Katuoja

BRAT PACK

King Hell Press

Rick Veitch

176 sivua, mustavalkoinen

Missä on viha sarjakuvissa?

Voin kuvitella, että tekijät välttelevät vihaisten sarjakuvien tekemistä. Syitä on varmasti useita. Vihainen sarjakuva saattaa liian helposti muuttua voimattomaksi nyrkinheilutteluksi ja naiiveiksi protestihuudoiksi. Monikaan tuskin myöskään haluaa vihaa viihteeseensä. Huonosti käytettynä viha fiktiossa on luotaantyöntävää. Hyvin käytettynä se on kuitenkin helpottavaa, terapeuttista, huumaavaa.

Kun ajattelen vihaisia sarjakuvia, ensimmäisenä mieleeni tulevat 1980-luvun brittiläiset 2000AD -sarjakuvat. John Wagner, Pat Mills, Steve Dillon, Carlos Ezquerra, Kevin O’Neill. Tekijät asuivat Thatcherin Iso-Britanniassa, joten heillä oli syytäkin olla vihaisia. Tarinoiden dystooppisuus ja niiden hahmojen ihmisviha vetosivat kohdeyleisöön: teini-ikäisiin poikiin, minä heidän joukossaan. Toiset kuuntelivat Metallicaa, minä luin kuinka Nemesis pilkkoi ihmisinkvisition kätyreitä miekallaan.

Se tuntui hyvältä. Ja vaikka nyt rauhoittuneena, vähän vanhemmalla iällä viihteestä adoptoitu kapina ei samalla tavalla vetoakaan, on ilo vastaanottaa sellaista vihaa, jota tihkuu BRAT PACKIN sivuilta.

Rick Veitchin itsensä kustantama sarjakuva pureutuu mihinkäs muuhunkaan kuin supersankareihin. Veitch on veteraanipiirtäjä, jolla on kokoelman esipuheen kirjoittaneen Neil Gaimanin mukaan “viha-rakkaus-suhde supersankareihin”. Voinette arvata, ettei Brat Packissa ole kysymys siitä rakkaudesta.

Veitch ideoi Brat Packia samoihin aikoihin, kun DC-yhtiö päätti antaa lukijoiden äänestää, tapettaisiinko Batmanin apuri Robin sarjakuvassa vai ei. Lukijat halusivat verta. Vuonna 1989 Robin vaihtoi hiippakuntaa, ja 80-luvulla alkanut supersankarimyytin purkaminen alkoi näkyä amerikkalaisissa sarjakuvissa kautta linjan. Lisää seksiä, lisää väkivaltaa ja (toisin kuin trendin aloittaneissa 80-luvun merkkiteoksissa) vähemmän sisältöä.

Brat Pack alkaa Robinin kuolemaa mukailevalla episodilla, jossa superroisto antaa fiktiivisen Slumburgin suurkaupungin asukkaiden puhelimitse äänestää räjäyttääkö hän ilmaan kaupungin supersankareiden apureista muodostuvan Brat Pack -ryhmän. Niin kuin Robinkin, myös Slumburgin nuoret supersankarit päättävät päivänsä liekeissä. Neljä arkkityyppistä supersankaria jäävät ilman suojatteja ja uusien värväys alkaa. Sankarit ottavat neljä enemmän tai vähemmän viatonta nuorukaista siipiensä suojiin korvaamaan menettämänsä aisaparit.

Termin “sankari” käyttäminen Brat Packin hahmoista on tosin vähintäänkin kyseenalaista. Neljä supersankarianalogiaa ovat äärimmilleen kärjistettyjä ja kieroutuneita versioita tutuista hahmoista: Batman-analogia on nuoria poikia ahdisteleva irstailija, Vihreää Nuolta (ja Rautamiestä) muistuttava sankari on päihdeongelmainen asetehtailija, “Ihmenaisen” feminismi on pelkkää pakotettua seksuaalisuuden korostusta ja myöskin Batmaniin viittaava Judge Jury on hormoneita väärinkäyttävä natsi. Ainoastaan aikaa sitten kadonnut “True-man” edustaa oikeaa sankaruutta – ainakin hahmojen mielissä. Samalla kun nuorten apurien korkeat odotukset kohtaavat karun todellisuuden, alkavat he hyväksyä esikuviensa kieroutuneisuuden ja muuttua itsekin.

Vaikka Veitch onkin amerikkalainen, hänen sarjakuvassaan on samaa tuttua nihilismiä kuin tämän brittiläisten kollegoiden teoksissa. Lähin vertailukohta lienee Pat Millsin ja Kevin O’Neillin Marsalkka Laki, toinen dystooppinen yli-ihmistarina. Molemmissa tehdään satiiria supersankarigenrestä, molemmissa on raikasta vihaa lajityyppiä kohtaan. Toisin kuin Marsalkka Lain ensimmäinen ja paras (suomessa julkaisematon) tarinakokonaisuus, Brat Pack ei ole kovin älykästä satiiria. Siitä uupuu Millsin ja O’Neillin näkemys, tarkka ja armoton omistautuminen genren kriittiselle tuhoamiselle.

Sen sijaan Veitch heittää lukijan kasvoille irstauksia ja ylilyöntejä toisensa jälkeen. Brat Pack on enemmänkin reaktio kuin kritiikki, 80-luvun lopun sarjakuviin hiipivä nihilismi vietynä sellaisiin äärimmäisyyksiin, että lukijakin voi pahoin. Toisaalta Veitch näyttää, miten kestämätön 90-luvulla yleistynyt antisankari on arkkityyppinä, toisaalta hän näyttää suorastaan juopuvan liioittelustaan. Hänen satiiristaan puuttuu äly. Brat Pack vetoaa lukijan tunteisiin siinä hyvin onnistuen, vaikka lukijan älyn stimulointi jääkin vähemmälle huomiolle. Veitch käyttää ilmeisimpiä supersankariparodioissa käytettyjä ideoita, kliseisimpänä Batman-analogian mieltymys nuoriin apupoikiinsa.

Kiinnostavaa on silti huomata, että Brat Pack on omistettu Comics Code -järjestelmän syntyä edesauttaneelle Frederick Werthamille, joka juuri eräänä ensimmäisistä nosti tapetille supersankareiden ja näiden apureiden merkilliset suhteet. Veitch näyttää haluavan todistaa että Wertham oli oikeassa, mikä on tietysti ajatuksena hirmuisen herkullinen. Mitäpä Wertham olisi sanonut, jos olisi saanut käsiinsä vaikkapa Witchblade- tai Spawn-lehtiä tulevaisuudesta?

Werthamin ristiretkestä muistuttaa myös Veitchin piirrosjälki, jonka silkassa lihallisuudessa näkee vaikutteita 1950-luvun EC-sarjakuvista. Piirtäjänä ja tarinankertojana Veitch oli alan huippua jo Brat Packin ilmestyessä. Hän kuvittaa Slumburgin sankareiden rappiota pieteetillä, verta ja visvaa säästämättä. Kertojana hän näyttää saaneen vaikutteita pitkäaikaiselta yhteistyökumppaniltaan Alan Moorelta. Molempien sarjakuvissa näkee usein kerronnallisia kikkoja – ruutujakoja, siirtymiä – jotka lukija pystyy havaitsemaan. Molemmat ovat showmiehiä, jotka kiinnittävät lukija huomion omiin taitoihinsa. Ansaitusti, kuitenkin.

SUOSITUS: Haluatko vihaa? Brat Packissa on vihaa. Toisinaan supersankareita hyvinkin rakastavasti käsittelevä Rick Veitch näyttää purkaneen kaiken turhautumisensa paperille. Brat Pack on raivoisa, hien hajuinen teos. Se on hienovarainen kuin leka päin naamaa, mutta se jättää vaikutuksen. Tekee hyvää kuulla sarjakuvan huutavan.

.

SPIDER-MAN 11/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos, Fiona Avery, J. Michael Straczynski, John

Romita Jr.

52 sivua, värillinen

VIIVI JA WAGNER – SINAPPIHUNTU

Kustannusosakeyhtiö Otava

Juba

32 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla olen jälleen myöhässä, ja kiireessä, joten käsitellään pari uutuutta nopeasti.

Mitä tapahtui Paul Jenkinsille? Hän oli aikanaan hyvä. Nyt hänen kirjoittamansa sarjakuvat yltävät hyvänä päivänä “keskinkertaisen” huimaaviin korkeuksiin.

Eivätkä edes sinne asti SPIDER-MANIN numerossa 11/2004.

Viime numerossa näimme, kun Hämähäkkimies riisui naamionsa kameroiden edessä, josta leikattiin nopeasti reaktiokuviin. Tarinan roisto, tohtori Mustekala katsoo kauhistuneena: mitä hän näkee? Jos tarina oli muuten mielenkiinnoton, loppuhuipennus oli kiinnostava.

