ovat säännöstään lyhyitä: vaikka sarja olisikin suosittu, sitä ei ole kovin montaa osaa julkaistavaksi. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä shoojo-genren hahmot painiskelevat useimmiten tosirakkauden aiheuttamien sydämentykyksien kanssa. Poikain toimintasarjassa voidaan joka kuukausi kohdata uusi vihollinen päihitettäväksi, mutta kun tyttö saa pojan, ei paljoakaan kerrottavaa jää. Jos tyttö löytäisi joka kuukausi uuden, paremman pojan, operoitaisiinkin ihan eri lajityypissä.

FUSHIGI YUUGI on hyvinkin tyypillistä tyttöin mankkaa. Höpsö teinityttö Miaka Yuuki löytää kirjastosta maagisen kirjan, jonka kautta hän siirtyy pakoon ikävän tylsää nyky-Japania myyttiseen Kiinaan. Siellä häntä tervehditään legendan sankarittarena. Ennustus kertoo, että kerättyään tähtikuvioita vastaavat henkilöt, Yuukista tulee jumalvoimainen pelastaja, joka nostaa valtakunnan jaloilleen kaaoksesta.

Tämä kaikki on tietenkin suloisen yhdentekevää, sillä maailman pelastaminen unohtuu pian ja keskitymme olennaiseen: romanttisiin kommelluksiin ja lähikuviin kaipuun täyttämistä, vettyvistä silmistä. Yuuki on ihastunut nilkkimäiseen Tamahomeen, naisten vaatteisiin pukeutuvan keisari Hotohorin sydän taas sykkii Yuukille ja Nuriko taas haluaa Hotohoria, mutta koska ei voi saada häntä, ripustautuu tämä Yuukin kiusaksi Tamahomeen, jota taas kiinnostaa vain raha. Kaikki vielä mukana? Hyvä! Ja tämä kaikki ykköspokkarissa!

Mitä maailman pelastamiseen tulee, jää se auttamatta romanttisen kohkaamisen taustalle. Meille ei itse asiassa missään vaiheessa kerrota, mikä kaaos oikein valtakuntaa uhkaa. Kenties uhka on naisten vaatteisiin pukeutuva keisari, joka uskoo maagisiin ennustuksiin eikä ole kiinnostunut naisista jos nämä eivät ole myyteissä ennustettuja sankarittaria?

SUOSITUS: Fushigi Yuugi on oikein somaa tyttömangaa, joka ottaa genrekonventiot haltuun mallikkaasti. Watase piirtää pieteetillä niin miljöökuvauksen kuin lähikuvat ihastuneista hahmoistaan. Hän on myös pätevä tarinankertoja, joka ei anna söpöilyn jumiuttaa tarinaa. Itse olen niin kaukana kohderyhmästä, että etäisyyksiä pitää mitata astronomisilla yksiköillä, mutta voin nähdä että tämä vetoaa shoojo-genren ystäviin.

Tagit: Arvio, Egmont, manga.

JARKKO ON HOMO
Happy Horse Comics
Pekko Rinkinen
48 sivua, mustavalkoinen

Ei, tämä ei ole aprillipila. Tämän julkaisun nimi on JARKKO ON HOMO. Kannessa lukee niin.

Katuoja edusti siis eilen Tampereella ja naamoja rokattiin kiintiön täyttävä määrä. Matka oli menestys, joskin en tullut juuri ostaneeksi sarjakuvia. Ei mitenkään epätavallista, nykyään: menen skenetapahtumiin osallistumaan ohjelmaan, tapaamaan tuttuja tai muuten nauttimaan tunnelmasta, en niinkään shoppailemaan. Ostan sarjakuvia lähinnä, jos joku tulee myymään niitä minulle suoraan, todennäköisesti baarissa. Tämän vuoksi toin Tampereelta mukanani vain kaksi sarjakuvaa: Munabomber Vol. 3:n (se on jokseenkin sitä, miltä kuulostaakin – kenties arvio myöhemmin) ja Jarkko on homon.

Pekko Rinkinen on yksi Happy Horse Comicsin tuotteliampia tekijöitä, joskin valitettavasti vähän yhteen temppuun juuttunut taiteilija. Rinkisen rosoinen underground-tyyli taipuu kuvaamaan monenlaisia todellisia ja keksittyjä friikkejä, mutta miehen jutut ovat jääneet melkeinpä lähtötasolle.

