Katuoja

Katuojassa tällä viikolla:

RYHMÄ-X 3/2005
Egmont kustannus
Grant Morrison, Phil Jimenez, Chris Claremont, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato
52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Aika jälleen vilkaista Egmontin lehtiuutuuksia. Arvioissa JUONIPALJASTUKSIA.

Suomessa julkaistavassa RYHMÄ-X:ssä lähestytään jo Grant Morrisonin kirjoittamien tarinoiden loppua. Vilkaisu kirjepalstoille ja internet-foorumeille paljastaa, että Morrisonin tarinoiden vastaanotto on ollut Suomessakin ristiriitainen. Itse kuulun heihin, joiden mielestä Morrisonin 41 numeroa muodostavat yhdessä kaikkien aikojen parhaan Ryhmä-X-tarinan. Vaikkei se missään nimessä täydellinen olekaan, kokonaisuus tiivistää olennaisen Ryhmä-X konseptista ja päivittää sen, luo uutta vanhan kierrättämisen sijaan. Kokonaisuus on esimerkillistä, uutta supersankarisarjakuvaa.

Vaikka Morrisonia on kritisoitu liiankin radikaaleista juonenkäänteistä pitää silti muistaa, miten hän käy suorastaan liikuttavan uskollisesti läpi kaikki sarjan nelikymmenvuotisen historian tärkeimmät teemat ja tarina-aihiot, joita aiemmat kirjoittajat ovat käyttäneet: vahdit, mutantteja vainoavat ihmiset, avaruusimperiumit, koulutettavat mutanttioppilaat, hallituksen salaiset aseprojektit ja supervoimaiset viholliset maailmanvalloitussuunnitelmineen ovat kaikki edustettuna.

Numerossa 6/2005 nähdään Morrisonin tarinoiden herkullisin käänne: pasifistinen Xorn riisuu metallinaamionsa ja paljastuu perivihollinen Magnetoksi joka rivakasti tuhoaa yllätetyn sankariryhmän. Lukemalla uudelleen aiemmat tarinat voi nähdä, miten mainiosti paljastusta on pohjustettu: vihjeet ovat olleet aivan lukijoiden nenän edessä kaiken aikaa. Itse tarinassa Morrison loistaa jälleen kriisin kuvaamisessa. Kuten hänen Oikeuden puolustajissaan, tarinan ensimmäisen kappaleen tapahtumien vyöry luo tunteen välittömästä vaarasta. Hänen otteensa tarinan päähenkilöistä on esimerkillinen. Aiemmin Morrison on onnistunut mahdottomassa ja tehnyt Kykloopista kiinnostavan, ensimmäistä kertaa hahmon historiassa. Vastaavasti Jeanin ja Wolverinen jakamat hetket varman kuoleman lähestyessä ovat vaikuttavat.

Myös Morrisonin luenta Magnetosta kiehtoo. Aiemmissa tarinoissa kuolleeksi oletettu arkkivihollinen on toiminut symbolina väkivaltaiselle vallankumoukselle, vastakohtana Ryhmä-X:n pasifistiselle politiikalle. Kun Magneto lopulta onnistuu valloittamaan maailman – tai tässä tapauksessa New Yorkin – paljastuu että hän onkin sen johtamisessa katastrofaalisen huono. Hän ympäröi itsensä nuorilla idiooteilla, tiuskii äkkipikaisesti typeriä käskyjä ja vetää kaiken päälle huumeita vahvistaakseen itseluottamustaan ja voimiaan. Vaikka näin Magneton uhka osin trivialisoituukin, palvelee se hienosti yhtä Morrisonin tarinoiden teemoista: vallankumouksen idea on aina paljon viehättävämpi kuin vallankumouksen todellisuus.

Kuten Morrisonin tarinoissa yleensä, tarinan teemat ja ideat ovat vahvempia kuin tarina itse. Hieman liian paljon jää epäselväksi Magneton ja Ase-Plussan yhteyksistä. Tarina laahaa keskivaiheilla ja alun momentti osin hukataan. Myös kuvakerronnassa on puutteita. Vaikka kuvittaja Phil Jimenez suoriutuukin tehtävistään pääasiassa mallikkaasti, ei hän yllä kuin paikoin tarinan vaatimaan eeppisyyteen. Joitain yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta Jimenez piirtää toteavasti. Spektaakkelin tuntu jää tavoittamatta varsinkin kun kuvituksessa tingitään usein taustoista ja hahmot kelluvat muuten tyhjissä ruuduissa. Yksittäisistä kuvituksen omituisuuksista hupaisimpia ovat kieltään suustaan ulkona roikuttaen puhuva Sammakko ja Professorin X:n mystisesti kupliva penis.

Lehden loppuun on ympätty yksi jakso Chris Claremontin ja Salvador Larrocan X-Treme X-Men -sarjaa. En ole seurannut sarjaa aktiivisesti ja varsinkin kun kyseessä on niin sanottu “hiljainen” sarjakuva, kokonaisuutta on vaikea ymmärtää. Jakso on osa Marvelin taannoista aloitetta, jonka kantavana ajatuksena oli pakottaa kaikki säännöllisesti ilmestyvien lehtien kirjoittajat kirjoittamaan tekstittömiä sarjakuvia kuukauden ajan. Ajatus ylhäältä käsin sanellusta kerrontakikasta oli luonnollisesti naurettava ja elinkelvoton. Tuloksena oli sarja tunnelmapaloja tai vettä polkevia täytesarjoja. Tämä on jälkimmäistä tyyppiä: kyseessä on pitkitetty taistelukohtaus. Claremont tunnetaan usein liiallisestakin selittävän tekstin käytöstä ja sanaton sarjakuva ei ole todellakaan ole hänen välineensä. Etenkin silloin, kun sarjakuva siirtyy kuvaamaan erilaisia hahmojen harhakokemuksia, on tarinaa kovin vaikea seurata. Suuremmasta tarinakokonaisuudesta irrotettuna ja älyttömän kerrontakikkailun rampauttamana lehden episodi on kelvoton, Larrocan pätevästä kuvituksesta huolimatta. Osana pidempää tarinakokonaisuutta jakso saattaa toimia merkittävästi paremmin.

SUOSITUS: Morrisonin verraton Ryhmä-X-tarina jatkuu yhdellä parhaista episodeistaan. X-Treme X-men ei vakuuta edelleenkään.

Muutoksen illuusio on ihmeellinen asia. Sarjakuvan – etenkin supersankarisarjakuvan – ystävä harvoin haluaa hahmojen muuttuvan. Tätä ei liioin toivo kustantajakaan, jonka myyntivaltti on tunnistettava hahmo. Muutos ajaa lukijat pois: he haluavat lukea hahmosta, jonka ovat oppineet tuntemaan.

Tämä on merkittävä ongelma jatkuvajuoniselle sarjakuvalle. Miten voidaan tehdä saippuaoopperamaisesti polveilevaa tarinaa, jos lopulta on palattava status quohon? Tarvitaan muutoksen illuusio. Tämä tarina, lukee lehden kannessa, muuttaa kaiken mitä luulit tietäneesi hahmosta X! Tämän jälkeen, meille kerrotaan, mikään ei tule olemaan entisellään! Mutta lopulta Teräsmies palaa kuolleista, Batman ei olekaan enää ranskalainen, Hal Jordan on Vihreä Lyhty ja kaikki mitä tiesimme Purppuranoidasta oli sittenkin totta.

