Katuoja

Kävin perjantaina katsomassa Frank Millerin ohjaaman THE SPIRIT -elokuvan Yleisradion piikkiin. Reaktioni voi kuulla tänään YleX-kanavalta klo 13.30. Osio tulee olemaan kuunneltavissa myös Yle Areenassa kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen radiohaastatteluni. Luulen, että se meni hyvin. En ainakaan muista sanoneeni mitään erityisen tyhmää, mutta jälkeenpäin kyllä tajusin, että yhdessä kohdassa minun olisi ilmiselvästi pitänyt sanoa YÖN RITARI, mutta en sanonut. Ei niin, etteikö Christopher Nolanin Yön ritarista olisi jo puhuttu aivan tarpeeksi, mutta en yrittänyt olla sillä tavalla ovela, vaan se ei vain kertakaikkisesti tullut mieleeni.

(EDIT: Nyt kun olen kuullut sen radiosta, voisin tiivistää mielipiteeni yhteen sanaan: Niinku. Ja tietenkin se kohta, johon yllä viittasin, oli jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Kysymys koski sarjakuvaelokuvaa, jota suosittelisin The Spiritin sijasta. Yön ritari jäi siis suosittelematta, mutta Hellboy 2 oli se, jolle olisin halunnut ihmisten suovan aikaansa.)

Erillisen arvion kirjoittaminen tuskin on enää tarpeellista, mutta tietenkin tein elokuvasta joitain hajanaisia huomioita, jotka eivät haastatteluun päätyneet, ja jotka eivät YleX:n kohdeyleisöä välttämättä erityisesti kiinnosta.

Esimerkiksi se, kuinka Miller viljeli dialogissa ja teksteissä sarjakuvantekijöiden nimiä. Suurin osa taisi olla Eisnerin yhteistyökumppaneita: (Jerry) Iger, jonka kanssa Eisner perusti Eisner & Iger -studion, sekä mm. (Jules) Feiffer ja (George) Tuska, jotka työskentelivät studiossa. Eisneriin suoranaisesti liittymättömiä nimiä olivat ainakin (Harry) Donenfeld, DC Comicsin edeltäjän National Allied Publicationsin perustaja sekä (Steve) Ditko, toinen Millerin suurista idoleista.

Tai se, että Miller jätti pois Spiritin apulaisen Ebony Whiten, koska kyseessä oli niin räikeä rasistinen stereotyyppi, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta Samuel L. Jacksonia esiintymään blackfacessa.

En väittänytkään, ettei Frank Millerillä olisi pokkaa.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

Will Smithin tähdittämä I am JesusLegend on kerännyt kahdessa viikossa kassatuloja maailmanlaajuisesti jo yli 200 miljoonaa dollaria, joten voitaneen hyvin ennustaa, että tässä on ensi kesän suurimman hitin mainosjuliste.

Oli tietenkin vain ajan kysymys, ennen kuin joku Hollywoodissa tajusi, että yhdistämällä kaksi tämän hetken suurinta lypsylehmää, supersankarit ja Will Smith, saadaan vieläkin suurempi… lehmä. Mutta kuka olisi arvannut, että Frank Miller on jo näin kovaa valuuttaa Hollywoodissa?

Alkuperäinen juliste Superhero Hype!n kautta.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

Amerikan yhdysvallat täyttää tänään 231 vuotta. Toissapäivänä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush poisti vankeusrangaistuksen, jonka liittovaltion tuomioistuin oli langettanut hänen varapresidenttinsä entiselle avustajalle valavilpistä ja haitanteosta oikeustoimille tutkimuksessa, joka kohdistui hänen hallintonsa jäseniin, itse varapresidenttiä myöten. Mark Waid reagoi tapahtuneeseen John Rogersin blogin kommenteissa näin:

As I have said to you before, it’s a good thing I’m no longer on Captain America, because I would be morally compelled, under the Cheney Administration, to write stories that would put me on the guest list at Wizard World Guantanamo.

Tästä tietenkin heräisi kysymys, minkälaisia tarinoita Kapteeni Amerikan tämänhetkinen kirjoittaja olisi moraalisesti pakotettu kirjoittamaan — heräisi, ellei Kapteeni Amerikka olisi hiljattain tapettu, pian sen jälkeen kun Marvel Comics oli antanut skottilaisen sosialistin kirjoitettavaksi tarinan, jossa Kapteeni Amerikka polvistuu poliisivaltion ja sotilasteollisen koneiston edessä.

