Katuoja

WAR STORIES VOL. 1

DC / Vertigo

Garth Ennis, Chris Weston, Gary Erskine, John Higgins, Dave Gibbons, David Lloyd

240 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Arviot ilmestyvät päivän myöhässä, josta pahoittelut. Tällä viikolla arvioidaan sotajuttuja.

Eräs pitkäaikainen teema Garth Ennisin tuotannossa ovat olleet sotakertomukset. Niin Preacherissa, Hitmanissa, Tuomarissa kuin melkein kaikissa muissakin Ennisin kirjoittamissa sarjakuvissa on välillä siirrytty sotatantereille jos ei muuten, niin takautumissa. Siksi onkin hauska nähdä, että mies pääsee välillä purkamaan militariainnostustustaan puhtaisiin sotakertomuksiin WAR STORIES -sarjakuvanovelleissa.

Ennis ymmärtää sotafiktion ja sotahistorian päälle. Hänen sotatarinansa pohjaavat todellisuuteen, mutta korostavat sodan traagisuutta ja rivimiesten sankaruutta. Ennisin sotajutuissa on raadollisuutta ja kyynisyyttä siinä määrin, että mitään Korkeajännitys-sarjakuvia ne eivät ole.

Kokoelmassa liikutaan sotafiktion ylivoimaisesti suosituimmassa aikakaudessa, Toisessa maailmansodassa. Kuvittajakseen Ennis on saanut englanninkielisen sarjakuvan kokeneimpia veteraaneja.

Kokoelman ensimmäisessä tarinassa seurataan syyllisyyden painaman saksalaisupseerin ja hänen Tiger-tankkinsa miehistön pakomatkaa itärintamalta sodan viimeisinä kuukausina. Länteen loikkaamisesta haaveilevat sotilaat pakoilevat niin saksalaisia sotapoliiseja kuin neuvostoliittolaisiakin. Erinomainen Chris Weston tuo tankkitaistelut ja panssarimiesten hiljaisemmat hetket paperille tyylikkään realistisesti.

John Higginsin kuvittama D-Day Dodgers sijoittuu yhdelle maailmansodan unohdetulle rintamalle, Italiaan vuonna 1944. Liittoutuneiden sotilaat sitoivat saksalaisjoukkoja etelä-Euroopassa samalla kun Ranskaan maihin nousseet länsiliittoutuneet saivat kaiken kunnian. Ennisin tarinassa Ulsterilaisrykmentin sotilaat suorittavat vaikeita tehtäviä vihamielisissä olosuhteissa samalla kun Iso-Britanniassa nauretaan “D-päiväloikkareille”.

Yksikköä johtava kyyninen kapteeni opettaa vasta saapuneelle luutnantille sodan realiteetteja: he ovat kaikki yhdentekeviä nappuloita poliittisessa pelissä, mutta sotilaan velvollisuus on sotia.

Kolmas tarina on kokonaisuuden heikoin. Siinä seurataan muun muassa Taistelutoverit-kirjasta ja TV-sarjasta tutun 101. laskuvarjodivisioonan henkiin jääneiden vaiheita sodan loppumetreillä. Neljä miestä päättää ottaa muutaman päivän omaa vapaata, kun paljastuu että miehitetyllä alueella on natsikihojen huvila täynnä varastettuja taideaarteita ja viinikellarikin on täynnä juotavaa. Sotilaat elävät kuin viimeistä päivää, muistelevat vanhoja ja kiroavat esimiehiään. Tarina on hauska tunnelmapala, mutta se on teemaattisesti turhan lähellä D-Day Dodgersia: molemmissa käsitellään kunnollisten rivisotilaiden turhautumista käytäntöä ymmärtämättömien johtajien lyhytnäköisyyteen. Dave Gibbonsin kuvitus on erinomaisen pätevää, mitä nyt välillä jäin kaipaamaan tarkempia taustoja.