Myös Jarkko on homo, kuten Rinkisen muukin tuotanto edustaa niin sanotun kuollut vauva -koulukunnan huumoria. Ei voida sanoa, että Rinkinen koettelee sarjakuvillaan hyvän maun rajoja: hyvän maun raja on ohitettu jo tuhansia kilometerejä sitten ja nyt harhailemme huonon maun vankileirien saaristossa. Sanomalla, kirjoittamalla tai piirtämällä jotain shokeeraavaa yllättävässä kontekstissa voi hauskuuttaa. Jarkko on homo on 50 sivua nyrkkejä takapuolessa, raiskausanekdootteja, verta ja rasismia vaihtelevalla tavalla humoristisessa kehyksessä. Viisikymmentä sivua teeman toistoa on toisaalta kunnioitettava saavutus, mutta kokonaisuutena enemmänkin puuduttava. Misantropia tarvitsee taakseen älyä, jota Rinkisen sarjakuvista löytyy vain satunnaisesti. Esimerkiksi Ivan Brunetti kulkee samoja polkuja, mutta parhaimmillaan vihaa ihmisiä vastustamattoman nokkelasti.

SUOSITUS: Jarkko on homo on taattua Rinkistä, mikä ei ole välttämättä paras mahdollinen juttu. Rinkisen verevä tyyli taipuisi muunkinlaiseen irstailuun. Pidempään olen halunnut nähdä Rinkisen tekevän omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Hänellä on sen verran vimmaa ja vihaa, että miehen “dokumentaarinen” tarina voisi olla poikkeuksellisen kiinnostava.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

GONE WITH THE BLASTWAVE
Nettisarjakuva
Kimmo Lemetti

Olen kuumeessa, mutta tämä ei estä minua kirjoittamasta. Olen bloggaava marttyyri: arvioin sarjakuvia vaikka kuolivuoteeltani! Tämänpäiväinen päivitys jäänee kuntoni vuoksi kuitenkin hieman tavallista lyhyemmäksi.

Kimmo Lemetti on vasta 20-vuotias, mutta on jo löytänyt tyylinsä – tai ainakin yhden tyylin. Lemetin sarjakuvat ovat täysin digitaalisia. Hän luonnostelee GONE WITH THE BLASTWAVE -sarjakuvansa Wacomilla ja värittää ne Photoshopilla. Lemetin sepiasävyisiset kuvat eivät kuitenkaan ole kliinisiä, vaan niissä on vaikutelma orgaanisemmasta, maalatusta jäljestä.

Gone with the Blastwave on absurdi komedia raunioituneessa kaupungissa harhailevista sotilaista. Käynnissä on sota, jonka syitä kukaan ei muista. Kaupunki on jo aikaa sitten tuhottu, mutta kukaan ei tunnu osaavan ulos sieltä, siispä kolme ryhmittymää – punaiset, siniset ja keltaiset – tyytyvät sotimaan keskenään raunioissa. Nimettömät sotilaat kulkevat suojapuvuissa ja ainoa tapa erottaa tarinan hahmot toisistaan on käytännössä kypärien muoto.

Persoonattomat, värikoodatut sotilaat sotimassa ainoastaan sotimisen vuoksi: Gone with the Blastwave on selvä alluusio videopelien toisinaan vinksahteeseen logiikkaan. Sivun mittaiset sarjakuvat eivät aina naurata, mutta mukaan mahtuu myös nokkelia yrityksiä. Parhaimmillaan Gone with the Blastwave on, kun Lemetti peilaa sotilaiden lakonisen huoletonta asennetta ympäristön ankeuteen. Hahmojen reaktioita ei voi kuvata, joten sarjan huumori on vähäeleisen toteavaa.