Voisimme myös kysyä, mitä asiaan sanoisi Frank Miller, jonka vuosina 2001-2002 ilmestynyt Yön ritari iskee jälleen yllytti lukijoita nousemaan kapinaan korruptoitunutta poliittista järjestelmää vastaan aina viimeistä osaansa myöten, vaikka kesken sarjan teon tapahtunut syyskuun 11:nen terroristi-isku pistikin tarinan osittain uusiksi. No, hänellä saattaa vielä mennä muutama vuosi siinä, kun hän yrittää tehdä propagandasarjakuvaa terroristijärjestöstä, jota hänen maansa koko väestö jo inhoaa, ja jonka etäpesäkkeet eivät enää osaa tehdä yksinkertaisimpiakaan pommeja oikein.

Steve Englehart kirjoitti Watergate-skandaalin ja Vietnamin sodan jälkimainingeissa tarinan, jossa Steve Rogers luopuu Kapteeni Amerikan roolista, koska hän ei enää tuntenut voivansa edustaa Yhdysvaltain hallitusta. Hän palasi Kapteeni Amerikaksi tajuttuaan, ettei hänen ole tarkoituskaan edustaa hallitusta, vaan Yhdysvaltojen ihannetta. Sitä, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla.

Toivottavasti joku — luultavasti ei Mark Waid, varmasti ei Frank Miller, mutta joku — herättää Kapteeni Amerikan kuolleista ensi vuoden heinäkuun 4:nteen mennessä.

Tagit: Frank Miller, Marvel.

300
Ohjaus Zack Snyder
Pääosissa puolialastomia miehiä
Elokuva

Nähtyäni 300-elokuvan olen nyt 20% enemmän mies. Olen toisaalta myös 20% vähemmän heteroseksuaali.

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan on sovitus Thermopylain taistelusta vuonna 480 e.a.a., jossa vähälukuinen joukko Spartalaisia johtajanaan kuningas Leonidas pidätteli Persian Kserkseksen Kreikkaan hyökkäävää armeijaa.

“I’ve shown this movie to world-class historians who have said it’s amazing. They can’t believe it’s as accurate as it is.”

Ohjaaja Zack Snyder elokuvasta MTV.com -sivustolla

En tiedä minkälaisia historiantutkijoita Snyder tuntee – tai oikeastaan tiedänkin: ilmeisiä päihteiden väärinkäyttäjiä. Historian kuvittamisesta ei kuitenkaan ole kyse tai sitten Persialaisilla oli armeijassaan luolapeikkoja ja örkkejä, Kserkses oli kolme metriä pitkä ja Spartalaislapset pystyivät selviämään päiväkausia pakkasessa ilman housuja.

300 on mielipuolinen, testosteronilla kyllästetty toimintaelokuva, jonka kestosta yli puolet on toinen toistaan epätodennäköisempiä toimintakohtauksia. Siinä kaikki repliikit mylvitään, kaikki hahmot ovat toinen toistaan korskeampia karikatyyrejä ja kaikki sadat kuolemat näytetään vuoroin hidastettuna tai nopeutettuna.

Tämä on naurettava elokuva. Ja minä hymyilen vieläkin, kaksi päivää leffan nähtyäni.

Jos on olemassa camp-splatteria, 300 on juuri sitä. Snyderin tavassa kuvata väkivaltaa on häiriitynyttä rajankäyntiä hurmoksellisuuden ja erotiikan välillä. Thermopylain solassa seisovien puolialastomien miehisten kiilteleviä rintalihaksia kuvataan suorastaan kiimaisesti, samalla kun Leonidas lupaa edessä olevan “villi yö”. Tätä seuraa sadat hidastetut kuvat toisiaan keihäillä lävistävistä sotureista. Sillä välin Itävallassa: Sigmund Freud raapii arkun kantta sisältäpäin.

Toisaalta elokuvan naisia kuvataan myös fetisistisesti, ei vertauksen kautta kuten miehiä, vaan suoraan. 300:n naiset ovat himon kohteita, jotka kiemurtelevat hidastettuna kameralle. Ainoastaan yhdellä naishahmolla, Spartan kuningatarella, on varsinaisia repliikkejä. Hahmon kehityskaaressa on melko kammottava viesti: hän antautuu raiskattavaksi voittaakseen poliittisen vihollisensa.