Olennaisinta on muutoksen illuusio. Lukijan pitää uskoa, edes hetken, että tämä tarina muuttaa kaiken lopullisesti. Palatakseni Grant Morrisoniin: hän onnistuu tässä. Vaikka tiedän hyvin, että Morrisonin lopetettua hänen luomansa muutokset Ryhmä-X:ään lakaistaan maton alle ja Wolverine saa taas pitää päässään hiustensa muotoista kypärää, olen silti aidosti innostunut hänen tarinoitaan lukiessani. Hän ei pelkästään tyydy viittaamaan sarjakuvissaan aiempiin tarinoihin vaan rakentaa niiden päälle kokonaan uusia lisäten niihin omat teemansa. Hänen sarjakuvansa kertovat hahmoista, mutta niiden olemassaololle on muukin tarkoitus kuin supersankariposetiivin loputon pyörittäminen.

Toisin on esimerkiksi J. Michael Straczynskin uusimman SPIDER-MAN -tarinan laita. Numeron 6/2005 kannessa Hämähäkkimies yrittää yhtäaikaisesti hirttäytyä ja potkaista itseään päähän. Pidän tätä symbolisena. Lehdessä alkavassa tarinassa Straczynski kirjoittaa uusiksi 70-luvun Hämähäkkimiessarjakuvia. Lehden tarinassa lukijoille kerrotaan Hämähäkkimiehen edesmenneen tyttöystävän siinneen äpäröitä ympäri Eurooppaa.

Straczynski on aiemmin tuonut uusia ideoita sarjaan, mutta uusimmassa tarinassaan hän kaivaa menneitä ja samalla tehokkaasti omaa hautaansa. Tarina, jossa esitetään kokonaan uusi tulkinta toisesta, vanhemmasta tarinasta ei käytännössä toimi kenellekään. Uudet lukijat ovat tuskin kiinnostuneita 30 vuotta vanhoihin tarinakokonaisuuksiin viittaamisesta. Fanit taasen vihastuvat, koska kirjoittaja kertoo heidän aiemmin lukemansa tarinan olevankin “valhetta”.

Henkilökohtaisesti en suuremmin välittäisi, vaikka tarinassa Gwen Stacy paljastuisi syylliseksi holokaustiin ja polyfoni
siin kännykän soittoääniin. Straczynskin sarjakuvassa inhottaa kuitenkin ilmeinen, laskelmoiva shokkitehojen etsintä. Kyseessä on sisäsiittoinen markkinointitemppu, jonka tarkoitus on tuohduttaa pitkäaikaisia lukijoita. Olennaisesti muuta sisältöä sillä ei ole.

SUOSITUS: Sen sijaan että loisi uutta, Straczynski penkoo menneitä tavalla, joka tuskin miellyttää ketään. Kuvituksesta vastaa pätevä Mike Deodato. Häneltä nähdään joitain tehokkaita kuvia, mutta kerronta on tasapaksua.

Tagit: Egmont, Marvel.

SPIDER-MAN 2/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, John Romita Jr, Paul Jenkins, Paolo Rivera
52 sivua, värillinen

SPIDER-MAN SPESIAALI
Egmont kustannus
Brian Bendis, Mark Bagley
100 sivua, värillinen

Hei muksut! Sarjiksia!

Pahus, edellisestä Katuojasta on hetki. Jos hetkellä tarkoitetaan kahta kuukautta. Katuoja ei ole varsinaisesti palannut säännölliseen aikatauluun, selässäni kun on edelleen apina tai useampia. Aiemmin luvattu Egmont 2004 -artikkeli siirtyy toistaiseksi lukuisten vaporware-tekstieni joukkoon. Minulla on kuitenkin hetki aikaa kirjoittaa pari sanaa uusista Hämähäkkimies-sarjakuvista. Katuoja: jo neljättä vuotta kirjoituksia Hämähäkkimiehestä!

Ensin julkiset onnittelut kollega Rami Rautkorvelle. SPIDER-MANIA pitkään suomentaneen Rautkorven ensimmäinen kirjepalsta on ilmestynyt lehden numerossa 2/2005. Niin, ja mies myös valmistui viime viikolla diplomi-insinööriksi, mutta se lienee epäolennaista verrattuna siihen, että hän pääsee ikiaikaisten filosofisten pohdintojen ääreen: kumpi voittaisi, Thor vai Hulk? Paljonko Hämis jaksaa nostaa? Missä Mail-Man on, me haluamme Mail-Manin?

Mutta vakavasti: hyvin tehty, hra. Rautkorpi. Ja pitäkää silmät auki, miehen seuraava kolumni ilmestyy Katuojassa lähitulevaisuudessa.

Rautkorven debyyttinumero on viime vuoden yleiseen heikkoon tasoon verrattuna melko hyvä. J. M. Straczynski ja John Romita Jr. päättävät jo lähes kolme vuotta sitten alkaneen Ezekiel-tarinakokonaisuuden mallikkaasti, joskin kovin yllätyksettömästi. Hämähäkkimiestä pitkään vedättänyt paha isähahmo Ezekiel saa katumuspuuskan ja uhraa itsensä. Hämähäkkimies saa jatkaa elämäänsä.

Ollakseen näin mittavan tarinan loppuratkaisu, päätösjaksossa on ikäviä kompromissin piirteitä. Paljastuu, että Ezekiel onkin paha, mutta jo kohta hän sydämistyy sankarin pyyteettömästä hyvyydestä niin paljon, että on valmis menettämään henkensä. Hitaammille lukijoille kerrottakoon, että kyseessä on klisee, ja melko kauhea sellainen. Sankarin ei lopulta tarvitse tehdä päätöksiä, riittää vain että hän säteilee yliluonnollista hyvyyttään pahaa vastustajaa kohti.

Samoin lopussa Straczynski yrittää vastata esittämäänsä kysymykseen Hämähäkkimiehen voimien alkuperästä: ovatko ne mystisiä vai eivät? Maaginen new age -intiaani saapuu loppukohtauksessa paikalla latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä ja ilmoittamaan, että sillä ei ole väliä. Tämä on ymmärrettävää väistelyä, sillä Straczynski pystyisi tuskin pyyhkimään pois omaa ideaansa yhtä paljon kuin hän pystyisi kumoamaan aiempien kirjoittajien tulkintaa hahmosta. Voi kuitenkin kysyä, mitä mieltä koko harjoituksessa oli sillä kolmivuotinen tarinakokonaisuus ei lopulta lisännyt hahmoon mitään olennaista? Ezekielin kirja on kelpo Hämähäkkimiestarina, mutta verrattuna pitkään pohjustukseen, tarinan kliimaksi on valitettavan epädramaattinen.

Lehden toinen tarina muistuttaa siitä, miksi alun perin tykästyin Paul Jenkinsin kirjoittamiin sarjakuviin. Paolo Riveran tunnelmallisesti maalaamassa lyhyessä tarinassa kehitysvammainen mies pääsee todistamaan superolentojen yhteenottoa talonsa katolla. Laittamalla samaisen hahmon tarinan kertojaksi Jenkins välttää sentimentaalisuuden ansan. Jenkins ei romantisoi kehitysvammaa eikä liioin surkuttele hahmon tilaa. Samalla hän pystyy näyttämään Hämähäkkimiehen tuoreesta näkökulmasta. Toisin kuin Straczynski kolmivuotisessa tarinassaan, Jenkins onnistuu kahdessakymmenessä sivussa kertomaan jotain olennaisesta hahmosta.

