Katuoja

THE SPIRIT BOOK ONE
DC Comics
Darwyn Cooke
192 sivua, värillinen

Nostalgia on myrkyllistä. Jos sitä nauttii yliannostuksen lukija, hän päätyy vain vahingoittamaan itseään. Jos taas nostalgia myrkyttää tekijän sydämen, päätyy hän pahimmassa tapauksessa inspiroitumaan tästä haitallisesta aineesta ja edelleen myrkyttämään pahaa-aavistamattomia lukijoita. Sen sijaan, että katsoisi eteenpäin, nostalgian vaivaama katsoo taaksepäin; hän kierrättää, ei luo. Valmiissa maailmassamme saattaa tuntua siltä, että uutta ei voikaan enää kehittää ja nostalgialle on helppo antautua. Siltikin, vaikka kaikki tarinat olisikin jo kerrottu, on tekijän työ – velvollisuus! – edes yrittää luoda jotain uutta.

Koin eräänlainen kauhistavan, pikku hiljaa valkenevan herätyksen lukiessani James Robinsonin Starman -sarjaa. Aluksi kuvittelin lukevani jotain uutta, uudenlaista kertomusta, jossa supersankareiden sukupolvet vaihtuisivat taustallaan kiehtova, Robinsonin luoma maailma. Olin traagisen naiivi: saagan loppua kohti kävi tuskallisen ilmeiseksi, että joka ikinen Robinsonin käyttämä hahmo, joka ikinen tarina, johon hän viittasi oli jonkun muun vuosikymmeniä aiemmin sepittämä. Starmania ympäröi aluksi mystiikka, mutta lopulta ymmärsin sen olevan nostalgian myrkyttämää kierrätystä. Tarina siitä, miten hyviä muut tarinat ovat.

Nostalgiamyrkyn näkyvimpiä uhreja on sarjakuvamaalari Alex Ross, jonka lähes jokainen teos on kunnianosoitus – mikä vastenmielinen sanakin, “kunnianosoitus” – jonkun muun hahmoille. Kurt Busiekin kirjoittama Marvels vielä menettelee, vaikka onkin lopulta vain sarjakuvallista monumenttien rakentamista. Vastenmielisin Rossin teos on Mark Waidin kirjoittama Valtakunta ja voima, vihalaulu siitä, miten kurjia kaikki muut paitsi vanhat supersankaritarinat ovat.

Darwyn Cooken The New Frontier -sarjakuvaa lukiessani pohdin juuri Cooken suonissa kiertävää nostalgiamyrkkyä. The New Frontierissa Cooke siirtää tutut DC:n supersankarit 50-luvulle, kommunistiparanoian hallitsemiin Yhdysvaltoihin. Kyseessä oli kyllä vahvasti nostalgian värittämä tarina, joka korosti kierrättämiensä hahmojen arvokkuutta. Silti Cooke yritti jotain kertoa uutta, nousta pelkän tribuutin yläpuolelle.

Nyt Cooken käsittelyyn on annettu yksi länsimaisen sarjakuvan pyhistä lehmistä, Will Eisnerin THE SPIRIT. Sarjan alkupään tarinat on hiljattain koottu yksin kansien väliin. Ajatus jonkun muun kuin Eisnerin Spiritistä tuntuu sekä hävyttömältä että typerältä. Naamioetsivä Spirit ei ole hahmo, joka olisi Teräsmiehen, Aku Ankan tai Tex Willerin tavoin tehnyt pesäeron tekijöistään. The Spirit on aina ollut Will Eisnerin Spirit, siitäkin huolimatta että Eisner käytti aikanaan apulaisia hahmon tarinoita piirtäessään. “Darwyn Cooken Spirit” on vain paria astetta hävyttömämpi ajatus kuin vaikkapa “Jim Davisin Tenavat”.

Spirit ei myöskään varsinaisesti ole hahmo, jonka uusi tuleminen tuntuu erityisen houkuttelevalta. Hahmo on arkkityyppinen mysteerimies vailla erityisempiä ominaisuuksia. Eisnerin Spirit-sarjakuvat olivat nimen omaan tarinoita, eivät vain Spirit-tarinoita: suuressa osassa Eisnerin sarjoja nimihahmon olisi voinut korvata millä tahansa vigilantella ja lopputulos ei olisi juuri muuttunut. Katsokaa esimerkiksi Alan Mooren ja Rick Veitchin Spirit-pastissi Greyshirtia, jonka seikkailut voisivat olla yhtä hyvin olla Spirit-tarinoita. Spirit ei ole varsinainen hahmo. Hän on kulissi.