300 on visuaalisesti vaikuttava elokuva. Sen jokaista kuvaa on käsitelty tietokoneella jollain tapaa, mukaillen Millerin alkuperäisteoksen värittäneen Lynn Varleyn maalattua jälkeä. Se näyttää täysin epätodelliselta, joka onkin siunaus: naturalistisesti kuvattuna 300 olisi voinut olla vaivaannuttavan raaka. Nyt irti hakattujen päiden kuoromusiikin säestämä hidastettu lentely on suoranaista surrealismia.

Elokuvaa ovat ympäröineet skandaalinkäryiset syytökset poliittisesta epäkorrektiudesta. Elokuvan tarinaa rinnastetaan Yhdysvaltain ja Iranin väliseen poliittiseen jännitteeseen. Yleinen luenta – muun muassa juuri Iranissa – on tulkita Kserkseksen friikkiarmeija vertauskuvaksi moderneista Iranilaisista ja hyveelliset Spartalaiset suoraselkäisiksi länsimaalaisiksi. Se on ymmärrettävä, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen tulkinta elokuvasta.

Seuraava ajatus on alun perin Petri Hiltusen suusta, mutta lainaan sitä surutta: elokuvassa pieni joukko fanaatikkoja turhautuu poliittiseen johtoonsa, joka on ylivoimaisen hyökkäävän supervallan lahjoma ja lähtee vastarintaan suorittamalla itsemurhaiskun. Mitenkäs päin se poliittinen vertauskuva nyt menikään? “Tämä on hulluutta! Ei, tämä on Al-Qaeda!”

Kuten myöskin Millerin töistä sovitettu Sin City, 300 on lähes kuva kuvalta uskollinen alkuteokselle. Sovituksen sijaan kyse on kuvituksesta. Voi pohtia, mitä arvoa on teoksen mahdollisimman suoralla siirtämisellä mediasta toiseen, mutta toisaalta tuttujen kuvien bongaaminen elokuvasta aiheuttaa tiettyä tunnistamisen iloa.

SUOSITUS: 300-elokuvaa on vaikea suositella, sillä voin helposti nähdä useita syitä, miksi se saattaa olla luotaantyöntävä. Se on väkivaltainen, paikoin homofoobinen, paikoin misogyyninen, poliittisesti kyseenalainen ja kauttaaltaan camp. Jotenkin Snyderin lannistumaton visuaalinen vyörytys onnistui rikkomaan minussa jotain ja päädyin nauttimaan kokonaisuudesta luvattoman paljon.

Tagit: Arvio, elokuva, Frank Miller.

Ilmestyessään vuonna 1991 ensimmäinen Sin City -sarjakuva yllätti lukijat ja kriitikot. Miller esitteli uuden, dramaattisen pelkistetyn mustavalkoisen tyylinsä. Vaikka Miller onkin aiemmissa töissään käyttänyt karrikointia ja pelkistämistä tyylikeinona, Sin Cityn kuvat ovat suorastaan symbolisia. Millerin piirroksissa on jylhää painon ja tilan tuntua. Sin City -albumit ovat sarja kovaksikeitettyjä rikostarinoita, joissa liikutaan jälleen nihilistisen moraalittomassa maailmassa. Miller hylkää realismin täysin niin tarinan kuin kuvituksenkin tasolla ja kärjistää hahmonsa äärimmilleen: sankarit ovat kaiken nähneitä toiminnan miehiä, naiset kauniita ja kohtalokkaita ja roistot moraalittomia hirviöitä. Välillä Sin City lipsuu suorastaan itseparodiaksi, mutta Millerin mestarillinen kerronta pitää Sin Cityn arkkityyppien kuolemantanssin kiehtovana.

