Katuoja

Minulla oli ensi-iltaviikonloppuna parempaakin tekemistä kuin mennä katsomaan Watchmen, mutta nyt ehdin vihdoinkin näkemään vuoden kohutuimman elokuvan. Ammattikriitikot ovat sekä ylistäneet että parjanneet Watchmeniä. Sarjakuvafanien mielipiteitä ovat väistämättä hämärtäneet ennakko-odotukset sekä kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan. Jotkut tuomitsevat elokuvan tarinaan tehtyjen muutosten takia, ja jotkut arvostavat sitä sen takia, kuinka pitkälti se on kuitenkin onnistunut siirtämään Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luomuksen valkokankaalle.

En yrittänyt lainkaan vältellä spoilereita ennen elokuvan näkemistä. Loppujen lopuksi kuitenkin se, että tuntee alkuperäisteoksen niin hyvin, tekee suurelta osin mahdottomaksi yllättyä elokuvan sisällöstä ja asettaa niin paljon ennakko-odotuksia, että on parempi vain pyrkiä säätämään ne ennakko-odotukset oikeanlaisiksi kaiken saatavilla olevan tiedon avulla.

Tämän takia olin tietoinen siitä, että elokuvaversio poikkeaa sarjakuvasta monin tavoin, erityisesti loppuratkaisun tapauksessa. Tämä sinänsä ei ole minulle ongelma. Tosiasia on kuitenkin se, että elokuva ja sarjakuva ovat eri välineitä, ja elokuvateos ja sarjakuvateos ovat aina erillisiä. Sovitettaessa materiaalia yhdestä toiseen joudutaan aina tekemään ratkaisuja, joiden on ennen kaikkea palveltava lopputuloksena olevaa teosta.

Mutta on täysin eri asia tehdä täysin mielivaltainen muutos, jota toiseen välineeseen sovittaminen ei edellytä suoraan eikä muiden tarpeelliseksi katsottujen muutosten kautta. Muutos, joka kyseenalaistaa täysin sen, että tekijät olisivat todella lukeneet ja ymmärtäneet alkuperäisteoksen niin hyvin kuin ovat halunneet yleisön luulevan.

Itse asiassa olin nähnyt tähän muutokseen viitattavan eräällä nettisivulla, mutta pidin niin epätodennäköisenä, että sellaiseen virheeseen olisi voitu sortua, että oletin tarkkaamattoman katsojan vain muistaneen tai ymmärtäneen asian väärin. Mutta nyt kun olen nähnyt elokuvan, voin vain järkyttyneenä todeta, että havainto piti paikkansa.

Ja mikä pahinta, tämä moka tapahtuu elokuvan lopussa. Loppu määrää sen, millä mielellä katsoja poistuu teatterista. Hyvä loppu voi pelastaa keskinkertaisen elokuvan; huono loppu tuhota hyvän. Ja kun Watchmenin lopputekstit lähtivät pyörimään, ainoa mielessäni pyörivä kysymys oli:

Miksi ihmeessä Seymour sanoo, että Ronald Reagan aikoo pyrkiä presidentiksi vuonna 1988, vaikka sarjakuvassa se oli Robert Redford? Miksi, voi miksiiiiii?

Tagit: elokuva.

Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Tagit: elokuva, erektio.

Kävin perjantaina katsomassa Frank Millerin ohjaaman THE SPIRIT -elokuvan Yleisradion piikkiin. Reaktioni voi kuulla tänään YleX-kanavalta klo 13.30. Osio tulee olemaan kuunneltavissa myös Yle Areenassa kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen radiohaastatteluni. Luulen, että se meni hyvin. En ainakaan muista sanoneeni mitään erityisen tyhmää, mutta jälkeenpäin kyllä tajusin, että yhdessä kohdassa minun olisi ilmiselvästi pitänyt sanoa YÖN RITARI, mutta en sanonut. Ei niin, etteikö Christopher Nolanin Yön ritarista olisi jo puhuttu aivan tarpeeksi, mutta en yrittänyt olla sillä tavalla ovela, vaan se ei vain kertakaikkisesti tullut mieleeni.

(EDIT: Nyt kun olen kuullut sen radiosta, voisin tiivistää mielipiteeni yhteen sanaan: Niinku. Ja tietenkin se kohta, johon yllä viittasin, oli jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Kysymys koski sarjakuvaelokuvaa, jota suosittelisin The Spiritin sijasta. Yön ritari jäi siis suosittelematta, mutta Hellboy 2 oli se, jolle olisin halunnut ihmisten suovan aikaansa.)

Erillisen arvion kirjoittaminen tuskin on enää tarpeellista, mutta tietenkin tein elokuvasta joitain hajanaisia huomioita, jotka eivät haastatteluun päätyneet, ja jotka eivät YleX:n kohdeyleisöä välttämättä erityisesti kiinnosta.