Viime vuonna Jenkinsilta julkaistiin pitkiä ja puisevia tarinakokonaisuuksia, mutta tämän numeron tarina on lyhyt, tiivis ja hyvän idean ympärille rakennettu kertomus. Tämän muodon Jenkins todistaa jälleen hallitsevansa.

SUOSITUS: Hämähäkkimies 2/2005 on kiinnostava välietappi. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan Straczynski ja Jenkins tahoillaan hahmoa vievät. Ulkomaisten kritiikkien perusteella huonoon, mutta odottakaamme toki suomennoksia ennen kuin tuomitsemme.

Ultimate Spider-mania julkaistaan suomeksi kovasti. Tämä miellyttää minua.

Epämiellyttävä totuus lienee, että Hämähäkkimiessarjakuvia julkaistaisiin ja ostettaisiin, vaikka niiden sisältö olisi valokopioita Stan Leen käyttämistä WC-papereista. Siksi onkin ilo huomata, että Ultimate Spider-manin kaltainen kaupallisesti varma suosikkisarjis onkin oikein hauska viihdelukemisto.

Kirjoittaja Brian Bendisin teini-ikäinen Hämähäkkimies on kovin sympaattinen. Hän on lopulta melko kehno supersankari, liian suuriin kuvioihin eksynyt pojankloppi, joka ei pysty hallitsemaan elämäänsä saati sitten naamiosankarin uraansa. Hän mokaa jatkuvasti ja ani harvoin pystyy korjaamaan virheitään. Vaikka Bendisin tulkinta teini-ikäisistä onkin siloteltu, Ultimate Spider-manin teinihahmojen tuskailussa on tunnistettavuutta.

Uusimmassa SPIDER-MAN SPESIAALISSA nuorta Peter Parkeria vaivaa ero tyttöystävästä samaan aikaan kun naapurikoulun supervoimainen häirikkö aiheuttaa pulmia. Toimintakohtaukset ovat Bendisin tarinassa toisarvoisia. Tärkeintä on dialogi ja hahmojen väliset suhteet. Ultimate Spider-man toimii amerikkalaisten teinisaippuaoopperoiden logiikalla: enemmän kuin se, minkä supervihollisen kanssa Peter tappelee tällä kertaa, kiinnostaa kuka tykkää kenestäkin. Teinihömpälle on helppo naureskella, mutta hyvin toteutettuna se on viihdyttävää. Eskapistinen romanttinen fantasia voi puhutella yleisön tunteita aidostikin. Syvällinen Ultimate Spider-man ei missään tapauksessa ole, mutta se onnistuu painamaan oikeita nappuloita. Harva hömppäsarja, saatikka sitten hömppäsarjakuva, saa odottamaan seuraavaa käännettä. Bendis onnistuu tässä: minua kiinnostaa, mitä hänen Peterilleen seuraavaksi tapahtuu.

Sinänsä on sääli, että Ultimate Spider-mania kuvittaa Mark Bagley, jonka vahvuudet ovat toimintakohtauksissa. Tarinassa on runsaasti sivuja täynnä puhuvia päitä, joista näkee jälleen miten hankalaa Bagleyn näyttää olevan piirtää selvästi erinäköisiä nuoria ihmisiä.

SUOSITUS: Hämähäkkimieshahmon tämänhetkisistä ilmentymistä Ultimate Spider-man on selvästi kiinnostavin. Hahmon neljänkymmenen vuoden historia ei ole Bendisille ja Bagleylle painolasti, vaan lähde josta ammentaa materiaalia tulkittavaksi niin uudelle yleisölle kuin silmää vinkaten vanhallekin. Kaikkien pystyyn kuolleen vakavien supersankarien ohella on hauska lukea supersankarisarjakuvaa, joka ei pelkää olla suorastaan hupsun romanttinen.

Ensi kertaan. Minä lähden nyt Latveriaan, eikös se ole se maa Liettuan ja Viron välissä? Tohtori Doom, täältä tullaan!

Tagit: Marvel.

THE PUNISHER

Elokuva

Ohjaus Jonathan Hensleigh

Pääosissa Tom Jane, John Travolta

Hyvää uutta vuotta. Katuoja laahustaa uuteen sarjakuvavuoteen, myöhässä kuten tavallista. Henkilökohtainen elämäni on ollut hieman kriisipainotteista ja lisäksi erilaiset lehtimediat yrittävät pakottaa “aikatauluja” minulle. Vuodesta 2005 näyttää tulevan yhtä naurettava kuin vuodesta 2004. Jonkinlaisena merkkinä voinee ottaa sarjakuvavuoden avanneen Will Eisnerin kuoleman.

Kaikesta päätellen siis Katuojan ilmestyminen jatkuu epäsäännöllisenä, josta pahoittelut. Kun olen pikku hiljaa siirtynyt kirjoittamaan maksaviin medioihin ja eri yleisöille, itsekritiikkini on kasvanut ja kirjoitusprosessini hidastunut.

En ole kuitenkaan hylkäämässä Katuojaa. Se on henkireikäni, johon voin kirjoittaa vapaamuotoisesti, leikkiä kritiikillä ja kielellä ilman pelkoa tiettyyn muottiin mahtumisesta. Eräänlaista terapiaa siis.

Kello on tätä kirjoittaessa puoli yksi lauantaiyönä. Olen juuri käyttänyt kaksi tuntia elämästäni surkuhupaisan toimintaelokuvan katsomiseen, joten jeesus kristus, nyt jos koskaan tarvitsen terapiaa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA, mutta kysy itseltäsi: välitätkö oikeasti?

Todellakin, Marvel Comicsin Tuomari-sarjakuvasta sovitettu THE PUNISHER, on varsinainen huonon maun ja kyvyttömyyden spektaakkeli. Sen tekijät ovat saavuttaneet kiehtovan tasapainon täysin naurettavan ja tuskallisen nolostuttavan välillä. Tarvitsin vain kolme drinkkiä selvitäkseni The Punisherista. Minun pitäisi saada T-paita, tai jotakin.

Elokuva alkaa, kun soluttautuja-agentti Frank Castle (Tom Jane) paljastaa joukon asesalakuljettajia. Syntyvässä ampumavälikohtauksessa paikallisen gangsteri Saintin (John Travolta) poika saa surmansa. Castle vie perheensä rantalomalle ja Saint lähettää joukon sotilaitaan perään kostoretkelle.

Sarjakuvassa Castle perheineen joutui kahden kilpailevan jengin yhteenoton väliin. Sarjakuva-Castlen perhe kuoli yllättäen, ikään kuin vahingossa, havainnollistaen hyvin väkivallan satunnaisuutta.

Ohjaaja Jonathan Hensleigh pistää kuitenkin paremmaksi. Tappajat hyökkäävät Castlen sukukokouksen kimppuun ja tappavat tusinoittain tämän sukulaisia. Castle ja tämän isä käyvät roistoja vastaan haulikoin ja puukoin. Tämän vaimo ja lapsi pakenevat autolla ja venetrailerilla perässä joukko mustapukuisia konnia. Autoilla hypitään töyssyjen yli hidastettujen kuvien voimalla. Castlen vaimo ja lapsi valittavat ja kompuroivat pakoon, kunnes heidän päältään ajetaan. Tämän jälkeen Castle ammutaan täyteen luoteja, räjäytetään ja hukutetaan. Kaikki tämä aurinkoisen lomarannan dramaattisessa miljöössä.

