Katuoja

Tänä vuonna olen nähnyt poikkeuksellisen paljon elävää musiikkia, loistavan onnistuneista keikoista loistavan käsittämättömiin. Olen polkenut Roskilden mutavyöryssä nähdäkseni Arcade Firen, uhmannut humalaisia gootteja ja Tamperetta todistaakseni pistämättömän Das Ichin sekä valvonut Likefesteillä nähdäkseni Kakkahätä -77:n romahtavan alkoholihuuruiseen mustaan aukkoon Tavastialla. Ollakseni ihminen, joka sietää huonosti humalaisia läskipäitä, ahtaita tiloja, kovaa melua tai yleensä lievääkään epämukavuutta, olen rockhuorannut vuonna 2007 kuin mestari. Vuonna 2007 olen myös nähnyt kenties parhaat keikat, joita olen koskaan todistanut. Eilinen VNV Nationin saattaa olla niidenkin joukossa paras.

VNV Nation on vuodesta 1995 asti soittanut brittiläinen duo, joka lanseerasi futurepopin käsitteen. He soittavat konemusiikkia, jossa väkevä laulu yhdistyy vahvoihin melodioihin ja jyskyttävään jyskyttävään jyskyttävään konepaukkeeseen. VNV Nationin sanoitukset ansaitsevat erityishuomion. Yhtyeen kappaleiden lyriikat maalaavat dystooppisia visioita tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut. Ne ovat usein pateettisia, pahimmillaan auttamattoman banaaleja, mutta koukuttaviin, kohtalokkaisiin melodioihin yhdistettynä ja Ronan Harrisin herkänjylhällä äänellä laulettuina luovat ainutlaatuisen tunnelman. Ja vaikka VNV Nationin sanoitukset saattavatkin olla hivenen naurettavia, erottuvat ne edukseen siitä puurosta, joita laulujen sanoitukset tavallisesti ovat. Vinkki lauluntekijöille: ihmissuhteenne kiinnostavat minua yhtä paljon kuin koiranpaska, johon olen juuri astunut.

Olen kuunnellut VNV Nationia jo vuosia, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, saati sitten katsonut ainuttakaan keikkavideota. En siis tiennyt, mitä odottaa. Pahimmillaan konebändit saattavat keikoilla lähinnä iskeä läppärin auki ja hajamielisesti sohia kosketinsoittimia – yhtä jännittävää, kun katsoisi nörttiä koodaamassa, mutta lisätyllä myötähäpeäelementillä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimi VNV Nationia lämmitellyt yhdentekevä Solvent. Keikkaillan aloittaneen Koroshio Currentin onnistuin missaamaan, sillä toisin kuin ikinä, keikat alkoivat lippuun merkityllä kellonlyömällä. Mutta mitä tulee VNV Nationiin, minulle luvattiin show: baaritiskijonossa tuttu kertoi nähneensä bändin keikalla Saksassa ja kuulemma “solisti oli sen oloinen, että olisi vetänyt spiidiä”. Kuulostaa hyvältä!

Gloriaan astuminen kahden Sarjakuvafestivaalin jälkeen tuntuu pelottavasti kotiin saapumiselta. Tällä kertaa paikalla ei ole kuitenkaan sarjisyleisö, vaan gootteja. Gooteista on ikävästi tullut jonkinlainen musiikkipiirien kävelevä vitsi. Oikaistakoon nyt muutama kohtuuton väärinkäsitys luokan hitaimmille: gootit eivät ole kyynelehtiviä ranteenviiltelijöitä, vaan ainoastaan tyyppejä, jotka tykkäävät pukeutua nätisti, vetää viinaa ja bailata. Ja he kuuntelevat parempaa musiikkia kuin sinä. Sunnuntaina Gloriassa mustahuulia oli liikkeellä satapäin. Erinomaisen tasokkaan Synapsi-klubin järjestässä tapahtumassa yleisöä oli pysäyttävät 500. VNV Nation on niitä bändejä, joita saa fanittaa rauhassa yksinään, koska kukaan muu ei näytä heistä edes kuulleen. Viisisataa fania sunnuntai-iltana todisti kuitenkin päinvastaista. Tunsin eksyneen karitsan lämmintä, määkivää yhteenkuuluvuutta, kun näin paikalle saapuneen lauman.

