Katuoja

Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

“Manga is like hip-hop. It’s a lifestyle.”
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan “manga-elämäntapaan” saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

“Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat.”
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa – suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. “Mangatyylin” määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään “mangatyylisen piirtämisen” oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon “mangatyylistä” sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. “Miks jotain mangaa?!”, lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

“EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla.”

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa “Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?”

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: “Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana.” I can’t believe it’s not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai’lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): “Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle”. Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä “komikkuksi” – väännös englannin kielen “comics” -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla – joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta – sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.

Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

TO TERRA … VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA… , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra… :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra… :sta puuttuu molemmat.

To Terra… on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan… koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu’iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra… :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra… on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Tagit: Arvio, manga.

Tänään: kaupallinen tiedote ja vähän analyysia.

Sangatsu manga järjestää piirtämisteemaisen iltapäivän Tammen tiloissa Helsingissä lauantaina 24. maaliskuuta. Päivä alkaa kello 12.30 Reima Mäkisen esitelmällä, jota seuraa Laura Loukolan ja Anna Stenmanin vetämä työpaja. Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen. Olen ollut itse freelancerina koordinoimassa päivän ohjelmaa, joten luonnollisesti toivon paikalle mahdollisimman paljon osallistujia. Tervetuloa, siis! Lisätietoja saa Sangatsun sivuilta.

Mangaharrastukseen liittyy kiinnostavasti yhteisöllisyys sekä innostus itse piirtämiseen ja Sangatsun tapahtuma on yksi mahdollisuus lisää toteuttaa molempia. Mangaharrastus on enemmän kuin sarjakuvien lukemista: se liittyy olennaisesti laajempaan japanilaisen pop-kulttuurin harrastamiseen pelien, musiikin, elokuvien ja pukeutumisen muodossa. Mangaharrastajayhteisöt ovat voimakkaasti verkostoituneita ja aktiivisia, mutta myös samalla eriytyneitä muusta sarjakuva- ja popkulttuurista. Tämä osin siksi, että varsinkin nuorille harrastajille mangayhteisöt ovat kuitenkin identiteetin rakentamisen väline. “Samalla tavalla erilaiseen” vertaisryhmään hakeutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista millekään nuorisokulttuurille.

Mitä tulee niin sanottuun manga-tyyliseen piirtämiseen, on vähän turhankin tavallista suomia kotimaisia pseudomangan piirtäjiä hiilikopioiksi esikuvistaan. Minä en voi rehellisesti pitää aktiivista halua piirtää sarjakuvia huonona asiana, vaikka aloittelevat piirtäjätkin keskittyisivät imitoimaan japanilaisia suosikkejaan. Lähes kaikki piirtäjät kuitenkin aloittavat matkimalla esikuviaan; mangatyyliset tekijät vain kiinnittävät huomiota, koska heidän käyttämänsä kuvakieli ei ole samalla tavalla iskostunut lukijoiden päähän kuin vaikkapa perinteisen ranskalais-belgialaisen sarjakuvan keinot. Mangan läpimurto suomessa on luonut kokonaan uuden sarjakuvapiirtäjäsukupolven, josta nousee vielä monta kiinnostavaa tekijää.

Suomalaisen omakustannekentän – tai ehkä sarjakuvan yleensä – tulevaisuus versoo neniemme alla. Meidän pitää vain katsoa suurien silmien ohi ja tiedostaa tämä.

Tagit: Hype, manga.

Olen hieman jäljessä Gunnmin suomennosten lukemisessa, mutta eivätpä pari aiempaakaan kirjoitustani tieteestä sarjakuvissa käsitelleet erityisen ajankohtaisia julkaisuja. Tässä siis joitain Gunnm 2: Rautaneitoa koskevia huomioita.