Tässä numerossa Mustekalaa järkyttänyt näky paljastuu: sankarilla olikin naamionsa alla toinen naamio. Moinen juonenkäänne on selvä nerouden merkki, jos neroudella tarkoitan jonkinlaista aivoverenvuotoa. Jenkins turvautuu ikävystyttävään keinotekoisen jännitteen luomiseen.

Jenkinsin viimeaikaisia Hämähäkkimies-tarinoita leimaa jonkinlainen tiedostettu toiston vaikutelma. Hahmot tunnustavat, että ovat nähneet tämän jo useita kertoja. Monologissaan Hämähäkkimies jopa myöntää, että tietää voittavansa. En voi olla tulkitsematta tätä merkkinä Jenkinsin väsymisestä hahmoon.

Kuten on monesti kirjoitettu, supersankarisarjakuvassa tärkeää on muutoksen illuusio, tunne siitä että jotain merkittävää tapahtuu, vaikka lukija tietäisikin status quon lopulta palaavan. Pätevimmän supersankarifiktion kirjoittajat osaavat tämän: Grant Morrison, Peter David, jopa usein pilkatut Markit Waid ja Millar. Paul Jenkins ei viitsi yrittää luoda muutoksen illuusiota, ja se tekee hänen tarinoistaan tympeitä. “Count Down” -tarina on tämän tympeyden viikon vanhojen kalsarien hajuinen huipennus.

J. M. Straczynskin ja Fiona Averyn kirjottamassa ja John Romitan piirtämässä tarinassa Hämähäkkimies tyrkätään jälleen lajityyppiin, johon hahmo soveltuu huonosti: maagiseen fantasiaan. Noita karkaa vieraasta ulottuvuudesta Hämähäkkimiehen maailmaan ja tämä liittoutuu Loki-jumalan kanssa päihittämään tunkeutujan. Seuraa nujakointia ja mahtipontista dialogia. Tarinan sankariksi sopisi kuka tahansa Marvelin sankareista, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Kenties nyt kun tarinan juoninut Straczynski saa kirjoittaa Tohtori Outo -minisarjaa Marvelille hänen ei tarvitse kirjoittaa tämän tyyppisiä “Tohtori Outo (ja Hämähäkkimies, jossain määrin)” -tarinoita.

SUOSITUS: Jenkinsin tarinan ansiosta suosittelen Spider-manin numeroa 11/2004 kuin suosittelisin kivuliaan sukupuolitaudin hankkimista. Hauskaa hetken, teoriassa, mutta lopulta harmittaa.

Strippisarjakuvastaan tunnetut VIIVI JA WAGNER nähdään ensimmäistä kertaa pitkässä tarinassa sarjakuvakirjasessa SINAPPIHUNTU.

Ilmiönä Viivi ja Wagner ilahduttaa. Juba Tuomola on vanha underground-piirtäjä ja hänen sarjakuvansa uhmaa mainstream-suosiotaan. Stripit eivät aina mahdu perinteiseen yksi-kaksi-vitsi -ruutujakoon ja välillä Juba heittelee sekaan elementtejä, jotka ammuttaisiin välittömästi alas esimerkiksi Yhdysvalloissa: mielenterveysongelmia, seksiä ja toisinaan täyttä tajunnanvirtaa. Se, että uudet Viivi & Wagner -albumit näkyvät nykyään maan ostetuimpien kirjojen listalla, saa minut ylpeäksi suomalaisuudestani, jollain perverssillä tavalla.

Sinappihuntu ei eroa merkittävästi Juban sanomalehtistripeistä rytmiltään tai piirrostyyliltään. Sarjakuvan pariskunta valmistautuu joulun viettoon. Viivi puuhastelee tyytyväisenä, mutta Wagner ei ole tapansa mukaan innostunut, varsinkaan kun kylään on kutsuttu Viivin öykkäriystävä.

Kyynikkona ilahduttaa, ettei Juba luovu joulutarinassa sarkasmistaan, eikä yritä tuputtaa minkäänlaista “joulun sanomaa” lukijalle. Joulu on syvältä, ainakin Wagnerin mielestä. On helppo olla samaa mieltä.

SUOSITUS: Sinappihuntu on kelpo pikku tarina, mutta kovakantinen minialbumi maksaa lähemmäs 20 euroa. Kyseessä on siis lahjakirja tai oivallinen hankinta Viivi & Wagner -faneille, joiden on vaikea hahmottaa “rahan” käsitettä.

Tagit: Egmont, Marvel.

MINÄ LEWIS TRONDHEIM

Asema kustannus

Lewis Trondheim

160 sivua, mustavalkoinen

Lewis Trondheim on nimekkäimpiä uuden ranskalaisen sarjakuvan tähdistä. Suomessa lähinnä Jussi Jänis -sarjakuvista tuttu Trondheim kuvittaa elämäänsä albumissa MINÄ LEWIS TRONDHEIM.

Omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat vaikea lajityyppi. Jos tekijällä ei ole erityisen draamallista kerrottavaa, saattaa sarjakuva jäädä yhdentekeväksi. On helppo innostua Joe Saccon sarjakuvajournalismista tai Marjane Satrapin Persepoliksesta, sillä niissä tekijät peilaavat suuria, yhteiskunnallisia teemoja omaa elämäänsä vasten. Taiteilijoiden näkökulma lähentää lukijaa muutoin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin.

Trondheimin albumissa keskitytään kuitenkin lähes ainoastaan tekijän omaan kokemusmaailmaan. Voisi saivarrella, että Minä Lewis Trondheim ei kerro mistään. Sarjakuva keskittyy yksittäisiin hetkiin, anekdoottimaisiin sattumuksiin joita värittää tekijän tulkinta. Näemme kertojahahmon työssä, vapaa-aikana ja omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Vastuullista aikuisuutta lähestyvä sarjakuvapiirtäjä taistelee epävarmuuksiensa kanssa. Sarjakuvan Trondheim ruoskii itseään toistuvasti. Onko hän hyvä ihminen? Tai edes hyvä sarjakuvapiirtäjä?

Trondheim ujuttaa eräänlaisen draamallisen kertomuksen muutoin päiväkirjamaiseen sarjakuvaan. Sanon “ujuttaa”, koska kerronta keskittyy hetkestä-hetkeen -siirtymillä hahmotettuihin tilanteisiin, joilla lukijan huomio suorastaan ohjataan pois sarjakuvan kehityskertomuksesta, jossa sarjakuva-Trondheimin elämä näyttää käyvän läpi murroksen. Suuret tapahtumat, kuten kertojahahmon lapsen syntymä käydään läpi kovin alaviitteenomaisesti. Sen sijaan Trondheimin pään sisäisissä maailmoissa

viihdytään hyvinkin pitkällisesti. Syntyvä kontrasti on outo: Minä Lewis Trondheim on suorastaan egoistinen teos. Tämä on Trondheimin maailma, kaikki muut ovat vain läpikulkumatkalla, kuten on lukijakin.

Kaikki ainekset rasittavaan, omasta navastaan viehättyneen tekijän omaelämäkerralliselle tilitykselle ovat siis mukana.

Onneksi Trondheimilla on kuitenkin huumorintajua. Tekijän itseironia tekee tilittämisestä siedettävää, hauskaa. Samoin viihdyttää Trondheimin kyky tehdä arkisista tilanteista välittömästi tunnistettavia. Tämä on tärkeää,

sillä Minä Lewis Trondheimin kaltainen teos ui tai uppoaa sen varassa, miten samastuttava se on. Ja ainakin minä tunnistin itseäni sarjakuvasta: Trondheimin kuvaamat aikuistumiseen ja omaan luonteeseensa liittyvät epävarmuudet ovat tarpeeksi yleismaailmallisia koskettaakseen.

Trondheim on myös ensiluokkainen sarjakuvapiirtäjä. Hänen petollisen yksinkertaisen tyylinsä tekee sarjakuvan lukemisesta vaivatonta. Vaatii erityistä huomiota havaita tekijän taito. Hänen muutamalla viivalla luonnostelluissa eläinhahmoisissa karikatyyreissään ei ole juurikaan yksityiskohtia, mutta visuaalisina symboleina ne toimivat erinomaisesti. Ei ole kertaakaan epäselvää, minkälaista ihmistä kulloinkin kuvataan. Albumin visuaalinen ilme on sitä paitsi hauska. Trondheimin ruudut ovat usein ruuhkaisia, täynnä hupaisia yksityiskohtia hidastamatta kuitenkaan kerrontaa. Taitavana piirtäjänä hän osaa kiinnittää lukijan huomion olennaiseen.