Siltikin hän on Will Eisnerin kulissi. Ja nyt DC Comics ja Darwyn Cooke kaivavat Spiritin esiin Eisernin maattua haudassaan vain pari vuotta; pari vuotta ennen Spirit-elokuvaa, jonka parissa Frank Miller häärii. Hankkeen ympärillä löyhkää nostalgian katku. Ovatko Cooken Spirit-tarinat tarinoita siitä, kuinka hyviä Will Eisnerin sarjakuvat olivat?

Cooke on yhdysvaltalaisen toimintasarjakuvan uutta mestariluokkaa ja on todettava, että Spiritissä hän on parhaimmillaan. Hänen sarjakuvansa ovat hienovaraisen näyttäviä. Cooke ei briljeeraa vaan käyttää sarjakuvasivun tilaa taloudellisesti, poikkeuksena Eisnerin alkuteoksiin viittaavat näyttävät otsikkoaukeamat. Hänen hahmoissaan on modernista animaatiosta lainaavaa dynaamisuutta. Cooke on kertojana taloudellinen: hän kertoo kahdessakymmenessä sivussa kokonaisen mysteeritarinan käänteineen, esitellen samalla joukon uusia hahmoja ja syventäen jo tuttuja. Tämä jo sinällään on harvinaisuus englanninkielisessä nykysarjakuvassa. Kaiken lisäksi Cooken tarinat kertovat jostain. Parhaana esimerkkinä ensimmäisen kokoelman tarina Almost Blue, jossa nuoren punkkarin patoutunut luomisvimma – yhdistettynä sinisen avaruuskiven huumaavaan vaikutukseen! – muuttuu ensin itsetuhoksi ja sitten vain tuhoksi.

Darwyn Cooke on epäilyistäni huolimatta syytön nostalgian rikokseen. Sen sijaan Darwyn Cooken pöyristyttävä rikos on, että hän tekee Spirit-tarinansa sekä hyvin että omalla äänellään. Hän vie Spiritin Eisnerilta, siirtäen hahmon kohti tekijänsä unohtaneiden sarjakuvasankareiden joukkoa. Eräänä merkkinä tästä on kokoelman tarina, jossa Spirit kohtaa Batmanin, toisen vuosikymmeniä vanhan hahmon, joka on jo aikaa sitten hylännyt luojansa.

SUOSITUS: Darwyn Cooken Spirit on A-luokan toimintasarjakuvaa. Silti Eisnerin tunnetuimman hahmon kierrättäminen tuntuu väärältä. Mitä todennäköisimmin tunne on nostalgiaa.

Tagit: DC.

Olen antanut näillä sivuilla Tähtivaeltaja-lehdelle useita kertoja oraalisiin seksuaalisiin palveluksiin vertautuvaa ylistystä, pitkäaikainen kiimainen fanipoika kun olen. Siltikin, kertauksen vuoksi: Tähtivaeltaja on Suomen, ja ehkä koko maailman paras science fiction -aikakauslehti, jossa syvä tietämys alasta yhdistyy tinkimättömään gonzo-asenteeseen. Slurp, slurp, slurp.

Nyt Tähtivaeltaja on, jos mahdollista, entistäkin kiihottavampi:

Juuri ilmestyneessä numerossa 1/2008 alkaa Katuojan pohjalla -vakiopalsta, jossa minulle annetaan sivun verran tilaa jauhaa sarjakuvista. Ensimmäiseen julkaistuun arvioon on kylläkin kierrätetty jo aiemmin julkaistu teksti, mutta lehdessä on toki muutakin sarjakuva-asiaa, muun muassa Jouko Ruokosenmäen pitkä ja ravisuttava dissektio Dave Simin Cerebuksesta.

Voi herra Tähtivaeltaja, kuinka se on noin suuri?!

Tagit: erektio.