Miller on myös käsikirjoittanut sarjakuvia monille aikalaisilleen. Hän on valinnut yhteistyökumppaninsa hyvin. Kuulun Dave Gibbonsin kuvittamat Martha Washington -sarjakuvat ovat Millerin yhteiskuntakriittisimpiä töitä. Niissä seurataan nuoren mustan naisen matkaa ammattisotilaaksi dystooppisessa lähitulevaisuudessa, jota hallitsevat korruptoituneet poliitikot ja suuryritykset. Sarjan ensimmäinen osa Antakaa minulle vapaus on Millerin pessimistisimpiä töitä. Siinä idealistiset hahmot murskautuvat välinpitämättömän maailman rattaisiin, ainoastaan sivullisen Marthan selvitessä. Suomentamattomassa jatko-osassa Martha Washington Goes To War nimihenkilö astuu objektivistisen sankarin saappaisiin ja löytää keinot parantaa maailmaa.

Millerin yhteistyöt Geof Darrow’n kanssa ovat maanisia pop-sarjakuvia. Hard Boiledissa seurataan psykoottisen tappajakyborgin harharetkeä läpi tulevaisuuden kyberpunk-miljöön. Iso heppu ja Rusty robottipoika on taasen vinksahtanut, Toho-elokuvista lainaava pastissi, jossa taistelurobotit ottavat yhteen liskohirviön kanssa Tokiossa. Molemmissa sarjakuvissa juonta on vain siteeksi, mutta Miller kirjoittanut riemastuttavan suuruudenhulluja toimintakohtauksia pikkutarkan Darrow’n kuvitettavaksi. Lopputulos on toimintasarjakuvaa kauneimmillaan ja mielipuolisimmillaan.

Historiallinen eepos 300 esitteli Millerille tyypilliset yli-inhimilliset vastarannankiisket puolustamassa Kreikkaa Persialaisten hyökkäykseltä. Thermopylaen taistelua kuvittava tarina esittelee kuvittajana jälleen uudenlaisen Millerin. Kolmasti Eisner-palkitussa teoksessa Miller käyttää suuria, dramaattisia kuvia jotka pääsevät oikeuksiinsa kovakantisessa kokoelmassa, jossa sivukokoa en entisestään lisätty. 300 on myös Millerin pitkäaikaisen värittäjäkumppanin ja silloisen puolison Lynn Varleyn paras työnäyte. Varleyn maalaukselliset värit ja jyrkät kontrastit tekevät sarjakuvasta väkevän visuaalisen kokemuksen.

Paremman kuvauksen puutteessa sarjakuvapiirtäjien tyyliä luonnehditaan usein “elokuvamaiseksi”. Millerin taide on inspiroinut niin monta elokuvaa, että hänen tapauksessaan määritelmä on perusteltu. Yön ritarin paluun vaikutus on nähtävissä Tim Burtonin synkissä Batman-elokuvissa. Samoin Mark Steven Johnsonin Daredevil-filmatisointi pohjaa Millerin versioon hahmosta. Myös Elektra on saanut oman elokuvansa. Miller on itse ollut apulaisohjaajana Sin City -filmatisoinnissa, joka on visuaalista ilmettään myöten uskollinen sarjakuvalle. Samoin tuleva 300-elokuvasovitus näyttää uskolliselta Millerin sarjakuvan visuaaliselle ilmeelle.

Miller on yksi yhdysvaltalaisen sarjakuvan eläviä supertähtiä, arvaamaton tekijä, jonka jokaista uutta teosta odotetaan mielenkiinnolla. Vuonna 2001 Miller shokeerasi julkaisemalla jatko-osan Yön ritarin paluulle, Yön ritari iskee jälleen -minisarjan. Sen tiimoilta Milleriä toisaalta syytettiin amatöörimäisestä toteutuksesta ja suoranaisesta rahastuksesta, toisaalta arveltiin hektisesti poukkoilevan supersankaritarinan olevan kommentti genren tilasta. Samoin tuore, vielä keskeneräinen Batman-tulkinta All-Star Batman and Robin the Boy Wonder on herättänyt kysymyksiä Millerin ammattitaidosta. Paikoin merkillisen epälooginen tarina on toimintaa ilman merkillistä syvyyttä; Jim Leen pin-up-kuvitusta myöten silkka eksploitaatiosarjakuvaa.

Jos jotakin, Millerin uusia tuotoksia ympäröivä keskustelu on todistanut jokaisen uuden Frank Miller -sarjakuvan olevan edelleen tapaus.

Tagit: Frank Miller.

