Katuoja

WALL•E
Ohjaus Andrew Stanton
Käsikirjoitus Andrew Stanton, Pete Docter, Jim Reardon
Pääosissa Ben Burttin tietokone, Elissa Knight, MacInTalk
Elokuva

Tuli viivyteltyä tämän kanssa turhankin kauan, mutta kokemus oli odotuksen arvoinen.

En ole ihan varma mistä se tuli, mutta olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että WALL•E:n sanoma ei olisi minulle täysin mieluinen. Ehkä se johtui siitä, että WALL•E varoittaa meitä oman elinympäristömme tuhoamisesta. Tämä ei ole minulle ongelmallinen sanoma, mutta se tietenkin sai amerikkalaisen oikeiston hysterian valtaan jo kauan ennen kuin kukaan oli vielä elokuvaa nähnytkään. Epäilemättä olin tämän seurauksena lukenut Internetistä, että WALL•E on kapitalismin vastainen elokuva, materialismin vastainen, länsimäisen elämäntavan vastainen ja – mikä pahinta – teknologian vastainen.

Ei nyt keskitytä turhaan siihen, miten ihmeessä tietokoneanimaation terävintä kärkeä edustava elokuva voisi olla teknologian vastainen. Olin joka tapauksessa varautunut siihen, että WALL•E voisi edustaa maailmankatsomusta, jota en itse täysin allekirjoittaisi. Pixarin aiemmassa hittielokuvassa Ihmeperheessä oli nähtävissä aineksia Ayn Randin objektivismista, mutta se ei ollut vahingoksi elokuvalle, vaikka en Randin johtopäätöksistä juuri välitäkään. Hyvin tehdyssä elokuvassa maailmankuva on erottamaton osa tarinaa, ja jos tarina on vakuuttava, katsoja omaksuu sen maailmankuvan, ainakin katsomiskokemuksen ajaksi. Ja Pixarin elokuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittaneet, että studion käsikirjoittajat ovat ensiluokkaisia tarinankertojia.

Mutta WALL•E:n tapauksessa minun ei tarvinnut edes ottaa tällaista huomioon. Se sopi täydellisesti kaltaiselleni teknokraatille. On totta, että elokuvan alkaessa Maapallo on täyttynyt romusta, jota päähenkilö Wall•E puristaa kuutioiksi ja kasaa pilvenpiirtäjämäisiksi pinoiksi. Materialismin vastainen – todetaan syylliseksi. Ihmiset ovat joutuneet jättämään planeetan, ja kun myöhemmin elokuvassa Wall•E päätyy ihmisten keskuuteen, lajiamme ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Olemme lihavia, laiskoja ja tyhmiä. Länsimaisen elämäntavan vastainen – todetaan syylliseksi. Mutta yksi käänteentekevistä kohdista on se, kun erään päähenkilön valtaa kyltymätön tiedonjano. Ja uskon puhuvani kaikkien tieteenpalvojien puolesta sanoessani, että siinä oli mielestäni hyvin tärkeä sanoma. Jos olisimme uteliaampia, olisimme myös vähemmän lihavia, laiskoja ja tyhmiä.

Toinen elokuvan tärkeistä teemoista on Wall•E:n rakastuminen Maapalloa tutkimaan tulleeseen luotainrobotti Eve:en. Ennen Eve:n tapaamista Wall•E:n päivät täyttyvät romun kasaamisesta, hyödyttömän roinan keräilystä ja Hello Dolly -elokuvan katselusta. Tuo elämäntapa tuntuu hyvin tutulta kirjoittaessani tätä sarjakuvia ja DVD-levyjä täynnä olevien hyllyjen ympäröimänä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että nörtin pitäisi hankkia oikea elämä. Wall•E on kuitenkin robotti. Hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista elämää, ainoastaan ohjelma. Mutta koska jotain on mennyt vikaan, hänellä on oikkuja, hänellä on persoonallisuus. Vain siksi, että Wall•E on se, kuka hän on, hän kykenee rakastumaan Eve:en. Tai ainakin niin tämä nörtti haluaa uskotella itselleen.

Ennen kaikkea WALL•E on kuitenkin loistavaa elokuvataidetta. Pixarin edellinen, Ratatouille, oli virheetön koko perheen viihde-elokuva, mutta WALL•E:en verrattuna se oli suorastaan kunnianhimoton. WALL•E:n ensimmäisen 40 minuutin aikana mukana ei ole ihmishahmoja lainkaan, lukuunottamatta videoruutuja jotka taustoittavat Maa-planeetan tilannetta. Päähenkilöt Wall•E ja Eve kommunikoivat koko elokuvan ajan ainoastaan yhden sanan repliikeillä (joista Eve:n tapauksessa valtaosa on “Wall•E!”). Tarinankerronta on pelkistettyä ja vahvasti kuvallista, ja ne kuvat ovat sitäkin väkevämpiä. Wall•E:n avaruusmatka pois Maasta, alkaen uskomattoman eläväisesti kumpuilevasta rakettimoottorin savuvanasta, sisältää kauneimmat näkymät mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt.