Viimeinen tarina on puolestaan paras. Kuvittajana on V for Vendetta -mestariteoksesta tuttu David Lloyd, joka piirtää armottoman meren, ahavoituneet sotilaat ja valtavat sotalaivat sellaisella intensiteetillä, että tarinaan uppoutuminen ei ole lainkaan haastavaa, vaikkei aihepiiri olisikaan tuttu. Kyse on kirouksesta ja pelastuksesta: Nightingale-hävittäjä on viimeinen selvinnyt laiva epäonnisesta Murmanskin saattueesta. Sen miehistö joutuu kantamaan selviytyjien taakkaa harteillaan, kunnes saa lopulta mahdollisuuden todistaa itsensä. Ennis ja Lloyd sykähdyttävät varsinkin tarinan epätoivoisimpina hetkinä. Kohtaus, jossa viestiupseeri kantaa uponneiden laivojen nimiä kapteenilleen on yksi huikeimpia, joita olen hetkeen lukenut.

Kuten voitte kenties päätellä, pidän sotafiktiosta. Annan paljon anteeksi, jos tarinassa nähdään hyvällä maulla sotatarinoiden standardeja kunniasta, uhrauksesta ja sodan mielettömyydestä. Ennisille nämä teemat eivät kuitenkaan ole mitään kainalosauvoja, hän kantaa niitä ylpeydellä. Ja selvästikin rakastaa sotahistoriaa ja sotafiktiota vähintään yhtä paljon kuin minä.

SUOSITUS: Unohda Korkkarit, ellet ole vain kiinnostunut harmittomasta viihteestä. War Stories on parasta lukemaani sotasarjakuvaa. Parhaina hetkinään se puhuttelee aidosti ja suoraan.

Minä lähden nyt kesälomalle ja vien Katuojan mukanani. En ole lainkaan varma, pystynkö tekemään uusia arvioita heinäkuun aikana. Elokuussa palaan jälleen säännölliseen aikatauluun, kuitenkin. Hyvää kesää, sarjakuvahahmot!

Tagit: DC, Garth Ennis.

DC-SPESIAALI: BATMAN – ETSIVÄ 27

Egmont kustannus Oy

Michael Uslan, Peter Snejbjerg

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä kertaa tehdään trippi vaihtoehtomenneisyyteen Batmanin kanssa. Arviossa on JUONIPALJASTUKSIA.

Tai ei oikeastaan Batmanin, vaan Bruce Waynen kanssa. DC-SPESIAALIN Elseworlds-tarinassa Wayne ei ota Batmanin manttelia harteilleen, koska inspiraation antava lepakko mäjähtää kartanon ikkunaan, kun Bruce on avaamassa ovea vieraalle. Ei, en pilaile.

Tämä ei onneksi ole kuitenkaan ole tarinan kantava idea vaan yksi näppäristä pääsiäismunista, joita kirjoittaja Michael Uslan on tarinaan piilottanut. ETSIVÄ 27 on DC-maailman hahmoja hyödyntävä historiallinen fantasia, jossa etsivien salaseura yrittää estää katkerien etelävaltiolaisten 75 vuotta hautoneen salajuonen.

Amerikkaan oppivuosiltaan palaava Bruce Wayne värvätään salaseuran etsiväksi numero 27. Kyseessä on viittaus Detective Comics -lehden numeroon 27, jossa Batman teki ensiesiintymisensä. Tarinan pääosa sijoittuukin vuoteen 1939, jolloin myös Batman-hahmo teki ensiesiintymisensä. Pääsiäismunia, kuten mainitsin.

Kirjoittaja Michael Uslan on työskennellyt animaatio-Batmanin parissa, joten hahmon mytologia on Uslanille tuttua. Hän poimiikin perus-Batmanista tuttuja hahmoja ja sekoittaa niitä hilpeästi historiallisten henkilöiden kanssa. Sarjakuvassa vilahtavat muun muassa Jokeri, Teräsmies, Sigmund Freud ja Babe Ruth! Cameoista huolimatta supersankarielementit on häivytetty taustalle ja kokonaisuus on viehättävän nostalgisessa hengessä liikkuva mysteeritarina.

Kuvituksesta vastaan muun muassa Books of Magickia ja Starmania kuvittanut tanskalainen Peter Snejbjerg. Hän on yksi näitä suuren mainstream-suosion kynnyksellä pitkään viihtyneitä kuvittajia, joiden suuri läpimurtoteos antaa odottaa itseään. Pidän kuitenkin Snejbjergin tyylistä. Hän käyttää vahvaa, pyöreää viivaa sekä voimakkaita varjostuksia, jotka tekevät kuvista tunnelmallisia. Hän liioittelee hahmojen kasvonpiirteitä hauskasti ja onnistuu elävöittämään tarinan humoristisempia hetkiä. En ole pitänyt humoristisuutta koskaan Snejbjergin vahvana puolena, mutta Etsivä 27:ssa hän onnistuu hauskuttamaan hyvin. Piirtäjä on erityisen ajankohtainen, koska hän on saapumassa Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa. Tämä lienee osasyynä siihen, miksi Egmont keskeytti yhden numeron ajaksi DC-spesiaalin jatkuvat sarjat.