SUOSITUS: Minä Lewis Trondheim on viihdyttävä kurkistus tekijänsä maailmaan, mainiosti kerrottua kevyttä narsismia. Toisaalta, eivätkö kaikki teokset kerro pohjimmiltaan tekijästään? Teoksen koskettavuus riippuu paljolti lukijasta: uskon, että varttuneet lukijat voivat löytää tuttuja epävarmuuksia ja neurooseja Trondheimin sarjakuvasta. Katharsis odottaa, vanhenevat sarjakuvafanit ja -piirtäjät!

Lisätietoja ja näytesivuja albumista Asema kustannuksen kotisivuilta.

.

SPIDER-MAN 10/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

VAARAN VUOSIEN KORKEAJÄNNITYS: 1961 – SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA

Egmont kustannus

Samson, Jarkko Sipilä, Jouni Mölsä, Asko Alanen

84 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan pari tuoretta sarjakuvaa Egmontilta.

SPIDER-MANISSA juhlitaan lehden 300. numeroa, joka on sinällään hieman outoa, koska Suomessa lehtiä ei numeroida kuin vuosikerroittain. Ei niin, että juhlanumero keskeyttäisi viime numerossa alkaneen tarinakokonaisuuden. Lehteen on vain lisätty juliste, taitelijanimi Mail-Manin tervehdys sekä taiteilijanimi Jyrki 69:n haastattelu. Keskityn nyt kuitenkin sarjakuvaan, jossa ei ole juhlimisen aihetta.

Paul Jenkinsin pitkä Tohtori Mustekala -tarina jatkuu. Marvel-yhtiöllä yleistynyt politiikka, jossa itsenäisiä tarinakokonaisuuksia venytetään viisi- tai kuusiosaisiksi on näkynyt jonkin aikaa myös suomalaisissa lehdissä. Tapaa on suosittu siksi, että yli satasivuisesta tarinasta saa koottua kokoelma-albumin. Marvel on viime vuosina yrittänyt panostaa kokoelmiin, koska niiden uskotaan myyvän paremmin amerikkalaisissa kirjakaupoissa. Valitettavasti sarjallistettuna pitkien tarinoiden episodeissa tapahtuu kovin vähän.

Tarina on yksinkertainen: Tohtori Mustekala kaappaa Palestiinalaisen diplomaatin ja vaatii Hämähäkkimiestä paljastamaan henkilöllisyytensä tai diplomaatti kuolee. Viime vuosikymmenellä tämä olisi ollut 50-sivuinen tarina, jos niinkään pitkä. Tarinoiden pitkittäminen ei ole ongelma, jos se ei tunnu pitkittämiseltä. Esimerkiksi Grant Morrisonin New X-Men -tarinakokonaisuudet – monet viisiosaisia nekin – ovat täynnä hahmoja ja tapahtumia. Jenkins on joutunut pidentämään tarinaansa tunnelmoinnilla, joka vaikuttaa keinotekoiselta tarinan syventämiseltä.

Otetaan esimerkiksi tarinan antagonistin, Tohtori Mustekalan takautumat tämän traumaattiseen lapsuuteen. Näemme, miten ylihuolehtivainen äiti ja aggressiivinen isä traumatisoivat hahmon. Rikollisten tekojen selittäminen lapsuuden traumoilla on kulunut klisee ja se on entistä naurettavampi kun sitä sovelletaan metallilonkeroiseen superroistoon, jonka nimi on Tohtori Mustekala. Kaikkiin tarinoihin ja kaikkiin hahmoihin psykologisointi ei yksinkertaisesti sovellu. Samoin Palestiinan tilanteen hyödyntäminen tarinassa luo oudon kontrastin, etenkin kun Jenkins ei tyydyttävästi selitä, miksi Lähi-idän tilanne kuumenee jos amerikkalainen rikollinen kaappaa palestiinalaisdiplomaatin.

Tässä numerossa kuvittaja Humberto Ramosia ei vaadita piirtämään toimintakohtauksia, joten kokonaisuus pysyy luettavana. On outoa huomataRamosin kuvittavan hiljaiset kohtaukset kelvollisesti, koska ensivaikutelma hänen tyylistään on hyvin toiminnallinen.

SUOSITUS: Tarinan cliffhanger-loppu on kiinnostava, mutta muuten kokonaisuus ei miellytä. Jenkins yrittää lisätä tekovakavia elementtejä tarinaan, johon ne luonnollisesti sovellu. Loppuratkaisu tuskin voi pelastaa paljoakaan. On sääli nähdä Jenkinsin tekevän pakotetun pitkiä tarinoita, kun muistaa miten hyvin hän onnistui lyhyissä, yksiosaisissa Hämähäkkimiessarjakuvissa.

Suomalaisvoimin koottujen KORKEAJÄNNITYS-albumeiden sarja jatkuu. Jo yli 50 vuotta jatkuneet Korkeajännitykset ovat olennainen osa suomalaista sarjakuvakulttuuria, joskin osa sieltä populäärimmästä päästä. Suoraviivaiset sotaseikkailut näyttävät uppoavat perinteisesti muutenkin sotafiktioita ahmivaan suomalaiseen mieslukijaan. Suomeen sijoittuvien sota- ja agenttisarjakuvien julkaiseminen maassa, jossa Talvisodan muistolla voidaan myydä vaikka käytettyjä jääpaloja onkin varmasti hyvä liikeidea kustantamolle.

Niin kauan, kuin Suomi-Korkkarit ovat hyviä, myös sarjakuvaharrastaja voi myhäillä tyytyväisenä: suomalainen sarjakuva löytää uusia lukijoita. Esimerkiksi loppukesästä ilmestynyt Vänrikki Stoolin Korkkari oli sangen pätevää sotaviihdettä, vaikka tarina natisikin liitoksissaan kun tekijät halusivat kuvittaa koko Suomen sodan alusta loppuun.

SAALISTAJAT NOOTTIKRIISIN VARJOSSA on tarinaltaan kompaktimpi. Toimittajat Jarkko Sipilä ja Jouni Mölsä ovat kirjoittaneet fiktion noottikriisin aikana tapahtuvasta salajuonesta, jolla suomalaiset korpikommunistit ja heidän tukijansa Neuvostoliitossa yrittävät provosoida itänaapurin miehittämään Suomen. Kommunistinen kopla kaappaa Suomen läpi kulkevan Neuvostoliittolaisen kultalähetyksen samalla kun presidentti Kekkonen on kuululla Pohjois-Amerikan matkallaan. Suomalainen iskuryhmä ja amerikkalainen agenttijoukko ryhtyvät tahoillaan metsästämään varastettua kultaa tavoitteenaan estää selkkauksen laajentuminen avoimeksi sodaksi.

Mölsän ja Sipilän tarina on kelpo vakoiluviihdettä: tarpeeksi maanläheistä ja riittävän hyvin taustoitettua ollakseen uskottavaa, ja riittävän toiminnallista ollakseen kiinnostavaa seurata. Suurta henkilökaartia pyöritetään onnistuneesti, joskin henkilökuvat jäävät pakostakin ohuiksi. Osa hahmoista on tuttuja aiemmista Suomi-korkkareista, joten sarjaa pidempään seuranneet voivat saada enemmän irti karskeista mutta kovin samankaltaisista toimintasankareista.

Tarina toimii, mutta toteutus pettää. Nimimerkki Samsonin naturalistinen tyyli ei innosta. Hän piirtää kelpo ajankuvaa: tapahtumapaikat ja rekvisiitat näyttäytyvät aitoina ja tunnistettavina. Samsonin tarinankerronta on kuitenkin mielenkiinnotonta. Kuvasommitelmat eivät tuo toimintakohtauksiin kaivattua dramatiikkaa, vaan Samson tyytyy usein pitämään kuvakulman samassa tasossa hahmojen kanssa. Vähäinen varjostuksen ja mustan käyttö vähentää syvyysvaikutelmaa useista yksittäisistä kuvista.

Samsonin kuvittamanakin Noottikriisi-Korkkari menettelisi, mutta Asko Alasen kirjoittama dialogi sabotoi kokonaisuuden lopullisesti. Myös Korkeajännitys-linjan vastaavana toimittajana työskentelevän Alasen teksti on kaikessa kömpelyydessään silkkaa camp-huumoria. Silloin kun hahmot eivät lauo ekspositiota, veistelevät ne nolostuttavia tekonokkeluuksia. Kaunein kielikukkanen löytyy kuitenkin dialogin sijaan alati tarinan rytmiä häiritsevistä tekstilaatikoista: “Aikapommin sytytyslanka oli lyhyt ja nopeasti palava polttavan kuumien todisteiden valossa”.