SUOSITUS: Käykää nyt hyvänen aika katsomassa se.

Kategoria: Arvio.
Tagit: elokuva

KAPTEENI KUOLIO JA SUOMEN SALAINEN KUNINGAS
P.A. Manninen
Zum Teufel Kustannus
ISBN 978-952-5754-01-8
160 sivua

Sarjakuvaneuvos ja -tohtori P.A. Mannisen esikoisromaani kiteytyy tehokkaasti takakansisitaatissa, jossa Kapteeni Kuolio kommentoi Punaisen Ristin kirpputoria:

– Myyjillä ei välttämättä ole ammattitaitoa niin paljon, että he pystyisivät esimerkiksi erottamaan maagikon skitsofreenikosta…

Ne resuiset, hieman haiskahtavat ja omituisesti höpöttelevät hahmot, joita voi kirpputoreilla nähdä haalimassa pakkomielteenomaisesti muille merkityksemättömältä vaikuttavaa tavaraa, saattavat hyvinkin avohoitoon siirrettyjä skitsofreenikkoja. Tai ehkä he ovat Kapteeni Kuolio ja hänen tohtori Watsoninsa Kapteeni Kökkö.

Totta puhuen kaiken, mitä tiedän skitsofreniasta, olen oppinut elokuvista ja televisiodraamoista. Jos nyt oletetaan, että Kaunis mieli oli lääketieteellisesti tarkka elokuva, Kapteeni Kuoliota ja skitsofreenikkoja yhdistävä piirre on ylikorostunut taipumus nähdä säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä toisiinsa liittymättömissä asioissa. Ainoastaan John Forbes Nashille se on antanut Nobelin palkinnon arvoisen matemaattisen intuition; useimmille se aiheuttaa vain vaikeuksia erottaa todellisuutta kuvitelmasta. Kapteeni Kuolio kuitenkin pystyy sen ansiosta estämään valkoista aukkoa tuhoamasta Tamperetta.

Valkoinen aukko edustaa tarinassa varsin tyylipuhdasta MacGuffinia: Se laittaa tapahtumat liikkelle, mutta sillä ei ole oikein mitään temaattista merkitystä. Seikkailu alkaa hieman latteasti, kun Kuolio ja Kökkö matkustavat maanalaiseen Tampereeseen tapaamaan Pyynikin Ukkoa, peikkoa joka antaa heille seuraavan vihjeen ongelman ratkomiseen. Peikkomaisen jupinan ihmisten syömisestä ohessa Ukko toteaa, että pahan alkulähde on Eteläpuistossa, ja sankarien matka jatkuu. Kiinnostavaksi juonikuponkien lunastaminen käy vasta siinä vaiheessa, kun tehtävänä on hankkia Marsiin jotenkin liittyviä tavaroita Tampereen kirpputoreilta. Burroughsin “Marsin sotavaltiaan” lisäksi mukaan tarttuvat hieman ennalta-arvaamattomammat Anni Voipion “Suomen marsalkka” ja Rebecca Wintersin “Marsipaaniprinssi”.

Muita omituisuuden kohokohtia ovat yliopistolla Kuolion ja professori Tarfeatherin välinen väittely, joka käydään sanattomasti tuomalla vuorotellen esiin rihkamaesineitä, sekä Kuolion selostukset Timpo-, Britains- ja Lone Star -yhtiöiden muoviukkeleista (joita Manninen itse tiettävästi harrastaa). Se, miten kaikki tämä edesauttaa Tampereen pelastamista, jää sangen maagisen ajattelun varaan. Kun Kuolio esittää teoriansa siitä, että heidän edistymisensä raportoidaan vessanpönttöön pudotettavilla paperilapuilla, joita viemäreissä asuvat nanorobotit lukevat, on tavallaan huojentavaa että Kapteeni Kökkö suhtautuu tähän sen ansaitsemalla skeptisyydellä.

Toisaalta Kuolio osoittaa olevansa todellakin aito maagikko, kun hän karkottaa Kökön silmien edessä ruokapöydän läpi päätään puskeneen kummituksen, ja hänen päätelmänsä myös johtavat lopulta tapaamiseen Suomen salaisen kuninkaan kanssa. Mutta ehkä taikuus ja skitsofrenia eivät ole täysin toisensa poissulkevia ilmiöitä.