Vertailu toiseen tuttuja hahmoja ja historiallista epookkia sekoittavaan sarjakuvaan, Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigaan lienee välttämätöntä. Etsivä 27 on viihdyttävä mutta lopulta melko yhdentekevä tarina, jossa ei ole mitään lainkaan niin ravistelevaa kuin Liigan inhimillinen, raadollinen ydin. Siinä missä Liigassa pääsiäismunat ja viittaukset historiaan ja fiktioon ovat selkeästi toissijaista maustetta, Uslan näyttää viehtyneen näiden erilaisten viittausten viljelemiseen. Ne ovat toki hauskoja, mutta eivät anna tarinaan mitään niin paljon että niiden suoranainen ryöstöviljely olisi perusteltua.

Uslan on pätevä tarinankertoja, mutta pidempään tarkasteltaessa tarinan runkona toimivasta mysteerijuonesta paljastuu aukkoja. Onko salaliittolaisten 75 vuotta kehittämä juoni todellakin vain päästää myrkkykaasua Pohjoisen suurkaupunkeihin? Hienoinen antikliimaksi. Ja jos näin, miksi naurettavan monimutkainen suunnitelma piilottaa myrkky pesäpallo-ottelun palloihin? Miksi salaliittolaiset ovat itse paikalla? Haluavatko he kuolla? Ja jos he ovat itse paikalla, miksi he eivät vain kanna myrkkytölkkiä otteluun ja avaa sitä? Uslan kirjoittaa näyttäviä ja dramaattisia tilanteita juonen johdonmukaisuuden kustannuksella. Etsivätarinassa tämä on melko vakava rike.

SUOSITUS: Juonen epäloogisuudesta huolimatta Etsivä 27 on viihdyttävä mysteeritarina, jossa tavoiteltu nostalginen henki on saavutettu hyvin niin tarinan kuin kuvituksenkin osalta.

Tagit: DC.

TIM JA TOM 6: SAMURAIN HAAMU

Egmont kustanus Oy

Will, M. Rosy, S. Desberg

48 sivua, värillinen

YOKO TSUNO: PAHOLAISEN URUT

Egmont kustanus Oy

Roger Leloup

48 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla selvitän jälleen arviointia odottavien sarjakuvien pinoa. Arvioissa on kaksi tuoreehkoa Egmontin albumia.

Belgialainen TIM & TOM on kovin geneerinen eurooppalainen seikkailusarjakuva. Sen päähenkilöillä ei ole juuri ominaisuuksia tai motiivia osallistua seikkailuihin, joihin he päätyvät. Yleensä epätodennäköisten yhteensattumien kautta Tim ja Tom, kaksi tukevaa, keski-ikäistä miestä osuvat rikollisten salajuonien tielle ja paljastavat ne puolivahingossa.

SAMURAIN HAAMU -albumissa nähdään neljä lyhyempää Tim & Tom -tarinaa. Albumin tarinoissa kärhämöidään japanilaisen rikollisliigan kanssa, estetään pommiattentaatti, löydetään gangstereiden piiloluola, pysäytetään musisoiva konnalauma ja jahdataan tietokonetta käyttävää kriminaalia.

Kirjoittaja Rosyn kirjoittamissa tarinoissa mainitut yhteensattumat esiintyvät juonissa naurettavan usein: Tim ja Tom pysäköivät autonsa vahingossa salaisen ajoneuvohissin päälle, saavat sattumalta huoneen rikollisjengin vierestä ja sattuvat joutumaan pommi-iskun tekijöiden tielle. Tarinoiden pohjustuksetkin ovat turhauttavia: Tim ja Tom ovat matkailemassa tarinan tapahtumapaikoilla eikä tarina varsinaisesti koskaan kosketa päähenkilöitä, mitä nyt he vain sattuvat olemaan paikalla. Satunnaisesti harhailevien ja vahingossa rikoksia ratkovien tabula rasojen temmeltämistä olisi kenties hauska seurata puhtaassa huumorisarjakuvassa, mutta Tim & Tomin tyylilaji on ainakin puolivakava seikkailusarjakuva.