En tiedä onko teksti Alasta, mutta kolminkertaisesti epäonnistunut metafora on suoritus, josta pitäisi jakaa palkintoja. (Tämä kirjoitettuani olen varma, että saan sähköpostia kotikemisteiltä joissa minua valistetaan sytytyslangalla toimivista aikapommeista. Viestit ohjataan suoraan poliisille, terroristit.)

SUOSITUS: Uusi Vaaran vuosien Korkeajännitys on kelpo agenttijännäri, jota tuhoavat mielikuvitukseton kerronta ja paikoin sangen älyvapaa teksti. Voidaan tietysti väittää, että kömpelö kieli kuuluu olennaisena osana Korkeajännitys-sarjakuviin, mutta kontrasti Alasen tekstin ja Mölsän sekä Sipilän tarinan välillä on liian jyrkkä. Tarina ja teksti syövät toisiaan. Toivon mukaan tästä uskalletaan petrata, koska aikuisille voidaan tehdä viihdyttävää jännityssarjakuvaa, joka ei aliarvioi lukijoitaan – hyvänä esimerkkinä Katuojassa monesti kehuttu Greg Ruckan Queen & Country.

Vaaran vuosien Korkeajännityksen lehdistötiedote ja näytesivuja Egmont kustannuksen kotisivuilla

Koska hyvä kritiikki on rakentavaa, tutkitaan lopuksi hetki mahdollisuuksia viedä suomalaista Korkeajännitys-sarjaa uusiin suuntiin. Haastattelussa Mölsä ja Sipilä kertovat ideointimetodistaan: “[.]lähdetään pitsalle ja parille bisselle”. Tästä innostuneena lähdin parille tai seitsemälle oluelle ja kehitin yhdessä työryhmän kanssa seuraavat konseptit, joissa hyödynnetään suosittujen kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa sarjakuvan pohjana lopputuotteen menestyksen maksimoimiseksi:

VOLTER KILVEN ALASTALON SALIN KORKEAJÄNNITYS

“Kirottua, olkapääni! Voin vielä rakentaa!”

KALLE PÄÄTALON KORKEAJÄNNITYS IIJOEN TÖRMÄSSÄ

“Iskee kuin miljoona sivua!”

TOMMY TABERMANNIN RAKKAUDEN KORKEAJÄNNITYS

“Rakkaani… AARGH!”

Ideat ovat vapaasti käytettävissä.

Tagit: Egmont, Marvel.

HARD TIME: 50 TO LIFE

DC Comics

Steve Gerber, Brian Hurtt

144 sivua, värillinen

Katuoja on ollut hieman katkolla, josta pahoittelut teille molemmille säännöllisille lukijoille. Tällä viikolla otetaan hieman taukoa syksyn suomenkielisten uutuuksien arvioinnista ja käsitellään kiinnostava tuontisarjakuva.

HARD TIME on DC-yhtiön epäonnistumaan tuomitun Focus-alanimikkeen kriittisesti menestyneimpiä tuotoksia. Focus-nimikkeen kantava ajatus oli esitellä sarjakuvia, joissa supervoimaisten ihmisten edesottamuksia seurataan niin sanotussa “todellisessa” maailmassa: supervoimia ilman supersankareita, siis. Tuo ääni, jonka kuulette on pidempään amerikkalaista mainstreamia lukeneiden suusta pääsevä valitus. “Realistiset” superolennot olivat uusia idea sarjakuvassa 80-luvun alkupuolella. Lähestymistavassa itsessään ei ole mitään vikaa. Se vain siirtää sarjakuvan supersankarigenrestä lähemmäs kauhua tai tieteisfantasiaa. Mutta idea itsessään ei ole tarpeeksi uusi tai kiinnostava kannattelemaan kokonaista sarjakuvalinjaa. Kuvitteliko DC todellakin lukijoiden innostuvan Focuksesta?

Markkinoiden vastaus oli apatia. Focus-lehdet myivät ja myyvät edelleen maailmalla arviolta vähemmän kuin esimerkiksi Hämähäkkimies Suomessa. Vaikka sarjakuvat saivatkin jossain määrin hyvän vastaanoton kriitikoilta, markkinoinnillisesti Focus oli – puhun imperfektissä, koska ainakaan Hard Time -kokoelma ei kanna alamerkin leimaa – mahalasku.

Sääli sinänsä, sillä Hard Time ei ole lainkaan hullumpi jännityssarjakuva. Tarinan alku näyttää DC:n asenteiden muuttuneen. Aikanaan Warren Ellisin kirjoittama Hellblazer-tarina jätettiin julkaisematta, koska se käsitteli ampumavälikohtausta yhdysvaltalaisessa koulussa. Columbinen kaltaisten murhenäytelmien shokkiarvo näyttää laskeneen, sillä Hard Time alkaa kohtauksella, jossa 15-vuotias päähenkilö Ethan ja tämän toveri kaappaavat asein joukon luokkatovereitaan ja opettajiaan. Tilanne räjähtää luonnollisesti käsiin ja Ethan päätyy varoittavana esimerkkinä istumaan viidenkymmenen vuoden tuomiota.

Kaltaiseni Kylmä rinki -vankiladraamasarjan ystävät voivat tunnistaa vaikutteita sarjakuvasta. Muun muassa Howard the Duck -sarjakuvasta tuttu käsikirjoittajaveteraani Steve Gerber esittelee vankilan vaarallisena ryhmittymien ja liittoutumien verkostona, jossa uuden tulokkaan henki on halpa. Mutta koska Focus-nimikkeen mukaan kyseessä pitää olla yliluonnollinen draama, Ethanin apuna on näkymätön henkiolento, joka toisinaan irtautuu tämän ruumiista rangaisten Ethanin henkeä uhanneita. Tarinan hahmot eivät näe oliota, mutta lukijat kylläkin. Ratkaisu on kiinnostava ja toimii, joskin se etäännyttää lukijaa tarinasta, antaen tälle ikään kuin linnunsilmäperspektiivin sarjakuvaan.

Gerber käyttää surutta modernin vankilafiktion stereotyyppejä: mustia jengiläisiä, skinheadeja, uskonnollisia fanaatikkoja, vanhoja, viisaita veteraanivankeja. Hahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia, vaan kaikilla on omat tavoitteensa ja luonteensa. Syntyy kiinnostavaa saippuaoopperaa kun Ethan ja tämän henkisuojelija alkavat sekoittaa pakkaa. Gerber osaa kirjoittaa herkullisia tilanteita ja kokoelman lukee mielellään yhdeltä istumalta kuten hyvää kauhujännäriä yleensä.

Hard Time ei ole erityisesti aikuisten sarjakuva, ainakaan varoitustekstin puutteesta päätellen. Tämä on hivenen naurettavaa. Sarjakuvassa on verisiä kuolemia ja viittauksia seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta tarinassa ei kiroilla. Myöskään tarinan yliluonnollinen elementti – vaikka sen pitäisikin olla sarjan kantava idea – tuntuu kovin kömpelöltä. Ethanin haamukumppani on deus ex machina, joka ilmestyy aina tarvittaessa edistämään tarinaa, eikä kyseistä voimaa missään vaiheessa selitetä tyydyttävästi. Oletettavasti Gerber käsittelisi asian jossain vaiheessa sarjaa, mutta kokoelmassa ei kertaakaan edes vihjata Ethanin voiman alkuperään. Tämä on lievästi turhauttavaa, vaikka Gerber siirtääkin lukijan huomiota Ethanista myös sarjan suureen sivuhahmokaartiin. Takakannessa sarjaa verrataan Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacheriin. Epäedullista Hard Timelle sinänsä, että Preacherissa vastaava asetelma toteutettiin paljon kutkuttavammin. Preacherissa päähenkilön yli-inhimilliset voimat selitetään varhaisessa vaiheessa ja ne ajavat tarinaa eteenpäin. Hard Timessa ei päästä edes alkuun. Lukija ei tiedä, pitäisikö hänen olla kiinnostunut Ethanin voimista vai ei. Hard Time on vankiladraama, johon on pakotettu yliluonnillista kauhua. Sarja olisi voinut olla tyydyttävämpi kokonaan ilman supervoimia ja ilman tarvetta vältellä sensoreiden vaatimuksia.

Hard Timen kuvittaja on ainakin Queen & Countrysta tuttu Brian Hurtt. Hurttin lievästi karrikoiva mutta realismia tavoitteleva piirrostyyli sopii kokonaisuuteen hyvin. Brian Haberlinin ja Avalon-studion väritystyö on huomionarvoista. Hard Time on väritetty lannistavilla siniharmaan sävyillä. Ethanin käyttäessä voimiaan väritys muuttuu punasävyiseksi. Tehokeino on kiinnostava, vaikkakin monokromivärityksen takia sarjakuvan yleisilme on hieman tylsä.