SUOSITUS: Kapteeni Kuolion sarjakuvaseikkailuista nauttineet saavat luultavasti eniten irti tästä varsin lyhyestä romaanista, mutta myös kaikenlaisen mystiikan, pseudotieteen ja muun hörhöilyn ystävät se sopinee mukavaksi välipalaksi.

Kategoria: Arvio.
Tagit: romaani

Olen puhumassa Helsingin kirjamessuilla (varoitus: kirkuvat sivut) tänään perjantaina 24.10 kello 15, Louhi-lavalla. Aiheena on “Manga vastaan länsimainen sarjakuva”. Mangan ja länsimaisen sarjakuvan vastakkainasettelu on klassinen omenat-ja-appelsiinit -keskustelu: “Uhkaako appelsiinien kasvava markkinaosuus omenien markkinoita? Syödäänkö tulevaisuudessa ainoastaan sitrushdelmiä?” Aiheesta inttäminen voi kuitenkin saada aikaan hauskaa keskustelua, ovathan vastakkainasettelut, todelliset tai keksityt, hyvän paneelikeskustelun ydin. Lavalla ovat mukana Antti Grönlund ja Antti Valkama.

Messuille ilmestyvät KirjaIN-lehden numero 4/2008 sekä KirjaIN-vuosikirja 2008. Molemmista löytyy kirjoittamiani tekstejä. Lehdessä kirjoitan suomalaisista sarjakuvablogeista ja nettisarjakuvasta yleensä, kirjassa taasen esittelen Ville Rannan Kajaanin ja Olivier Schrauwenin Poika kulta -albumin. Vuosikirjassa on arvioiden lisäksi artikkeleja, muun muassa Ville Hännisen mangajuttu, jota on jo ehditty kehua elitistisimmäksi koskaan Suomessa julkaistuksi manga-aiheiseksi asiatekstiksi.

Kirjamessuilta löytyy myös Suomen sarjakuvaseura ry:n osasto, jossa päivystän osan viikonloppua.

Kategoria: Hype.

Olli Sulopuisto kirjoittaa Katuojan kommenteissa koskien 24 tuntia sarjakuvaa -tempaustani: “Mikset vaan tee samalla vaivalla romaania?”

Hyvä on, herra Sulopuisto. Hyvä on:

Olen kirjautunut National Novel Writing Month -tapahtumaan. Kyseessä on siis tätä nykyä kansainvälinen tapahtuma, jonka osallistujat yrittävät raapia marraskuun aikana kokoon 50 000 sanaa pitkän romaanin.

Proosan kirjoittamisessa kohtaan aivan toisenlaisia ongelmia kuin sarjakuvan piirtämisessä. Sarjakuvakriitikkona ja ko. median suurkuluttajana ymmärrän, miten sarjakuva toimii. Vaikka kuvat päässäni eivät käännykään sellaisina paperille, osaan jokseenkin koota ja rytmittää tarinan järkevästi. Mutta romaani? Olen kusessa: olen melko sokea, mitä tulee hyvän proosatekstin ominaisuuksiin saati sitten hyvin rakennetun romaanin ominaisuuksiin. Tiedän, jos nautin jostain kirjasta, mutta toisin kuin sarjakuvassa, en välttämättä tiedä miksi.

Kaiken lisäksi todennäköisesti tulen yrittämään välittää vaikeasti sanallistettavia konsepteja. On epätodennäköistä, että romaanini kertoo esimerkiksi 30-vuotiaan helsinkiläismiehen itkurunkkauksesta, niin helppoa kuin sen kirjoittaminen olisi ja niin varmasti kuin se toisikin minulle esikoiskirjapalkintoja. Lisähaastetta tuo myös kuun puoliväliin varaamani matka Atlantin toiselle puolelle, joka syö minulta viikon tehokasta kirjoittamisaikaa. Tämä tosin myös tarkoittaa sitä, että romaanin osia tulee suurella todennäköisyydellä sijoittumaan New Yorkiin.

Mutta ongelmat sikseen. Kuten muutkin kohtaamani haasteet, aion hakata päätäni tätä vasten kunnes jokin antaa periksi.

Hei, minä olen Otto Sinisalo. Kirjoitan romaanin marraskuussa. Siitä tulee uskomaton.

Kategoria: Hype, Meta.

24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuvani on valmis. Sen nimi on Etusivu ja se on 48 sivua pitkä, koska halusin päteä.

Koska halusin myös noudattaa tapahtuman improvisaatiohenkeä, ulkoistin sarjakuvani ideoinnin: Rami Rautkorpi ympyröi minulle artikkeleita ja fraaseja Metro-lehdestä, joihin pohjasin tarinani.