Esimerkiksi se, kuinka Miller viljeli dialogissa ja teksteissä sarjakuvantekijöiden nimiä. Suurin osa taisi olla Eisnerin yhteistyökumppaneita: (Jerry) Iger, jonka kanssa Eisner perusti Eisner & Iger -studion, sekä mm. (Jules) Feiffer ja (George) Tuska, jotka työskentelivät studiossa. Eisneriin suoranaisesti liittymättömiä nimiä olivat ainakin (Harry) Donenfeld, DC Comicsin edeltäjän National Allied Publicationsin perustaja sekä (Steve) Ditko, toinen Millerin suurista idoleista.

Tai se, että Miller jätti pois Spiritin apulaisen Ebony Whiten, koska kyseessä oli niin räikeä rasistinen stereotyyppi, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta Samuel L. Jacksonia esiintymään blackfacessa.

En väittänytkään, ettei Frank Millerillä olisi pokkaa.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

QUANTUM OF SOLACE
Ohjaus Marc Forster
Käsikirjoitus Paul Haggis, Neal Purvis & Robert Wade
Pääosissa Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Kun edellistä Bond-elokuvaa, Casino Royalea, alettiin tehdä, odotukseni perustuivat yhteen asiaan: Se olisi ensimmäinen Bourne-elokuvien jälkeinen Bond (Medusan verkko ja Kuolema saa odottaa valmistuivat molemmat vuonna 2002). Bondin esittäjän vaihtuminen oli suhteellisen pieni muutos verrattuna siihen, että Bondin tuottajien täytyisi reagoida Bourne-elokuvien relevantin, itsetietoisen mutta silti populäärin ja viihdyttävän vakoojatoiminnan asettamaan haasteeseen.

Casino Royale tietenkin onnistui tässä suhteessa loistavasti. Ero edelliseen Bondiin oli huomattava. Bondin konfliktit pysyivät hyvin henkilökohtaisina, ja niiden kuvaus tosimaailmaan ankkuroituna. Loppuyhteenoton sortuva talo oli jo suhteellisen spektaakkelimainen, mutta vanhalle Bondille se olisi ollut vasta alkulämmittelyä: Kuolema saa odottaa huipentui Bondin surffaukseen alas tietokoneanimoidusti murenevan jäätikön seinämää.

Casino Royalen jatko-osan haaste oli siis onnistua kaikessa, missä edeltäjänsäkin, vaikuttamatta kuitenkaan vanhan toistolta. Panoksia täytyy aina yrittää korottaa. Silti pidän vähiten QUANTUM OF SOLACEssa niistä asioista, jotka poikkeavat Bourne-elokuvien maanläheisestä mallista.

Lentokonetaistelu silmiinpistävine tietokone-efekteineen oli pahinta. Laskuvarjostuntti ei edes näyttänyt stuntilta ennen lopullista maakosketusta. Epäuskottavuuden lisääminen ei ole elokuvalle eduksi. Surullista tietenkin on, että vastaavanlaisia jaksoja on ollut aiemmissakin Bond-elokuvissa, ja niissä on onnistuttu paljon vakuuttavammin perinteisillä fyysisillä ja optisilla menetelmillä.

Myös tarinassa oli nähtävissä kehitystä huonompaan suuntaan. Perinteisesti Bond-elokuvissa on esitelty alussa pääpahis, jolla on piilopaikka jossain eksoottisessa ympäristössä, minne Bond sitten jotain mutkikasta reittiä kulkien päätyy ja lopulta tuhoaa koko paikan ja pääpahiksen jollain näyttävällä tavalla. Bourne-elokuvissa päämäärä ei ole selkeä, ja juonessa ei ole niinkään kyse johtolankojen seuraamisesta vaan tilaisuuksien hyödyntämisestä.

Quantum of Solacessa Bond seuraa Bournen mallia pitkään. Hän hyödyntää avautuvia mahdollisuuksia, vaikkei vielä ymmärtäisikään niiden merkitystä. Koko kuvio valjenee hänelle, ja yleisölle, vähitellen.

Mutta lopulta hän päätyy pääpahiksen piilopaikkaan ja tuhoaa sen näyttävällä tavalla. Paluu kuluneeseen Bond-kaavaan ei tietenkään ole hyväksi, mutta kaikkea edistystä ei heitetä hukkaan. Bondin loppukamppailu pääpahiksen kanssa ei huipennu vastustajan lahtaamiseen katsojien verenhimon tyydyttämiseksi. Bondin täytyy pitää hänet elossa, alistaa tappajan luontonsa tiedustelupalvelun työntekijän velvollisuuksilleen. Vasta sitten kun pahis on luovuttanut arvokkaat tietonsa, hänet voi ottaa hengiltä – mutta kameralta piilossa, runollisen oikeuden muttei väkivaltaviihteen tarkoituksien palvelemiseksi.

Quantum of Solace poikkeaa myös edellisistä Bond-elokuvista siinä, että se on suoraa jatkoa Casino Royalelle. Oikeastaan se vain solmii kiinni kaksi auki jäänyttä langanpätkää: Vesper Lyndin petturuuteen johtaneet olosuhteet ja Mr Whiten salaperäinen järjestö, joka välitti Le Chiffren palveluksia niitä tarvitseville. Casino Royale ja Quantum of Solace muodostavat kokonaisuuden, jonka jälkeen James Bond on valmistunut siksi legendojen supervakoojaksi. Trilogiaa tässä ei pedata.