Tämän lisäksi 50-luvulla julkaistut tarinat ovat kerronnaltaan auttamattoman vanhanaikaisia. Rosy tuhlaa sivuja turhanaikaiseen suorittamiseen. Saamme seurata tuskallisen yksityiskohtaisesti, kuinka sankarit vaeltavat tapahtumapaikasta toiseen, laukoen samalla ekspositioilla ladattua dialogia. Joskus sivulla saattaa olla kaksikymmentäkin ruutua. Aivan kuin sarjakuva etenisi hidastettuna.

Yhden albumin tarinan kirjoittanut Desberg osoittaa parempaa harkintaa oikeasti antamalla päähenkilöille hieman historiaa syyn puuttua tapahtumiin. Hän on kerronnaltaan muutenkin fiksumpi ja säästeliäämpi kuin Rosy. Ilmaisu on modernimpaa, mutta tarina onkin julkaistu 80-luvulla.

Nimimerkki Willin kuvitus on keskinkertaista ligne clairia, funktionaalista mutta mitäänsanomatonta.

SUOSITUS: Samurain haamu on keskinkertaista huonompaa seikkailusarjakuvaa. En suosittele.

Roger Leloupin YOKO TSUNO on toinen eurooppalaisen seikkailusarjakuvan standardi. Se on kuitenkin kestänyt aikaa merkittävästi Tim & Tomia paremmin. Seitsemänkymmenluvulla julkaistu PAHOLAISEN URUT perustuu kuitenkin pitkälle samaan kaavaan, kuin Tim & Tomkin: nimihenkilö törmää arvoitukseen ja ilmeisen pakkomiellehäiriön johdattamana päättää ratkaista sen, vaikkei asia hänelle varsinaisesti kuulukaan. Yoko Tsunon edesottamuksia on kuitenkin miellyttävämpi seurata, koska toisin kuin edellä mainituilla herroilla, Yokolla on persoonallisuutta ja muitakin ominaisuuksia kuin “utelias”.

Paholaisen uruissa Yoko kumppaneineen törmää saksanmatkallaan isänsä epämääräisissä olosuhteissa menettäneeseen naiseen. Isän kuolemaan liittyvät jollain tavalla keskiaikaiset jättiläisurut, joita mies kunnosti. Kaiken takana on tietysti mielipuolisen bysanttilainen salajuoni, jota selvitellään loogisesti, mutta sangen kliinisesti. Se, ettei päähenkilöillä ole varsinaisesti mitään muita intressejä osallistua mysteerin setvimiseen kuin silkka altruismi, vieraannuttaa tarinasta. Leloup keskittyy lähes ainoastaan tarinan edistämiseen, jolloin hahmoille jää tilaa eikä lukijalle mahdollisuutta samastua niihin.

Kliinistä on Leloupin kuvituskin. Hän piirtää kylläkin pieteetillä ja tarkkuudella. Erityisesti maisemakuvat ja erilaiset laitteet ovat komeaa katsottavaa. Valitettavasti hänen hahmojaan ja sommitelmiaan vaivaa tietty jäykkyys. Kummallinen on myös valinta piirtää hahmot muuten realistisella tyylillä, mutta jättää sankarin aisapari Asterix-tyyliseksi karikatyyriksi.

SUOSITUS: Yoko Tsuno on sangen pätevä, vaikkakin persoonaton seikkailusarjakuva. Suositellaan genren ystäville.

.

MEGA 3/2004

Egmont kustanus Oy

Bruce Jones, Scott Kolins

100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2004

Egmont kustanus Oy

Paul Jenkins, Humberto Ramos, J. Michael Straczynski, John Romita Jr.

52 sivua, värillinen

X-MEN 3/2004

Egmont kustanus Oy

Grant Morrison, Igor Kordey, Chris Claremont, Salvador Larroca

100 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan Egmontin kioskiuutuuksia. Arviot sisältävät JUONIPALJASTUKSIA.

Uusimpaan MEGAAN on koottu Hulk/Wolverine: Six Hours -minisarja. Bruce Jonesin kirjoittamassa jutussa yhteensattumien summa on melkoinen, kun huumerikolliset kaappaavat pienkoneen, joka kuljettaa myrkytyksen saanutta pikkupoikaa ja Bruce Banneria. Bannerin muuttuessa paineen alla Hulkiksi kone syöksyy maahan Kanadaan, jossa Wolverine sattuu olemaan patikoimassa. Yhteensattumia, kuten sanoin.