Sinä, rakas lukija, elät onnellisia aikoja. Sinulla on mahdollisuus paitsi lukea tekstejäni sähköisestä Internetistä sekä paperille painetuista lehdistä sekä myös nähdä minut esiintymässä lihasta tehtynä ihmisenä. Todellakin, nämä ovat päiviä, joista vielä kerrot lastenlapsillesi tulevaisuudessa, titaniumista rakennetussa vanhainkodissa Kuun pinnalla.

Lumonetti on julkaissut kirjoittamani pitkän arvion Revolverimiehen alku -sarjakuvasta, joka pohjaa Stephen Kingin Musta torni -kirjoihin. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että teksti sisältää vertauksen “jokseenkin yhtä romanttista kuin joku läiskisi kahta sisäfilepihviä vastakkain lukijan kasvojen edessä ja päästelisi pusutteluääniä”.

Japan Pop 2/2008 on ilmestynyt. Lehdessä on toinen osa päivitetystä Viisi valhetta mangasta -artikkelisarjastani. Numeron pääteemana on poikarakkaus mangassa; asia josta lehden kansikuvapoika tuntuu olevan vähemmän innoissaan.

Ensi viikonloppuna järjestetään ensimmäiset Lahden kirjamessut, jossa olen avustamassa lavaohjelmaa. Nykyään saattaa tuntua siltä, että jokaisella Suomen kaupungilla, niiden koirilla ja niiden kirpuilla on omat kirjamessunsa. Tämä on oikeastaan hyvä asia ja omiaan tasapainottamaan aiemmin vallalla ollutta, nyrjähtänyttä tilannetta, jossa vuoden kaikki uutuuskirjat ilmestyivät Helsigin kirjamessuille. Lahdessa haastattelen sunnuntaina 16.3 kello 15 Lahden parasta taiteilijaa Marko Turusta ja Lahden parasta ihmistä Solja Järvenpäätä Kirjakahvilassa.

Maanantaina 17.3 järjestetään Helsingissä toista kertaa Sangatsu-päivä, Tammi-kustantamon manga-alamerkin promo-, hengailu- ja puuhatapahtuma. Osallistun päivän ohjelmaan haastattelemalla Vartijat-suomimangan piirtäjää Elli Puukangasta aiheesta “kuinka tulla sarjakuvapiirtäjäksi”. (JUONIPALJASTUS: osta kynä, piirrä.)

Pelastakaa lapset -lehden numeron 1/2008 teema on lapsen seksuaalinen riisto. En ole mukana suinkaan varoittavana esimerkkinä, vaan olen kirjoittanut lehteen haastattelun ja taustoittavan jutun kenestäpä muustakaan kuin Milla Paloniemestä. Paloniemen uusi sarjakuva Minna alkaa ilmestymään Pelastakaa Lapset ry.:n lehdessä säännöllisesti.

Tässä olin minä, puhaltamassa omaan trumpettiini. Trumpetti on metafora.

.

REICHSTAG. Sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo arvostelee elokuvien levittäjäyhtiöitä, elokuvastudioita, elokuvateattereita, videokauppoja- ja vuokraamoja, kirjakustantamoja ja -kauppoja, pelikauppoja ja -julkaisijoita, Marsalkka Mannerheimia sekä sun mutsias väkivaltaa kuvittavan materiaalin sallimisesta.

“Eri mediat ovat jääneet vaille kontrollia — minkä takia väkivaltaa esiintyy maailmassa”, Sinisalo muistutti tiistaina. Eri valtioissa väkivalta on kielletty mm. laeilla sekä erilaisilla rangaistuksilla, joita langetetaan lakeja rikkoneille. Tämä ei Sinisalon mukaan riitä. “Väkivallan kuvaaminen eri muodoissaan on lopetettava välittömästi. Viestimet kertovat väkivaltatapauksista päivittäin — Satoja tapauksia päätyy oikeuteen, mutta kyseessä on vain jäävuoren huippu.”

Väkivaltaa ihannoivasti kuvaavat teokset muodostavat Sinisalon mukaan merkittävän osan elokuvista, televisiosarjoista ja kansanperinteestä. Monet teokset kuvaavat ekspilisiittisesti ihmisenkaltaisia hahmoja osallistumassa väkivaltaan, joko sen uhreina tai sen käyttäjinä.