SUOSITUS: Hard Time on kelvollinen sarjakuva, jonka ytimessä on mainio sarjakuva joka haluaa ulos. Gerber ja Hurtt ovat molemmat erinomaisia tarinankertojia ja kokonaisuus onkin viihdyttävä ja jännittävä. Hard Time kuitenkin tempoilee rajoitteitaan vastaan. Tasapainoa vankiladraaman ja yliluonnollisen kauhun välille ei löydetä, joten kokonaisuus jää vajaaksi. Stephen King -tyyppisen amerikkalaisen kauhuviihteen ystävät voivat löytää Hard Timesta varmastikin paljon tuttua.

Tagit: DC.

LAIKKU 04

Asema Kustannus

Pauli Kallio, Joel Melasniemi, Tuula Tuisku Honkanen, Jyrki Heikkinen, Mikko

Väyrynen, Ville Pirinen, Ville Ranta, Terhi Ekebom, Christer Nuutinen, Kati

Kovács, Mika Lietzen

144 sivua, mustavalkoinen

Syksyn uutuusalbumeiden arviointi Katuojassa jatkuu. Koska monet kirjoittamisprojektit työllistävät minua, tälläkin viikolla nähdään vain yksi arvio.

Pauli Kallio on Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Miehen tuotantoa arvioimalla voi todeta määritelmän olevan perusteltu: hänen kirjoittamiaan sarjakuviaan on julkaistu muun muassa Helsingin Sanomissa, TV-maailmassa ja Soundissa ja; hänen tarinoidensa kuvittajien lista on kuin suomalaisen sarjakuvan kuka-kukin-on, tunnetuimpina mainittakoon Kati Kovács ja Jukka Tilsa. Pallion kirjoituskoneesta ovat saaneet alkunsa sellaiset sarjakuvat kuin Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Postimies Niilo ja FC Palloseura. Hän on myös kustantanut merkittäviä sarjakuvia oman Suuri Kurpitsa -kustantamonsa kautta. Kallio on suomalaisen sarjakuvan jättiläisiä. Fetsipäinen, levyjä soittava, jalkapalloa pelaava jättiläinen; mies, josta vielä tullaan käyttämään termiä “grand old man”, halusi hän sitä tai ei.

Kun Kallio ilmoittaa Laikku 04 -antologian olevan päätyönsä, asettaa se huomattavat odotukset teokselle.

Aseman Laikku-teema-antologiasarjassa julkaistun kokoelman kaikki sarjakuvanovellit ovat Kallion kirjoittamia. Tarinat ovat omaelämänkerrallisia, vaikka mukana on luonnollisesti tulkintaa. Velmussa Mika Lietzenin kuvittamassa jälkipuheessa Kallio määrittelee tarinoiden “omaelämänkerrallisuusasteen” olevan yli 50 prosenttia, kuitenkin.

Albumi on jaettu kahteen osaan, “Vaikea lapsuus” ja “Mahdoton keski-ikä”. Ensimmäisessä osassa näemme episodeja Kallion lapsuudesta Ylivieskassa 60-luvun lopulla. Nuori Kallio kokee koulukiusaamista, kisailee ikätovereidensa kanssa ja todistaa naapurin pojan kuolemaa. Tarinoissa on häivähdys lämmintä nostalgiaa, varsinkin kun kuvataan Kallion vanhempia. Mutta kaunistelevia lapsuuskuvaukset eivät ole: Kallio tutkii vaikeita kokemuksiaan, vastoinkäymisiä ja konflikteja.

Neuroosien ja epävarmuuksien kuvaaminen jatkuu, kun hypätään 30 vuotta

ajassa eteenpäin Kallion keski-ikään. Tarinoissa Kallio pui ihmissuhteitaan, käy terapiassa ja potee alemmuudentunnetta kirjoittajana. Keski-iän tarinat tuntuvat ymmärrettävistä syistä tarkemmilta kuin asteen eteerisemmät lapsuusmuistot. Tähän vaikuttaa merkittävästi kertojanääni, joka on vahvemmin läsnä loppupään tarinoissa.

Kallio käsittelee vaikeita asioita, mutta hän ei jää hieromaan vaikeuksiaan lukijan naamaan. Hän etäännyttää itseironialla ja huumorilla. Tarinat keskittyvät kuvaamaan tilanteita, lyhyitä tuokiokuvia jotka yhdessä muodostavat kokonaiskuvan kertojasta ja tämän tilanteesta. Tämä on Kallion kerronnalle ominaista: hetkestä-hetkeen siirtymiä, pohdiskelevasti etenevää dialogia. Lähestymistapa vaatii lukijalta havaintokykyä: tarinat ovat merkillisen vaivattomia lukea – todiste Kallion kyvyistä kertojana – mutta tunnelmiin tarttuminen kysyy lukijalta hieman vaivannäköä. Merkki aikuisille lukijoille suunnatusta sarjakuvasta, jos mikä.

Antologiaa on kuvittamassa huomattava joukko suomalaisen sarjakuvan eturivin tekijöitä, monet Kallion entisiä yhteistyökumppaneita. Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjan taannoinen kuvittaja, muusikkona paremmin tunnettu Joel Melasniemi palaa sarjakuvan pariin Laikku 04:n myötä. Hän on taitava kertoja, jonka ohuella, tarkalla viivalla hahmotellut karikatyyrit ja maisemat luovat yllättävän hyvää ajankuvaa. Yllättävän hyvää siksi, ettei Melasniemi ollut vielä syntynytkään 60-luvulla eikä hän ole koskaan käynyt Ylivieskassa. Tuula Tuisku Honkasen naivistisessa tyylissä on vielä hieman jäykkyyttä mitä tulee kuvakulmiin, mutta tarinankerronta toimii. Jyrki

Heikkinen on puolestaan oma tuttu itsensä; hänen venkula kynänsä kuljettaa tarinaa vaivattomasti, vaikkakin tarinan hahmoja on vaikea tunnistaa toisistaan. Mikko Väyrysen konemaisen kylmä piirros toimii hyvin kontrastissa kuvattuihin traagisiin tapahtumiin.

Keski-ikä-tarinat avaa Ornette Birks Makkosen kuvittajana tunnettu Ville Pirinen jo tavaramerkiksi muodostuneella kulmikkaalla, vahvasti karrikoivalla tyylillä. Olen aina pitänyt Pirisestä ja tämän jälki näyttää soveltuvan myös Ornettea vähemmän toiminnalliseen ihmissuhdekamaan. Terhi Ekebomin harmaasävyiset, sumuiset lähikuvat etäännyttävät lukijaa hieman liikaa tarinasta. Ville Ranta piirtää tutulla, luonnosmaisella tyylillään: toimivasti, joskin yllätyksettömästi. Toinen Kramppi-taiteilija Christer Nuutinen yllättää tarinassa, jossa koetaan pika-ihastus. Vanha taistelupari pelaa yhteen ihailtavasti: Nuutisen pelkistetty piirros jättää tilaa Kallion tarinan nyansseille. Kokonaisuuden paras tarina, jossa on ihastuttavaa

lämpöä. Kati Kovács on kuvittanut albumin esittelysivut, kannet ja lopun katharttisen unikuvauksen fyysisellä tyylillään. Myös Kalliolla ja Kovácsilla näyttää synkkaavan hyvin. Pitänee jossain vaiheessa tarkastaa kaksikon albumi Onnen Lahjat.

Rakenteestaan johtuen Laikku 04 hämärtää sarjakuvaromaanin ja sarjakuva-antologian rajoja. Kokoelman sinänsä itsenäiset sarjakuvat muodostavat yhdessä tarinakokonaisuuden, henkilökuvan sarjakuvahahmo Pauli Kalliosta. Kuvattujen ajanjaksojen valinta herättää kuitenkin kysymyksiä. Jako lapsuuteen ja keski-ikään vaikuttaa pakotetulta, varsinkaan kuin yhtymäkohdat aikakausien välillä eivät ole kovin ilmeisiä, kahta sotateemaista tarinaa lukuun ottamatta. Alku- ja loppuosan välinen kontrasti on tyylirikko, joka vähentää kokonaisuuden arvoa. Miksi 30 vuoden siirtymä? Nähdäänkö joskus Pauli Kallion “Nuoruus tuskallinen”?

SUOSITUS: Laikku 04 jatkaa mainiota antologiasarjaa. On hauska nähdä, miten Asema Kustannus jaksaa kokeilla erilaisia teemoja kokoelmissaan. Kallio on puolestaan ottanut albumin hyvin vakavissaan, joskin onnistuu hyvänä kirjoittajana välttämään raskassoutuisuuden. Kokonaisuus on kiinnostava ja kaikki albumin sarjakuvat ammattimaisia, mutta onko Laikusta Kallion pääteokseksi? Määritelmä on mielenkiintoinen, koska ainakin minä miellän Kallion strippien ja lyhyiden sarjakuvanovellien kirjoittajaksi. Laikun kaltainen pitkä, yhtenäinen teos erottuu joukosta ja on kiinnostavaa, että Kallio haluaa nostaa sen potentiaaliseksi päätyökseen. Laatunsa puolesta albumiin leiman voi kuitenkin huoletta iskeä.