Gunnm on Yukito Kishiron tieteissarjakuva, jossa kyborgi nimeltä Gally seikkailee dystopisessa kaukaisen tulevaisuuden maailmassa. Sarja sisältää runsaasti äärimmäistä ja fysiologisesti äärimmäisen epätodennäköistä kehonmuokkausta kyberneettisillä osilla, puhumattakaan sitten Newtonin liikelakeja rikkovista taistelukohtauksista, mutta koko konseptin olennaisina osina nämä menevät epäuskon vapaaehtoisen hillitsemisen piikkiin. Toisin kuin aiemmin, en tullut nyt valittamaan vähäistä tieteellistä asiantuntemustaan liian pitkälle venyttävistä sarjakuvantekijöistä, vaan tuomaan esille yleisesti ottaen hyvin huolettomasti todellisuuden lainalaisuuksiin suhtautuvasta sarjakuvasta löytyvää tieteellistä ihmettä, vaikkakin toistaiseksi täysin hypoteettista sellaista.

Gunnm elää synkässä ja rähjäisessä Rautakaupungissa, jonka yllä leijuu toinen kaupunki nimeltä Salem. Salem on ankkuroitu jättimäisillä kaapeleilla Rautakaupungin ylle, mutta sitä ilmassa pitävä voima ei ole aivan ilmeinen. Sarjan toisessa pokkarissa asia selitetään ohimennen. Gallyn romanttisen kiinnostuksen kohde Yugo kertoo isoveljestään, joka haaveili matkustavansa jonain päivänä Salemiin. Takaumassa isoveli kuvaa Salemia näin:

Veikkaanpa, että Salem riippuu akselin varassa. Se pitää kaupungin ilmassa. Akseli ulottuu kaiketi ilmakehän yläpuolelle. Se kiertää planeetan keskipistettä täsmälleen oikealla nopeudella, jottei putoa maahan eikä loittone avaruuteen.

[…]

Luulenpa muuten, että akselin toisessa päässä on Salemin pari… avaruuskaupunki.

Kappale, joka kiertää planeetan keskipistettä putoamatta maahan ja loittonematta avaruuteen on yksinkertaisesti sanottuna pysyvällä kiertoradalla. Toisin sanoen Salem on satelliitti. Salemilla on lisäksi se erityisominaisuus, että se pysyy koko ajan saman maanpäällisen pisteen yläpuolella. Tämä tarkoittaa, että Salem on ns. geostationäärinen satelliitti.

Legendaarinen tieteiskirjailija Arthur C. Clarke — muiden muassa — kehitti aikoinaan geostationäärisen satelliitin idean tietoliikennettä varten. Geostationäärisen radan käyttö tähän tarkoitukseen on avaruustekniikan mitta-asteikolla jo rutiinia, mutta Gunnmin Salem edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa ja vaikeammin toteutettavaa sovellusta. Salemia ja sen vastakappaletta, avaruuskaupunkia, yhdistävä akseli mahdollistaa tavaran kuljettamisen kiertoradalle, ylös maapallon painovoimakuilusta, ilman kemiallista polttoainetta kuluttavien rakettien tai vastaavien kantolaitteiden apua. Massan siirrosta maan pinnalta kiertoradalle tällaisella avaruushissillä tulee lähes ilmaista, jos siihen yhdistetään massan laskeminen kiertoradalta alas, esimerkiksi asteroideista louhittujen raaka-aineiden jalostamista varten. Lisäksi kiertoradalta riippuvan akselin varassa leijuva kaupunki vain näyttää aivan hillittömän makealta.

Salemin kaltainen rakennelma tietenkin poikkeaa melkoisesti olemassaolevista geostationäärisistä satelliiteista. Karkeasti ottaen kuitenkin fysiikka on sama: Kun kappale kiertää Maata n. 35 786 km:n korkeudella, sen kiertoaika on sama kuin alla olevan maanpinnan. Salem-rakennelma ei tietenkään voi olla kauttaaltaan kyseisellä etäisyydellä maanpinnasta, mutta oleellista on se, että sen painopiste on oikealla radalla. Koska painovoima on sitä pienempi, mitä korkeammalla ollaan, Salem-rakennelman massakeskipisteen — joka sijaitsee akselin puolivälissä, mikäli päissä olevat kaupungit ovat saman kokoiset — tulee olla jonkin verran geostationääristä rataa korkeammalla. Helppoa, vai mitä?