Noin joka toinen viikko päivittyvä Gone with the Blastwave kehittyy hitaasti. Lemetin tyyli on melko valmista ja hän osaa käyttää sarjakuvan välineitä kiitettävästikin, mutta esimerkiksi englannin kielen ja tekstin ladonnan kanssa on 34 osan aikana tapahtunut parannuksia. Lemetti tekee sarjaansa englanniksi ja on onnistunut luomaan sarjakuvalleen suomalaiseksi verkkosarjakuvaksi huomattavan yleisön. Sarjasta on olemassa fanikäännöksiä viidelle eri kielelle ja sen nettisivuilla on aktiivinen yhteisö. On kiinnostavaa, miten Gone with the Blastwave sopii saumattomasti modernin, englanninkielisen verkkosarjakuvan maisemaan. Sen kuvakieleen ja kerrontaan näyttää vaikuttaneen vahvemmin muu verkkosarjakuva kuin perinteinen sarjakuva.

SUOSITUS: Gone with the Blastwave on sotasarjakuvastrippi videopelisukupolvelle. Se lainaa videopelien estetiikasta ja logiikasta ja näin vetoaa niiden parissa kasvaneisiin lukijoihin. Todennäköisesti se on myös suosituimpia suomalaisen tekijän verkkosarjakuvia – kannattaa tutustua, siis.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

STRONG GIRL
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen

Mikko Jylhän STRONG GIRL on ilmeisesti tehnyt ensiesiintymisensä antologiassa SUPER ESTEBAN 3. Valitettavasti en ole tuota julkaisua lukenut, mutta Oton arvostelut kahdesta ensimmäisestä Super Estebanista antavat ymmärtää, että niiden sisältö on ollut lähinnä pienistä vitsikkäistä ideoista koostuvaa supersankariparodiaa. Täyttääkseen parodian tunnusmerkit Strong Girl kuitenkin tarjoilee genren tyypillistä antia aivan liian auliisti, tosin ei lainkaan vakavamielisesti.

Takakansitekstissä Jylhä kertoo tehneensä Super Estebanissa julkaistujen sivujen ympärille juonen tätä lehteä varten. Kutsuisin tätä hienoiseksi liioitteluksi. Jonkinlainen yhtenäinen tapahtumasarja kyllä muodostuu, mutta juonellisesta sarjakuvasta ei oikeastaan ole kyse. Pyörälähettinä siviilissä toimiva Strong Girl harjoittaa parkouria, kamppailulajeja ja vaatteidensa riisumista, ja näiden välissä on vähän jotain tilkettä, kuten dialogikohtauksia. Kourallinen sivuhahmoja, joukossaan hyvin lyhyen ja käsittämättömän cameon tekevä Esteban, jäävät pinnallisiksi arkkityypeiksi. Ainoa viittaus supersankarisarjakuvan parodioinnin tai edes jonkinlaisen kommentoinnin suuntaan on koululaishumoristisesti nimetty päävihollinen Urinatrix.

Jos kuitenkin voi olla välittämättä noista häiriötekijöistä, lehden varsinainen sisältö, eli Strong Girlin edellä mainitsemani fyysiset aktiviteetit, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jylhä saa parhaimmillaan todellista akrobatian tuntua kuviinsa rakennusten välillä loikkivasta Strong Girlistä. Taistelukohtaukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia, tosin liikkeiden seuraaminen ruutu ruudulta tuntuu välillä imevän niistä vauhdin. Erityisen ilahduttavaa Strong Girlissä on päähahmon rehevä fysiikka, joka poikkeaa selvästi supersankarittarien tavanomaisesta Barbie-vartalomallista ja ehkä osaltaan antaa toiminnalle erityistä toden tuntua, mutta hurjimman painiskelukohtauksen tiimellyksessä tuo myös mieleen Jack Kirbyn amatsonimaiset naissankarit.

Hieman ailahteleva ja epäsiisti viivatyöskentely ei juurikaan haittaa Jylhän kuvakerronnan sujuvuutta. Lukukokemuksen kannalta ikävämpi asia on tarinan kirjoittaminen englannin kielellä, tarkemmin sanoen kehnolla englannin kielellä. Kyse ei ole kieliopillisesta vajavaisuudesta, paria tuplanegaatiota lukuunottamatta, vaan puutteellisesta kielikorvasta tyylilajin ja puheenparsien suhteen. Itse asiassa ne tuplanegaatiot ovat kaikesta virheellisyydestään huolimatta sieltä luontevammasta päästä Strong Girlissä esiintyvää englannin kieltä.