Asema Kustannuksen sivut

.

UNIKURKIALAN TARINOITA: ALINKA

Arktinen Banaani

Ville Pynnönen

256 sivua, mustavalkoinen

Tällä viikolla Katuojassa alkaa syksyn albumiuutuuksien käsittely. Koska albumeita tai muuten kiinnostavia uutuussarjakuvia on työnnetty markkinoille viime viikkoina poikkeuksellisen paljon, jatkuvat albumiarviot pitkälle syksyyn. Seuraavaksi arvioitavina ovat mahdollisuuksien mukaan Jysäys, Asema-kustannuksen uutuudet, Valon Prikaati ja Timo Mäkelän Rooma.

Ensimmäisenä vuorossa on kuitenkin Ville Pynnösen UNIKURKIALAN TARINOITA: ALINKA. Järkälemäinen Alinka-albumi on jatkoa Napatuotteen vuonna 2000 julkaisemalle Unikurkialalle. Varsinaiseksi jatko-osaksi Alinkaa ei kuitenkaan voi luonnehtia, sillä vaikka itse en ole Pynnösen aiempaan albumiin tutustunutkaan, pystyin lukemaan Alinkan ongelmitta.

Unikurkiala on fiktiivinen tila – yhtä aikaa paikkakunta ja mielentila – jossa unen ja todellisuuden raja hämärtyy. Vertailu Pynnösen esikuvaksikin luonnehditun David Lychin Twin Peaksiin lienee väistämätöntä: nimiensä mukaisesti molemmissa yhtenä keskushahmona on tapahtumapaikka, tunne siitä miten ympäristö ja sen pimeä historia vaikuttaa hahmoihin; varmuus siitä, miten tarina ei voisi tapahtua missään muualla. ”Bob” saalistaa vain Twin Peaksissa, Alinka vaanii vain Unikurkialassa.

Justus Pyhähuhta on nuori taideopiskelija Unikurkialan taidelukiossa, ja lahjakas sellainen. Tai näin ainakin tämän mentori, rehtori Stålhammar antaa suojattinsa ymmärtää. Stålhammar on ottanut Justuksen siipiensä suojiin osiltaan sovittaakseen vanhoja syntejään, jotka alkavat nostaa päätään. Ongelmaton ei ole kompleksinen Justuskaan, jota repivät itsetuhoinen suhde vanhempaan naiseen, uusi ihastus ja opiskelijakollegoiden kateus.

Intohimojensa ohella tarinan päähenkilöitä ajavat eteenpäin unissa ja hallusinaatioissa näyttäytyvät henkiolennot. Huivipäinen nainen tarjoaa pelastusta, koukkunokkainen Alinka kadotusta. Keskeiseksi symboliksi nouseva siipirikko kurki edustaa taas hahmojen tekemiä valintoja, kenties. Mikään Kreikkalainen tragedia sarjakuva ei nimittäin ole: vaikka henkimaailman olennot ohjailevatkin hahmoja, kadotuksensa tai pelastuksensa he tekevät itse. Henget vain tarjoavat vaihtoehdot.

Pynnösen taidoista sarjakuvantekijänä kertoo se luontevuus, jolla tarina siirtyy valvetilasta uniin, harhoihin ja takaisin. Albumi on kiitettävän helppolukuinen ja lähestyttävä. Runsas symboliikka lisää tarinaan vain tasoja, jotka lukija voi halutessaan avata useampien lukukertojen jälkeen. Toisin kuin monet aikalaisensa, Pynnönen ei kavahda tekstin käyttöä. Hän ei selitä liikoja, mutta runsas dialogi tekee kokonaisuudesta helpommin lähestyttävän ja hahmoista samastuttavampia. Pynnönen käyttää tekstiä myös tehokeinona. Hänen itse tekstaamansa puhekuplissa nähdään kiinnostavia oivalluksia: puheen kaiku pimeässä käytävässä on paksumpaa fonttia, katkeran naisen hyvästit valuvat jääpuikkoina.

Pynnösen pelkistävä tyyli piirtää hahmoja toimii hyvin. Liika realismin tavoittelu olisi tehnyt siirtymistä valvetodellisuudesta unimaailmoihin helposti vähemmän luontevia. Hahmojen reaktiot välittyvät piirteettömiltä kasvoilta tehokkaasti: tavallaan hahmojen kasvoilla ei ole mitään muuta kuin ilme, pelkkä visuaalinen symboli. Voimakkaat mustat pinnat hallitsevat sivuja, kuten kauhutarinalle sopiikin.

Erinomaisista lähtökohdistaan huolimatta Alinka jää kuitenkin kokonaisuutena hieman epätyydyttäväksi. Osasyy on tarinan yllätyksettömyys: vaikka sivuhahmojen kohdalla Pynnönen yllättääkin taitavasti, päähenkilöiden kohtalon voi aavistaa ja lopun tragedia on ennakoitavissa. Myös Stålhammarin ja Justuksen suhteelle olisi kaivannut selkeämpää tilinpäätöstä. Nyt Justus kääntyy suojattiaan vastaan ikään kuin tarinan pakottamana, toisen hahmon aloitteesta. Lopussa Justus ei vaikuta niinkään vahvalta kuin helposti manipuloitavalta. Stålhammarin dramaattinen kaari on tosin riipaisevampi.

Jos Alinkaa vertaa mainittuun Twin Peaksiin, huomaa kaipaavansa myös Alinkassa Lynchin tyyppistä äkkiväärää huumoria, jota vasten peilattuna Lynchin tarinan kauhut näyttivät entistä pelottavimmilta. Nyt väistämättömän tragedian lohduttomuus etäännyttää lukijaa sarjakuvasta.

SUOSITUS: Sarjakuvantekijänä Pynnösellä on näkemystä. Alinka on kokonaisuutena ehjä kauhufantasia, lajinsa kenties ainoa edustaja Suomessa.

Lehdistötiedote ja näytesivuja albumista

.

QUEEN & COUNTRY, VOL. 6: OPERATION: DANDELION

Oni Press

Greg Rucka, Mike Hawthorne

116 sivua, mustavalkoinen

SPIDER-MAN 9/2004

Egmont kustannus

Paul Jenkins, Humberto Ramos

52 sivua, värillinen

Tervetuloa Katuojaan. Sarjakuvafestareista on selvitty. Vino pino albumeita ja lehtiä odottaa arviointia. En ole tosin ehtinyt juuri aivan tuoreimpia sarjakuvia lukea, joten tällä viikolla käydään läpi pari poimintaa hiljattain luettujen sarjisten pinosta.

QUEEN & COUNTRY on edennyt kuudenteen kokoelmaansa. Iso-Britannian tiedustelupalvelun “minder” -agenteista ja näiden esimiehistä kertovassa sarjassa pysytellään tällä kertaa visusti Englannin maaperällä. Päähenkilöiden osastoa uhkaavat rajut leikkaukset tai kenties lakkauttaminen kun uudenlaista tiedustelupolitiikkaa ajava tuore johtaja Barclay on astumassa virkaan. Kenttäagenttien päällikkö Crocker tekee sopimuksen vaikutusvaltaisen alivaltiosihteerin kanssa pelastaakseen osastonsa: hän tutkii alivaltiosihteerin puolesta maanpaossa Lontoossa majailevan Zimbabwelaisen diplomaatin taustat. Ongelmia syntyy, kun kotimaan tiedustelu ei luonnollisesti pidä tunkeilijoista reviirillään ja Crocker joutuu toimimaan salassa Barclaylta.

Kuulostaa kirotun pitkäveteiseltä, eikö? Väärin.

Queen & Country erottelee miehet pojista. Se on perustellusti varttuneiden lukijoiden sarjakuva. Kirjoittaja Greg Ruckan monimutkaisesti polveilevat, kimurantin poliittiset juonet eivät ole helppoja seurattavia. Kerronnaltaan modernissa sarjakuvassa ei ole tapahtumia selittäviä ruutuja tai monologeja. Rucka luottaa kuvien ja dialogin kantavan tarinaa. Queen & Country ei myöskään seuraa klassista toimintatarinan kaavaa, jossa lukijan kärsivällisyys aina lopulta “palkitaan” väkivallan purkauksella. Tarinoiden ratkaisut ovat dramaattisia, mutta samalla pidäteltyjä, hienovaraisen toteavia. Mitään ei alleviivata. Rucka odottaa lukijalta paljon, mutta jos on valmis näkemään vaivaa lukukokemuksen eteen, Queen & Country palkitsee.