Itse keikka, kuten todettu, oli fantastinen. Riemastuttavaa kyllä, Ronan Harris ei näytä lainkaan musiikiltaan saati sitten käyttäydy lavalla siten, kuin maailmalopun näkyjä maalailevan muusikon voisi olettaa. Harris on hyperaktiivinen, bodattu kalju kääpiö ja näyttää lähinnä hemmolta, jonka voi kuvitella tulevan haastamaan riitaa Itäkeskuksen räkälässä. Harris otti rennosti kontaktia kuulijoihin sekä laulatti ja huudatti yleisöä samalla kuin duon toinen puolikas, jättimäinen Mark Jackson paukutti rumpuja korokkeella seisten. Ja minä hoilasin mukana kuin ääliö. Onnellinen ääliö.

VNV Nation esitti maltillisesti uutta materiaalia aiempien levyjensä hittien seassa. Biisit toimivat livenä esimerkillisesti. Harrisin uljaat livetulkinnat yhdistettynä Jacksonin ja kahden kosketinsoittajan taustaryhmän jykevään soundiin piiskasivat katsojat poikkeukselliseen kiihkoon. Kun yleisö hurrasi eeppisille lauluille kostosta ja sovituksesta, tunnelma paikoin muistutti Nürnbergin puoluekokousta – paitsi että kajalia oli enemmän.

Yhtyekin vaikutti olevan otettu vastaanotosta ja soitti kokonaiset 2 tuntia. Toivon mukaan Harris pitää lavalla antamansa lupauksen yhtyeen paluusta Suomeen.

Tagit: popkulttuuri.

52: VOLUME TWO
Geoff Johns, Grant Morrison, Greg Rucka, Mark Waid, Keith Giffen
DC Comics
304 sivua, värillinen

Suhteeni DC:n sarjakuviin muistuttaa väkivaltaista parisuhdetta. DC:n maailma on nuoruuden ihastus, johon lankesin aikanaan. Pikku hiljaa paljastui, että ihastukseni on itseään vihaava neurootikko, joka purki ahdistustaan minuun. Se eli menneisyydessä, aiheutti pettymyksiä, petti ja käyttäytyi mielipuolisesti. Lankean aina kuitenkin uudestaan kun DC alkaa viettelemään minua, katsoo kaupan hyllyltä ja räpyttelee silmiään: “Olen muuttunut”, se valehtelee. “Katso, Grant Morrison kirjoittaa nyt Batmania. Ja Teräsmiestä! Ota minut takaisin, kulta. Rakastan sinua.”

Ja minä otan. Menee vähän aikaa ja kohta DC läiskii minua ympäri naamaa ja kutsuu minua “likaiseksi pikku lutkaksi, joka ansaitsee tämän”.

Siinä 52 pähkinänkuoressa.

52 on DC:n viime vuoden megahanke – viikon välein ilmestynyt sarjakuvalehti joka oli kertovinaan yhden kokonaisen tarinan. Se on suoraa jatkoa Infinite Crisisille, joka oli puolestaan laittavinaan DC-maailman uuteen uskoon. Sen lopussa Teräsmies, Batman ja Ihmenainen vetäytyvät parrasvaloista vuodeksi. Sillä välin, kun DC:n ykkössankarit viettävät vuoden Bat-huvipurrella vetämässä kokaiiniviivoja Robinin pakaroiden välistä – tai jotain – me lukijat jäämme hengaamaan heidän B-listakavereidensa kanssa.

52 on merkittävä logistinen suoritus, jonka takana on kokonainen komitea kirjoittajia ja piirtäjiä. Kirjoittajia edustavat Mark “köyhän miehen Kurt Busiek” Waid, Geoff “Kapteeni Eilinen” Johns ja Greg “Missä on uusin Queen and Country?” Rucka. Lisäksi tiimissä on Grant Morrison, mutta koska häneltä ei ole yhtään kommenttia kokoelma-albumin välipuheissa, joissa tekijät taputtelevat itseään selkään, oletan että hänen roolinsa on ollut soittaa kollegoilleen ideoita LSD-lasillisten välissä. Kuvituksesta vastaa Keith Giffen, joka on tehnyt hätäiset luonnokset jokaiseen 52 osaan. Näiden päälle ovat sitten piirtäneet kuvittajat, joiden taso vaihtelee yhdentekevän keskinkertaisesta tympeän keskinkertaiseen.