Sinisalon ehdottamia kieltoja kritisoivat tahot esittävät, että mainittujen teosten hahmot ovat fiktiivisiä, eikä niitä siten varsinaisesti vahingoiteta. Sinisalo kuittaa kritiikin väkivaltateosten tuottajien puolusteluna. “Väkivaltaviihde on kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ulottuva miljardibisnes eikä sen kitkeminen ole yksinkertaista. Väkivallan kuvausta on nähty hiljattain muun muassa Oscar-palkitussa Menetetty maa -elokuvassa, jossa yhdenkin jätkän pää räjähtää ihan vittu kappaleiksi”, kuvailee Sinisalo.

Sinisalon lausunnon odotetaan johtavan väkivallan esittämisen täydelliseen kieltämiseen ja sitä kautta lopulliseen maailmanrauhaan. “Helvetin kova juttu, nyt voidaan lopettaa nää hommat”, kommentoi Katuojan lähde Suomen puolustusvoimissa.

Lähteet: Helsingin sanomat, The Guardian

.

MORTUM: SHERIFFI ALAMON LEGENDA
Deep Black Comics
Karo, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican ja Mortumin tekijät palaavat pitkän sarjakuvan pariin villissä lännessä käväisevällä zombitarinalla.

Zombigenre on itse asiassa minulle suhteellisen uusi tuttavuus. En nähnyt lainkaan zombileffoja teininä, saati sitten lapsena, joten hatariin mielikuviin perustuen kuvittelin sen olevan jokseenkin yhtä banaali veritehosteilla mässäilyyn tukeutuva genre kuin ns. slasherit. Nyttemmin olen nähnyt muutaman kunnon zombileffan – George A. Romeron Night of the Living Deadin, Tom Savinin uusintaversion siitä sekä Zack Snyderin uusintaversion Romeron Dawn of the Deadista – ja olen käsittänyt, että zombeissa on pohjimmiltaan kyse sivilisaation pintakerroksen murenemisesta ja ihmislajin nurjan puolen kohtaamisesta. Hyvä zombitarina ei pelottele ainoastaan aivojensyöjien laumoilla vaan myös sillä, miten “normaalit” ihmiset niihin reagoivat.

Sheriffi Alamon legenda ei ole sellainen tarina.

Tarinan ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Arizonaan, jossa mies nimeltä John Alamo toimii sheriffinä Tucsonin lähellä sijaitsevassa kaupungissa (tämä on varmaankin viittaus Forrest Gump -elokuvaan, jossa sotilas nimeltä Dallas oli kotoisin Phoenixistä, Cleveland Detroitista ja Tex – no, Tex oli jostain muualta). Kun intiaanipoppamiehen haudoistaan nostattamien ruumiiden armeija hyökkää kaupunkiin, sheriffi Alamo käy urhoolliseen taisteluun, jonka seurauksena hänen legendansa muistetaan vielä nykyäpäivänäkin.

Tarinan toisessa osassa sheriffin vaimon jälkeläinen Dana ja hänen opiskelutoverinsa lähtevät kesälomaretkelle sheriffin legendan syntysijoille. Danan näkemät unet elävistä kuolleista ennustavat reissulle kehnoa loppua.

Sheriffi Alamon legenda on tarina ilman keskikohtaa. Hyvä puoli on se, että siinä on kyllä alku ja loppu; huono puoli on se, että ne ovat väärässä järjestyksessä. Sheriffin yhteenotto elävien kuolleiden kanssa olisi kohtuullisen tyydyttävä huipentuma tarinalle, mutta sen jälkeen seuraa vielä yhtä monta sivua joutavien hahmojen esittelyä ja ennalta-arvattavan juonenkäänteen itseään toistavaa enteilyä. Siinä vaiheessa, kun jotain alkaa taas tapahtumaan, sivut loppuvat kesken. Jos zombitarina edellyttää minulta kiinnostusta tympeitä muotinukkehahmoja kohtaan, olisi kohtuullista, että pääsisin edes näkemään, kuinka heiltä popsitaan aivot päästä.