Opin joitain asioita. Tavoitteeni oli tehdä kaikki mahdollisimman minimaalisesti. Jos en osaisi piirtää jotain, piirtäisin jotain muuta. Kävi ilmi, että maailma on täynnä asioita, joita en osaa piirtää. Itse asiassa suurin osa käsitteistä inhimillisen kokemuksen piirissä ovat taitojeni ulottumattomassa. Opin arvostamaan uudella tavalla Rob Liefeldia: peitä heikkoutesi, älä piirrä, mitä et osaa. Toisin sanoen, piirrä irvistäviä naamoja koko ajan. Lisäksi opin, että kynän hinkkaaminen paperia vasten on oudon tyydyttävää, silloinkin kun sitä toistaa lähemmäs 20 tuntia.

Valmiin työni voitte lukea Sarjakuvakeskuksen sivuilta. Jotkin kuvista näyttävät vielä olevan kääntämättä vaakaan, mutta korjausta odotellessanne voitte treenata niskalihaksianne.

Ja tässä ovat merkintäni, kirjoitettuna 24 tuntia sarjakuvaa -määräajan vielä umpeutumatta. Kyllä, saatan olla väsynyt.

ETU- JA TAKAKANSI: Nämä piirsin viimeisenä. Lukijakommentit keräsin netistä ja paikalla olijoilta.

SIVU 1: Aloitan dekompressiolla samalla, kun mietin mitä oikeastaan aion tehdä tarinalla.

SIVU 2: Tämä sivu on pelkkää hälyä, mutta muutaman sivun jälkeen keksin huomiovärit.

SIVU 3: Tämän sivun kompositioon olen verrattaen tyytyväinen. Viivassani näkyy – ja näkyy koko sarjakuvan läpi – Charles Schulz ca. vuosi ennen kuolemaansa -tyyppinen kosketus.

SIVU 4: Otsikkoruudut ovat vain yksi käyttämistäni keinoista lihottaa sivumäärää. Tässä episodissa alan käyttämään huomiovärejä sillä ilmeisesti tykkään yrittää värittää viivojen sisällä.

SIVU 5: Miltä näyttää pakkopaita? Ei ainakaan tuolta.

SIVU 6: Tämän sivun ensimmäisestä ruudusta pidän, lähinnä dialogin vuoksi. “Aha ha kulli” on jotain, jota olen varmaan pidemmänkin aikaa halunnut kirjoittaa.

SIVU 7: Ja nyt, puuvärejä. Minä nyt vaan tykkään värittää.

SIVU 8: Jokaisessa kappaleessa käytetään jotain uutta tekniikkaa, lähinnä ylläpitämään omaa mielenkiintoani. Myös: bongaa sukuelimet.

SIVU 9: Ruutuja, jotka ovat myös puhekuplia! Olen varmasti jonkinlainen nero.

SIVU 10: Lisää huomioväriä. Rusehtava, koska olemme kahvilassa. Myös: maailman jäykin ovenavausote.

SIVU 11: Brian Bendis -imitaationi alkaa. Kynsien maalaaminen on mukana siksi, että halusin pitää kohtauksen liikkeessä. Ja värittää juttuja.

SIVU 12: Otan käyttöön vahaliidut. Tämä on hyvä, koska en pysty vahingossakaan piirtämään tarkasti mitään niillä, varsinkaan, kun ne alkavat murentua epämääräiseksi liidun varren päässä kulkevaksi mössöksi, jota yritän hinkata irti paperia vasten.

SIVU 13: Olen keksinyt mielestäni hyvän vitsin, joten jatkan sen polkemista hengiltä.

SIVU 14: Dinosauruksia!

SIVU 15: DINOSAURUKSIA!

SIVU 16: Tarinan ensimmäinen satunnainen ylävitonen. Jumalauta, osaan piirtää käden kahdessa asennossa, toinen joista on high five.

SIVU 17: Feidaamme ulos ennen pikkuhousujuttuja, joka lienee parasta kaikille.

SIVU 18: Olen perverssillä tavalla ylpeä “koirakuiskaajasta”, sillä jouduin vähän aikaa miettimään, miten kirjoitan tarinaan koiran haastattelun ilman, että se vaikuttaa pakotetulta surrealismilta.

SIVU 19: Kusenkeltainen huomioväri merkitsee tästä eteenpäin teknisiä laitteita. Koska minä sanon niin. “Yli 40 koiran kenneli” on viittaus sekä lähteenä olleeseen uutiseen että Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -albumiin.

SIVU 20: Taavitsainen, koira joka seisoo aina sivuttain kameraan. Myös: kennelin nenättömän isännän omituisen irtonaiselta näyttävä parta.

SIVU 21: Ponnistan taiteelliset voimani äärimmillen ja kuvitan olkansa yli katsovan miehen.

SIVU 22: Toinen taidonnäyte: hahmo, jonka ilme muuttuu!