Entäs se tarina? Jos siis Teräsmies ja Batman ovat lomalla, keitä sitten DC laittaa heidän poissaollessaan lavalle?

Meillä on Lex Luthor, jonka paha juoni on tällä kertaa antaa satunnaisille ihmisille supervoimia. Koska ilmeisesti DC:lla ei ollut tarpeeksi supersankareita. Täytyy toisaalta myöntää, että tekijät ovat saaneet mukaan muutaman riemastuttavan absurdin kohtauksen, jossa Z-listan superihmisiä rynnii estradille huutaen nimiään. Poledancer! The Tornado Ninja! E.S.Pete! E.S.Pete muuten juoksee taisteluun pidellen sormia ohimollaan. Ilmeisesti hän ei nähnyt ennalta, että kuolee noin viiden sekunnin kuluttua.

Meillä on Starfire, Animal Man ja Adam Strange, jotka kruisaavat avaruudessa ilman sen suurempaa syytä. Adam Strange ohjaa avaruuslaivaa, vaikka on sokea. Tämä on varmaankin jonkinlainen metasarjakuvallinen vertauskuva. Jos vaikka Adam Strange olisi sarjakuvakirjoittajakollektiivi, ja laiva olisi 52, ja minä olisin tyyppi, joka alleviivaa vertauskuviaan? Vaikka niin.

Ralph Dibny on Elongated Man, paitsi nyt hän on aikuinen ja synkkä Elongated Man. Mistäkö tiedän? Siitä, että hänellä on parta ja hänen vaimonsa on kuollut ja raiskattu (ei tässä järjestyksessä). Elongated Man on supersankarietsivä, joka osaa venyä. Kun hän haistaa mysteerin, hänen hänen venyvä nenänsä alkaa nykiä. Juuri sellainen hahmo, siis, joka suorastaan huutaa postmodernia rekonstruointia. Jos postmodernilla rekonstruoinnilla tarkoitetaan tarinaa, jossa hahmo hankkii poplarin, kasvattaa parran ja alkaa synkäksi. Tervetuloa takaisin, vuosi 1991.

Renee Montoya on muun muassa kelvollisesta Gotham Centralista tuttu poliisietsivä, joka on lesbo. Voi veljet, että hän onkin lesbo. Tarina muistuttaa meitä tämän tästä Montoyan lesbouden määrästä näyttämällä tämän harrastamassa villiä lesboseksiä. Koska hän lesbo. Tosi, tosi lesbo.

Black Adam on paha Kapteeni Ihme, joka parantaa maailmaa lyömällä ihmisten päitä irti. Tähän minulla ei ole mitään sarkastista sanottavaa. Totta puhuen se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta moneen ongelmaan. Varsinkin kun lukee 52:a.

(Huomaatteko mitä tein? Sanoin, ettei minulla ole mitään sarkastista sanottavaa, ja sitten minulla olikin? Voi, minä.)

Sitten meillä on Booster Gold, ilahduttavan kyvytön supersankari, joka yrittää tehdä nimeä itselleen. Valitettavasti hänet tapetaan ennen tarinan puoltaväliä, jotta hän voisi tehdä sankarillisen paluun kuolleista jossain vaiheessa. Oliko tämä juonipaljastus? Ei se mitään, tässä on toinen! Kaksi 52-sarjan albumia ovat tarpeettomin höyryävä kasa sarjakuvaa, jota olen aikoihin lukenut: itseensä rakastunut, komitean kirjoittama, kuvallisesti yhdentekevä ja ylipitkä sotku.

SUOSITUS: DC kertoo, että Grant Morrison kirjoitaa seuraavan DC:n tapahtumasarjakuvan, Final Crisisin. Voi, DC. Voisinpa lopettaa sinut.