Vaikeaksi asian tekee vain se, että todellisuus ei noudata ideaalisia malleja. Varsin perusteellisesti olosuhteet sotkee se, että suuri osa Salem-rakennelmasta on ilmakehän sisällä. Pidemmän päälle rakennelmaan kohdistuva ilmanvastus kuluttaa sen liike-energiaa, mikä saa sen putoamaan vähitellen kiertoradaltaan. Lisäksi tietenkin hetkelliset sääolosuhteet tekevät järjestelmästä epävakaan. Rautakaupunkia ja Salemia yhdistävien kaapelien on ehkä tarkoitus auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa, mutta radalla pysymiseen tarvitaan epäilemättä myös työntömoottoreita.

Eikä varmaankaan edes kannata ajatella sitä, millaisista materiaaleista rakennelma on tehty. Pelkkään taipuisaan kaapeliin perustuva avaruushissi vaatii suurempaa vetolujuutta kuin mitä nykyisillä valmistusmenetelmillä pystytään saavuttamaan, ja Salemin akseli näyttää olevan satoja metrejä paksu…

Mutta voimme silti unelmoida, ja se, että Gunnm omalta osaltaan auttaa siinä, on hieno juttu.

Tagit: manga, tiede.

OLD BOY 1
Dark Horse
Tsuchiya Garon, Minegishi Nobuaki
208 sivua, mustavalkoinen

Hieman nurinkurisesti olen nähnyt OLD BOY -sarjakuvasta sovitetun elokuvan yli kaksi vuotta aiemmin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta mangaan tutustuin vasta äskettäin. Vaikka saman teeman eri sovitusten laadullinen vertailu saattaa olla kohtuutonta, on se minun tapauksessani ainakin rehellistä: tulkintani elokuvasta vaikuttaa vääjäämättä tulkintaani sarjakuvasta.

Molemmissa tarinan lähtökohta on sama. Kadulta kaapattua miestä pidetään vankina pienessä huoneessa vuosikausia, seuranaan ainoastaan televisio ja toisinaan pistäytyvät vahdit. Mies vapautetaan yhtä vähin selityksin kuin mitä kaapattiinkin. Herättyään kadulta sellissä itsensä vahvaksi treenannut mies alkaa kosto mielessään selvitämään vangitsijansa motiiveja.

Tsuchiya Garonin kirjoittama ja Minegishi Nobuakin kuvittama tarina on tyylipuhdasta ja ammattitaitoista gekikaa, jossa on kiinnostava lähtöasetelma. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri puusta pitkään, mutta voinee olettaa että sarjan edetessä noustaan ainakin lähelle elokuvan kreikkalaisesta draamasta lainaavia sfäärejä.

Mangan ensimmäinen osa on tunnelmaltaan hillitty, melkeinpä pohdiskeleva. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, sillä korealaisen Park Chan-wookin ohjaama elokuvasovitus on alusta asti raivokas adrenaliinipaukku. Vastaavasti mangan kovin etäinen päähenkilö kalpenee elokuvan Choi Min-sikin hysteeriseen, loppua kohti suorastaan pateettiseen tulkintaan verrattuna. Juuri päähenkilön käsittely tekee Old Boy -elokuvasta sarjakuvaa kiinnostavamman. Mangan lakonista päähenkilöä ei tunnu kymmenen vuoden vankeus juuri liikuttavan eikä tämän taustoihin ehditä paneutua. Samalla myöskään minua lukijana ei liiemmin kiinnosta, mitä miehelle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Elokuva pohjustaa päähenkilöä merkittävästi paremmin ja hänen kostoretkeensä on siten helpompi samastua.

Kaiken lisäksi elokuvassa on yksi lähihistorian hienoimmista tappelukohtauksista: kun tarinan päähenkilö tuhoaa räkä poskella ja puukko pystyssä selässään huoneellisen jengiläisiä paljain nyrkein, tietää tulleensa katsomaan poikkeuksellisen mainiota elokuvaa. Tarkastakaa videovuokraamonne.