Millerin tulkinta Batmanista sinetöi hänen maineensa suosikkipiirtäjänä. Samoin kuin Millerin Daredeviliä, hänen Batmaniaan pidetään edelleen relevanteimpana hahmon lukuisista versiosta. Minisarjassa Yön ritarin paluu Bob Kanen luoma kostajahahmo nähdään elämänsä ehtoopuolella. Eläköitynyt ja katkeroitunut sankari joutuu vielä kerran palaamaan Lepakkomiehenä kyynistyneeseen maailmaan, joka on hylännyt sankarit. Millerin Batman on pakkomielteidensä ajama maaninen hahmo, enemmän mielipuoli kuin sankari. Yön ritarin maailma on kuitenkin sankaria hullumpi, väkivaltainen ja arvaamaton kaaos, johon verrattuna päähenkilön yksioikoinen peräänantamattomuus on suorastaan tervettä. Tässä mielessä vuonna 1986 ilmestynyt Yön ritari heijastelee aikansa turvattomuutta ja epävarmuutta. Dark Knightissa Millerin kertojantaidot ovat huipussaan. Hän tuo tarinan kaoottisuuden ja vainoharhaisuuden lukijalle täyttämällä sarjakuvan sivut pienillä ruuduilla ja kuljettamalla tarinan läpi useita kertojanääniä: TV-ruutujen kasvot kommentoivat tarinaa kuin antiikin teatterin kuorot konsanaan.

Yön ritari yhdessä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenin kanssa aloittivat uuden ajan supersankarisarjakuvassa. Vuoden 1986 merkkiteokset kyseenalaistivat sankarin olemuksen esittelemällä toimintatavoiltaan kyseenalaisia, moraalin harmaalla alueella toimivia superhahmoja. Vaikka jäljittelijöiden käsissä teema muuntuikin yksinkertaisen väkivaltaisten antisankarien kuvauksiksi, Millerin Batman on aidon analyyttinen ja kriittinen teos. Se riisuu ikonisen supersankarin paljaaksi, ja kysyy mitä tarkoitusta hahmo palvelee? Mihin sankareita tarvitaan ja mitä se kertoo meistä? Samalla se antaa supersankarille jotakin, jota sarjallisuuteen ja jatkuvuuteen nojautuvassa genressä harvoin näkee: lopun.

Yön ritarin jälkeen Miller alkoi siirtyä pois muiden luomista supersankareista kohti omia konseptejaan ja tarinoitaan. Miller teki silti muutaman välityön, joissa käytti supersankarihahmoja. Yön ritaria seurasi toinen klassikoksi nostettu Batman-tarina, David Mazzuchellin kuvittama Batman: Ensimmäinen vuosi. Millerin alun perin Daredevilin sivuhahmoksi luoman Elektra-naissalamurhaajan tarina jatkui kahdessa sarjakuvassa, Elektra Assassin ja Elektra elää. Edellinen on yhteistyö kuvittaja Bill Sienkiewiczin kanssa, paikoin suorastaan psykedeelinen toimintasarjakuva. Jälkimmäinen on puolestaan Millerin itsensä kuvittama, lähes pohdiskeleva väkivaltafantasia, jossa sankaritar palaa kuolleista vain kuollakseen uudelleen. Vaikka Miller ei Elektraa enää sarjakuvissaan Elektra elää -albumin jälkeen käyttänytkään, hahmo jäi elämään Millerin sarjakuvien kohtalokkaissa naisissa.

Huomenna: Sin City!

Tagit: Frank Miller.

Frank Miller (s. 1957, Yhdysvallat) on sukupolvensa vaikutusvaltaisimpia sarjakuvapiirtäjiä. Hänen pelkistetyn voimakkaan ilmaisunsa ja tinkimättömien tarinoidensa vanavedessä yhdysvaltalainen valtavirtasarjakuva on muuttunut teemoiltaan monipuolisemmaksi. Millerin rajoja rikkova työ supersankarisarjakuvan parissa 80-luvulla uudisti genreä ja löi läpiselvästi varttuneemmalle yleisölle suunnatut supersankaritarinat. Miller aikalaisineen esitteli uudelleen harmaat alueet yksinkertaisten, lapsille suunnattujen moraliteettien hallitsemaan maailmaan.