Tagit: DC, Grant Morrison.

APINATARHA
Florent Ruppert, Jérôme Mulot
Huuda Huuda
110 sivua, mustavalkoinen

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleiden Florent Ruppertin ja Jérôme Mulot’n APINATARHA on kerännyt ylistäviä kritiikkejä ja merkittävästi mediahuomiota ollakseen pienen kustantamon vaihtoehtosarjakuva. Tämä on ymmärrettävää, sillä se leikkii sarjakuvakerronnalla ja pyrkii uudistamaan ilmaisumuotoa – juuri sellainen sarjakuva, josta kriitikot haluavat kirjoittaa. Jos työnä on kirjoittaa sarjakuvista, kirjoittaja mieluummin tarttuu johonkin joka edes yrittää olla jotain uutta sen sijaan että arvioisi Harmaasävyisiä Tuokiokuvia Ihmissuhteesta 3:n, Hauskan Ihmisenkaltaisen Eläimen Sunnuntaisarjat -juhlakirjan tai Ketä-vittu-kiinnostaa-miehen seikkailujen viimeisimmän kokoelman. Tiedän tilanteen, olen elänyt sen.

Apinatara on taidesarjakuvaa. Ennen kuin klikkaatte itsenne toisaalle, tarkennetaan mitä mieltä olen Taiteesta.

Populaarin näkemyksen mukaan Taide on
nenäänsä kuohuviinilasinsa takaa nyrpistelevä elitisti joka esittelee installaatiotaan Heteronormatiivinen Diskurssi II (“kiitokset Taiteen keskustoimikunnalle”). Enemmänkin Taide on sohvallasi röhnöttävä happopää, joka sammuu naurettuaan ensin puoli tuntia kädelleen.

Taide on olemassa kuvaamaan ja purkamaan inhimillistä kokemusta ja inhimillinen kokemus on luonteeltaan lähtökohtaisesti naurettava, aina siitä hetkestä kun synnymme kirkuvana verisenä möykkynä siihen hetkeen kun tyhjennämme suolemme kuollessamme. Ergo, taide on lähtökohtaisesti naurettavaa. Sen ei tarvitse olla hauskaa, mutta sille on voitava nauraa.

Ja sitten on Apinatarha, joka on juurikin taidetta. Se on kavalkaadi hässiviä eläimiä, rasisteja, perverssejä, väkivaltaa ja kullivitsejä, kaikki kuvattu parhaimmillaan häkellyttävän innovatiivisissa ja sarjakuvan muotoa rikkovissa kehyksissä. Apinatarha koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kussakin on jokin kerronnallinen oivallus. Välillä noustaan ja lasketaan tarinan mukana, välillä kerrotaan tarinaa viittomakielellä, välillä tarina etenee kahdella sivulla yhtä aikaa. Paikoin kokee suoranaista hoksaamisen riemua kun tarinan jekku hahmottuu. Mukana on myös erilaisia puuhatehtäviä animaatiokiekoista stereokuviin. Ruppert ja Mulot piirtävät rennolla, ohuella viivalla pelkistäen hahmojaan äärimilleen. Ratkaisu on toimiva, sillä se ei vie huomiota pois erilaisilta kerrontakokeiluilta.

Tai kullivitseiltä.

Apinatarha on riemastuttava ei ainoastaan siksi, että se on sarjakuvan kentässä pitkästä aikaa jotain aidosti uutta ja innovatiivista. Se on riemastuttava siksi, että se on läpeensä hävytön. Vammaisten orgioita, sokeiden juoksukilpailuita ja silvottuja huoria: tämän kauemmas poliittisesta korrektiudesta et pääsisi, vaikka ampuisit sen, työntäisit sen kehitysvammaisen koiran peräreikään ja heittäisit sen aurinkoon. Ja se on hauskaa. Nauroin ääneen Apinatarhaa lukiessani.

SUOSITUS: Apinatarha on taidokas; Apinatarha on kirotun hauska; Apinatarha on taidesarjakuva.

.