SUOSITUS: Teknisesti etevän, mutta etäisen jännärin ensimmäinen kirja ei ole tarpeeksi kiinnostava, että ostaisin jatko-osia.

Sulkeudun viikonlopuksi keskisuomalaiseen taloon Internet-yhteyksien tavoittamattomiin pelaamaan lauta- sekä roolipelejä ja juomaan. Tästä johtuen en pysty päivittämään Katuojaa tuorein sisällöin ennen kuin vasta maanantaina. Mutta ei hätää – olen valmistautunut: viikonlopun aikana julkaistaan kirjoittamani pitkähkö katsaus Frank Millerin sarjakuviin kolmessa osassa. Teksti on alun perin kirjoitettu tietokirjaan, mutta se ei syystä ja toisesta koskaan päässyt kirjan sivuille asti. Seuraavan kolmen päivän sukellamme siis kaikkien suosikkiobjektivistin alati hämärtyvään tajuntaan. He’s the goddamn Frank Miller!

Tagit: Arvio, Dark Horse, manga.

Tänään: sukellus myyntitilastojen jännittävään maailmaan. Pidelkää hatuistanne.

Lehteenäni toimii Brian Hibbsin Newsaramalle koostama analyysi vuoden 2006 kirjakaupoissa eniten myydyistä sarjakuva-albumeista Yhdysvalloissa. Hibbsin käyttämä tilasto löytyy täältä.

Yhdysvaltalaisten sarjakuvien myyntilukujen seuraaminen on sinänsä hivenen kyseenalaista, sillä maan sarjakuvien jakelujärjestelmä on kasvanut kieroon jo pidemmän aikaa. Siitä lähtien, kun Diamond Comics Distributors -yhtiö hankki itselleen monopoliaseman sarjakuvalehtien jakelussa, on 22-sivuisesta sarjakuvalehdestä tullut yhä enenevässä määrin vaikeasti saatava ja kallis ylellisyystuote. Lehdet ovat kadonneet kioskeista ja sekatavarakaupoista yksinomaan sarjakuvan erikoisliikkeisiin.

Sen sijaan kirjakaupat ovat heränneet ottamaan enenevissä määrin sarjakuvia hyllyynsä. Ne kuitenkin keskittyvät pääsääntöisesti sarjakuva-albumeihin, lehtien jäädessä erikoisliikkeille. Sarjakuvien kirjakauppamyynti ei ole ainoastaan kasvanut tasaisesti viime vuosien aikana – sen kasvu on kasvanut tasaisesti.

Jenkit tilastoivat melko luotettavasti ja julkisesti sarjakuvamyyntiään. Nyt käsiteltävä tilasto ei ole täydellinen, koska se kattaa vain noin kolme neljännestä jenkkikirjakaupoista, mutta siitä voi haistella trendejä silti. Suomen vastaavia lukuja olisi kiinnostava analysoida, mutta kirjakauppojen julkistamat tilastot tapaavat olla kymmenen myydyimmän listoja, mikä tarkoittaa käytännössä listoja Aku Ankka -nimikkeistä. Huomioitakoon, että kirjakaupat listaavat asiakkaille myytyjen sarjakuvien määrää siinä missä Diamond listaa sarjakuvakauppialle myytyjä sarjakuvia, ottamatta huomioon palautuksia. Koska palautukset Diamondille eivät ole mahdollisia. Mitä sanoinkaan niistä kieroutuneista markkinoista?

Tässä vuoden 2006 kymmenen myydyimmän albumin lista:

1. NARUTO Vol. 9
2. NARUTO Vol. 1
3. NARUTO Vol. 10
4. NARUTO Vol. 11
5. V FOR VENDETTA
6. NARUTO Vol. 2
7. NARUTO Vol. 8
8. NARUTO Vol. 4
9. NARUTO Vol. 3
10. NARUTO Vol. 7