Kotimaan markkinoille suunnatun julkaisun kirjoittamiselle muulla kuin omalla äidinkielellä ei ole mitään hyvää syytä, vaikka englanti olisikin universaali toimintaviihteen kieli, kuten Jylhä kirjoittaa takakansitekstissä. Suomalaiset lukijat ovat kuitenkin varttuneet pitkälti käännösten parissa ja tottuneet siten suomea puhuviin supersankareihin, joten universaalille kielelle ei ole erityistä tarvetta.

SUOSITUS: Strong Girl ei ole mitään irvailua supersankarien kustannuksella, vaan ihan rehellisesti humoristinen toimintaseikkailu. Jos ei haittaa, että tarinassa on ei ole senkään vertaa päätä ja häntää kuin supersankarisarjiksissa yleensä, Strong Girl sopii hyvin viihdykkeeksi.

Tilattavissa osoitteesta:

Mikko Jylhä
Tahmelan viertotie 16 C
33240 Tampere
Hintaan 5 € (sis. postikulut)
Yhteydenotot jylhamikko (at) gmail.com

Tagit: Arvio, pienlehdet.

TO TERRA … VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA… , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra… :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra… :sta puuttuu molemmat.

To Terra… on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan… koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu’iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra… :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra… on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Tagit: Arvio, manga.

BORGTRON NUMERO 4
Happy Horse Comics
Jyrki Nissinen
34 sivua, mustavalkoinen

On jo myöhä, joten tämä sunnuntainen päivitys tulee olemaan lyhyt. Olen työstänyt tekemääni Jyrki Nissisen haastattelua ja olen viettänyt lauantaina aikaa parin Nissisen kollegan kanssa, joten minulla on luonnollisestikin Nissinen mielessäni.

Nissinen on erikoisen velmu mies ja poikkeuksellinen omakustannetekijä. Hän on melko nuori, joten hänen tuotantonsa linjoja ei kovin tarkasti kannata lähteä rajaamaan. Silti jo 2000-luvun alkupuolella ilmestyneissä varhaisissa omakustanteissa tekijän ääni erottui selvästi. Hänen töitään yhdistää tiedostetun huonolla maulla kerrotut vitsit, fantasiaelementtien banaali yhdistyminen arkiseen ja tarinoiden surrealistinen mutta jämäkän yhdenmukainen logiikka. Piirtäjänä hänen paksuviivainen tyylinsä näyttää naivistisen pelkistetyltä, mutta se taipuu tarpeen mukaan kiinnostaviin visuaalisiin ideoihin.

BORGTRON on Nissisen kokeilu säännöllisen, jatkuvajuonisen julkaisun kanssa. Borgtronin nimihenkilö on epätodennäköisen huono-onninen mutantti, joka tappaisi itsensä jos “osaisi ja uskaltaisi”. Hän asuu jääkaapissa metsässä kolmatta sukupuolta edustavan Marjatta-vaimonsa alistamana. Nelosnumerossa Borgtron kertoo psykiatrilleen Marjatan epätodennäköisen alkuperätarinan. Kokonaisuuteen mahtuu munia hautovia linnakundeja, jättimäisiä dalmatialaisia, sivukaupalla palavat “paperi pitsan askartelu ohjeet” ja yhtenään ruudun reunasta kurkistelevat Gremlins-oliot: absurdia, hauskaa ja verrattoman nissismäistä.

Nissinen osaa tasapainottaa erilaiset tarinaelementtinsä kiitettävästi. Absurdi sekoilu ei estä tarinaa olemasta omalla nyrjähtäneellä tavallaan yhtenäinen, eikä tarinallisuus vähennä häiriintyneen huumorin hauskuutta. Aiemmissa numerossa tätä tasapainoa ei tavoitettu aivan yhtä hyvin, vaan tarinassa alkoi näkyä väsynyttä toistoa. On kiinnostavaa nähdä, miten pitkälle säännöllinen Borgtron-lehti toimii. Nimihahmo on kaikessa surkeudessaan niin irvokas, ettei siihen voi varsinaisesti samastua. Vastaavasti hahmon kehittäminen on toissijaista niille vitseille tai omituisille tarinoille, joita tämän ympärille voi rakentaa. Neljän numeron jälkeen väsymystä ei kuitenkaan enää ole havaittavissa.