“Mitä mulla oli ennen skeneä? Ei mitään. Ei siis mitään!”
– Sarjakuvataiteilija (nimi muutettu) Rooster-ravintolassa sunnuntaina 7.10.2007

ROBOTRABBIT
Ninni Aalto
Nettisarjakuva

Skenessä on kivaa, ja kun skene on Lahdessa, Lahdessa on kivaa. Kuinka kivaa, kysytte? Esimerkiksi näin kivaa ja näin.

Ninni Aallon RobotRabbit on tuore lisäys suomalaiseen sarjisblogikenttään. Aalto on kuitenkin kaikkea muuta kuin uusi tekijä. Hän on useita lehden- ja kirjankansia tehnyt kuvittaja, sarjakuvataiteilija, jonka töitä on julkaistu mm. Tähtivaeltajassa ja Schattenissa sekä pitkän linjan järjestöaktiivi. “Inessä skenessä”, siis.

Sarjakuvablogien viehätys ja risti on siinä tavassa, jolla ne yhdistelevät luonnoskirjaa ja päiväkirjaa. Blogimerkinnät ovat usein hetken vaikutelmia tai hauskoja sormiharjoituksia. Parhaimmillaan sarjisblogimerkinnät ovat aidompia ja välittömämpiä kuin albumeihin tai lehtiin päätyneet työt. Syynä tähän on juuri matala julkaisukynnys, joka estää tekijää miettimästä sarjakuvaansa piloille. Toisaalta samasta syystä johtuen merkittävä osa blogisarjakuvaa on materiaalia, joka ei sellaisenaan kelpaisi paperijulkaisuun.

Aalto on parin viikon päivitysten perusteella siitä kiinnostava tekijä, että hänen työnsä ovat selkeästi hiotumpia kuin monien hänen kollegoidensa. Aallon piirroksissa ei ole luonnosmaisuutta kuin vain nimeksi: jos nämä ovat luonnoksia, Aalto piirtää valmista suoraan tussilla. Hänen viivatyössään on tarkkuutta ja voimaa, jossa voi nähdä vaikutteita Hernandezin veljeksiltä tai vaikkapa Terry Moorelta. Huomioitavaa on myös hänen sarjakuviensa huolellinen ja tarinan mukana elävä tekstaus.

Ensimmäisessä pitkässä blogisarjakuvassaan Aalto tarttuu vanhaan tuttuun standardiin, sarjakuvamuotoiseen röpöttelyraporttiin. Sisäpiirin skenevitsejä siis, mutta tarpeeksi etäältä kuvattuja ollakseen huvittavia myös sarjakuvassa esiintyviä hahmoja tuntemattomille. Aalto kunnostautuu myös karikatyyripiirtäjänä. Hän tavoittaa olennaisen ihmisen piirteistä ja saa heidät toimimaan sarjakuvahahmoina. Aalto myös piirtää ihmiset todellisuutta kauniimpina, rypyt siloiteltuna ja ruvet häivytettyinä. Minä tosin näytän Aallon sarjakuvissa vesipäiseltä mutantilta, mutta kyseessä voivat olla skenettämisen jäljet kasvoillani.

RobotRabbit on lisätty ainakin allekirjoittaneen selaimen kirjanmerkkeihin. Aalto on kyvykäs tekijä, jolta on ilmestynyt epätyydyttävän vähän julkaisuja. Toivon mukaan sarjakuvablogin päivittäminen aktivoi ja rohkaisee Aaltoa julkaisemaan lisää.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

Lahden sarjakuvan lokakuu 2 järjestetään Lahdessa huomenna lauantaina. Sarjakuvan lokakuu on sekoitus näyttelyitä, performansseja, akateemista seminaaria ja myyntiä. Yksipäiväinen tapahtuma järjestetään minimaalisilla resursseilla, mutta järjestämässä on lukuisia erinomaisen päteviä sarjisaktiiveja. Tiedän, sillä olen työskennellyt heidän kanssaan itse.