Tarinassa ryvetään läpi Kanadalaisen erämaan, kun sankarit ja geneerinen superroisto jäljittävät huumediilereitä ja näiden kaappaamaa kuolevaa skidiä. Jonesin idea on kertoa tarinan nimen mukaisesti kuuden tunnin aikajänteelle sijoittuva kertomus. Ajan kulua seurataan silloin tällöin kuviin ujutetuista kellotauluista, joka on ideana näppärä.

Kuten Jonesin jatkuvajuoninen Hulk-sarjakin, tämä yksittäinen tarina on rakennettu ja kerrottu hyvin, mutta hyvät koukut jäävät puuttumaan. Myrkytyksestä kärsivät poitsu on koomassa koko tarinan ajan eikä tämän kohtalo kiinnosta kuin tarinan sankareita. Mukaan heitetty superroisto on sellainen pitkäkyntinen örkki, joita nähtiin aikanaan kyllästymiseen asti Wolverinen oman lehden sivuilla, eivätkä muutkaan sivuhahmot ole juuri paljonkaan kiinnostavampia. Tämä tekee kokonaisuudesta yhdentekevän.

Suurempia ongelmia tarinassa ei varsinaisesti ole, mitä nyt Marveleita enemmän lukeneet saattavan ihmetellä loppuratkaisua, jossa sairas poika saa verensiirron Hulkilta. Aikaisemmissa tarinoissa Hulkin veri on muuttanut verensiirrossa Bannerin serkun hirviöksi ja tätä on käytetty syynä olla pelastamatta Bannerin ystävää aidsilta Hulk-verensiirrolla.

Kuvittaja Scott Kollins on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen tyylinsä on ilahduttavan selkeä ja yksityiskohtainen, tuoden mieleen ensimmäisenä Geoff Darrow’n. Ilmeisesti Marvelin älyttömän sisäisen sensuurin takia veri on väritetty ruskeaksi, joka tuntuu vähintäänkin tekopyhältä kun ottaa huomioon että tarinassa on muun muassa kohtaus, jossa Wolverine viiltää pahiksen käden irti.

SUOSITUS: Jälleen näemme Jonesilta tarinan, jossa ei sinällään ole vikaa, mutta joka ei myöskään nouse keskinkertaisen yläpuolelle, vaikka viehättävän näköinen onkin. Kuriositeetti.

SPIDER-MANISSA päättyy pitkä Venom-tarinakokonaisuus, joka jätti ainakin minut ihmettelemään sen olemassaolon tarkoitusta. Kirjoittaja Paul Jenkins antaa ymmärtää jotakin lopullista ja peruuttamatonta olevan tapahtumassa ja lukeepa kannessakin “Venomin loppu”, mutta mitään merkittävää ei oikeastaan tapahdu. Supersankarifiktiossa muutoksen illuusio on toki tärkeää, mutta Jenkinsin yritykset luoda draamaa on surullisen läpinäkyviä. Eddie Brock ja Venom-olio ovat kuolemassa, mutta eivät kuolekaan – kuka olisi arvannut? Aivan kuten vuosi sitten nähdyssä pitkässä Vihreä Menninkäinen -tarinassa, Jenkins lataa ennakko-odotuksia, mutta ei lunasta niitä lainkaan.

Toinen tarinan päätösjakson omituisuus on unohtaa aiemmissa osissa nähty sivujuoni sankarin koomassa viruvasta ystävästä, jonka tämä ottaa hoitaakseen. Oletin, että Jenkins yrittää rakentaa jonkinlaisen pääjuoneen vertautuvan tai sitä täydentävän sivujuonen, mutta tässä viimeisessä osassa siihen ei viitata lainkaan. Humberto Ramosin kuvitus on pätevää ja hän piirtää hienon Venomin, mutta tyyli ei edelleenkään sovi Jenkinsin tarinaan.