Nissinen on onnistunut tavoitteessaan julkaista Borgtronia säännöllisesti ja ottanut lehtiformaatin veikeästi haltuun. Tässäkin numerossa nähdään esimerkiksi tehtäväsivu. Aiempien numeroiden helmiä ovat olleet kirjepalstat, joissa on julkaistu muun muassa toisten pienkustantajien “fanitaidetta”.

SUOSITUS: Nissinen on omintakeisimpia ja hauskimpia suomalaisessa omakustannekentässä toimivia tekijöitä. Nissinen on osittain hankittu maku, jonka sarjakuvien arvostus kumuloituu niitä lukiessa. Mutta vaikka Nissinen olisikin hankittu maku, se on erinomainen hankittu maku.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

PÄIVÄKUVITELMIA
Reetta Laitinen
Nettisarjakuva

Kehaistuani Mari Ahokoivua hän vaikuttaa lopettaneen sarjisbloginsa päivityksen. Tänään voisin kokeilla uudelleen näitä uusia psyykkisiä voimia ja lopettaa toisen mainion sarjakuvablogin.

Siispä poiminta selaimeni kirjanmerkeistä: Reetta Laitisen päiväkuvitelmia on pisimpään ilmestyineitä Vuodatus.net -sivuston sarjakuvablogeja. Laitinen tunnetaan myös Muësli- ja Munabomber-omakustanteista, joista jälkimmäinen on sanalla sanoa harvinaisuus pornosarjakuvagenressä: siinä seksi näyttää oikeasti hauskalta.

Päiväkuvitelmissa on astetta vähemmän seksiä, mutta hauska se on joka tapauksessa. Laitinen toimii verkkosarjakuvan niin sanotussa maito happanee -genressä: hän kuvittaa arkiaskareita, sattumuksia, satunnaisia havaintoja, ajatuksia ja keskusteluja. Maidon happanemista keittiön pöydällä, siis.

Laitisen erottaa muista lajityypin edustajista oivaltava uni- ja fantasiaelementtien käyttö. Hän tekee sarjakuvaa elämästään, mutta kuvittaa mielleyhtymiään takertumatta havaittuun todellisuuteen. Tämä on jotain, joka on luontevampaa sarjakuvalle kuin kenties millenkään muulle taiteen lajille. Laitinen hyödyntää tätä ominaisuutta hauskasti. Päiväkuvitelmia-strippien minäkertoja siirtyy hahmoksi Timo Aarnialan sarjakuvaan, unet tunkeutuvat valvemaailmaan, luurangot kurkistelevat puiden takaa ja pöytien alta.

Visuaalisten assosiaatioiden avulla Laitinen liikkuu parhaimmillaan hyvinkin vaivattomasti toden ja fantasian välillä. Yleisimmillään ja yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa Laitisen kertojahahmon käyttöä ankkurina siirtymissä.

Kuvittajana Laitinen näyttää ammentavan amerikkalaisesta undergroundista ja perinteisestä BD-tyylistä. Päiväkuvitelmia-strpit on piirretty suoraan tussilla luonnoskirjaan ja väritetty eri välinein ennen skannaamista. Hiomattomuus antaa Laitisen jäljelle varmuutta ja välittömyyttä, joka sopii blogiympäristöön. Väittäisin, että nämä toimisivat myös albumissa pienen materiaalin raakkaamisen jälkeen.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

DC-SPESIAALI 1/2007
Egmont
Denny O’Neil, Neil Adams
100 sivua, värillinen

Egmontin supersankaripuolen kustannustoimittajia ei käy kateeksi. Käännöslehtien julkaisuohjelmien koostaminen vaatii tietoa varmasti saatavilla olevista julkaisuista. Tämä tieto alkaa olla entistä harvinaisempi luksustuote, sillä isotkin kustantajat julkaisevat sarjojensa uusia numeroita nähtävästi vain silloin, kun sekä I Ching että astrologin laatima tähtikartta niin kehottaa. Aikanaan tekijöiden myöhästellessä julkaistiin mitä tahansa täytekamaa, että lehti ilmestyisi ajoissa, mutta nykyään isotkin hitit (tai oikeammin, juurikin ne isot hitit) ilmestyvät hämmentävän epäsäännöllisesti.