Osallistun tapahtumaan tälläkin kertaa yleisönä. Vaikka päivään mahtuukin runsaasti erilaista ohjelmaa, tapahtuman olennaisin anti on merkattu julisteeseen suurimmalla fontilla:

Kyllä, luvassa on jälleen maksaa kouristavaa hauskaa niin kuin vain Lahdessa voi!

On ilo nähdä, että myös Lahden tapahtumalla on jatkuvuutta. Vuoden aikana on todistettu uusia sarjakuvatapahtumia niin Lahdessa, Turussa kuin Tampereellakin ja kaikille on todistettavasti suunnitteilla jatkoa. Skene elää!

.

Marraskuu

(Joulukuu) TALES OF THE MULTIVERSE: BATMAN – VAMPIRE TP / Doug Moench / Kelley Jones, Malcolm Jones III & John Beatty
(Marraskuu) BATMAN: GOTHAM BY GASLIGHT TP / Brian Augustyn / Mike Mignola, Eduardo Barreto & P. Craig Russell
DC lanseeraa Elseworldsin uudestaan nimellä “Tales of the Multiverse”, ja uudelleenjulkaisujen joukosta löytyvät nämä helmet. Vampyyri-Batmanin seikkailuista kaksi ensimmäistä julkaistiin suomeksi (Punainen sade, 1995; Verimyrsky, 1996) muttei valitettavasti kolmatta. Ei niin, että ne olisivat mitenkään kiinnostavia tarinoita olleet, mutta Kelley Jonesin kuvitus oli aivan hurjaa. Gotham by Gaslight julkaistiin suomeksi turhan tummasävyisesti painatettuna (Batman 6/1991) mutta tässä kokoelmassa on mukana myös sen vähemmän synkkä jatko-osa Master of the Future, jossa ei ollut samaa faktan ja fiktion sekoittumisen viehätystä, vaan se oli ilmeisesti kunnianosoitus Jules Vernen tarinoihin pohjautuvalle elokuvalle Master of the World eli Albatrossin vangit.

(Joulukuu) BATMAN/SUPERMAN: SAGA OF THE SUPER SONS TP / Bob Haney / Dick Dillin, Murphy Anderson & Co.
Hopeakauden hassuttelua, joka alkaa tuntua koko ajan viehättävämmältä, eikä pelkästään sen takia, että Grant Morrison pitää siitä.

SPIDER-GIRL PRESENTS WILD THING: CRASH COURSE DIGEST / Larry Hama / Ron Lim
Tämä menee lähinnä keräilypakkomielteen piikkiin, koska Wild Thing oli yksi MC2-universumin karmeimpia ideoita: Wolverinen ja Elektran tytär. Juggernautin flanellipaitaa käyttävä poika vielä menee, mutta… Elektran pitäisi osallistua elämän kiertokulkuun vain ruokkimalla matoja.

AMAZING SPIDER-GIRL VOL. 2: COMES THE CARNAGE! TPB / Tom DeFalco / Ron Frenz
Hämähäkkitytön seikkailuja sen sijaan jaksan edelleen suositella. Siinä missä joidenkin nimeltämainitsemattomien lehtien tekijät yrittävät aina vain epätoivoisesti änkeä henkeä takaisin pulloonsa, Tom DeFalco saa oikeasti viedä tarinaa eteenpäin, piittaamatta siitä onko muutos sitten todellista vai illusorista.

EXCALIBUR CLASSIC VOL. 4: CROSS-TIME CAPER BOOK 2 TPB / Chris Claremont, Michael Higgins &
Terry Austin / Chris Wozniak, Alan Davis & Co.
Alan Davisin kuvituksen lisäksi näissä vanhoissa Excaliburin seikkailuissa viehättää se, että vaikka niissä liikutaan Ryhmä-X:n maailman liepeillä, kyseessä on oikeastaan ihan oma Marvelin universumin nurkkauksensa, eikä kaikessa ole kyse Seuraavasta Järisyttävästä X-tapahtumasta.

(Tammikuu) CONAN: THE BLOOD-STAINED CROWN AND OTHER STORIES / Kurt Busiek & Fabian Nicieza / Rafael Kayanan, Cary Nord & Co.
Erinomaisten vierailevien kuvittajien lyhyitä tarinoita Conanin uran eri vaiheista.

