Katuoja

(Teksti on kirjoitettu lopputalvesta 2005, joka selittänee joidenkin viittausten epäajankohtaisuuden.)

Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen viime aikoina ajatellut sarjakuvia. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä, miten sarjakuva on taiteena marginalisoitunut; miten sarjakuva alakulttuurina suhteutuu muuhun kulttuuriin. Ymmärrän, että seuraavat havainnot ovat monille itsestäänselvyyksiä, mutta jokainen symbolinen märkä pyyhkeenisku vasten kasvoja on jonkun nuoren idealistin ensimmäinen.

Kuten ehkä tiedättekin, Alan Moore ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuva ilmestyy syksyllä suomeksi. Se on fantastinen sarjakuva, yksi suosikeistani.

Vietin hiljattain aikaa ihmisen kanssa, joka ei lue sarjakuvia. Tämä ei tietenkään estänyt minua puhumasta hänen kanssaan – tai pikemminkin hänelle – sarjakuvista. Puhe oli juuri V for Vendettasta. Näytin mukanani ollutta albumia.

Hänen nopea arvionsa? “Ruma”.

Tämä muistutti jostain olennaisesta. Kyse ei ole pelkästä makuasiasta. Kouliintunut sarjakuvan lukija kaikella todennäköisyydellä tunnistaa David Lloydin taidon, vaikkei välttämättä tämän tyylistä pitäisikään. Hän näkee ruutujaon eleganssin, siirtymien vaivattomuuden, sommittelun tasapainon.

Kerronnalliseen, pitkään sarjakuvaan tottumaton lukija näkee visuaalista kakofoniaa ja tylsän, latistavan melankolisen värityksen. Sarjakuva ei houkuttele, päin vastoin se voi olla jopa luotaantyöntävä, vaikka Lloydin tyyli ei edes merkittävästi poikkea sarjakuvan valtavirrasta.

Sarjakuvan lukeminen on taito, joka pitää oppia. Harrastajat ovat oppineet lukemaan sarjakuvia tiedostamatta, altistumalla nuoresta iästä lähtien pitkille sarjakuvatarinoille, siirtyen lastensarjakuvista ajan myötä haastavampiin teoksiin. Muistan omat virstanpylvääni. Brittiläisen 2000AD-yhtiön mustavalkosarjakuvat näyttivät kymmenvuotiaana silmissäni vastenmielisiltä, mutta varhaisteini-iässä Judge Dredd ja Nemesis -albumit alkoivat kasautua hyllyyni. Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä oli ensisilmäyksellä visuaalisessa läpitunkemattomuudessaan suorastaan pelottava, mutta alkuvaikeudet ylitettyäni aloin nähdä ja arvostaa Mooren ja Cambellin kerronnan nyansseja.

En väitä, että kuvien sarjakuvien lukeminen sinänsä on vaikeaa. Miljoonat nauttivat päivittäin strippisarjakuvista, kuitenkin. Sarjakuvaan luotetaan opetus- ja jopa propagandavälineenä: uutisoitiinhan hiljattain Yhdysvaltain armeijan aikeista julkaista sarjakuvaa lähi-Idän nuorille. (Tosin ottaen huomioon, että Yhdysvaltalaista sarjakuvaa ei lueta Yhdysvalloissa, on ihailtava hanketta ajavien tahojen optimismia.) Sarjakuvan marginalisoitumisesta huolimatta välinettä pidetään edelleen helposti lähestyttävänä.

Kuitenkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kunnianhimoinen sarjakuva on sitä vaikeammin lähestyttävä mitä vähemmän sarjakuvaa lukija tuntee. Kulttuurissa yleensä tämänkaltainen jako pienen marginaalin suosimaan taiteeseen ja suuren yleisön viihteeseen ei ole mitenkään epätavallista. Sarjakuva on kuitenkin äpärätaide, joka mielletään kertakäyttöiseksi päivittäistavaraksi. Tämän vuoksi – yleistäen – näyttää olevan vaikea hyväksyä että vaikeasti avautuva sarjakuva olisi taiteellisesti kunnianhimoinen tai monitasoinen; että kyse ei ole lukijan lukutaidon puutteesta vaan teoksen viasta. Sarjakuva ei ole vaikea, se on “ruma”.