Kyllä, hivenen yksipuolinen lista. Yhdysvaltain suosituin sarjakuva tällä mittarilla on etukenossa juoksevista ninjoista kertova mangasarja Naruto, joka myi viime vuonna yhteensä yli miljoona kirjaa. Yksi hittisarja ei kuitenkaan tarkoita sitä, että manga hallitsisi kirjakauppamyyntiä. Mutta otetaanpa Top-10 listalta pois samojen sarjojen eri osat. Tulos näyttää tältä:

1. NARUTO Vol. 9
2. V FOR VENDETTA
3. FRUITS BASKET Vol. 13
4. KINGDOM HEARTS Vol. 2
5. BLEACH Vol. 1
6. KINGDOM HEARTS Vol. 3
7. WATCHMEN
8. DEATH NOTE Vol. 1
9. HALO GRAPHIC NOVEL
10. REJECTION COLLECTION

Kuusi listan kymmenestä on mangaa ja listan alapuolella odottaa lisää. Ikisuosikki Watchmen roikkuu listalla vuodesta toiseen. Pelilisenssisarjakuva Halo Graphic Novel on Marvelin myydyin albumi, joka on ainakin minusta melko yllättävää – en ole koskaan kuullutkaan mokomasta. Rejection Collection on puolestaan kokoelma julkaisemattomia New Yorker -strippejä.

V for Vendettan sijoittuminen on kiinnostavaa. Samoin kuin lähdeartikkelin mukaan kävi Sin Cityn kanssa edellisvuonna, elokuvasovitus on moninkertaistanut lähdeteoksen myynnin. Toisaalta suositut supersankarielokuvat eivät ole nostaneet merkittävästi supersankarilehtien tai -albumien myyntiä. Palaan eiliseen esitykseeni siitä, että supersankarisarjakuvan suosion puute ei johdu genrestä; se johtuu sarjakuvista jotka eivät tarjoile satunnaista lukijaa kiinnostavia tarinoita. Toisaalta sarjakuvien lehtimyynti on kasvussa Yhdysvalloissa, joten ainakin viimeaikaiset ns. tapahtumasarjakuvat ovat aktivoineet sarjakuvaliikkeissä asioivia harrastajia.

Mangan painiote englanninkielisestä sarjakuvasta on kuitenkin ilmeinen. Vaikka mangan myynnin kasvu onkin tasaantumassa, tulevaisuuden sarjakuvaa lukeva yleisö kasvaa japanilaisen sarjakuvan parissa. Tämä on jotain, jonka olemme tienneet jo jonkin aikaa, mutta saman asian puolesta puhuvat numerot ovat silti pysäyttäviä. Sama ilmiö on tapahtumassa Ranskassa, on jo tapahtunut Saksassa ja näkyy myös Suomessa. Usein toistellut lupaukset mangan laajasta laijityyppivalikoimasta ja eri yleisöille kohdennetuista tarinoista eivät kuitenkaan toteudu top-listalla: suosituin manga on nuorille suunnattua fantasiaviihdettä.

Tulevaisuus kuuluu etukenossa juokseville ninjoille.

Tagit: Linkit, manga.

GTO 1
Tokyopop
Tohru Fujisawa
192 sivua, mustavalkoinen

“37 miljoonaa kappaletta myyty maailmanlaajuisesti” väittää GTO:n ykköspokkarin kansi. Piti paikkansa tai ei, suosion syy on nähtävissä jo ensimmäisestä osasta. Tohru Fujisawan draamakomedia toimii monella tasolla.

GTO:n (Great Teacher Onizuka) nimihenkikö on 22-vuotias tyhjäntoimittaja, jonka elämä on umpikujassa. Rahakkaan työn saaminen ei onnistu ilman koulutusta eikä naisiltakaan oikein tunnu heruvan. Onizuka tyytyy tiirailemaan tyttöjen pikkuhousuja ostarilla ja hengailemaan vähä-älyisten nuorisorikolliskavereidensa kanssa. Törmättyään opettajansa kanssa heilastelevaan lukiolaistyttöön, inspiraatio iskee: Onizuka päättää alkaa opettajaksi, jalona tavoitteenaan päästä sekstailemaan koulutyttöjen kanssa.

