Katuoja

Kuten Reetta Laitinenkin on havainnut, elämme sarjakuvallisesti kiireisiä aikoja. Tämä näkynee Katuojassa tavallista lyhyempinä artikkeleina. Tiedossa on muutenkin palvelukatkoksia, sillä kaikella todennäköisyydessä olen Kiinassa puolet toukokuusta.

Eilen sarjakuvaskene sekä muu kulttuurikerma kokoontui siis Galleria Leossa ja sen Pinnan alla -näyttelytiloissa (Mechelininkatu 15), jossa julkistettiin Kati Kovácsin ja Pauli Kallion viimeisin yhteistyö, Väritetyt unet, ja albumin originaaleista koottu näyttely. Pinnan alla -galleria on kiinnostava, joskin hivenen klaustrofobinen näyttelytila, joka sijaitsee Kirjataivas-myymälän kellarissa. Ikkunattomassa tilassa töiden valaisu on selkeä haaste ja varsinkin pienet sarjakuvaoriginaalit vaativat tiirailua sangen läheltä. Tämä on toisaalta ongelma melkein kaikissa sarjakuvaoriginaalinäyttelyissä. Nimensä mukaisesti albumi ja näyttely sarjakuvittavat Kallion uninäkyjä ja kaikesta päätellen Kallion näkee merkittävästi kiinnostavampia unia kuin minä. Pitkästä aikaa suomessa vieraileva Kovács on yksi parhaita suomeksi julkaisevia sarjakuvapiirtäjiä, jolla on välitön, suorastaan fyysinen tyyli kuvata ihmishahmoja. Näyttelyssä on esillä myös Kovácsin maalauksia.

Samassa tilaisuudessa avattiin myös valokuvaaja Aino Martikaisen valokuvanäyttely. Yhteiset avajaiset kahdelle koko lailla erilaiselle näyttelylle eivät olleet luontevimmat mahdolliset, mutta toisaalta tulinpa pitkästä aikaa käyneeksi myös valokuvanäyttelyssä. Martikaisen järvimaisemat olivat seesteisiä, mutta eivät erityisen dramaattisia. Merkillisesti jännittävämmät kuvat yksityiskohdista suomalaisilta rannoilta oli jätetty selailtavaan näyttelykansioon.

Näyttelyt ovat auki 18.4.-8.5.2007.

Tagit: Meta.

Hei uudet lukijat!

Kävijätilastointini mukaan Katuoja on hiljattain linkitetty sekä Tähtivaeltaja-lehden sivuilla että Animeunionin foorumilla ja uusia kävijöitä tippuukin sivuille hiljakseltaan. Tämä on myös poikkeuksellisen kiireinen viikko, enkä ehdi välttämättä kirjoittaa kunnon arvioita kuin vasta viikonloppuna, joten pieni esittelyteksti täyttäköön tänään aikaa ja tilaa.

Katuoja on nettipalsta – eli “blogi”, kuten nuoret sanovat – joka käsittelee tavallisesti sarjakuvia. Vaikka toisinaan saatan hairahtua muun popkulttuurin saralle tai suoranaiseen täytekamaan, Katuojan fokus on nimen omaan sarjakuvassa. Olen niitä harvinaisempia lukijoita, jotka ovat kiinnostuneet sarjakuvasta yleisesti välineenä. Tämä tarkoittaa sitä, etten keskity ainoastaan muutamaan genreen tai tyylisuuntaan, vaan käsittelen sarjakuvia mahdollisuuksien mukaan mangasta nettisarjakuvan kautta yhdysvaltalaiseen supersankarisarjakuvaan. Sivustolle kirjoittaa myös pitkäaikainen kollegani Rami Rautkorpi, Katuojan tiedetoimittaja.

Synnyttävätkö ideat uusia ideoita? Viimeisen kahden kuukauden ajan olen yrittänyt julkaista Katuojassa uutta sisältöä joka ikinen päivä. Tarkoitukseni on ollut luoda kirjoitusrutiini, joka kehittäisi minua kirjoittajana etevämpään, hauskempaan ja tehokkaampaan suuntaan ja joka laukaisisi minut suoraan idea-avaruuteen sellaisella vektorilla, etten koskaan tulisi takaisin alas. Toistaiseksi kokeilu on ollut menestyksekäs: aikataulu on pitänyt, olen saanut kourallisen juttuja myytyä, tehnyt muutaman uuden kontaktin paperimediaan sekä pitkästä aikaa kirjoittanut myös hieman proosaa. Suurin siunaukseni on se lähes täydellinen itsekritiikin puute, jota ilman tämä kaikki jumittuisi pöytälaatikkoon.