Tarinan opetus? Sarjakuvakokoelmasi kaunein taidesarjakuvakukkanen on kaikella todennäköisyydellä satunnaiselle lukijalle epämiellyttävä rikkaruoho.

Tagit: Alan Moore, DC.

Tervetuloa Katuojaan. Kirjoitusteni keskimääräiseen tasoon tottunutta lukijaa saattaa hämmästyttää se, etten julkaise Katuojassa aivan mitä tahansa. Aivan totta, harrastan heikkoina hetkinä itsekritiikkiä ja hautaan puoliraakoja tekstejä pöytälaatikkooni.

Olen kuitenkin jäämässä kesälomalle ja nyt minulla on aikaa kaivella löyhiä laatukriteerejäni läpäisemättömien kirjoitusten pinkkaa. Aion nostaa esiin muutamia keskeneräisiä tekstejä, kiillottaa niitä ja asettaa ne näytteille. Jätän lukijan arvioitavaksi, miksi en niitä alun perin julkaissut.

Uusia arvioita ilmestyy ajankäytöllisten kykyjeni mukaan. Ja ihan vain Rami Rautkorpea painostaakseni totean, että myös uusia kolumneja on tekeillä.

.

Katuojassa tällä viikolla:

RYHMÄ-X 3/2005
Egmont kustannus
Grant Morrison, Phil Jimenez, Chris Claremont, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

SPIDER-MAN 6/2005
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato
52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Aika jälleen vilkaista Egmontin lehtiuutuuksia. Arvioissa JUONIPALJASTUKSIA.

Suomessa julkaistavassa RYHMÄ-X:ssä lähestytään jo Grant Morrisonin kirjoittamien tarinoiden loppua. Vilkaisu kirjepalstoille ja internet-foorumeille paljastaa, että Morrisonin tarinoiden vastaanotto on ollut Suomessakin ristiriitainen. Itse kuulun heihin, joiden mielestä Morrisonin 41 numeroa muodostavat yhdessä kaikkien aikojen parhaan Ryhmä-X-tarinan. Vaikkei se missään nimessä täydellinen olekaan, kokonaisuus tiivistää olennaisen Ryhmä-X konseptista ja päivittää sen, luo uutta vanhan kierrättämisen sijaan. Kokonaisuus on esimerkillistä, uutta supersankarisarjakuvaa.

Vaikka Morrisonia on kritisoitu liiankin radikaaleista juonenkäänteistä pitää silti muistaa, miten hän käy suorastaan liikuttavan uskollisesti läpi kaikki sarjan nelikymmenvuotisen historian tärkeimmät teemat ja tarina-aihiot, joita aiemmat kirjoittajat ovat käyttäneet: vahdit, mutantteja vainoavat ihmiset, avaruusimperiumit, koulutettavat mutanttioppilaat, hallituksen salaiset aseprojektit ja supervoimaiset viholliset maailmanvalloitussuunnitelmineen ovat kaikki edustettuna.

Numerossa 6/2005 nähdään Morrisonin tarinoiden herkullisin käänne: pasifistinen Xorn riisuu metallinaamionsa ja paljastuu perivihollinen Magnetoksi joka rivakasti tuhoaa yllätetyn sankariryhmän. Lukemalla uudelleen aiemmat tarinat voi nähdä, miten mainiosti paljastusta on pohjustettu: vihjeet ovat olleet aivan lukijoiden nenän edessä kaiken aikaa. Itse tarinassa Morrison loistaa jälleen kriisin kuvaamisessa. Kuten hänen Oikeuden puolustajissaan, tarinan ensimmäisen kappaleen tapahtumien vyöry luo tunteen välittömästä vaarasta. Hänen otteensa tarinan päähenkilöistä on esimerkillinen. Aiemmin Morrison on onnistunut mahdottomassa ja tehnyt Kykloopista kiinnostavan, ensimmäistä kertaa hahmon historiassa. Vastaavasti Jeanin ja Wolverinen jakamat hetket varman kuoleman lähestyessä ovat vaikuttavat.