Opettajaharjoittelijan arki paljastuu kuitenkin pian lannistavaksi. Onizukan luokka on täynnä häiriköitä, hän on opettajana täysin hukassa, muu opettajakunta on joko häiriintynyttä tai kyynistynyttä tai molempia ja ne ala-ikäiset tytötkin lähinnä vedettävät miestä. Kouluajan ulkopuolella Onizukan nuorisorikollistaustasta on kuitenkin yllättävää apua luokan häiriköiden panemisessa ruotuun.

GTO on ilmeinen voimafantasia ja sangen vetoava sellainen. Kun Onizuka löylyttää kouluhelvetin pahimpia teinihirviöitä prätkäjenginsä kanssa, on helppo olla hahmon puolella. Toisaalta Onizuka esitetään melko tyhmänä ja peverssinä hyypiönä. Oikeastaan kaikki GTO:n hahmot ovat jollain tasolla vinksahtaneita, mutta eivät silti yksiulotteisia karikatyyrejä. Tämä mahdollistaa draaman ja komedian välillä tasapainottelun, jossa Fujisawa onnistuu mallikkaasti, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Tästä parhaana esimerkkinä koko lailla surrealistinen kohtaus, joka alkaa Onizukasta vaanimasta ihastustaan susipuvussa ja päättyy tytön pitkään monologiin lapsuudestaan. Fujisawa häivyttää absurdin komedian hienosti taustalle samalla kun hän vakavoittaa kohtausta (ja Onizuka riisuu kostyymiaan).

Laajemmalla tasolla Fujisawa irvailee japanilaiselle yhteiskunnalle. Iskuja saavat nuorten koulutyttöjen käsittely seksiobjekteina, nuorten haaveet äkkirikastumisesta työnteolla ja välinpitämätön koululaitos. Oletettavasti koululaitoksen suomiminen pääsee kunnolla vauhtiin tulevissa osissa, kun Onizuka vakiinnuttaa asemansa koulussa.

Piirtäjänä Fujisawa osaa mukautua tarinansa vaihteleviin tunnelmiin liioittelemalla hahmojensa reaktioita tarpeen mukaan. Toisinaan hänen sivunsa ovat työnnetty liian täyteen elementtejä ja lukeminen muuttuu hankalaksi. Fujisawan pahin maneeri ovat pienet puhekuplat, joissa hahmot täydentävät sanomisiaan sivukommentein. Näköni on edelleen melko täydellinen, mutta silti jouduin työntämään naamani käytännössä kiinni sivuun saadakseni niistä selvää.

SUOSITUS: Vahva alku supersuositulle sarjalle. GTO:n suosiosta todistavat myyntilukujen lisäksi siitä tehty animesarja, TV-sarja, elokuva ja ainakin yksi spin-off-manga, GTO: The Early Years.

Tagit: Arvio, manga.

MONSTER 1 – 6
Viz Media
Naoki Urazawa
208-232 sivua, mustavalkoinen

Paljastan tässä arvioissa pääpiirteittän MONSTERIN ensimmäisen osan juonen.

Saksassa työskentelevä japanilainen Kenzo Tenma on aivokirurgi, yksi parhaista. Hänen pyyteettömyytensä ja vilpitön halunsa auttaa asettaa hänet toistuvasti törmäyskurssille sairaalan byrokraattien kanssa. Erinäisistä eturistiriidoista huolimatta Tenma pelastaa nuoren Johanin hengen ja on samalla menettää työnsä. Kun tämän lähimmät esimiehet kuolevat epämääräisissä olosuhteissa, hän säilyttää pestinsä.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin Tenmaa epäillään edelleen kollegoidensa murhista, mutta itse lääkäri pääsee totuuden jäljille: näyttää siltä, että Johanista on kasvanut rikollinen nero ja psykopaattinen sarjamurhaaja – tai hän on syntyjään hirviö. Syyllisyyden painamana Tenma lähtee ase kädessään Johanin perään, korjaamaan virhettään. Samalla Tenmaa epäilevät viranomaiset saavat puolestaan syyn jahdata tien päälle katoavaa Tenmaa.