SIVU 23: Koiravisio alkaa. Ajattelin varmaan Grant Morrisonin WE3:a tätä työstäessäni, mutta tärkein motiivini oli käyttää paljon sivuja vähään asiaan. Ja päästä värittämään. Tai ehkä olin jo tässä vaiheessa koukussa tussihöyryihin.

SIVU 24: Koiravisio-osat on piirretty noin kello 24 tienoilla ja kolmen siiderin jälkeen. Taavitsaisen monologi mukailee silloista älyllistä kapasiteettiani. Sain sivun 24 valmiiksi kello 24. Tämä saattoi olla jonkinlainen välitavoite.

SIVU 25: Pidän ketjuista tällä sivulla. Ne olivat myös helppo piirtää.

SIVU 26: Tässä vaiheessa koiravisiolta alkaa loppumaan symbolit. Alemman ruudun väritysratkaisu johtuu laiskuudesta: alun perin ajattelin täysharmaata taustaa.

SIVU 27: Letku! Alempi keltainen muoto mukailee “ruokintakäden” hahmoa.

SIVU 28: Toistoa, joka johtuu laiskuudesta jälleen. Silti: kammottava käänne!

SIVU 29: Tästä sivusta pidän. Taavitsainen harmaata taustaa vasten välittää kohtauksen tunnelman tyydyttävästi.

SIVU 30: Miten helvetissä piirretään kännykkään puhuva ihminen? Ei ainakaan näin.

SIVU 31: Lisäsin harmaat huomiovärit tähän, koska ilman niitä sivu näyttää raivokkaan tympeältä. Myös hahmon satunnainen ylävitonen näyttää nyt siltä, että hahmo nojaa ikkunaan.

SIVU 32: Mitä tällä ihmisellä on päässään? Hattu? Hiukset? Ameeba? Kuka tietää. Onnettomuuden värit ovat jostain syystä Amppari-mehujään värit. Jostain syystä aina, kun yritin värittää tummanpunaisella, tartuin pinkkiin. Letkuttaja on myös pinkki, vaikka ajattelin sen olevan tummanpunainen.

SIVU 33: Päähenkilö savuaa kansion takana, koska päätin, että hän polttaa. Mutta koska sitä ei pohjusteta kuvalla, näyttää siltä, että hänen korvastaan nousee savua.

SIVU 34-35: Pidän lokikirjakohtauksesta siksi, että sain täytettyä sivutolkulla tilaa leikkelemällä. Lisäksi tässä kohtaa minimalismini toimii tyydyttävästi. Ja loputon keskustelu kiveksistä huvitti minua tässä vaiheessa, noin aamuviideltä.

SIVUT 36-37: Tässä on Etusivun kaksi onnistuneinta ruutua: kaksi värisöhröä, joihin innostuin piirtelemään spiraalikuvioita. Edelleen, tusseilla söhriminen on näemmä kivaa.

SIVU 38: Suomessa pitäisi olla lehti, jonka nimi on Toimintauutiset. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt, että toimittajan työpiste on talon logon M-kirjaimen vieressä.

SIVU 39-40: Alkuperäiset lehtileikkeet, sivuntäytteeksi ja referenssiksi. Pornolehdet löytyivät todellisessa maailmassa Kiteeltä.

SIVU 41: Jos et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Kiitos, Rob Liefeld!

SIVU 42: Letkuttaja. Väri-jolla-on-naama-lookiin päädyin, kun tajusin että en oikeastaan tiedä, mikä Letkuttaja on. Pidän hänen repliikistään kylläkin.

SIVU 43: Rohkeita kokeiluja perspektiivillä, noin kello 7 aamulla.

SIVU 44-45: Kiihottavaa dialogia ja yritys vääntää tarina väkisin kokoon. Tässä hitaimmatkin lukijat ymmärtänevät, että en osaa piirtää yksinkertaistakaan hahmoa samalla tavalla peräkkäisiin ruutuihin.

SIVU 46: Halusin yhden ruudun, jossa toimittaja ja Letkuttaja ovat yhtä aikaa. Ja tässä se on.

SIVU 47: Vaikka Letkuttajan konsepti on hämärä, tämän punchlinen keksin jo aloittaessani. Kyseessä on vitsi, jolle on 48-sivuinen pohjustus. Pidän siitä silti: “Se on letku”.

SIVU 48: Ylväs tavoitteeni noin aamukymmeneltä oli piirtää toimittaja loikkaa
massa rakennuksesta. Sen sijaan pieni hahmo näytti taivaalla roikkuvalta hakaristiltä, joten peitin se lapulla ja turvauduin tärkeimpään kainalosauvaani, teennäiseen minimalismiin. Lopussa näemme tietty päähenkilön näkökulmasta “letkun”. Tuplamittainen 24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuva valmistui noin aamukymmeneltä.