Lehden toisen puoliskon muodostaa J. M. Straczynskin kirjoittama ja John Romita Jr.:n kuvittama prologi ensi numeron oletettavasti suureen tarinaan, joka juhlistaa jenkki-Hämiksen numeroa 500. Jutussa nähdään perusnäppärää arkihupailua, joka on tavallaan muodostanut JMS:n tarinoiden selkärangan. Juttu loppuu cliffhangeriin, kun Hämähäkkimies kamppailee sankarikollegoidensa kanssa kaupunkia terrorisoivaa uhkaa vastaan. Näyttää siltä, että tarina vie jälleen sankarin mystisiin kuvioihin, joihin hahmo ei kovin hyvin sovellu. Jää kuitenkin nähtäväksi, mitä JMS ja JRJR ovat kehittäneet juhlanumeroon.

SUOSITUS: Venom-tarina päättyy antikliimaksiin. Alkavasta kokonaisuudesta puolestaan on liian varhaista antaa tuomiota.

Ja viimeisenä katsaus uusimpaan X-MENIIN. Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kokonaisuudella, jossa esitellään jälleen koko joukko uusia hahmoja ja ideoita. Tämä onkin yksi Morrisonin parhaista puolista kirjoittajana: hänellä on niin paljon ideoita, että hän voi vain heitellä niitä ilmaan ja tutkia niitä hetken, jättäen ne sitten jos niissä ei ole riittävästi potentiaalia. Tämän vuoksi hänen tarinansa saattavat vaikuttaa hätäisesti kokoonpannuilta, mutta jälkikäteen tarkasteltuna huomaa, miten hienosti Morrisonin pitkät tarinat toimivat kokonaisuuksina. Morrison on kirjoittaja, joka palkitsee tarkan lukijan.

Numerossa 3/2004 esitellään X-Yhdistys, maailmanlaajuinen versio Ryhmä-X:stä. X-Yhdistyksen kautta Morrison antaa tavallaan luvan käyttää päähenkilöidensä lisäksi niitä monia kymmeniä X-hahmoja joita vuosikymmenien varrella on esitelty. Nytkin nähdään koko joukko X-Voimasta, Uusista mutanteista ja Generation X:stä tuttuja hahmoja, kun X-Yhdistys lähtee ratkaisemaan kriisiä Eurotunnelissa.

Tarinan keskushenkilö on kuitenkin Fantomex, uusi Morrisonin esittelemä hahmo, eurooppalainen mutanttivaras. Oikeastaan kyseessä on pastissi vanhan Italialaisen sarjakuvan, Diabolikin päähenkilöstä. Hahmo on nähty myös elokuvassa Danger Diabolik. Diabolik oli mestarivaras, joka ainakin huiman 60-lukulaisessa filmissä varasti kaikki Italian rahat (!). Fantomexin nimi – “Fantom X” – saattaa myös viitata vuosisadan alun ranskalaisten dekkareiden Fantômas-superroistoon. Taas yksi osoitus Morrisonin käyttämistä viittauksista, jotka aukenevat tarkemmalla tutkiskelulla.

Tarina yllättäen puuttuu Wolverinen menneisyyteen, jotakin, johon Morrison vannoi olevansa koskematta kun hän alun perin esitteli ideoitaan Marvelin toimittajille. Ja totta puhuen Wolverinen menneisyyteen on puututtu aivan kylliksi. Morrison ei kuitenkaan vedä mattoa aiempien tarinoiden alta, vaan laajentaa taustaa, jonka lukija jo tietää. Tarinassa nähdään Ase X -ohjelman seuraajien uusia ihmisaseita ja sidotaan Wolverine osaksi pitkäaikaista linjaa keinotekoisesti luotuja yli-ihmisiä. Tarinassa nähty Ase XII jää valitettavasti vain kovin tylsäksi, yleiseksi viholliseksi.

Kuvituksesta vastaa Igor Kordey, jonka kuvitus ei edelleenkään oikein vastaa tarinan tasoa. Hänen rujo tyylinsä on parempaa kuin aiemmissa numeroissa on nähty, mutta on silti kovin epäviehättävää katsottavaa. Toimintakohtauksissa hänen tarinankerrontansa on kuitenkin hyvää: taistelu Eurotunnelissa näyttää oikeasti klaustrofobiselta ja viimeaikaisia toimintaelokuvia mukailevat kuvat ilmaan pysähtyneistä luodeista ovat hyvä idea.

Kokonaisuutena tarina on kiinnostava kokoelma uusia ideoita, jotka vievät X-maailmaa jälleen eteenpäin.