Itse ostan mielisarjakuvani kokoelma-albumeina, joten epäsäännöllinen julkaisutahti ei haittaa minua. Sen sijaan DC-SPESIAALIN kaltaiset julkaisut kärsivät yhdysvaltalaisten kustantajien epäammattimaisuudesta. Viime vuonna alkaneiden Teräsmies- ja Batman-sarjojen uudet numerot antavat odottaa itseään ja aikatauluistaan kiinni pitävän Egmontin pitää keksiä jotain relevantimpaa julkaistavaa.

Ja mikä voisikaan olla relevantimpaa, kuin 36 vuotta vanha sarjakuva, joka ottaa kantaa kirjoitushetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin?

Numeron etukansi lupaa “klassikkosarjoja” ja onkin toki myönnettävä, että Denny O’Neilin ja Neil Adamsin Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli -sarjakuvat nostetaan usein esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneesta murroksesta supersankarisarjakuvassa. Ruutu, jossa musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä lepsusta suhtautumisesta rotuongelmiin on yksi lainatuimpia yksittäisiä ruutuja sarjakuvahistoriassa.

Vihreän Lyhdyn yhteiskunnallinen herääminen. Kuva alkuperäisjulkaisusta.

O’Neil ja Adams antavat tarinassaan jäykälle Vihreälle Lyhdylle yhteiskunnallisen herätyksen ja lähettävät tämän tien supersankarikollegansa kanssa tien päälle, etsimään Amerikkaa! Ja itseään! Ja seksuaalisuuttaan! Hyvä on, jälkimmäinen ei välttämättä olisi mennyt läpi Comics Coden sensoreilta, mutta tämä on kamaa, josta ns. slash fan fiction on tehty. Silloin kun eivät paini tai nahistele keskenään, Lyhty ja Nuoli päihittävät likaisia rahamiehiä, rasistisia jengejä ja uskonnollisia kulttijohtajia.

O’Neilin sydän on oikealla paikalla ja hänen kantaaottavuutensa oli ennenkuulumatonta supersankarifiktiossa 1970-luvun alkupuolella. Nämä tarinat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet kauniisti. O’Neililla on viesti, jota hän haluaa jakaa. Ja voi luoja, että hän jakaakin: melkein joka ikisessä puhekuplassa, tekstilaatikossa ja ajatuskuplassa tuskaillaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Pahimmillaan O’Neilin käsikirjoitus on kuin apukoulun yhteiskuntaopin tunnin opetusmateriaalista. Aika oli tietysti viattomampi, mutta hienovaraisuutta ei keksitty 1980-luvulla. Esimerkiksi samoja teemoja käyvä Easy Rider -elokuvakin sai ensi-iltansa vuotta ennen O’Neilin tarinaa.

Kuvitusesta vastaava kuvittajalegenda Adams – joka tunnetaan myös mullistavista tieteellisistä teorioistaan – oli kuvittajana askeleen edellä aikaansa. Hänen sivusommitelmissaan ja perspektiivityössään on dynaamiikka, joka oli vasta hiipimässä mainstream-kuvittajien visuaaliseen kielioppiin. Kuvituksen pahin heikkous on väritys, joka on periodille uskollisesti pahimmillaan kammottavan räikeää. Lieneekö ironista, että aiemmin mainittu musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä siitä, että hän on laiminlyönyt mustat samalla kun on “tehnyt paljon hyvää purppuraihoisille”: tarinassa myöhemmin esiintyvät intiaanit kun ovat rajatun väriskaalan vuoksi purppuraihoisia friikkejä.

Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on merkillinen valinta lehtipistejulkaisuksi, sillä lehtipistejulkaisun luonteeseen kun kuuluu tietty tuoreus ja ajankohtaisuus. Hieman kärjistäen: en odota saavani 30 vuotta vanhoja uutisia, kun ostan viikkolehden kioskilta. Klassikkosarjat kuuluvat luontevimmin pitkään saatavilla oleviin erikoisjulkaisuihin, eivät parissa kuukaudessa hyllystä häviäviin lehtiin.