Kategoria: Meta, Sarjakuva.
Tagit: Linkit

On hyvä kokeilla uusia asioita. Tai ainakin vanhoja asioita, jotka on jättänyt taakseen jo aikaa sitten.

Conga!

En “osaa piirtää” termin klassisessa merkityksessä. Ei niin, että pitäisin teknistä osaamista edellytyksenä hyvän sarjakuvan tai yleensä hyvän taiteen tekemiselle. Mitä sarjakuviin tulee, hyvinkin vähällä teknisellä taituruudella pärjää, jos vain ymmärtää jonkin verran sarjakuvakerronnan päälle. Katsokaa vaikka Hugleikur Dagssonia tai Cyanide and Happinessin piirtäjiä, jotka onnistuvat tekemään paikoin pahuksen hauskaa sarjakuvaa ilman sen merkillisempiä lahjoja.

Vuosituhannen alussa harjoittelin piirtämistä. Minulla ei ollut suuria taiteellisia kunnianhimoja, halusin vain opetella uuden taidon puhtaasti haasteen vuoksi. Luin piirtämisen oppikirjoja ja etenin askel askeleelta. Piirrä vaasi. Piirrä maisema. Piirrä Kapteeni Amerikka potkaisemassa Hitleriä kiveksille. (Kivekseen?) En kuitenkaan ollut tyytyväinen etenemisnopeuteeni. Jokseenkin silloin, kun pääsin useamman pakopisteen perspektiivin kohdalle itse ohjaamissani opinnoissa, aloin heittelemään tusseja ympäri huonetta. “Kahden pakopisteen perspektiivi? Kahden? Haistakaa paska, te ja teidän pakopisteenne! Kuolkaa kirkuen, epäsikiöt!“

Sanotaanko vaikka, että kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkäjänteiseen harjoitteluun. Jos olisin tiennyt tuolloin mitään sarjakuvan tekemisestä yleensä, olisin ihan hyvin voinut jatkaa piirustelua. Piirtämisen prosessi itsessään – liikuta kynää, kuvia syntyy – on kuitenkin miellyttävä. Taannoin vain paperille syntyvät kuvat eivät koskaan vastanneet kuvia mielessäni ja johtivat jonkinasteiseen turhautumiseen.

Onneksi iän myötä myös standardit laskevat. Tänään alkaa kansainvälinen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuma, ja aion osallistua. Piirrän ensimmäisen graafisen novellini Helsingin sarjakuvakeskuksella. Valmista työtä voi odotella noin … 25 tunnin kuluttua. Lopputuloksesta tuskin löytyy teknistä taituruutta, perspektiivejä tai järkeä, mutta en poissulje Hitlerin esiintymisen mahdollisuutta. Joka tapauksessa lopputulos tulee olemaan epäilemättä hämmästyttävä.

Kategoria: Hype, Meta.

“Helsingin sarhakuvafestivaalin [sic] tuottaja Otto Sinisalo näyttää leukaparrassaan ja pitkässä nahkatakissaan itsekin sarjakuvahahmolta”, kertoo toissaviikkoinen Vihreä lanka -lehti. Grant Morrison oli oikeassa – näin me muutumme fiktioksi! Kävin arvioimassa pikaisesti “sarjakuvamaisia” vaalimainoksia lehden politiikan toimittajan tentissä. Muistin toki vanhana änkyränä protestoida sarjakuvamainen-termin käyttöä. Niin kauan, kuin “sarjakuvamainen” on yleiskielessä synonyymi värikkäälle, yksinkertaiselle ja ääliölle suunnatulle, termiä pitää välttää kuin elimet mädättävää sukupuolitautia. Vihrän langan haastattelun ja lyhyet kommentit vaalimainoksista voi lukea lehden nettisivuilta.