Kun Tenma tutkii Johanin menneisyyttä, yhä monimutkaisempi väkivallan ja salailun vyyhti paljastuu. Tarina etenee verkkaisesti ja polveillen, seuraten Tenman ohella lukuisia sivuhahmoja kuten pakkomielteistä poliisietsivää, Johanin kohtaavia yliopisto-opiskelijoita sekä Tenman katkeraa ex-kihlattua Evaa. Ryyppäävään, elostelevan ja kostonhimoisen Evan kuvauksessa on häiritsevän misogynistisiä piirteitä, varsinkin kun tämä rinnastuu pyhimysmäiseen Tenmaan.

Derrick vastaan Takaa-ajettu vastaan Hannibal: Naoki Urazawan palkittu Monster on puhdas trilleri ilman fantasiaelementtejä, mitä nyt tarinan keskushahmojen eksentrisyys ja yli-inhimillinen kyvykkyys erottaa Monsterin maanläheisemmistä jännäreistä. Japanissa kahdeksantoistaosainen kokonaisuus on tätä kirjoitettaessa ehtinyt kuudenteen englanninkieliseen osaansa. Sivumennen sanoen, englanninkielisen laitoksen kansiratkaisu, jota hallitsee korni logo ja tuhruinen pikkukuva on poikkeuksellisen epäonnistunut. Sarjan osia on nopealla silmäyksellä lähes mahdoton erottaa toisistaan, tai oikeastaan yleensäkään ymmärtää minkä lajin mediateos on kyseessä.

Kiinnostavaa sinänsä on, että Monster sijoittuu Saksaan. Olen vieraillut maassa vain muutaman kerran, mutta Urasawan miljöökuvaus ainakin tuntuu uskottavalta. Myös Monsterin tarina nivoutuu kiinnostavasti – ja kiihkottomasti – Saksan lähimenneisyyteen.

Piirtäjänä Urasawa on toteavan ammattimainen. Hän liikuttaa tarinaa hyvin rauhallisin, varmoin ottein ja hänen kuvansa ovat runsaista yksityiskohdistaan huolimatta seesteisiä. Urasawa ei esittele taitojaan, vaan häivyttää ne taustalle, palvelemaan tarinaa.

Monsterin toistuvana teemana tuntuu olevan tilinteko menneisyyden kanssa ja jonkinlaisen pelastuksen etsintä. Se pakottaa Tenmaa liikkeelle ja tuntuu olevan myös mystisen Johanin toimien takana. Toisinaan ratkaisuissaan Urasawa lipsuu löperöön sentimentaalisuuteen, kun epätodennäköisen vilpitön Tenma pysähtyy pakomatkallaan laittamaan satunnaisen sivullisen asiat kuntoon. Päähenkilö on sarjan kenties keskeisin ongelma: Tenma on hahmo vailla varsinaisia paheita tai muita kiinnostavia ominaisuuksia. Hän jää lopulta melko värittömäksi sankarihahmoksi verrattuna paikoin hyvinkin värikkääseen sivuhenkilökaartiin.

SUOSITUS: Jännäri on genre, jota harvemmin näkee onnistuneesti sarjakuvaksi toteutettuna. Urasawa onnistuu luomaan kiinnostavan ja pitkän jännityskertomuksen hyvin hienovaraisin keinoin, turvautumatta helppoihin shokkeihin. Parhaimmillaan Monsterissa on mainiota jännitettä ja hyviä koukkuja, joiden ansiosta 18-osaisen sarjan seuraaminen tuntuu palkitsevalta.

Tagit: Arvio, manga, Viz.

THE TWO FACES OF TOMORROW
Dark Horse
James P. Hogan, Yukinobu Hoshino
576 sivua, mustavalkoinen

Yukinobu Hoshinon 2001 Nights on mestarillinen tieteissarjakuva. Harva, jos yksikään, sarjakuva tavoittaa parhaiden tieteisromaanien ihmeen tunnun niin väkevästi kuin Hoshinon eeppinen kronikka ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hoshinon puutteet avaruusfysiikan ymmärtämisessä on helppo antaa anteeksi.