SUOSITUS: Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on auttamattoman naiivi, vanhentunut ja saarnaava, mutta silti paikoin viehättävä supersankaritarina. Enemmin näkisin tuoretta materiaalia DC-Spesiaalissa, mutta nykyisten epäsäännöllisten julkaisuaikataulujen takia tuoreen ja laadukkaan käännössarjakuvan julkaisu on entistä haastavampaa.

Tagit: Arvio, Egmont.

EX MACHINA: SMOKE SMOKE
DC / Wildstorm
Brian Vaughan, Tony Harris
120 sivua, värillinen

EX MACHINA on näitä supersankarigenren äpäriä, jotka ovat identiteettinsä kanssa hivenen hukassa. Yhdysvaltain markkinat suosivat supersankarisarjakuvia, joten tekijät jotka haluavat käsitellä muita aihetta mutta samalla haluavat suuremman yleisön, ovat pakotettuja kuorruttamaan karvaan teemansa supersankarikarkilla. Vaughan haluaa kertoa tarinan unelmiensa pormestarista, joten tämän täytyy olla koneille puhuva entinen supersankari.

Näitä genrekoktaileja on nähty vaihtelevalla menestyksellä. Ed Brubakerin ja Sean Phillipsin rikostarina Sleeper onnistui nivomaan itsensä WildStormin supersankarimaailmaan luontevasti menettämättä samalla omaa identiteettiään. Steve Gerberin ja Brian Hurttin Hard Time puolestaan oli pätevä vankiladraama, johon oli ympätty epäkiinnostavia fantasiaelementtejä. Ex Machina on jossain näiden kahden ääripään välissä.

Ex Machina on ehtinyt jo viidenteen kokoelma-albumiinsa ja edelleen on epäselvää, mistä se oikeastaan kertoo. Tämä on huolestuttavaa. Tällä kertaa New Yorkin pormestari Hundred joutuu ottamaan kantaa marihuanan käyttöön samalla, kun palomieheksi pukeutuva murtovaras aiheuttaa julkisuusongelmia kaupungille. SMOKE SMOKE on alusta loppuun silkkaa välinäytöstä. Kokoelman paras pätkä on säästetty viimeiseksi. Siinä pormestarin henkivartijan taustoja ja motivaatioita valotetaan oivaltavien takautumien kautta.

Vaughan on hyvä käsikirjoittaja, tämän hetken amerikkalaisen valtavirran parhaita. Hänellä on korvaa hyvälle dialogille ja kyky luoda vereviä, uskottavia hahmoja. Esimerkiksi tapa, jolla Vaughan pikku hiljaa purkaa Hundredin julkisivua on kiinnostava. Hundred voi olla poliittinen voimafantasia – oikeamielinen poliitikko, joka löytää aina oikeat ratkaisut – mutta Smoke Smoke näyttää hänet entistä riippuvaisempana esikunnastaan. Hän on jatkuvasti paineen alla hätiköimässä virheisiin, mutta maltillisemmat avustajat ovat onneksi alati hillitsemässä häntä. Vaughan myös taustoittaa juttunsa hyvin, joskin hänellä on läpinäkyvä tapa ujuttaa tilastoja ja faktoja suoraan dialogiin.

Ex Machinan kuvittajana jatkaa Tony Harris, jonka äärimmäisen siisti jälki ja innovatiiviset sivurakenteet ovat yhtä miellyttäviä kuin aina. Puristit voivat syyttää Harrisia huijaamisesta, sillä hän piirtää ihmishahmonsa suoraan valokuvista, mutta henkilökohtaisesti arvioin Harrisia lopputuloksen, en metodien, perusteella.

SUOSITUS: Ex Machina etenee poliittisesta kriisistä toiseen, mutta tärkein sarjaan jatkuvuutta tuova elementti on Hundredin supervoimat ja niiden alkuperä. Tämä aihio on kuitenkin häivytetty poliittisen manööveroinnin taustalle siinä määrin, että sarjan identiteetti uhkaa hukkua. Smoke Smoke on pätevää sarjakuvaa, mutta en voi olla ajattelematta sen olevan parempi, jos supersankarielementeistä olisi tyystin luovuttu.

Tagit: Arvio, DC.