(Tammikuu) HIGHLANDER: THE COLDEST WAR TPB / Brandon Jerwa & Michael Avon Oeming / Lee Moder
Jaa… julkaistaisiinkohan tämä oikeasti jossain vaiheessa?

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Silver Bullet Comics

• Dynamite Entertainment

Diamond Previews

Joulukuu

(Tammikuu) SUPERMAN: REDEMPTION TP / Kurt Busiek & Fabian Nicieza / Walter Simonson, Carlos Pacheco & Co.
Kyllä, tuossa lukee Walter Simonson, mikä tarkoittaa parhautta. Eikä Carlos Pachecokaan ihan turha tyyppi ole.

(Helmikuu) SUPERMAN: CAMELOT FALLS VOL. 2 HC / Kurt Busiek / Carlos Pacheco & Jesus Merino
Tässä kävi sinänsä hassusti, että kun päätin odotella Camelot Falls Vol. 1:n pehmeäkantista painosta, en osannut aavistaa, että myös Vol. 2 julkaistaisiin kovakantisena ennen kuin mitään pehmeäkantista versiota olisi luvassa. Silti nämä ovat aika ohkaisia kovakantisiksi kirjoiksi, ja hyvällä tuurilla pehmeäkantinen kokoelma tulee sisältämään koko sarjan alusta loppuun.

(Tammikuu) TALES OF THE NEW GODS TP / Mark Evanier, John Byrne & Co. / Steve Rude, John Byrne & Co.
Mukana kaikki, jotka ovat ketään, ja ilmeisesti myös Mark Millarin kirjoittama ja Steve Ditkon piirtämä tarina, mikä kuulostaa juuri sopivasti hullulta.

(Tammikuu) DOOM PATROL VOL. 6: PLANET LOVE TP / Grant Morrison / Richard Case, Stan Woch & Co.
Morrisonin viimeiset DP:t.

X-FACTOR: HEART OF ICE PREMIERE HC / Peter David / Khoi Pham
Nyt voin vihdoinkin sanoa, että olen lukenut molemmat tähän mennessä julkaistut kokoelmat Davidin uudesta Tekijä-X:stä, ja ne olivat erinomaisia. Olisin mielelläni nähnyt Ryan Sookin piirtävän sarjan jokaikisen numeron, mutta ilmeisesti kuvittajakaruselli on alkanut nyt pyörimään pahemman kerran.

FANTASTIC FIVE: THE FINAL DOOM TPB / Tom DeFalco / Ron Lim
Tämä minisarja pääsi livahtamaan ohitseni, mutta eiköhän se ihan kiva ole. Kyseessä on siis Tohtori Doomin paluu MC2-universumiin.

(Helmikuu) INDIANA JONES OMNIBUS VOLUME 1 / William Messner-Loebs, Dan Barry & Lee Marrs / Dan Barry, Leo Duranona & Co.
Ensi vuoden uuteen Indy-leffaan olisi tietysti mukava valmistautua tällaisella lukupaketilla, mutta ei tämä mikään pakko-ostos kyllä ole. Sisältää siis pelkästään Dark Horsen tuotantoa 90-alkupuolelta, ei Marvelin alkuperäisiä Indy-sarjiksia.

(Helmikuu) PREDATOR OMNIBUS VOLUME 2 / John Arcudi, Andrew Vachss & Co. / Evan Dorkin, Jordan Raskin & Co.
Vachssin nimi yhdistetään yleensä vähän erilaisiin saalistajiin… Ensimmäinen Omnibus on vielä aika kaukana pinossa, mutta tekijälista on aika hyvä vetonaula tässä.

(Helmikuu) THE SAVAGE SWORD OF CONAN VOLUME 2 / Roy Thomas / Barry Windsor-Smith, John Buscema & Co.
Nyt Dark Horse onkin kovassa vauhdissa: Ensimmäinen SSOC-klassikoiden kokoelma ei ilmesty vielä muutamaan kuukauteen, ja toista jo tyrkytetään. Tämän nyt jos minkä voi kuitenkin tilata luottavaisin mielin.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.