Täysin yliammuttua, siis, ja tahattoman koomista kuin Paavo Väyrynen. Rannalle kömmittyään Tuomarin pitää siis kostaa kolme sukupolvea sukulaisiaan ja katsojan pitää pidätellä nauruaan tyhjäkatseisen Tom Janen takertuessa poikansa antamaan pääkallopaitaan.

Normaalisti en viitsi puuttua sovituksen “uskollisuudelle” lähdemateriaalille. Tätä uskollisuutta vaativat katsojat ovat yleensä faneja, jotka takertuvat epäolennaisuuksiin. Ei ole mitään väliä, onko elokuvan Ryhmä-X:lla eriväriset haalarit kuin sarjakuvassa, riittää että elokuva on hyvä. The Punisherin tekijät osoittavat kuitenkin sellaista liikuttavaa kyvyttömyyttä ymmärtää lähteenä käytettyjä sarjakuvia, että en voi olla puuttumatta joihinkin elokuvantekijöiden ratkaisuihin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, Tuomari ei ole hahmona loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava: 1980-luvulle tyypillinen kostajahahmo, ilman kovin merkillistä persoonallisuutta. Hyvät Tuomari-tarinat ovat olleet kovaksikeitettyjä toimintasarjakuvia tai silkkaa sysimustaa komediaa. Tarinat ovat toimineet, koska ne ovat olleet jompaa kumpaa, yksinkertaisia ideoita yksinkertaisesti toteutettuna.

Hensleigh sen sijaan näyttää olevan hukassa vaikutteidensa kanssa, eikä osaa päättää minkälaista elokuvaa on tekemässä. Tyylilaji vaihtelee silkasta slapstickista perinteiseen kostofantasiaan, välillä taas liikutaan viiden pennin Kummisetä-tunnelmissa, kun Saintin rikollisperhe riitelee keskenään. John Travolta harhailee lavasteissa etsien motivaatiotaan.

Lähdemateriaalia on kuitenkin luettu, joka mahdollistaa hupaisan pääsiäismunien bongailun. Kohtauksia on lainattu eniten suoraan Garth Ennisin ja Steve Dillonin mainiosta Welcome back, Frankista. Eräs kohtaus ja sivujuoni on Chuck Dixonin ja John Romita Jr.:n Tuomari-sarjakuvista. Loppuratkaisu muistuttaa Punisher: Year Onea.

Lähteet ovat hyvät, mutta Hensleigh ei tunnu ymmärtävän, miksi hahmo toimii, kun toimii. Mustaan verhoutuva Tuomari on siirretty New Yorkin betoniviidakoista aurinkoisen Floridan palmujen katveeseen, jostain syystä. Kolmessa erillisessä kohtauksessa Tuomari istuu ryyppäämässä yksin kotonaan. Tämä lienee Hensleigh’n käsitys hahmon syventämisestä, samoin kuin kohtaukset, joissa nimihenkilö viettää aikaa naapureidensa muodostaman sijaisperheen seurassa. Tästä ei synny kuin pakotettua komediaa ja kivuliasta ekspositiota, kun naapuri Joan (Rebecca Romjin-Stamos) yrittää puhua sielukkaasti katsellen mykän Castlen silmiin. Kaikki yritykset kertoa katsojalle päähenkilön sielunelämästä epäonnistuvat, koska Hensleigh ei näytä itsekään tietävän, mitä haluaa kertoa.

Itse asiassa suurimman osan aikaa Hensleigh on hukassa kuin lapanen hangessa. Huikean surrealistisessa kohtauksessa Tuomaria surmaamaan saapunut murhamies saapuu hänen luokseen, istuu alas ja laulaa laulun siitä, kuinka aikoo tappaa Tuomarin. Tuomari, tämän aisaparit ja katsoja ovat ymmärrettävästi kaikki hämmentyneitä. Loppukohtaus, jossa Tuomari kiduttaa avutonta Saintia on myös jotakin riemastuttavan järjetöntä: hän ampuu ontuvaa roistoa, sitoo tämän auton perään, raahaa tätä ympäri parkkipaikkaa ja lopuksi räjäyttää Saintin ympärillä sata autoa muodostaen palavan pääkallosymbolin. Tajusimme, Saintia “rangaistaan”. Kiitos, Herra Hienovaraisuus.

Voisin jatkaa elokuvan älyttömyyksien luettelointia, mutta se olisi ajan haaskausta. The Punisherissa on joitain hupaisia toimintakohtauksia, mutta kokonaisuus on niin skitsofreeninen, etten voinut kuin nauraa. Ja nauraa. Ja itkeä.

SUOSITUS: “Kyse ei ole kostosta, vaan rangaistuksesta…”, kertoo takakansi. Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt? Muistakaa: minä katsoin The Punisherin, jotta teidän ei tarvitsisi. Olen kuten Jeesus, tavallani.

Seuraavaksi Katuojassa julkaistaan toistaiseksi keskeneräiset, vielä puuttuvat Vuosi 2004 -katsaukset.

Tagit: elokuva, Marvel.

SPIDER-MAN 11/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos, Fiona Avery, J. Michael Straczynski, John

Romita Jr.

52 sivua, värillinen

VIIVI JA WAGNER – SINAPPIHUNTU

Kustannusosakeyhtiö Otava

Juba

32 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla olen jälleen myöhässä, ja kiireessä, joten käsitellään pari uutuutta nopeasti.

Mitä tapahtui Paul Jenkinsille? Hän oli aikanaan hyvä. Nyt hänen kirjoittamansa sarjakuvat yltävät hyvänä päivänä “keskinkertaisen” huimaaviin korkeuksiin.

Eivätkä edes sinne asti SPIDER-MANIN numerossa 11/2004.

Viime numerossa näimme, kun Hämähäkkimies riisui naamionsa kameroiden edessä, josta leikattiin nopeasti reaktiokuviin. Tarinan roisto, tohtori Mustekala katsoo kauhistuneena: mitä hän näkee? Jos tarina oli muuten mielenkiinnoton, loppuhuipennus oli kiinnostava.

Tässä numerossa Mustekalaa järkyttänyt näky paljastuu: sankarilla olikin naamionsa alla toinen naamio. Moinen juonenkäänne on selvä nerouden merkki, jos neroudella tarkoitan jonkinlaista aivoverenvuotoa. Jenkins turvautuu ikävystyttävään keinotekoisen jännitteen luomiseen.

Jenkinsin viimeaikaisia Hämähäkkimies-tarinoita leimaa jonkinlainen tiedostettu toiston vaikutelma. Hahmot tunnustavat, että ovat nähneet tämän jo useita kertoja. Monologissaan Hämähäkkimies jopa myöntää, että tietää voittavansa. En voi olla tulkitsematta tätä merkkinä Jenkinsin väsymisestä hahmoon.

Kuten on monesti kirjoitettu, supersankarisarjakuvassa tärkeää on muutoksen illuusio, tunne siitä että jotain merkittävää tapahtuu, vaikka lukija tietäisikin status quon lopulta palaavan. Pätevimmän supersankarifiktion kirjoittajat osaavat tämän: Grant Morrison, Peter David, jopa usein pilkatut Markit Waid ja Millar. Paul Jenkins ei viitsi yrittää luoda muutoksen illuusiota, ja se tekee hänen tarinoistaan tympeitä. “Count Down” -tarina on tämän tympeyden viikon vanhojen kalsarien hajuinen huipennus.