Myös Morrisonin luenta Magnetosta kiehtoo. Aiemmissa tarinoissa kuolleeksi oletettu arkkivihollinen on toiminut symbolina väkivaltaiselle vallankumoukselle, vastakohtana Ryhmä-X:n pasifistiselle politiikalle. Kun Magneto lopulta onnistuu valloittamaan maailman – tai tässä tapauksessa New Yorkin – paljastuu että hän onkin sen johtamisessa katastrofaalisen huono. Hän ympäröi itsensä nuorilla idiooteilla, tiuskii äkkipikaisesti typeriä käskyjä ja vetää kaiken päälle huumeita vahvistaakseen itseluottamustaan ja voimiaan. Vaikka näin Magneton uhka osin trivialisoituukin, palvelee se hienosti yhtä Morrisonin tarinoiden teemoista: vallankumouksen idea on aina paljon viehättävämpi kuin vallankumouksen todellisuus.

Kuten Morrisonin tarinoissa yleensä, tarinan teemat ja ideat ovat vahvempia kuin tarina itse. Hieman liian paljon jää epäselväksi Magneton ja Ase-Plussan yhteyksistä. Tarina laahaa keskivaiheilla ja alun momentti osin hukataan. Myös kuvakerronnassa on puutteita. Vaikka kuvittaja Phil Jimenez suoriutuukin tehtävistään pääasiassa mallikkaasti, ei hän yllä kuin paikoin tarinan vaatimaan eeppisyyteen. Joitain yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta Jimenez piirtää toteavasti. Spektaakkelin tuntu jää tavoittamatta varsinkin kun kuvituksessa tingitään usein taustoista ja hahmot kelluvat muuten tyhjissä ruuduissa. Yksittäisistä kuvituksen omituisuuksista hupaisimpia ovat kieltään suustaan ulkona roikuttaen puhuva Sammakko ja Professorin X:n mystisesti kupliva penis.

Lehden loppuun on ympätty yksi jakso Chris Claremontin ja Salvador Larrocan X-Treme X-Men -sarjaa. En ole seurannut sarjaa aktiivisesti ja varsinkin kun kyseessä on niin sanottu “hiljainen” sarjakuva, kokonaisuutta on vaikea ymmärtää. Jakso on osa Marvelin taannoista aloitetta, jonka kantavana ajatuksena oli pakottaa kaikki säännöllisesti ilmestyvien lehtien kirjoittajat kirjoittamaan tekstittömiä sarjakuvia kuukauden ajan. Ajatus ylhäältä käsin sanellusta kerrontakikasta oli luonnollisesti naurettava ja elinkelvoton. Tuloksena oli sarja tunnelmapaloja tai vettä polkevia täytesarjoja. Tämä on jälkimmäistä tyyppiä: kyseessä on pitkitetty taistelukohtaus. Claremont tunnetaan usein liiallisestakin selittävän tekstin käytöstä ja sanaton sarjakuva ei ole todellakaan ole hänen välineensä. Etenkin silloin, kun sarjakuva siirtyy kuvaamaan erilaisia hahmojen harhakokemuksia, on tarinaa kovin vaikea seurata. Suuremmasta tarinakokonaisuudesta irrotettuna ja älyttömän kerrontakikkailun rampauttamana lehden episodi on kelvoton, Larrocan pätevästä kuvituksesta huolimatta. Osana pidempää tarinakokonaisuutta jakso saattaa toimia merkittävästi paremmin.

SUOSITUS: Morrisonin verraton Ryhmä-X-tarina jatkuu yhdellä parhaista episodeistaan. X-Treme X-men ei vakuuta edelleenkään.