Chris Claremont talloo puolestaan tuttuja polkuja lehden lopussa nähtävässä X-Treme X-Men -tarinassa. Ja totta puhuen lopputulos pitkästyttää minut kyyneliin. Ensin kerrataan viime numeron tapahtumia, sitten Rogue kitisee tarpeettomassa takautumassa. Tämän jälkeen esitellään tarinan pahis, joka on Claremontille tyypilliseen tapaan arvoituksellinen, nähtävästi voittaman ja tuskallisen pitkäveteinen. Sääli vain, ettei tämä episodi ole yhtä järjenvastainen kuin Claremontin edellinen, joten siitä ei voi edes kirjoittaa pitkälti. Salvador Larrocca piirtää pätevästi.

SUOSITUS: Grant Morrisonin tarinat jatkuvat kiinnostavina, mutta epätasaisesti kuvitettuina. Chris Claremont saa miehen kyyneliin, mutta ei hyvällä tavalla.

Tagit: Marvel.

EMPIRE

DC Comics

Mark Waid, Barry Kitson

208 sivua, värillinen

TRANSMETROPOLITAN: ONE MORE TIME

DC Comics / Vertigo

Warren Ellis, Darick Robertson

144 sivua, värillinen

THE WALKING DEAD VOL.1: DAYS GONE BYE

Image Comics

Robert Kirkman, Tony Moore

144 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Olen parasta aikaa keskellä henkilökohtaista hullunmyllyä, joten tällä viikolla kirjaan muutaman nopean arvion ulkomaisista sarjakuvista, joita en ole vielä ehtinyt huomioida. Eteenpäin!

Barry Kitsonin kuvittama ja suomalaisille DC-spesiaalista tutun Mark Waidin kirjoittama EMPIRE on monien epäonnisten vaiheiden jälkeen päätynyt lopulta kokoelmaksi. Alun perin Waidin ja Kurt Busiekin omistaman Gorilla-kustantamon alaisuudessa vuonna 2000 ilmestymisensä aloittanut tieteissarjakuva jäi kesken, kun Gorilla meni konkurssiin. Myöhemmin DC Comics suostui julkaisemaan sarjan kokonaisuudessaan. Ja hyvä niin, koska Empire on sangen pätevä fiktio, kenties parasta, mitä Waid on kirjoittanut.

Empire sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa Golgoth-niminen superroisto on kukistanut kaikki maailman valtiot ja tappanut viimeisetkin supersankarit. Panssarin sisään kätkeytyvä Golgoth hallitsee maailmaa rautanyrkillään ja on ympäröinyt itsensä läpeensä mädillä luutnanteilla, jotka saavat Golgothin näyttämään lähes sympaattiselta. Tarina seuraa Golgothin hovin sisäisiä juonitteluja, selkäänpuukotuksia ja valtapelejä.

Olen aina ollut heikkona tarinoihin moraalittomista hallitsijoista ja tyranneista kertoviin tarinoihin. Waid painaakin kaikkia oikeita nappuloita ja välttää tyylilleen tavallisesti tyypillisen saarnaamisen: on sotaa, seksiä, mustaa huumoria, bysanttilaista juonittelua ja vaikuttavaa tragediaa. Barry Kitsonin kuvitus on sangen pätevää, vaikkakin hänen Jack Kirby -vaikutteiset, yliampuvat designinsa etäännyttivät ainakin minua hienoisesti tarinasta.

SUOSITUS: Paras Tohtori Doom -tarina, jonka olen lukenut. Suosittelen.

TRANSMETROPOLITAN-sarjakuvan viimeinen kokoelma ONE MORE TIME on lopulta ilmestynyt. Kyberpunkin jälkimainingeissa liikkuva sarjakuva on kronikoinut tulevaisuuden gonzojournalisti Spider Jerusalemin vaiheita. Alun shokeeraavien ja jännittävien tulevaisuusvisioiden jälkeen sarja jäi seuraamaan Spiderin kamppailua Yhdysvaltojen läpeensä korruptoitunutta presidenttiä vastaan. Valitettavasti alun lyhyissä scifi-välähdyksissä oli merkittävästi enemmän sanomaa kuin loppupään naivissa poliittisessa satiirissa. On sääli, että kirjoittaja Warren Ellis päättää erittäin vahvana alkaneen tieteissarjakuvan onanistisena journalistifantasiana, jossa supersankarimainen päähenkilö ratkaisee maan ongelmat totuusvoimillaan. Tavallisesti hyvän Darick Robertsoninkin kuvitus degeneroituu loppua kohden. Sentimentaalinen epilogi pelastaa paljon, muttei kokonaisuutta.