Viimeisin Tähtivaeltaja sukeltaa pää edellä mangan maailmaan. Lehdessä julkaistun Manga top 25 -artikkelin idea voi olla hieman kyseenalainen, “parhaat ikinä” -listat kun tuppaavat olemaan lähinnä brittiläisten musiikkilehtien palstantäytettä. Silti lista, jonka kokoamiseen myös itse osallistuin, puolustaa paikkaansa Suomen sinänsä kiinnostavassa tilanteessa, jossa keskinkertaista kioskimangaa (ja pseudomangaa) työnnetään myyntiin joka lävestä. Lista tuntuu melko kattavalta, vaikka sen kirjoittaminen olikin yllättävän vaikeaa: havaitsin, että olen lukenut alusta loppuun vain kourallisen eeppisen pitkiä mangasarjoja. Parin ekan osa perusteella kun en kehtaisi maailman parhaaksi mangaksi julistaa edes Peach Fuzzia. Jouduin lisäämään listaani muun muassa Naoki Urasawan Monsterin, jota ei olla vielä edes käännetty loppuun englanniksi. Lisäksi lehdessä on vakiopalstani sekä arvioni Tähtivieras Dave -elokuvasta, ilmeisesti koska kukaan muu vakikirjoittaja ei suostunut sitä katsomaan. Mitä muuhun sisältöön tulee, lehti kannattaa hankkia lähes yksinomaan Ilja Rautsin eeppisistä leffakalkkunoista kertovan Elokuvaa suurempia visioita -artikkelin takia. Siinä Rautsi tekee melkein parinkymmenen sivun mitalla sitä, missä hän paras: katsoo käsittämättömiä leffoja, ettei sinun tarvitsisi ja kirjoittaa niistä.

Kategoria: Hype.

Sellaiset olivat siis Helsingin 23. sarjakuvafestivaalit. Kiitos jos kävitte! Ja nyt, muuta hypeä.

Hei, Jokeri – onko sinulla pommeja?

Palataan asiaan, Jokeri!

Tulkaa ostamaan jäämistöäni: lauantaina 4.10 kello 10 – 16 olen Helsingin sarjakuvakeskuksella (Kolmas linja 17, Kallio) myymässä pois vanhoja sarjakuviani sarjakuvakirppiksellä. Tule hakemaan itsellesi kaikki se pseudomanga, jota et tiennyt haluavasi! Lisäksi poistan kokoelmastani erinäisiä supersankarinimikkeitä, joita en enää viitsi katsella. “Kokoelmallani” tarkoitan epämääräistä kasaa asuntoni lattialla, mutta siltikin lehdet ovat suhteellisen hyvässä kunnossa.

Huomaan, etten ole muistanut nostaa taannoista artikkeliani Lumonetissä. Kyseisessä tuplapläjäyksessä arvioin sekä Yön Ritarin paluun – taas kerran – sekä Tex Willer -kokoelma Luurankoylängön. Olen pitkään ajatellut westernin olevan koko lailla kuollut genre, etenkin sarjakuvissa, joissa sen ydinyleisö tuntuu koostuvan nostalgiannälkäisistä sedistä. Silti alun perin 50-luvulla ilmestynyt Luurankoylänkö jaksoi viihdyttää, ei vähiten riemastuttavan ylimalkaisen rasisminsa ja täysin umpikaheleiden “mystisten” elementtiensä vuoksi.

Seuraavassa numerossa: neekereitä ja rättipäitä!

Sarjainfon numerossa 1/2008 – kyllä, “vuoden ensimmäisessä numerossa” – haastattelen Pertti Jarlaa hänen työstään markkinointiviestinnän parissa. Haastattelun voit lukea Sarjakuvaseuran sivuilta. Lisäksi lehdessä on myös pino kirjoittamiani arvioita sekä artikkelipuolella muuta asiaa liittyen sarjakuviin markkinoinnissa.

Liberossa 3/2008 haastattelen lyhykäisesti Mike Pohjolaa. Pohjolan esikoisromaani Kadonneet kyyneleet on jossain määrin Neil Gaiman -vaikutteinen nuorten fantasiakirja ja kelpo päänavaus aiemmin muun muassa roolipelejä kirjoittaneelta Pohjolalta. Lehden voi lukea myös netistä Liberon sivuilta.

Ensimmäisessä Anime-lehden kolumnissani käsittelen tapaa, jolla mangasta ja “perinteisestä sarjakuvasta” puhutaan. Olen todennäköisesti yksi harvoja, joita riepoo näin voimakkaasti mangan erottaminen kaikesta muusta sarjakuvasta sarjakuvakeskustelussa, mutta Anime-lehti antoi minulle ystävällisesti kokonaisen sivun tilaa rynnäköidä urheasti suoraan päin tuulimyllyn seinää. Lisäksi lehden taitto päätti käyttää lähettämääni kolumnistikuvaa kuvituskuvana, joten naamani irvistelee puolen sivun kokoisena lehden lukijaparoille. Tämä huvittaa minua, ja kenties yksin minua.

Kategoria: Arvio, Hype.

REVULSION
Deep Black Comics
Joona Nikinmaa, Sami Kivelä, Jussi Piironen
32 sivua, mustavalkoinen

Tässä vaiheessa olisi ehkä paikallaan pieni yhteenveto Deep Black Comicsin tähänastisesta tuotannosta:

Ensimmäinen silmiinpistävä seikka saattaa olla se, että esitettyjen muuttujien välillä ei tunnu olevan merkittävää korrelaatiota. Itse olisin kuitenkin valmis vetämään sen johtopäätöksen, että REVULSION osoittaa tärkeää edistysaskelta tekijöiden itseluottamuksessa. Nyt he tietävät pystyvänsä tekemään lukemisen arvoista sarjakuvaa ilman, että siinä täytyy olla paljaita tissejä.