303
Avatar
Garth Ennis, Jacen Burrows
144 sivua, värillinen

Ennalta-arvattavuus ei tavallisesti ole ominaisuus, jota luovan työn tekijältä toivoo, mutta kirjoittaja Garth Ennis on poikkeus. Kun Ennis kirjoittaa sotafiktiota, tietää saavansa suorastaan romantisoituja kertomuksia jäyhistä periaatteen miehistä kammottavissa ääritilanteissa. Ja lähes poikkeuksetta ne ovat kirotun hyviä. Avatarin julkaisema 303 ei ole poikkeus.

Sarja seuraa venäläistä erikoisjoukkojen veteraania. Tämä löytää Afganistanin taistelukentiltä salaisuuden, joka pakottaa tämän matkaamaan maailman toiselle puolelle Yhdysvaltoihin kostamaan kaikkien maailman sotilaiden puolesta; palvelemaan historiaa, kuten nimettömäksi jäävän päähenkilön puolesta puhuva kertojanääni toteaa. Yksi mies, viimeinen tehtävä ja antiikkikivääri, jonka mukaan tarina on nimetty.

Ennis tanssii kapealla nuoralla. Melkein kenen tahansa muun käsissä 303:n tarina olisi vastenmielinen sotimisen ylistys tai naiivi sotakritiikki. Ennis romantisoi häpeilemättä ei niinkään sotilaan työtä, kuin tämän velvollisuutta. Hänen tarinoidensa sotilaat ovat pragmaatikkoja ja ammattilaisia, ihailtavia kylmässä omistautumisessaan tappamiselle. He ovat maailmansa parhaita ihmisiä maailmansa kammottavimmassa työssä. Hän kuvaa sotaa vailla illuusioita ja näyttää meille verta ja suolenpätkiä, mattopommituksissa elävältä palavia lapsia.

Kuitenkin Ennisin sotatarinoiden kuvailu “sodanvastaisiksi” ei tekisi niille oikeutta. Tarinan siirtyessä Amerikan maaperälle kuullaan eräänlainen puolustuksen puheenvuoro. Nähdään lisää umpikujaan ajautuneita miehiä, epäinhmillisissä olosuhteissa eläviä siirtotyöläisiä, televisiossa sodan puolesta maltillisesti puhuvia varusmiehiä ja kaikki kontekstoidaan läpileikkauksella Yhdysvaltojen verisestä historiasta. 303 ei kerro vain siitä, miten sota on mieletöntä. Se kertoo siitä, miten koko maailma on tullut hulluksi.

Ennisin kertojanääni on hänen taitavin temppunsa. Historiasta, haamuista ja velvollisuudesta jauhava monotoninen jumalkertoja on vain askeleen päässä Frank Millerin lähes parodisista monologeista, mutta Ennis onnistuu jotenkin välttämään lankeamasta naurettavuuteen. Sen sijaan tarinalla on poikkeuksellista painoa. Kertoessaan albumista Ennis mainitsee, että hän ajattelin alun perin tekevänsä tarinasta romaanin. Tämä on helppo uskoa, sen verran proosallista sarjakuvan teksti on.

303:n heikko lenkki on kuvittaja Jacen Burrows. Burrows, yksi Avatarin vakiokuvittajista, on aina ollut parhaimmillaankin keskinkertainen senttari, joka kyllä osaa piirtämisen perusteet, mutta jonka ruutu- ja sivusommitelmat ovat auttamattoman tylsiä. Hän tuntuu asettelevan elementtejä ruutuun satunnaisesti ja valitsevan tavallisesti sen tylsimmän perspektiivin. Hänellä on myös vaikeuksia nostaa esiin tarinalle olennaisia elementtejä: minun piti päätellä tekstistä, että eräs hahmoista oli raajarikko, koska sitä oli melkein mahdotonta päätellä Burrowsin kuvista. Vain paikoin kuvitus nousee käsikirjoituksen tasolle.

SUOSITUS: Harva sarjakuvakirjoittaja tai sotafiktion kirjoittaja yleensä on yhtä liikuttavan vilpitön kuin Garth Ennis. Saattaa olla, että hän on juuttunut varioimaan samaa kourallista teemoja koko loppuikänsä, mutta jos lopputulokset ovat 303:n tasoa, on vaikea valittaa.

Tagit: Arvio, Avatar, Garth Ennis.