Muutoksen illuusio on ihmeellinen asia. Sarjakuvan – etenkin supersankarisarjakuvan – ystävä harvoin haluaa hahmojen muuttuvan. Tätä ei liioin toivo kustantajakaan, jonka myyntivaltti on tunnistettava hahmo. Muutos ajaa lukijat pois: he haluavat lukea hahmosta, jonka ovat oppineet tuntemaan.

Tämä on merkittävä ongelma jatkuvajuoniselle sarjakuvalle. Miten voidaan tehdä saippuaoopperamaisesti polveilevaa tarinaa, jos lopulta on palattava status quohon? Tarvitaan muutoksen illuusio. Tämä tarina, lukee lehden kannessa, muuttaa kaiken mitä luulit tietäneesi hahmosta X! Tämän jälkeen, meille kerrotaan, mikään ei tule olemaan entisellään! Mutta lopulta Teräsmies palaa kuolleista, Batman ei olekaan enää ranskalainen, Hal Jordan on Vihreä Lyhty ja kaikki mitä tiesimme Purppuranoidasta oli sittenkin totta.

Olennaisinta on muutoksen illuusio. Lukijan pitää uskoa, edes hetken, että tämä tarina muuttaa kaiken lopullisesti. Palatakseni Grant Morrisoniin: hän onnistuu tässä. Vaikka tiedän hyvin, että Morrisonin lopetettua hänen luomansa muutokset Ryhmä-X:ään lakaistaan maton alle ja Wolverine saa taas pitää päässään hiustensa muotoista kypärää, olen silti aidosti innostunut hänen tarinoitaan lukiessani. Hän ei pelkästään tyydy viittaamaan sarjakuvissaan aiempiin tarinoihin vaan rakentaa niiden päälle kokonaan uusia lisäten niihin omat teemansa. Hänen sarjakuvansa kertovat hahmoista, mutta niiden olemassaololle on muukin tarkoitus kuin supersankariposetiivin loputon pyörittäminen.

Toisin on esimerkiksi J. Michael Straczynskin uusimman SPIDER-MAN -tarinan laita. Numeron 6/2005 kannessa Hämähäkkimies yrittää yhtäaikaisesti hirttäytyä ja potkaista itseään päähän. Pidän tätä symbolisena. Lehdessä alkavassa tarinassa Straczynski kirjoittaa uusiksi 70-luvun Hämähäkkimiessarjakuvia. Lehden tarinassa lukijoille kerrotaan Hämähäkkimiehen edesmenneen tyttöystävän siinneen äpäröitä ympäri Eurooppaa.

Straczynski on aiemmin tuonut uusia ideoita sarjaan, mutta uusimmassa tarinassaan hän kaivaa menneitä ja samalla tehokkaasti omaa hautaansa. Tarina, jossa esitetään kokonaan uusi tulkinta toisesta, vanhemmasta tarinasta ei käytännössä toimi kenellekään. Uudet lukijat ovat tuskin kiinnostuneita 30 vuotta vanhoihin tarinakokonaisuuksiin viittaamisesta. Fanit taasen vihastuvat, koska kirjoittaja kertoo heidän aiemmin lukemansa tarinan olevankin “valhetta”.

Henkilökohtaisesti en suuremmin välittäisi, vaikka tarinassa Gwen Stacy paljastuisi syylliseksi holokaustiin ja polyfoni
siin kännykän soittoääniin. Straczynskin sarjakuvassa inhottaa kuitenkin ilmeinen, laskelmoiva shokkitehojen etsintä. Kyseessä on sisäsiittoinen markkinointitemppu, jonka tarkoitus on tuohduttaa pitkäaikaisia lukijoita. Olennaisesti muuta sisältöä sillä ei ole.

SUOSITUS: Sen sijaan että loisi uutta, Straczynski penkoo menneitä tavalla, joka tuskin miellyttää ketään. Kuvituksesta vastaa pätevä Mike Deodato. Häneltä nähdään joitain tehokkaita kuvia, mutta kerronta on tasapaksua.

Tagit: Egmont, Marvel.