Täysin yllätyksettömäksi juonta en voi kutsua, sillä olin varsin äimistynyt häpeämättömän tökeröstä tavasta, jolla ennaltamäärätty lopputulos tehdään mahdolliseksi. Neljä kesälomailemaan lähtevää opiskelijaa ottavat autoonsa mukaan laatikollisen dynamiittia, koska “Eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea eräretkellä tarvitaan!” Täytyy myöntää, että keskustelu itseäni vähemmän suojattua elämää eläneiden kanssa paljasti, että aivan tavalliset ihmiset tekevät joskus varsin järjettömiä temppuja räjähteiden kanssa, mutta kuten Otto tähän totesi: Toisin kuin oikeassa elämässä, fiktiossa täytyy olla jotain järkeä.

Kuten edellisessä Mortumissa, Sami Kivelä ja Jussi Piironen ovat jakaneet piirrostyön keskenään. Kivelän karhean realistinen viiva tuo eloon menneisyyden ja Piirosen tyylitellympi, teräväreunainen kuvitus nykyhetken. Amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan jäljittely on niin silmiinpistävää, että en edelleenkään voi olla miettimättä, ketä tässä oikein matkitaan. Luke Rossin muutaman vuoden takainen Jonah Hex ainakin muistuttaa kovasti Kivelän osuutta sekä villiin länteen sijoittumisen että kuvitustyylin puolesta, mutta joka tapauksessa Kivelä saa suorituksen vaikuttamaan luontevalta. Piirosen viivat sen sijaan eivät edelleenkään näytä olevan aivan oikeassa paikassa oikeasta syystä. Kummankin piirtäjän antaumuksellinen asenne kuitenkin näkyy johdonmukaisessa tasossa ja kerronnallisessa selkeydessä.

Painotyön yksityiskohtiin huomiota kiinnittäviä saattaa vaivata se, että muutamalla sivulla pitkin lehteä on yhdistelty harmaasävykuvitusta ja puhdasta mustavalkoista sisältäviä ruutuja siten, että myös mustavalkopiirrokset ovat rasteroituneita. Tältä olisi varmaankin voitu jotenkin välttyä, koska puhekuplien tekstit ovat näillä sivuilla kuitenkin rasteroitumattomia.

Viimeisen kiusallisen silauksen lehdelle antaa väkinäinen kirjoitustyyli, joka muistuttaa huonoa suomennosta – ja minä kyllä tiedän yhtä sun toista huonosta suomentamisesta.

SUOSITUS: Tehoton tarina toimii vain kehyksenä piirrostyölle, mutta edes tilaisuutta kunnon zombimässäilyyn ei hyödynnetä täysin. Genreä arvostavalle anti on varsin laiha: Muutama gorekohtaus, yhdet paljaat tissit ja huolettoman typerä käsikirjoitus. Riman voisi asettaa korkeammallekin.

Tagit: pienlehdet.

SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL
DC Comics
Jeff Smith
240 sivua, värillinen

Kukaan meistä ei ole oikeasti aikuinen. Enkä puhu ainoastaan sarjakuvaharrastajista. Me olemme kaikki lapsia isojen ihmisten vaatteissa. Tietysti meillä on iän mukanaan tuomia vastuita: perhettä hoidettavanamme, töitä tehtävänämme ja laskuja maksettavanamme. Kuitenkin jos voisimme, viettäisimme todennäköisesti suuren osan aikaamme verkkareissa syömässä karkkia ja leikkimässä legoilla. “Sisäinen lapsi” on siitä huono vertaus, että sisällämme ei välttämättä ole mitään muuta kuin se lapsi. Sen sijaan että leikkisimme rallikuskeja tai ritareita, leikimme aikuisena akateemikkoja, LVI-asentajia tai yrityskonsultteja.

Minä esimerkiksi olen pelkästään viimeisen viikon aikana pelannut rooli- ja videopelejä, kuunnellut heviä, käynyt katsomassa rokkibändiä ja lukenut supersankarisarjakuvia. Ei mitään, mitä en olisi tehnyt – tai olisi halunnut tehdä – reilusti toistakymmentä vuotta sitten. Ja minä olen kaksikymmentäkahdeksanvuotias methuselah.

Seuraavan kerran, kun olette vaikkapa työpaikkanne palaverissa, katsokaa ympärillenne. Voin vannoa, että joka ikinen puhumies ja jakkunainen huoneessa leikkisi mielummin hippaa ulkona kuin keskustelisi työasioista. Ajatelkaa tätä ja yrittäkää olla nauramatta.