J. M. Straczynskin ja Fiona Averyn kirjottamassa ja John Romitan piirtämässä tarinassa Hämähäkkimies tyrkätään jälleen lajityyppiin, johon hahmo soveltuu huonosti: maagiseen fantasiaan. Noita karkaa vieraasta ulottuvuudesta Hämähäkkimiehen maailmaan ja tämä liittoutuu Loki-jumalan kanssa päihittämään tunkeutujan. Seuraa nujakointia ja mahtipontista dialogia. Tarinan sankariksi sopisi kuka tahansa Marvelin sankareista, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Kenties nyt kun tarinan juoninut Straczynski saa kirjoittaa Tohtori Outo -minisarjaa Marvelille hänen ei tarvitse kirjoittaa tämän tyyppisiä “Tohtori Outo (ja Hämähäkkimies, jossain määrin)” -tarinoita.

SUOSITUS: Jenkinsin tarinan ansiosta suosittelen Spider-manin numeroa 11/2004 kuin suosittelisin kivuliaan sukupuolitaudin hankkimista. Hauskaa hetken, teoriassa, mutta lopulta harmittaa.

Strippisarjakuvastaan tunnetut VIIVI JA WAGNER nähdään ensimmäistä kertaa pitkässä tarinassa sarjakuvakirjasessa SINAPPIHUNTU.

Ilmiönä Viivi ja Wagner ilahduttaa. Juba Tuomola on vanha underground-piirtäjä ja hänen sarjakuvansa uhmaa mainstream-suosiotaan. Stripit eivät aina mahdu perinteiseen yksi-kaksi-vitsi -ruutujakoon ja välillä Juba heittelee sekaan elementtejä, jotka ammuttaisiin välittömästi alas esimerkiksi Yhdysvalloissa: mielenterveysongelmia, seksiä ja toisinaan täyttä tajunnanvirtaa. Se, että uudet Viivi & Wagner -albumit näkyvät nykyään maan ostetuimpien kirjojen listalla, saa minut ylpeäksi suomalaisuudestani, jollain perverssillä tavalla.

Sinappihuntu ei eroa merkittävästi Juban sanomalehtistripeistä rytmiltään tai piirrostyyliltään. Sarjakuvan pariskunta valmistautuu joulun viettoon. Viivi puuhastelee tyytyväisenä, mutta Wagner ei ole tapansa mukaan innostunut, varsinkaan kun kylään on kutsuttu Viivin öykkäriystävä.

Kyynikkona ilahduttaa, ettei Juba luovu joulutarinassa sarkasmistaan, eikä yritä tuputtaa minkäänlaista “joulun sanomaa” lukijalle. Joulu on syvältä, ainakin Wagnerin mielestä. On helppo olla samaa mieltä.

SUOSITUS: Sinappihuntu on kelpo pikku tarina, mutta kovakantinen minialbumi maksaa lähemmäs 20 euroa. Kyseessä on siis lahjakirja tai oivallinen hankinta Viivi & Wagner -faneille, joiden on vaikea hahmottaa “rahan” käsitettä.

Tagit: Egmont, Marvel.

SPIDER-MAN 10/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

VAARAN VUOSIEN KORKEAJÄNNITYS: 1961 – SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA

Egmont kustannus

Samson, Jarkko Sipilä, Jouni Mölsä, Asko Alanen

84 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan pari tuoretta sarjakuvaa Egmontilta.

SPIDER-MANISSA juhlitaan lehden 300. numeroa, joka on sinällään hieman outoa, koska Suomessa lehtiä ei numeroida kuin vuosikerroittain. Ei niin, että juhlanumero keskeyttäisi viime numerossa alkaneen tarinakokonaisuuden. Lehteen on vain lisätty juliste, taitelijanimi Mail-Manin tervehdys sekä taiteilijanimi Jyrki 69:n haastattelu. Keskityn nyt kuitenkin sarjakuvaan, jossa ei ole juhlimisen aihetta.

Paul Jenkinsin pitkä Tohtori Mustekala -tarina jatkuu. Marvel-yhtiöllä yleistynyt politiikka, jossa itsenäisiä tarinakokonaisuuksia venytetään viisi- tai kuusiosaisiksi on näkynyt jonkin aikaa myös suomalaisissa lehdissä. Tapaa on suosittu siksi, että yli satasivuisesta tarinasta saa koottua kokoelma-albumin. Marvel on viime vuosina yrittänyt panostaa kokoelmiin, koska niiden uskotaan myyvän paremmin amerikkalaisissa kirjakaupoissa. Valitettavasti sarjallistettuna pitkien tarinoiden episodeissa tapahtuu kovin vähän.

Tarina on yksinkertainen: Tohtori Mustekala kaappaa Palestiinalaisen diplomaatin ja vaatii Hämähäkkimiestä paljastamaan henkilöllisyytensä tai diplomaatti kuolee. Viime vuosikymmenellä tämä olisi ollut 50-sivuinen tarina, jos niinkään pitkä. Tarinoiden pitkittäminen ei ole ongelma, jos se ei tunnu pitkittämiseltä. Esimerkiksi Grant Morrisonin New X-Men -tarinakokonaisuudet – monet viisiosaisia nekin – ovat täynnä hahmoja ja tapahtumia. Jenkins on joutunut pidentämään tarinaansa tunnelmoinnilla, joka vaikuttaa keinotekoiselta tarinan syventämiseltä.

Otetaan esimerkiksi tarinan antagonistin, Tohtori Mustekalan takautumat tämän traumaattiseen lapsuuteen. Näemme, miten ylihuolehtivainen äiti ja aggressiivinen isä traumatisoivat hahmon. Rikollisten tekojen selittäminen lapsuuden traumoilla on kulunut klisee ja se on entistä naurettavampi kun sitä sovelletaan metallilonkeroiseen superroistoon, jonka nimi on Tohtori Mustekala. Kaikkiin tarinoihin ja kaikkiin hahmoihin psykologisointi ei yksinkertaisesti sovellu. Samoin Palestiinan tilanteen hyödyntäminen tarinassa luo oudon kontrastin, etenkin kun Jenkins ei tyydyttävästi selitä, miksi Lähi-idän tilanne kuumenee jos amerikkalainen rikollinen kaappaa palestiinalaisdiplomaatin.

Tässä numerossa kuvittaja Humberto Ramosia ei vaadita piirtämään toimintakohtauksia, joten kokonaisuus pysyy luettavana. On outoa huomataRamosin kuvittavan hiljaiset kohtaukset kelvollisesti, koska ensivaikutelma hänen tyylistään on hyvin toiminnallinen.

SUOSITUS: Tarinan cliffhanger-loppu on kiinnostava, mutta muuten kokonaisuus ei miellytä. Jenkins yrittää lisätä tekovakavia elementtejä tarinaan, johon ne luonnollisesti sovellu. Loppuratkaisu tuskin voi pelastaa paljoakaan. On sääli nähdä Jenkinsin tekevän pakotetun pitkiä tarinoita, kun muistaa miten hyvin hän onnistui lyhyissä, yksiosaisissa Hämähäkkimiessarjakuvissa.