THE TWO FACES OF TOMORROW on Hoshinon vuonna 1993 ilmestynyt sarjakuvasovitus tieteiskirjailija James Hoganin samannimisestä romaanista vuodelta 1979. Dark Horse -kustantamon hiljattain julkaisema laitos teoksesta on jykevä, lähes 600-sivuinen kokoelma. Se on japanilaiselle sarjakuvalle poikkeuksellisesti albumikoossa ja sitä luetaan länsimaisittain vasemmalta oikealle.

Hieno kirja, kehno tarina.The Two Faces of Tomorrow ei ole mikään 2001 Nights.

Lähitulevaisuudessa tiedostavien tekoälyjen riskeistä huolestuneet tiedemiehet päättävät tehdä empiirisen kokeen kehittyneellä tekoälyllä. Neljäntuhannen tiedemiehen ja sotilaan ryhmä sulkeutuu jättimäiselle avaruusasemalle, jota hallinnoi Spartacus-keinoäly. Sitten he yllyttävät Spartacusta kapinoimaan itseään vastaan.

Ilmeisesti tulevaisuus on siis täynnä raivoavia, itsetuhoisia mielipuolia. Pidän itseäni pessimistinä, mutta en silti kirjoittaisi tarinaa, jossa tulevaisuuden älykkäimmät ihmiset eivät ymmärrä järjestävänsä maailman suurinta joukkoitsemurhaa.

Tarina on lähtökohdiltaan niin järjetön, että on vaikea päättää, mistä aloittaisin. Kapinoivat tekoälyt olivat klisee jo alkuperäistarinan kirjoitusvuonna. Aivan ensimmäisistä sivuista alkaen on tuskallisen ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. Ei auta, että tarinan hahmot tiedostavat tilanteen absurdiuden. Projektia tutkiva utelias toimittaja – klisee hänkin – heittelee viittauksia tohtori Frankensteiniin ja syyttää tiedemiehiä vastuuttomuudesta. Hahmo on täysin oikeassa, mutta epäuskottavan lähtöasetelman alleviivaaminen dialogissa ei varsinaisesti auta.

Puoleen väliin asti The Two Faces of Tomorrow on piinaavan ennalta-arvattava. Tiedemiehet tekevät jonkin liikkeen Spartacusta vastaan, taputtelevat toisiaan selkään kun luulevat onnistuneensa vain huomatakseen hetken kuluttua, että Spartacus oli sittenkin ovelampi. Tätä toistetaan, kunnes avaruusasema on täynnä ruumiita. Lopuksi tietokone voitetaan, kun se oppii rakastamaan. Liioittelen vain hieman, valitettavasti.

Vaikka tarina onkin höyryävä kasa kliseitä, toteutukseltaan The Two Faces of Tomorrow on koko lailla moitteeton. Hoshino on selvästi paneutunut Hoganin luomaan miniatyyrimaailmaan. Keskiössä olevan avaruusaseman suunnitteluun on selvästi panostettu niin tarinan kuin piirroksenkin tasolla. Kun taistelu Spartacusta vastaan muuttuu kujanjuoksuksi aseman tunneleissa, hyödyntää Hoshino oivaltavasti kuvitteellista arkkitehtuuriaan.

Hoshinon intohimo tieteisfiktioon näkyy hänen kauniissa avaruusmaisemissaan ja koneiden ja laitteiden yksityiskohdissa. Hänen sci-fi-kuvastossaan on tiettyä 80-luvun visioihin viittaavaa retrohenkisyyttä, joka sopii kokonaisuuteen mainiosti. Ihmishahmot on tehty huolimattomammin. Esimerkiksi yhdellä keskushenkilöistä on kampaus, josta en ole edelleenkään pystynyt päättelemään, mikä se on olevinaan. Se saattaa olla afro, mutta se näyttää enemmän siltä, kuin hahmo kantaisi aivojaan päänsä ulkopuolella. Kenties se on metafora.

SUOSITUS: Lukekaa ennemmin se 2001 Nights.

Tagit: Arvio, Dark Horse, manga.