Kuten niin monet kollegansa, Miller aloitti uransa tekemällä sekalaisia töitä tussaajana ja piirtäjänä, kuvittaen lehtiä DC- ja Marvel- yhtiöille. Vuonna 1979 hän päätyi piirtämään Marvelin julkaisemaa Daredevil-lehteä, jota hän vuonna 1981 alkoi myös käsikirjoittamaan. Vuoteen 1983 kestäneestä rupeamasta lehden parissa tuli lajityypin klassikko ja yksi Millerin päätöistä.

Stan Leen and Bill Everettin luoma Daredevil on urbaani supersankari, joka taistelee rikollisuutta vastaan päivisin lakimiehenä ja öisin punaiseen paholaisasuun sonnustautuneena sankarina. Miller otti aikanaan vähemmän suositun supersankarisarjakuvan ja muokkasi siitä kovaksikeitetyn pulp-rikosdraaman. Sarjakuvan urbaani miljöö muuttui hänen käsissään pelkästä tapahtumapaikasta yhdeksi sarjan päähenkilöistä, likaiseksi, löyhkääväksi ja hengittäväksi betoniviidakoksi, jonka Miller kansoitti epätoivoisilla laitapuolen kulkijoilla ja kyynisillä rikollisilla. Millerin tarinoiden aikana Daredevilista kehittyi entistä traagisempi sankari: tämä epäonnistui ihmissuhteissaan, joutui todistamaan rakkaidensa kuolemaa ja menetti lähes kaiken arkkivihollistensa käsissä. Moinen intensiteetti oli poikkeuksellista tuonaikaisessa supersankarisarjakuvassa, mutta Millerin lukijaa aliarvioimattoman kerronnan ansiosta liialliselta melodraamalta vältytään.

Avainteksti Millerin tuotannon tulkitsemiseen löytyy 90-luvulla julkaistun kokoelman Martha Washington Goes To War loppusanoista. Niissä Miller kiittää Ayn Randia, objektivistisen filosofian äitiä. Objektivismi on yhdysvaltalainen filosofinen liike, joka korosti yksilön oikeuksia ja vapautta yhteiskunnallisista rajoitteista. Randin fiktiivisissä teoksissa teemaa käsiteltiin tasapaksun ympäristön lannistamien poikkeusyksilöiden kautta. Suurimmasta osasta Millerin sarjakuvia voi vaivatta löytää viittauksia objektivistiseen ajatteluun.

Daredevil on arkkityyppinen objektivistinen sankari, joka esiintyy läpi Millerin tuotannon. Millerin sankarit ovat maailmansa viimeisiä oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka käyvät lannistavan korruptoitunutta ja välinpitämätöntä ympäristöään vastaan. Millerin sankareiden oikeustaju on sangen oikeistolainen: rikollisia ei ymmärretä, heitä rangaistaan. Toisinaan voi luulla Millerin sarjakuvien maailmankuvan kallistuvan vasemmalle: hänen sankarinsa auttavat vähäosaisia eivätkä hyväksy syrjintää. Tarinoiden roistot ovat usein yläluokkaisia, korruptoituneita poliitikkoja ja rahamiehiä, eivätkä uskonnolliset kiihkoilijatkaan pääse vähällä. Toisaalta liberaalit poliitikot ja toimittajat ovat Millerin sarjakuvissa poikkeuksetta karikatyyrejä selkärangattomista lurjuksista.

Minisarja Ronin oli Millerin ensimmäinen merkittävä työ, jossa hän luo omaa fiktiivistä maailmaansa sen sijaan, että käyttäisi muiden luomia hahmoja. Se on myös Millerin ensimmäinen merkittävä sarjakuva supersankarigenren ulkopuolella. Ronin on japanilaisesta samuraisarjakuvasta kuvastoa lainaava tieteissarjakuva. Siinä menneisyyden japanilainen soturi päätyy harhailemaan tulevaisuuden kaupunkihelvettiin, jota hallitsee paha keinoäly. Kyberpunk-henkinen sarjakuva ennakoi Millerin tulevia urbaaneja painajaisia: Roninin tulevaisuus on epäinhimillisen välinpitämätön, suorastaan vihamielinen paikka, jota vasten sankarin tinkimätön oikeudenmukaisuus korostuu.

Huomenna: Yön Ritarin Paluu!

Tagit: Frank Miller.