Suomalaisvoimin koottujen KORKEAJÄNNITYS-albumeiden sarja jatkuu. Jo yli 50 vuotta jatkuneet Korkeajännitykset ovat olennainen osa suomalaista sarjakuvakulttuuria, joskin osa sieltä populäärimmästä päästä. Suoraviivaiset sotaseikkailut näyttävät uppoavat perinteisesti muutenkin sotafiktioita ahmivaan suomalaiseen mieslukijaan. Suomeen sijoittuvien sota- ja agenttisarjakuvien julkaiseminen maassa, jossa Talvisodan muistolla voidaan myydä vaikka käytettyjä jääpaloja onkin varmasti hyvä liikeidea kustantamolle.

Niin kauan, kuin Suomi-Korkkarit ovat hyviä, myös sarjakuvaharrastaja voi myhäillä tyytyväisenä: suomalainen sarjakuva löytää uusia lukijoita. Esimerkiksi loppukesästä ilmestynyt Vänrikki Stoolin Korkkari oli sangen pätevää sotaviihdettä, vaikka tarina natisikin liitoksissaan kun tekijät halusivat kuvittaa koko Suomen sodan alusta loppuun.

SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA on tarinaltaan kompaktimpi. Toimittajat Jarkko Sipilä ja Jouni Mölsä ovat kirjoittaneet fiktion noottikriisin aikana tapahtuvasta salajuonesta, jolla suomalaiset korpikommunistit ja heidän tukijansa Neuvostoliitossa yrittävät provosoida itänaapurin miehittämään Suomen. Kommunistinen kopla kaappaa Suomen läpi kulkevan Neuvostoliittolaisen kultalähetyksen samalla kun presidentti Kekkonen on kuululla Pohjois-Amerikan matkallaan. Suomalainen iskuryhmä ja amerikkalainen agenttijoukko ryhtyvät tahoillaan metsästämään varastettua kultaa tavoitteenaan estää selkkauksen laajentuminen avoimeksi sodaksi.

Mölsän ja Sipilän tarina on kelpo vakoiluviihdettä: tarpeeksi maanläheistä ja riittävän hyvin taustoitettua ollakseen uskottavaa, ja riittävän toiminnallista ollakseen kiinnostavaa seurata. Suurta henkilökaartia pyöritetään onnistuneesti, joskin henkilökuvat jäävät pakostakin ohuiksi. Osa hahmoista on tuttuja aiemmista Suomi-korkkareista, joten sarjaa pidempään seuranneet voivat saada enemmän irti karskeista mutta kovin samankaltaisista toimintasankareista.

Tarina toimii, mutta toteutus pettää. Nimimerkki Samsonin naturalistinen tyyli ei innosta. Hän piirtää kelpo ajankuvaa: tapahtumapaikat ja rekvisiitat näyttäytyvät aitoina ja tunnistettavina. Samsonin tarinankerronta on kuitenkin mielenkiinnotonta. Kuvasommitelmat eivät tuo toimintakohtauksiin kaivattua dramatiikkaa, vaan Samson tyytyy usein pitämään kuvakulman samassa tasossa hahmojen kanssa. Vähäinen varjostuksen ja mustan käyttö vähentää syvyysvaikutelmaa useista yksittäisistä kuvista.

Samsonin kuvittamanakin Noottikriisi-Korkkari menettelisi, mutta Asko Alasen kirjoittama dialogi sabotoi kokonaisuuden lopullisesti. Myös Korkeajännitys-linjan vastaavana toimittajana työskentelevän Alasen teksti on kaikessa kömpelyydessään silkkaa camp-huumoria. Silloin kun hahmot eivät lauo ekspositiota, veistelevät ne nolostuttavia tekonokkeluuksia. Kaunein kielikukkanen löytyy kuitenkin dialogin sijaan alati tarinan rytmiä häiritsevistä tekstilaatikoista: “Aikapommin sytytyslanka oli lyhyt ja nopeasti palava polttavan kuumien todisteiden valossa”.

En tiedä onko teksti Alasta, mutta kolminkertaisesti epäonnistunut metafora on suoritus, josta pitäisi jakaa palkintoja. (Tämä kirjoitettuani olen varma, että saan sähköpostia kotikemisteiltä joissa minua valistetaan sytytyslangalla toimivista aikapommeista. Viestit ohjataan suoraan poliisille, terroristit.)

SUOSITUS: Uusi Vaaran vuosien Korkeajännitys on kelpo agenttijännäri, jota tuhoavat mielikuvitukseton kerronta ja paikoin sangen älyvapaa teksti. Voidaan tietysti väittää, että kömpelö kieli kuuluu olennaisena osana Korkeajännitys-sarjakuviin, mutta kontrasti Alasen tekstin ja Mölsän sekä Sipilän tarinan välillä on liian jyrkkä. Tarina ja teksti syövät toisiaan. Toivon mukaan tästä uskalletaan petrata, koska aikuisille voidaan tehdä viihdyttävää jännityssarjakuvaa, joka ei aliarvioi lukijoitaan – hyvänä esimerkkinä Katuojassa monesti kehuttu Greg Ruckan Queen & Country.

Vaaran vuosien Korkeajännityksen lehdistötiedote ja näytesivuja Egmont kustannuksen kotisivuilla

Koska hyvä kritiikki on rakentavaa, tutkitaan lopuksi hetki mahdollisuuksia viedä suomalaista Korkeajännitys-sarjaa uusiin suuntiin. Haastattelussa Mölsä ja Sipilä kertovat ideointimetodistaan: “[.]lähdetään pitsalle ja parille bisselle”. Tästä innostuneena lähdin parille tai seitsemälle oluelle ja kehitin yhdessä työryhmän kanssa seuraavat konseptit, joissa hyödynnetään suosittujen kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa sarjakuvan pohjana lopputuotteen menestyksen maksimoimiseksi:

VOLTER KILVEN ALASTALON SALIN KORKEAJÄNNITYS

“Kirottua, olkapääni! Voin vielä rakentaa!”

KALLE PÄÄTALON KORKEAJÄNNITYS IIJOEN TÖRMÄSSÄ

“Iskee kuin miljoona sivua!”

TOMMY TABERMANNIN RAKKAUDEN KORKEAJÄNNITYS

“Rakkaani… AARGH!”

Ideat ovat vapaasti käytettävissä.

Tagit: Egmont, Marvel.

PUNISHER MAX VOL. 1: IN THE BEGINNING

Marvel Comics

Garth Ennis, Lewis Larosa

146 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Arvostelisin tällä viikolla hiljattain suomennetun Dracula-pokkarin, mutta en ole vielä lukenut sitä loppuun. Se on puuduttavimpia tekeleitä, joihin olen aikoihin törmännyt. Jotkin sarjakuvat eivät kestä aikaa, nähtävästi. Kritiikki valmistuu, jahka saan taisteltua tieni läpi Marv Wolfmanin liisterin kaltaisen proosan.

THE PUNISHER, eli suomalaisittain Tuomari on tylsä hahmo. Ensin roistona esitelty kostajahahmo nostettiin kahdeksankymmenluvulla oman lehtensä sankariksi, kun ajan henki suosi oman käden oikeutta harjoittavia murhamiehiä. Kirjoittajat kuten Steven Grant saivat Frank Castlesta joitain hyviä tarinoita irti, mutta merkittävä osa Tuomari-sarjakuvista on tympeitä, itseään toistavia kostofantasioita.

Garth Ennis kärjisti hahmon yksioikoisuuden äärimmilleen suomessakin nähdyssä maksisarjassa Welcome Back, Frank. Ennis ei yrittänytkään ottaa hahmoa vakavasti, vaan kirjoitti suoranaisen verisen farssin, jossa Tuomari lahtasi vihollisiaan toinen toistaan nokkelimmilla tavoilla. Tyyli jatkui kuukausittaisessa Punisher-lehdessä, jota ei ole suomennettu.