Ruckan toteava kerronta jättää paljon kuvittajan varaan. Queen & Countryssa on nähty uusi piirtäjä lähes jokaisessa albumissa. Tällä kertaa remmiin astuu Mike Hawthorne, jonka ligne claire -tyyppinen kuvitus toimii sarjan henkeen loistavasti. Hawthorne ei tavoittele täydellistä realismia, vaan karrikoi hieman. Ratkaisu sopii tarinaan, jossa lukijan pitää pystyä lukemaan hahmojen ilmeitä ja reaktioita. Hawthorne onnistuu vaikeassa tehtävässä ja pitää lukuisat dialogikohtaukset elossa vaihtelemalla kuvakulmia tehokkaasti.

Queen & Country kertoo pääasiassa prosessista. Hahmoilla on selkeät tavoitteet, josta kertoo jo tarinoiden otsikointikin: jokainen kokonaisuus on “operaatio”. Sarjakuva on tapahtumavetoinen ja hahmot ovat alisteisia juonelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Ruckan hahmot olisivat mielenkiinnottomia, päin vastoin. Hahmojen kehitys on hienovaraista, niin kuin Queen & Countryn draama yleisestikin. Hahmoille annetaan tilaa, vaikkakin juonta edistävien tapahtumien aikana ja niiden välissä. Operation: Dandelionissa nähdään kuitenkin totuttua enemmän puhtaasti hahmovetoisia kohtauksia, kun Rucka muuttaa rohkeasti sarjan status quota. Päähenkilöt reagoivat kollegansa kuolemaan ja uusi minder esitellään. Rucka esittelee virkistävän intohimottomasti uuden agentin homoseksuaalisuuden ja hänen kohtaamansa ennakkoluulot erikoisjoukoissa. Jälleen yksi merkki siitä, miten Rucka kirjoittaa aikuisille.

SUOSITUS: Queen & Country ei ole helppo sarjakuva, mutta se on vaivan arvoinen. Se on ajankohtainen ja aidon tuntuinen kuvaus kansainvälisestä politiikasta ja vainoharhaisesta maailmasta, jossa selkeitä vihollisia ei enää ole ja vaarallisin uhka saattaa majailla viereisessä toimistossa. Näin tehdään sarjakuvaa aikuisille.

Uusimmassa SPIDER-MANISSA Tohtori Mustekala tekee paluun, oletettavasti Marvelin elokuvaosaston vaatimuksesta. Kyseessä on alku jo kolmannelle Paul Jenkinsin kirjoittamalle viisiosaiselle tarinalle, jossa hän esittää tulkintansa suositusta superroistosta.

Se muistuttaa nopeasti siitä, miksi alun perin pidin Jenkinsista ja se jälkeen potkaisee minua perseelle muistuttaen, miksi enää en. Velmut kohtaukset Peter Parkerin omituisten ystävien parissa huvittavat. Jenkinsin vahvuudet ovat pienissä tarinoissa, hauskoissa sivuhahmoissa ja kadunmiehen näkökulmassa supersankarointiin. Kun hän vakavoituu, ovat tulokset pateettisia. Supersankarisarjojen ystävät muistanevat Originin.

Tohtori Mustekala palaa, ja Jenkins yrittää uskotella tämän olevan vaarallisempi kuin aiemmin. Valitettavasti hän ei tee mitään niin vaikuttavaa, että uskottelu onnistuisi. Jää nähtäväksi, minkälainen superroiston juoni on tällä kertaa, mutta Jenkinsin aiempien tarinoiden perusteella en odota suuria.

Humberto Ramos on periaatteessa pätevä kuvittaja, mutta hän on väärä henkilö kuvittamaan Jenkinsin materiaalia. Hän ei kuvita liikettä ruutujen sisällä vauhtiviivoilla tai muilla tehokeinoilla, jonka vuoksi hänen kerrontansa toimintakohtauksissa on hyvistä kuvakulmista huolimatta puisevaa. Esimerkiksi hänen tapansa piirtää ilmassa lentävät luodit ohuiksi viivoiksi on tuskallisen epädramaattinen. Välittyvä vaaran tunne ei ole merkittävä, kun luodit näyttävät lukijalle sadekuurolta.

SUOSITUS: Kolmas kerta toden sanoo, viimeistään? Jenkinsin tuorein superroistoeepos vaikuttaa yhtä pitkäveteiseltä kuin edeltäjänsäkin.

.

PERSEPOLIS

Otava

Marjane Satrapi

168 sivua, mustavalkoinen

Kiireinen sarjakuvasyksy jatkuu. Niin monta sarjakuvauutuutta on julkaistu, että pelkään tärkeidenkin teosten, kuten Matti Hagelbergin Kekkosen, Joe Saccon Palestiinan ja monien muiden laadukkaiden julkaisujen unohtuvan massaan. Yksi näistä merkkitapauksista on Marjane Satrapin PERSEPOLIS, Kekkosen ohella toinen Otavan syksyn sarjakuvasatsauksista.

Vuonna 1969 syntynyt Satrapi on viettänyt lapsuutensa Iranissa, mutta hänen vanhempansa lähettivät hänet 14-vuotiaana Eurooppaan pakoon yhä ahdasmielisemmäksi käyvää iranilaishallintoa. Persepolis on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen lapsuudestaan vallankumouksen ja sodan koettelemassa Iranissa.

Kymmenvuotias Satrapi saa todistaa 1970-luvun lopun Iranin poliittisen mullistuksen. Shaahi syöstään vallasta ja tämän korvaa islamistinen hallinto. Persepoliksessa nähdään läheltä, kuinka vallankumous syö lapsensa. Julman shaahin korvaavat vähintään yhtä kovaotteiset fundamentalistit, jotka pakottavat ääri-islamilaisia arvot kansalle. Pian tämän jälkeen maa takertuu vuosiksi veriseen sotaan Irakin kanssa.

Sarjakuvan kerronta ei kuitenkaan liiku yleisellä, poliittisella tasolla. Näkökulma on edistysmielisten vanhempien pienen tytön, joka leikkii Che Guevaraa kavereineen, puhuu yöllä sängyssään Jumalan kanssa ja vanhempana kuuntelee Kim Wildea ja Iron Maidenia. Yhteiskunnallinen muutos näkyy muutoksena kertojan arjessa ja lähipiirissä: koulun huntupakossa, mielenosoituksesta palaavien vanhempien puolesta pelkäämisessä, poliittisiksi vangeiksi päätyvissä sukulaisissa, kotitalon yli lentävissä risteilyohjuksissa.

Satrapi välittää lapsen perspektiivin lukijalle aidosti. Vaikka nuori Satrapi onkin kirjaviisas, sanavalmis ja tarkkaavainen, lapsi ei voi täysin ymmärtää ympäröiviä mullistuksia – tuskin pystyy aikuinenkaan. Satrapi ei pelkääkään ironisoida omaa naiiviuttaan. Hän kuvittaa oman lapsuutensa pelot ja haavekuvat oivaltavasti. Sarjakuvan “objektiivisetkin” historian taustoitukset ovat lapsenomaisen naiiviuden värittämiä, unenomaisia ja ikonisia kuvituksia.

Persepoliksen vertailu WSOY:n hiljattain julkaisemaan Joe Saccon Palestiina-sarjakuvareportaasiin on kiintoisaa. Molemmissa teoksissa tutkitaan sarjakuvan keinoin Lähi-idän kulttuuria läheltä ja poliittisia tapahtumia käsitellään subjektin, kertojan kautta. Palestiinassa näemme islamilaisen kulttuurin ulkopuolisen silmistä, länsimaisen näkökulman vieraaseen maailmaan. Persepoliksessa sen sijaan kulttuuri nähdään sisäpuolelta, intiimisti. Molemmat käsittelytavat toimivat, joskin Satrapi onnistuu – suurilta osin juuri taustansa vuoksi – tuomaan aiheen lähemmäs lukijaa.

Ei kuitenkaan liian lähelle: Satrapi on sanonut sarjakuvan mahdollistavan etäännyttämisen ilman sarkasmia. Tässä hän onnistuukin, esikuvansa Art Spiegelmanin tavoin. Hänen piirrostyylinsä muistuttaa yllättäen ruotsalaisen Åsa Grenvallin jälkeä. Molemmat piirtävät naivistisen pelkistettyjä hahmoja, jotka etäännyttävät lukijaa. Kahdesta naisesta Satrapi on kuitenkin piirtäjänä taitavampi. Hänen yksinkertaisen toimiva tyylinsä ei ole rajoite, vaan tapa tehdä tarinan traagisista tapahtumista helpommin sulatettavia lukijalle. Puhtaan naturalistisella tyylillä toteutettuna Persepolis olisi ollut liian raskas, liian traaginen. Pelkistys auttaa vaikean aiheen käsittelyssä ilman, että tekijä joutuisi luopumaan henkilökohtaisesta näkökulmasta.