Myönnän toki, että blogin kirjoittaminen on ei niinkään itsekästä mutta itsekeskeistä toimintaa, eräänlaista kirjallista masturbointia. Bloggaaminen samalla, kun tarkastelee blogin kävijätilastoja lähentelee taas masturbointia peilin edessä. Tämä kaikki samalla, kun kävijät kommentoivat tekee tästä … en tiedä, peilin edessä masturbointia samalla, kun joku taputtaa vieressä? Taisin rikkoa tämän metaforan. Tuokaa uusi!

Kuitenkin, nettiin kirjoittelua – varsinkin tilanteessa, jossa ei ole määriteltyä kohdeyleisöä tai toimittavaa tahoa yleisön ja kirjoittajan välissä – värittää tietty narsismi. Tuomme ajatuksemme ja mieltymyksemme kaikkien luettavaksi. Teksti ei ole enää neutraalia, se henkilöityy kirjoittajaansa, joka muuttuu itse sisällöksi. Me olemme kaikki gonzojournalismin äpäriä, merisairaina suurella haimetsästyksellä, täynnä … pelkoa ja inhoa? Helkkari, voiko joko tuoda minulle metaforan, joka ei mene rikki!?

Kuitenkin. Web 2.0! Tervetuloa Katuojaan!

Tagit: Meta.

Internet kertoo minulle, että olen loistava: “Ainoa luento, jossa kävin oli Otto Sinisalon Viisi valhetta mangasta, mutta se olikin sitten erittäin antoisa.”

Kuitenkin: Tampere kuplii. Tapahtuma vaikutti kaiken kaikkiaan tavattoman onnistuneelta, vaikken nähnytkään siitä kuin siivun. Järjestäjien sinnikkyys selätti taloudelliset hidasteet ja Tampereen sarjakuvaskene pääsi kerrankin näyttäytymään Tampereella. Menestyksekkään pilottihankkeen jälkeen on helpompaa esimerkiksi lähestyä uusia sponsoritahoja. Suomi on yhtä sarjakuvatapahtumaa rikkaampi, ja olen siksi tyytyväinen.

Aion tietysti myös varastaa kaikki Tamperelaisten hyvät ideat Helsinkiin, mutta c’est la vie, sanoi Chris Claremont kun sydäninfarktin sai.

Lähdin Tampereelle lauantai-aamuna kuumeeni laskettua edellisyönä siedettäviin lukuihin, laukussani edelleen keskeneräiset luentomuistiinpanot. Ensimmäiset otakut havaitsen jo Helsingin asemalla. Hämeenlinnasta kyytiin nousseet mangaharrastajat tekevät jotain perin ei-suomalaista: havaittuaan hengenheimolaisen toinen teinitytöistä istuu toisen viereen ja kysyy “hei, oletko sä menossa Tampereelle?”. Tämän jälkeen alkaa keskustelu suosikki-j-rock-yhtyeistä ja piirustusharrastuksesta ja lopulta esittäytyminen. Mitä minä kirjoitinkaan siitä verkostoitumisesta?

Tampereella navigoin tapahtuma-alueella ja istahdan kahville. Tätä seuraa hetken aikaa harhailua kirkkaassa lauantai-aamupäivässä sekä raiderini vaatimusten lunastaminen. Teknisten esiintymisvälineiden lisäksi vaadin järjestäjiltä seuraavaa (nyt lainaan vanhaa sähköpostiani):

“vihreitä Vogue-savukkeita avatussa askissa, josta on poistettu muovit ja yksi savukkeista on käännetty rasiassa – tämä on tärkeää – ylösalaisin”

Kun aski ojennetaan minulle, avaan sen ja totean tapahtuman olevan ammattimaisesti järjestetty. Siirryn vetämään nettisarjakuvapaneelia, jonka on kuvittanut ansioituneesti sarjisbloggaaja Hillo.