Ennis väläytti mahdollisuutta toisenlaisesta Tuomarista minisarjassa Born, jossa nimihenkilö esitettiin armottomana kostajana jo ennen perheensä kuolemaa. Tuomarin perheen murhat, Ennis esittää, olivatkin hahmolle vain tekosyy aloittaa sota rikollisia vastaan.

Ennis jatkaa tämän idean tutkimista PUNISHER MAX -sarjassa, jonka kuusi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin IN THE BEGINNING. Sitä julkaistaan Marvelin aikuisille suunnatun Max-nimikkeen alla, joten kirosanoja ja sisäelimiä ei tarvitse säästellä, eikä säästelläkään.

Tarina alkaa kuin Tuomari-tarinat yleensäkin. Nimihenkilö kuokkii mafiapomon syntymäpäiväjuhlia ja lahtaa aimo pinon roistoja. Jokin on kuitenkin muuttunut aiemmasta linjasta: musta komedia on poissa ja tilalla on Castlen maaninen monologi, johon vuosia sotilaista kirjoittanut Ennis saa synkkää vakuuttavuutta. Kun hahmo kertoo kokevansa jonkinlaista rauhaa “kaataessaan sarjatulta ihmisseinään”, ei voi olla hykertelemättä. Ennisin Tuomari ei ollut koskaan sankari, nyt hän on kaikessa tinkimättömyydessään hirviö.

Vaikka Ennis tuokin hahmoon uuden ulottuvuuden, on hahmo silti kovin yksioikoinen eikä pitkä tarina voi siten mielekkäästi seurata pelkkää Castlea. Ennis heittääkin soppaan eri tahoja, jotka kaikki tavoittelevat Tuomaria. Hän tuo takaisin takavuosien sivuhahmo Mikron, Tuomarin entisen kumppanin joka työskentelee nyt CIA:lle tehtävänään pakkovärvätä tappokone tiedustelupalvelun riveihin. Toisaalla taas ammattitaitoisen mafiatappajat yrittävät kostaa Castlelle. Tietenkin tappajajoukkojen polut risteävät ja veribaletti seuraa toistaan.

Erityisen nautittavaa on tapa, jolla Ennis kirjoittaa roistonsa. Hän näyttää tarinan lukuisat pahikset pyrkimässä tavoitteisiinsa onnistuen vaihtelevasti. Ennisin roistot eivät ole haavoittumattomia vaan omalla tavallaan inhimillisempiä kuin keskushenkilö. Kun lukija tietää, että Tuomari selviää lopussa voittajaksi, voi mielenkiinnon suunnata eri sivuhahmojen kohtaloihin. Vaikka monet albumin hahmot ovatkin monista Ennisin tarinoista tuttuja stereotyyppejä, ovat ne hyviä, toimivia stereotyyppejä.

Kuvituksesta vastaa minulle aikaisemmin tuntematon Lewis Larosa. joka on oikein hyvä toimintasarjakuvan kuvittaja. Toimintakohtaukset soljuvat vaivattomasti ja kuvakulmien vaihtelu tuo hienosti liikkeen tuntua tarinaan. Larosan hahmot ovat erityisen vaikuttavia kaikessa realismissaan ja rujoudessaan.

Juuri kun näytti siltä, ettei Tuomarilla voi kertoa uudenlaisia tarinoita, Ennis yllättää. Toki kyseessä on jälleen väkivaltainen kostotarina, mutta hänen päivitetty tulkintansa Frank Castlesta kiehtoo. Hän vie hahmoa entistä syvemmälle, muuttaen keskushenkilön lähes täysin epäinhimilliseksi nähtävästi pikku hiljaa poistamalla tätä aiemmin ajaneen tekosyyn – tämän perheen kuoleman. On tietysti riski, että hahmo muuttuu täysin vastenmieliseksi Ennisin käsittelyssä, mutta nyt näyttää siltä, että hahmo on kehittymässä johonkin suuntaan – suuntaan, joka vieläpä tuntuu hahmolle luontevalta. Se on jotain erityistä, kun kyseessä on Tuomari.

SUOSITUS: In the Beginning on hyvin rakennettu verinen action-tarina. Siinä ei ole lainkaan samastuttavaa inhimillisyyttä, mutta Ennisin kirjoittamana kylmien tappajien ja mätien roistojen yhteenotto on kiehtovaa luettavaa. Tämä uusi suunta Tuomarille on kiinnostava – aika näyttää, kauanko se on sitä.

Tagit: Garth Ennis, Marvel.

MEGA 3/2004

Egmont kustanus Oy

Bruce Jones, Scott Kolins

100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2004

Egmont kustanus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos, J. Michael Straczynski, John Romita Jr.

52 sivua, värillinen

X-MEN 3/2004

Egmont kustanus Oy

Grant Morrison, Igor Kordey, Chris Claremont, Salvador Larroca

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan Egmontin kioskiuutuuksia. Arviot sisältävät JUONIPALJASTUKSIA.

Uusimpaan MEGAAN on koottu Hulk/Wolverine: Six Hours -minisarja. Bruce Jonesin kirjoittamassa jutussa yhteensattumien summa on melkoinen, kun huumerikolliset kaappaavat pienkoneen, joka kuljettaa myrkytyksen saanutta pikkupoikaa ja Bruce Banneria. Bannerin muuttuessa paineen alla Hulkiksi kone syöksyy maahan Kanadaan, jossa Wolverine sattuu olemaan patikoimassa. Yhteensattumia, kuten sanoin.

Tarinassa ryvetään läpi Kanadalaisen erämaan, kun sankarit ja geneerinen superroisto jäljittävät huumediilereitä ja näiden kaappaamaa kuolevaa skidiä. Jonesin idea on kertoa tarinan nimen mukaisesti kuuden tunnin aikajänteelle sijoittuva kertomus. Ajan kulua seurataan silloin tällöin kuviin ujutetuista kellotauluista, joka on ideana näppärä.

Kuten Jonesin jatkuvajuoninen Hulk-sarjakin, tämä yksittäinen tarina on rakennettu ja kerrottu hyvin, mutta hyvät koukut jäävät puuttumaan. Myrkytyksestä kärsivät poitsu on koomassa koko tarinan ajan eikä tämän kohtalo kiinnosta kuin tarinan sankareita. Mukaan heitetty superroisto on sellainen pitkäkyntinen örkki, joita nähtiin aikanaan kyllästymiseen asti Wolverinen oman lehden sivuilla, eivätkä muutkaan sivuhahmot ole juuri paljonkaan kiinnostavampia. Tämä tekee kokonaisuudesta yhdentekevän.

Suurempia ongelmia tarinassa ei varsinaisesti ole, mitä nyt Marveleita enemmän lukeneet saattavan ihmetellä loppuratkaisua, jossa sairas poika saa verensiirron Hulkilta. Aikaisemmissa tarinoissa Hulkin veri on muuttanut verensiirrossa Bannerin serkun hirviöksi ja tätä on käytetty syynä olla pelastamatta Bannerin ystävää aidsilta Hulk-verensiirrolla.