Vuonna 1940 debytoinut sarjakuvahahmo Kapteeni Ihme on määritelty usein lapsiin vetoavaksi fantasiaksi. Lausumalla taikasanan pieni orpopoika Billy Batson pystyy muuttumaan ylivertaiseksi aikuiseksi supermieheksi. Kapteeni Ihme voi kuitenkin näyttäytyä vanhemmalle lukijalle päinvastaisena: Kapteeni on aikuinen, jolla on harteillaan koko maailman pelastaminen, mutta hän pystyykin halutessaan muuttumaan pikkupojaksi.

Tämä tulkinta vahvana tulee mieleen lukiessa Jeff Smithin Kapteeni Ihme -sarjakuvaa SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL. Mittava Luupäät-sarja nosti Smithin yhdysvaltalaisen sarjakuvan mestariluokkaan, mutta Luupäiden jälkeen Smith on julkaissut hyvin vähän. Shazamiakin hän työsti kokonaiset neljä vuotta. Smith on kuitenkin taas ajankohtainen, sillä Shazam! -kokoelma ilmestyi hiljattain ja viime viikolla nähtiin Smithin uuden Rasl-sarjan ensimmäinen numero.

Rasl on jälleen omakustanne, mutta Shazam on tilaustyö DC-yhtiölle. Smithille on kuitenkin näemmä annettu vapaat kädet tehdä oma tulkintansa Kapteeni Ihmeestä ja onneksi Smith on jättänyt DC:n nykyisen jatkumon omaan arvoonsa ja tehnyt hahmolle uuden syntytarinan puhtaalta pöydältä. Näemme, miten kurjuudessa elävä katulapsi Billy löytää muinaisen velhon luolan ja yhdistyy punatrikoiseen Kapteeniin. Smith ottaa innolla haltuun kaikki Kapteeni Ihmeen tavallistakin supersankarisarjakuvaa kahjomman mytologian elementit puhuvine tiikereineen, supervoimaisine pikkusiskoineen ja pahoine telepaattisine matoineen.

Kaikkine fantasiaelementteineen Shazam! on hyvinkin sadunkaltainen, lapsille sopiva sarjakuva. Mutta samalla tavalla kuin sen päähenkilökin, on myös Smithin luenta Kapteeni Ihmeestä kiinnostavalla tavalla kaksijakoinen. Smithin inspiraationa on toiminut vierailu syyskuun 2001 terrori-iskujen muistomerkillä ja tarina sisältääkin viittauksia nyky-Yhdysvaltoihin. Paha kääpiövihollinen Sivana on tarinassa Yhdysvaltain oikeusministeri ja “Heartland Security” -virasto valvoo kansalaisia. Samalla tavalla kuvaus kadulla asuvan Billyn arjesta ovat muuhun tarinaan verrattuna sangen raadollisia.

Sarjakuvapiirtäjänä Smith on verraton. Shazam!:in tarina on kevyt, mutta Smithin tavassa kuvata toimintaa – takaa-ajoja, taisteluita, piileskelyä – on mukaansatempaavaa energiaa. Kuten Luupäissäkin, Smith saattaa käyttää puolen tusinaa sivua kuvaamaan pelkästään hahmoa juoksemassa paikasta toiseen, mutta hän osaa luoda kuviinsa poikkeuksellisen hienon illuusion liikkeestä. Hienoja ovat myös Smithin piirtämät vieraan ulottuvuuden hirviöt, jotka muistuttavat tosin hieman Luupäiden rottaolioita.

SUOSITUS: Shazam! on mainio lastensarjakuva ja tervetullut uutuus harvakseltaan julkaisevalta Smithilta. Vaikka onkin väsynyt klisee kutsua lastensarjakuvaa kaikenikäisille sopivaksi, pitää se Shazam!:in tapauksessa paikkansa. Siinä tavassa, jossa “aikuisen” maailman vaikeudet kohtaavat voittajansa lapsenmielisessä ja maagisen voimakkaassa yli-ihmisessä on jotain, joka puhuttelee kaikkia aikuisen nahoissa piilottelevia kakaroita.

Tagit: DC.