Paneelin jälkeen istun lounaalle Rami Rautkorven kanssa syömään tanskalaisten kuuluisuuksien mukaan nimettyjä voileipiä. Keskustelemme taikuudesta ja mahdollisuudesta käyttää bullet time -kameroita eroottisessa elokuvassa. Keskustelulla saatan tarkoittaa sitä, että minä puhun ja Rami etsii poistumisteitä.

Viisi valhetta mangasta -live alkaa kolmelta ja teen parhaani hypnotisoidakseni yleisön marssimalla rytmikkäästi lavan päästä päähän puhuessani. Koska välikysymyksiä ei juuri kuulu, koen onnistuneeni. Vajaa sata henkeä vetävä sali on täynnä, joten ihmiset ilmeisesti rakastavat valehtelua. Esityksen jälkeen kuulija lähestyy kysymyksellä: “Mitä oikein yritit sanoa?” Zen koan vai sarkasmia: päättäkää itse.

Esityksen jälkeen baari, baari, klubi. En ehdi nähdä myyntitilaa enkä itse asiassa kokonaan mitään ohjelmaa, jossa en itse esiinny. Mutta kyseessä on skene: menen sinne skenettämään. Saan tavata ihmisiä, joita näen harvemmin ja nauttia onnistuneen tapahtuman hysteerisen väsyneen onnellisesta tunnelmasta. Terveisiä vain kaikille, joita tapasin ja joille en välttämättä ehtinyt puhua!

Kello yhdentoista paluujunassa Tuttu Toimittaja (nimi muutettu) sammuu toistuvasti, kaatuen syliini ravintolavaunussa. Puhun seurueen kolmannen henkilön kanssa, ja mainitsen Tampereella olleen paikalla kaikenikäisiä, vanhoista miehistä pikkutyttöihin. Tässä vaiheessa Tuttu Toimittaja ponnahtaa ulos koomastaan (ja sylistäni) kuin vieteri. Hänen lasittuneet silmänsä fokusoivat hetken. “PIKKUTYTTÖJÄ!” hän kiljaisee.

Kiitos, Tampere. Ensi vuoteen.

Tagit: Meta.

Olen vieläkin sairaana, ja menossa huomenna esiintymään Tampere kuplii -tapahtumaan. Uhraatkaa jotain jumalillenne puolestani.

Tästä syystä ei varsinaista päivitystä tänään, mutta hei! Tässä olisi hassuja kuvia! (via Lavonardo)

Vanhojen sarjakuvien freudilaisille lipsahduksille nauraminen on vähän kuin ilkkuisi kehitysvammaista koiranpentua, mutta en silti pysty lopettamaan ylläolevalle ruudulle nauramista. Vaikka näin sen ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten.

Wank! Hysteeristä!

Tagit: Linkit, Meta.

Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.

SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen… merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt… hämähäkki… on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui… ja uneksi olevansa mies …Ja mies nukkui… ja kuvitteli olevansa hämähäkki…”

Luojan tähden… auttakaa… aivoni ylikuormittuvat … liikaa pisteitä … kuulen William Shatnerin … äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet … kuin Superman returns … elokuvassa … isästä tulee poika … pojasta tulee isä … miehestä tulee hämähäkki …

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

“Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden.”

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

“I sometimes think there isn’t a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion.”

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Meta.

Tämänkertainen Katuoja on omistettu maailman parhaiten nimetyn omakustannesarjakuvan luojalle Jussi Salakalle. Kuulessaan, että yritän päivittäistä blogaamista, hän totesi sen olevan helppoa. Vapaasti lainatakseni, “Otto vain kirjoittaa mitä kuuntelee, ja minkälainen tunnelma sillä on”. Hyvä on, herra Salakka. Tämä erä on teidän:

Current mood: Partying
Currently listening: Andrew WK: Party Hard

On hetkiä, jolloin sarjakuvista kirjoittaminen ei vain onnistu. Tämä on niitä hetkiä: jos kaikki sujuu mutkitta, olen tämän ilmestyessä keskellä Suomenlahtea matkalla Tallinnaan huippusalaiselle sarjakuva/bilettämistehtävälle.

Poissaollessani julkaisen Katuojassa lisää täytettä. Sillä välin voitte vaikkapa lukea maailman toiseksi parasta nettisarjakuvaa, Jeffrey Rowlandin Overcompensatingia. Rowland osaa muistaa muistuttaa itseään siitä, mikä on olennaista. Voimme kaikki oppia häneltä jotain.

Tagit: Linkit, Meta.