Kuvittaja Scott Kollins on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen tyylinsä on ilahduttavan selkeä ja yksityiskohtainen, tuoden mieleen ensimmäisenä Geoff Darrow’n. Ilmeisesti Marvelin älyttömän sisäisen sensuurin takia veri on väritetty ruskeaksi, joka tuntuu vähintäänkin tekopyhältä kun ottaa huomioon että tarinassa on muun muassa kohtaus, jossa Wolverine viiltää pahiksen käden irti.

SUOSITUS: Jälleen näemme Jonesilta tarinan, jossa ei sinällään ole vikaa, mutta joka ei myöskään nouse keskinkertaisen yläpuolelle, vaikka viehättävän näköinen onkin. Kuriositeetti.

SPIDER-MANISSA päättyy pitkä Venom-tarinakokonaisuus, joka jätti ainakin minut ihmettelemään sen olemassaolon tarkoitusta. Kirjoittaja Paul Jenkins antaa ymmärtää jotakin lopullista ja peruuttamatonta olevan tapahtumassa ja lukeepa kannessakin “Venomin loppu”, mutta mitään merkittävää ei oikeastaan tapahdu. Supersankarifiktiossa muutoksen illuusio on toki tärkeää, mutta Jenkinsin yritykset luoda draamaa on surullisen läpinäkyviä. Eddie Brock ja Venom-olio ovat kuolemassa, mutta eivät kuolekaan – kuka olisi arvannut? Aivan kuten vuosi sitten nähdyssä pitkässä Vihreä Menninkäinen -tarinassa, Jenkins lataa ennakko-odotuksia, mutta ei lunasta niitä lainkaan.

Toinen tarinan päätösjakson omituisuus on unohtaa aiemmissa osissa nähty sivujuoni sankarin koomassa viruvasta ystävästä, jonka tämä ottaa hoitaakseen. Oletin, että Jenkins yrittää rakentaa jonkinlaisen pääjuoneen vertautuvan tai sitä täydentävän sivujuonen, mutta tässä viimeisessä osassa siihen ei viitata lainkaan. Humberto Ramosin kuvitus on pätevää ja hän piirtää hienon Venomin, mutta tyyli ei edelleenkään sovi Jenkinsin tarinaan.

Lehden toisen puoliskon muodostaa J. M. Straczynskin kirjoittama ja John Romita Jr.:n kuvittama prologi ensi numeron oletettavasti suureen tarinaan, joka juhlistaa jenkki-Hämiksen numeroa 500. Jutussa nähdään perusnäppärää arkihupailua, joka on tavallaan muodostanut JMS:n tarinoiden selkärangan. Juttu loppuu cliffhangeriin, kun Hämähäkkimies kamppailee sankarikollegoidensa kanssa kaupunkia terrorisoivaa uhkaa vastaan. Näyttää siltä, että tarina vie jälleen sankarin mystisiin kuvioihin, joihin hahmo ei kovin hyvin sovellu. Jää kuitenkin nähtäväksi, mitä JMS ja JRJR ovat kehittäneet juhlanumeroon.

SUOSITUS: Venom-tarina päättyy antikliimaksiin. Alkavasta kokonaisuudesta puolestaan on liian varhaista antaa tuomiota.

Ja viimeisenä katsaus uusimpaan X-MENIIN. Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kokonaisuudella, jossa esitellään jälleen koko joukko uusia hahmoja ja ideoita. Tämä onkin yksi Morrisonin parhaista puolista kirjoittajana: hänellä on niin paljon ideoita, että hän voi vain heitellä niitä ilmaan ja tutkia niitä hetken, jättäen ne sitten jos niissä ei ole riittävästi potentiaalia. Tämän vuoksi hänen tarinansa saattavat vaikuttaa hätäisesti kokoonpannuilta, mutta jälkikäteen tarkasteltuna huomaa, miten hienosti Morrisonin pitkät tarinat toimivat kokonaisuuksina. Morrison on kirjoittaja, joka palkitsee tarkan lukijan.

Numerossa 3/2004 esitellään X-Yhdistys, maailmanlaajuinen versio Ryhmä-X:stä. X-Yhdistyksen kautta Morrison antaa tavallaan luvan käyttää päähenkilöidensä lisäksi niitä monia kymmeniä X-hahmoja joita vuosikymmenien varrella on esitelty. Nytkin nähdään koko joukko X-Voimasta, Uusista mutanteista ja Generation X:stä tuttuja hahmoja, kun X-Yhdistys lähtee ratkaisemaan kriisiä Eurotunnelissa.

Tarinan keskushenkilö on kuitenkin Fantomex, uusi Morrisonin esittelemä hahmo, eurooppalainen mutanttivaras. Oikeastaan kyseessä on pastissi vanhan Italialaisen sarjakuvan, Diabolikin päähenkilöstä. Hahmo on nähty myös elokuvassa Danger Diabolik. Diabolik oli mestarivaras, joka ainakin huiman 60-lukulaisessa filmissä varasti kaikki Italian rahat (!). Fantomexin nimi – “Fantom X” – saattaa myös viitata vuosisadan alun ranskalaisten dekkareiden Fantômas-superroistoon. Taas yksi osoitus Morrisonin käyttämistä viittauksista, jotka aukenevat tarkemmalla tutkiskelulla.

Tarina yllättäen puuttuu Wolverinen menneisyyteen, jotakin, johon Morrison vannoi olevansa koskematta kun hän alun perin esitteli ideoitaan Marvelin toimittajille. Ja totta puhuen Wolverinen menneisyyteen on puututtu aivan kylliksi. Morrison ei kuitenkaan vedä mattoa aiempien tarinoiden alta, vaan laajentaa taustaa, jonka lukija jo tietää. Tarinassa nähdään Ase X -ohjelman seuraajien uusia ihmisaseita ja sidotaan Wolverine osaksi pitkäaikaista linjaa keinotekoisesti luotuja yli-ihmisiä. Tarinassa nähty Ase XII jää valitettavasti vain kovin tylsäksi, yleiseksi viholliseksi.

Kuvituksesta vastaa Igor Kordey, jonka kuvitus ei edelleenkään oikein vastaa tarinan tasoa. Hänen rujo tyylinsä on parempaa kuin aiemmissa numeroissa on nähty, mutta on silti kovin epäviehättävää katsottavaa. Toimintakohtauksissa hänen tarinankerrontansa on kuitenkin hyvää: taistelu Eurotunnelissa näyttää oikeasti klaustrofobiselta ja viimeaikaisia toimintaelokuvia mukailevat kuvat ilmaan pysähtyneistä luodeista ovat hyvä idea.

Kokonaisuutena tarina on kiinnostava kokoelma uusia ideoita, jotka vievät X-maailmaa jälleen eteenpäin.

Chris Claremont talloo puolestaan tuttuja polkuja lehden lopussa nähtävässä X-Treme X-Men -tarinassa. Ja totta puhuen lopputulos pitkästyttää minut kyyneliin. Ensin kerrataan viime numeron tapahtumia, sitten Rogue kitisee tarpeettomassa takautumassa. Tämän jälkeen esitellään tarinan pahis, joka on Claremontille tyypilliseen tapaan arvoituksellinen, nähtävästi voittaman ja tuskallisen pitkäveteinen. Sääli vain, ettei tämä episodi ole yhtä järjenvastainen kuin Claremontin edellinen, joten siitä ei voi edes kirjoittaa pitkälti. Salvador Larrocca piirtää pätevästi.

SUOSITUS: Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kiinnostavina, mutta epätasaisesti kuvitettuina. Chris Claremont saa miehen kyyneliin, mutta ei hyvällä tavalla.

Tagit: Marvel.