Hyväksi koetussa kauhugenressä kuitenkin jatketaan. Revulsion ottaa käsittelyyn vampyyrit, mutta tuttua kuviota monimutkaistetaan tekemällä vampyyreistä hirviöitä vampyyreille (kuten Blade II:n Reaperit). Kummajaiskertoimen lisääminen pohjustetaan ironisesti prologissa, jossa hirviötarhan johtaja syyttää lipputulojen vähenemisestä liian tavanomaisia vampyyreja, ja lupaa sijoittajille friikkejä, selkäpiitä karmivia petoja.

Tarinan päähenkilö, kadottamaansa rakastaan jäljittävä vampyyri Antal joutuu epäsuorasti tuon suunnitelman uhriksi parantolassa, joka hoitaa verenhimostaan eroon haluavia vampyyrejä. Tarinassa on hieman liikaa pohjustusta tarinan pituuteen nähden, mutta kokonaisuus toimii. Jos sitä pysähtyy miettimään, koko juttu tuntuu varsin epätodennäköiseltä viritelmältä, mutta pelkästään päähenkilön näkökulmasta ajateltuna tarinassa on selkeä logiikka ja kaari. Juonenpätkiä ei kuitenkaan sidota kiinni aivan prologia myöten, vaan loppuratkaisu enteilee jatko-osaa. Ja täytyy myöntää, että odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Käsikirjoittaja Joona Nikinmaa näyttää todella osaavan asiansa. Erityisen vaikuttavaa on lehden englanninkielisyys. Karu totuushan on se, että suomalaisille markkinoille on järjetöntä tehdä englanninkielistä sarjakuvaa. Jos tarkoitus ei ole markkinoida teosta ulkomaille, ei ole mitään syytä nolata itseään käyttämällä enemmän tai vähemmän sujuvasti hallitsemansa äidinkielen sijasta väistämättä heikommin sujuvaa vierasta kieltä. En tiedä, mihin Deep Black Comicsin miekkoset tällä julkaisulla tähtäävät, mutta siitä haittapuolesta ei tarvitse olla huolissaan. Nikinmaan englanninkielinen teksti on erinomaista. Hän onnistuu jopa antamaan hahmoille vakuuttavasti erilaisia puhetyylejä, joista hienovaraisimpana esimerkkinä päähenkilön tapa olla käyttämättä lyhennyksiä kuten “it’s”.

Sami Kivelän ja Jussi Piirosen kuvitus on huippuluokkaa. Tussausjälki saisi olla hieman siistimpää, mutta jos verrataan edelliseen julkaisuun, Sheriffi Alamon legendaan, Piironen ei pärjää tässä suhteessa yhtään sen huonommin kuin Kivelä itse. Luultavasti asia korjaantuisi vain antamalla tussaukselle kaiken sen ansaitseman ajan ja huomion.

SUOSITUS: Tätä on odotettu ensimmäisestä Drolicasta lähtien: taidot ovat kirineet kiinni innon. Rima on asetettu tarpeeksi korkealle, mutta myös ylitetty vaivatta. Pitäkää silmällä näitä tekijöitä.

Kategoria: Arvio.
Tagit: pienlehdet

Mari Ahokoivun yllyttämänä aloitan lähtölaskennan Helsingin 23. sarjakuvafestivaaleihin. Epäilen vahvasti, etten kykene ylläpitämään päivitystahtia kovinkaan säännöllisenä, mutta ehtiessäni kirjaan tännekin havaintoja lähestyvistä Sarjisfestareista.

Yritän kirjata Katuojaan Festareista jotain näkemisen arvoista tai muuten merkillistä, jota en ehkä virallisessa tiedotuksessa erikseen nostaisi. Tämänpäiväinen merkintä on ote Helsinkiin (ja Vantaalle) vieraaksi saapuvan intialaisen Amitabh Kumarin Raj Comics -portfoliosta.

Supersankarifiktio ei ole vierasta Intiassakaan. Mutta kuten vaikkapa Bollywood-elokuvat, saattaa intilainen viihde näyttäytyä aavistuksen oudolta länsimaiselle yleisölle. Tässä on esimerkiksi kuva intialaisesta supersankarista tekemässä punnerruksia katossa, yhdellä kädellä:

Kuten tavallinen nagraj, mutta enemmän mascular.

Voi, Intia: kun et ole mielipuolinen, olet mielipuolisen mahtava.
.

Kategoria: Hype.
Tagit: Linkit