SUOSITUS: Sinänsä pätevä loppu sarjalle, mutta kalpenee alkunumeroiden rinnalla.

Zombie zeitgeist! Kaikki mukaan!

Zombit ovat taas täällä, ja hyvä niin. Amerikkalaiset lähestyvät aihetta pian toivon mukaan Suomeenkin rantautuvalla Day of the Dead -uudelleenfilmatisoinnilla, Iso-Britanniasta puolestaan saapuu Shaun of the Dead -elokuva ja sarjakuvarintamallakin tapahtuu: THE WALKING DEAD on Image-kustantamon yritys tarttua elävään kuolleeseen ajan henkeen.

Zombit ovat mahtavia kauhuhahmoja. Niissä yhdistyvät monet herkulliset kauhu-aiheet: taudit ja tartunta, mätäneminen, lihallinen splatter-kauhu ja se, kun tyyppi jonka hetki sitten tunsit yrittää nyt syödä aivosi ja sinun on hakattava tämän pää irti kirveellä. Henkilökohtaisesti koen erityisen viehättävänä zombigenreen liittyvän post-apokalyptisen tunnelmoinnin, kauhun joka syntyy kun sivilisaatio tuhoutuu ja tavallisten ihmisten pitää taistella hengestään käsittämätöntä uhkaa vastaan, yleensä epätoivoisesta ja lähes aina lopulta epäonnistuen.

Kirjoittaja Robert Kirkman on siirtänyt kaiken zombigenreen olennaisesti kuuluvan kuvaston sarjakuvaansa. Esipuheessaan Kirkman väittää, ettei The Walking Dead ole kauhusarjakuva, vaan kertomus, joka tutkii sitä miten ihmiset muuttuvat äärimmäisissä olosuhteissa. Hän ei tunnu ymmärtävän, että zombielokuvissa kauhistuttavinta – ainakin minulle – on juuri kuvaus ihmisten piilevästä petomaisuudesta, joka tulee esiin sivilisaation muretessa heidän ympäriltään. Vaikkei hän tajuaisikaan sellaista tekevänsä, on The Walking Dead silti pätevä post-apokalyptinen kauhutarina.

Poliisi Rick Grames herää koomastaan ja huomaan kotikaupunkinsa olevan elävien kuolleiden valtaama. Hän päätyy pakoilemaan syrjäiseen metsäleiriin, jossa joukko selviytyjiä pakoilee nähtävästi kaikkialla vaeltavia zombiarmeijoita. Ei tietenkään kestä kauaakaan, kuin selviytyjien suhteet alkavat rakoilla ja zompparilaumat lähestyä. Kirkman seuraa lajityypin kaavoja uskollisesti, mutta tehokkaasti. Hänen kuvaamansa hahmot ja tilanteet ovat riittävän uskottavia kantamaan tarinaa. Tony Mooren mustavalkoinen kuvitus toimii mainiosti. Hän osaa käyttää lähikuvia luomaan välitöntä ja klaustrofobista tunnelmaa.

Kirkman kertoo, että hänen tarkoituksensa on jatkaa Gramesin vaiheiden seuraamista zombien hallitsemassa maailmassa, koska hänen mielestään zombielokuvat jäävät “kesken”: ne eivät kerro, mitä päähenkilöille tapahtuu heidän selviydyttyään eläviltä kuolleilta. Sen sijaan hän aikoo tehdä Walking Deadista Gramesin vaiheita kronikoivan kertomuksen. Jälleen tuntuu siltä, ettei Kirkman ymmärrä mistä zombigenressä on kysymys: nihilistinen ajatus siitä, että kuka tahansa voi kuolla ja palata henkiin zombina on yksi zombileffojen tärkeimpiä jännitteitä. Nyt kun tiedämme, että Grames tulee olemaan tarinoiden sankari ja sankari ei kuole, osa jännitteestä katoaa. Toisaalta, se toimi ilmeisesti Evil Deadin jatko-osissa.

SUOSITUS: Zombit ovat mahtavia. The Walking Dead on kelpo genrensä edustaja, vaikkei Kirkman oikein tunnu ymmärtävän lajityyppiä.

.