SUOSITUS: Kliseisesti ilmaistuna: Lähi-itä on alituisesti uutisissa, mutta harva hahmottaa epävakaan alueen tapahtumien taustoja. Vieraan kulttuurin ymmärtäminen voi olla vaikeaa, ja on aina helppo demonisoida sitä, mitä ei ymmärrä. Siksi Satrapin kaltainen tekijä on korvaamaton: hän voi antaa lukijan käyttöön oman perspektiivinsä. Näemme ihmisten samankaltaisuuden kulttuurieroista huolimatta. Tämä nostaa Persepoliksen pelkkää muistelmateosta merkityksellisemmäksi: taiteeksi.

.

BONE

Cartoon Books

Jeff Smith

1344 sivua, mustavalkoinen

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan suurin koskaan Katuojassa käsitelty sarjakuva. Arviossa on hienoisia JUONIPALJASTUKSIA, mutta tarinan loppua en paljasta.

Jeff Smith sai hiljattain päätökseensä suurtyönsä Luupäät, tai alkuperäkielellä BONE. Kaikki Bonen viisikymmentä numeroa on nyt koottu valtavaan kirjaan.

Ennen kuin puutun sisältöön, on käytettävä hetki kuvailemaan, kuinka valtava Bone-kokoelma oikein on. Se ei ole sarjakuva-albumi, se on sisustuselementti. Tai ase: yli 1300-sivuisella järkäleellä voisin murhata täysikasvuinen miehen. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään luksuspainos, päinvastoin. Jättikokoelman paperi on halpaa, jopa osittain läpinäkyvää ja kannet ohutta pahvia. Esimerkiksi suomalaisten Luupäiden laatu on parempaa. Laitoksen etu on sen hinta: noin viidelläkymmenellä eurolla saa luettavakseen Jeff Smithin elämäntyön, 13 vuotta kestäneen sarjakuvaeepoksen yksissä kansissa. Silkka hinnan ja sisällön määrän suhde on häkellyttävä.

Bonen tarina on vaikea tiivistää, jo pituutensakin takia. Smithin tarina alkaa hassuna seikkailusarjakuvana ja polveilee moniin suuntiin, päättyen eeppisenä fantasiakertomuksena. Kolme “Luupäätä”, hämärästi muumeja muistuttavaa oliota pakenee kotikylästään laaksoon, jossa isoäiti Ben ja tämän hoidokki Thorn ottavat otukset huostaansa. Nähdään maaseudun elämänmenoa, jota Luupäät sekoittavat parhaansa mukaan. Pikku hiljaa tarinan fantasiaelementit hiipivät mukaan: paljastuu, että Thorn on laakson kadonneen kuningasperheen perillinen ja että muinainen paha on heräämässä. Vuorilta laskeutuu rottaolioiden ja barbaarien laumoja vainoamaan laakson ihmisiä. Ennen laaksoa suojelleet muinaiset lohikäärmeet eivät aio puuttua asiaan, vaikka näyttäytyvätkin Luupäille. Thornin on kasvettava tätä odottavaan pelastajan rooliin uhkaavan maailmanlopun edessä.

Noin kirjoitettuna Luupäiden tarina kuulostaa suorastaan irstaan perinteiseltä fantasiaeepokselta. Etenkin nuoren tytön matka kohtalonsa toteuttavaksi pelastajasankariksi on ikiaikainen tarina-aihio, huonosti käsiteltynä nolo klisee. Samoin esimerkiksi lohikäärmeet menneen maailman symbolina ovat tuttuja monesta fantasiatarinasta. Fantasiakertomuksena Bone onkin kuin suoraan marketin hyllyltä poimittu: “Fantasiaeepos, lisää vain patetiaa”.

Smithin kyvyt ovat kuitenkin muualla kuin eeppisen juonen kirjoittamisessa. Ne ovat hahmoissa ja kerronnassa, joissa hän loistaa. Bone ei ole juonivetoinen sarjakuva. Suuri tarina etenee hitaasti, kun Smith keskittyy hahmoihin, ja siihen miten ne reagoivat toisiinsa ja eri tilanteisiin. Hahmojen piirtäjänä Smith onkin ensiluokkainen. Luupää-hahmot on hahmoteltu muutamalla viivalla, mutta silti niiden ilmeet ja eleet välittyvät lukijalle lähes täydellisinä. Yhtä hienosti toimivat myös Smithin ihmishahmot, vaikka ovatkin todellisempia kuin karikatyyrimäiset luupäät.

Sama ammattitaito näkyy Bonen kerronnassa. Smith rytmittää tarinat mestarillisesti. Hänen koominen ajoituksensa on pistämätön. Hän saa fyysisen tilannekomiikan toimimaan sarjakuvassa, joka on harvinaista. Bonessa nähdään lukuisia takaa-ajokohtauksia: itse asiassa tarinan lähes jokaisessa jaksossa juostaan jotain karkuun. Toistuvat takaa-ajot kävisivät tylsäksi, ellei Smith rytmittäisi niitä niin taitavasti. Paikoilleen toisinaan pysähtyvä “kamera” ja hurjan toiminnan katkaisevat liikkeettömät ruudut luovat illuusion vauhdista.

Nyt kun on mahdollista lukea Bone kokonaisuudessa, on hämmentävää huomata, miten Smithin tyyli on pysynyt muuttumattomana läpi vuosien, pientä tussijäljen ohenemista lukuun ottamatta. Harvalla taiteilijalla on kärsivällisyyttä säilyttää näkemyksensä yhtä yhtenäisenä yli vuosikymmenen ajan. Se tekee pitkästä kokonaisuudesta piirrokseltaan ilahduttavan yhtenäisen.

Bonen varsinainen juoni pyörii tarinan ihmishahmojen ympärillä, ja nimihenkilöitä lähinnä vedetään perässä paikasta toiseen kommentoimassa tapahtumia. Luupäät ovat luonteeltaan yhtä pelkistettyjä kuin ovat ulkoasultakin. Yksi on kiltti, toinen on ahne ja kolmas on yksinkertainen. Pelkistäminen muuttuu kuitenkin vahvuudeksi sarjan edetessä.

Vuosikymmenen ajan jatkunut Bone nähtävästi kasvoi lukijoidensa mukana. Tarinan ihmishahmot muuttuvat loppua kohti alati traagisimmiksi, yhteenotot hyvien ja pahojen välillä väkivaltaisemmiksi ja tunnelma synkemmäksi. Bonen viimeiset kappaleet eivät ole enää kaikenikäisten sarjakuvaa, vaikka alkupään episodeja voi niin luonnehtiakin.

Tässä kehyksessä Luupäät ovat hahmoina olennaisia kokonaisuudelle. Ne säilyttävät viattomuutensa läpi tarinan. Ne eivät ole niinkään inhimillisiä, mutta samastuttavia yhtä kaikki. Luupäähahmojen suhteellinen viattomuus – ahne Phoney Bonekin on ennalta-arvattavuudessaan tavallaan puhdas – kaiken ihmishahmoja ympäröivän tragedian keskellä antaa lukijalle kiintopisteen, näkökulman jonka kautta sisäistää tarinan eeppisetkin tapahtumat.

Luupäät ovat kuin unta: ne ovat kaksiulotteisia hahmoja kolmiulotteisessa maailmassa. Luupäät puhuvat kotikaupungistaan Luumäestä niin kuin se olisi lukijan maailma: hahmot tuntevat Moby Dickin, keskustelevat pikaruoasta ja ilmapalloista. Kontrasti keskiaikaiseen fantasiamaailmaan on huomattava. Tavallaan Luupäät ovat lukijan tai tekijän unta, joka on karannut fantasiamaailmaan. Luumäki on valvetila, laakso on unta. Ja hyvää unta onkin.

SUOSITUS: Omituinen sekoitus Aku Ankkaa ja Sormusten Herraa; Bone on enemmän kuin vaikutteidensa summa. Se on uniikki seikkailu, täynnä viatonta lämpöä ja hahmoja, joita tulee ikävä sarjakuvan päättyessä. Ajoittaisesta kliseisyydestään huolimatta Bone on ensiluokkaisen sarjakuvakertojan taidonnäyte.

Arvioidun sarjakuvan ostamista harkitseville tiedoksi: Bone-jättikokoelmaa myydään nimellä Bone: One Volume Edition, pelkkä “Bone” on kirjan sisäkannen antama nimi laitokselle.

.