Tosin siltä vaikutti myös Medusan iskun jälkeen. Jospa Bondin tuottajat iskevätkin sarjan kolmannen osan tapahtumat edellisen elokuvan kahden viimeisen kohtauksen väliin, kuten Medusan sinetissä häkellyttävän toimivasti tehtiin. Quantum of Solacessa olisi kyllä sopiva kolo siihen.

Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä virkaa on Bond-elokuvilla, jos vain haluan niiden olevan kaikin tavoin Bourne-elokuvien kaltaisia. Elokuvallisten tekniikoiden lainaaminen ei kuitenkaan ikinä voi muuttaa sitä, että James Bond on täysin eri hahmo kuin Jason Bourne. Monin tavoin he ovat toistensa vastakohtia, ja sen takia valkokankailla on tilaa molemmille.

Lisäksi tietenkin pitää panna merkille ne asiat, joita Bondin tekijät eivät ole lähteneet muuttamaan vain muutoksen takia. Jack Whiten ja Alicia Keysin Bond-tunnari kuulosti aluksi varsin omituiselta, mutta sen poljennossa on kyllä jotain hyvin klassisen bondmaista. Kappale toimii loistavasti alkutunnuksen kanssa, jonka suunnittelija ei ollutkaan enää Daniel Kleinman, joka oli perinyt pestin alkuperäiseltä Bond-tunnussuunnittelijalta, Maurice Binderiltä. Suunnittelufirma MK12 on naisvartalomaisemineen tehnyt oikeastaan paljon perinteisemmän tunnuksen verrattuna Kleinmanin Casino Royaleen, mutta mitäpä siitä. If it ain’t broke, don’t fix it, ja tässä suhteessa peukalosääntöä oli noudatettu hyvin.

SUOSITUS: Bourne-elokuvien fanien on ehkä helpointa pitää tästä Bondista. Paljon on puhuttu siitä, että tämä on kaikkien aikojen lyhyin Bond, mutta minusta se ei tuntunut siltä lainkaan. Quantum of Solace on Bond-leffa, josta on leikattu pois kaikki ne tylsät kohdat, jos vain voitte uskoa.

Tagit: elokuva.

HANCOCK
Ohjaus Peter Berg
Käsikirjoitus Vy Vincent Ngo & Vince Gilligan
Pääosissa Will Smith, Jason Bateman & Charlize Theron
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Olin seurannut Internetin kautta Hancockin edistymistä siitä lähtien, kun se oli käsikirjoitus nimeltä “Tonight, He Comes”, jonka ohjaaja Peter Berg (mm. The Rock -elokuva Pako viidakkoon) otti työstettäväkseen. Matkan varrella nimi vaihtui John Hancockiksi ja siitä vain Hancockiksi.

Totta puhuen vielä viime vuoden lopulla suhtauduin varsin kyynisesti Hancockiin. Will Smithin I Am Legend oli tuottanut minulle karvaan pettymyksen, siitä huolimatta että pidin Smithin roolisuorituksesta siinä. Hancockin markkinointikampanja tuntui rakentuvan täysin sen ympärille, että Smith esittää resuista juopposupersankaria, mikä ei sinänsä vedonnut minuun.

Kummallista tässä oli se, että ennakkotiedot olivat korostaneet täysin eri puolta käsiksestä: PR-mies tuo kotiinsa supersankarin, joka ryhtyy suhteeseen hänen vaimonsa kanssa. Kun elokuvan trailereissa tuskin näkyi vilaustakaan vaimosta, jota kuitenkin esittää Charlize Theron – Oscar-voittaja ja erittäin kaunis nainen – oli selvää, että elokuvantekijät oikeasti halusivat pitää jotain elokuvan juonesta salassa. Elokuvatraileri, joka ei paljasta koko elokuvan juonta alusta loppuun – mikä innovaatio!

Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, mikä minulta oli pysynyt salassa siitäkin huolimatta, että olin lukenut siitä paljon Internetissä.

Ennakkovaikutelmani oli, että Hancock olisi supersankariparodia: Supervoimainen tyyppi tuhoaa paikkoja, viettelee ihmisten vaimoja ja yleisesti käyttäytyy niin kuin supersankarin ei pitäisi käyttäytyä. Naiivi PR-mies Ray yrittää uskotella hänelle, että hänen pitäisi ryhdistäytyä, ja hankkii hänelle höntin supersankaripuvun. Hilarity ensues.

Mutta Hancockissa otetaan supersankarius vakavasti. Hancock oikeasti ryhdistäytyy. Hän rupeaa käyttämään sitä supersankariasua. Ja koko tarinan ydin on siinä, mihin viittasin hiljattain kommentoidessani Barack Obaman sarjakuvamieltymyksiä. Supersankarit eivät vain päihitä pahiksia. Supersankarit uhraavat jotain itsestään.

Hancockissa tätä käsitellään niin suoraan, että se hieman häiritsi minua. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi päättänyt, että Hancockin pitää uhrautua luopumalla rakastamastaan naisesta, Rayn vaimosta Marysta, koska hän ei voi olla tämän lähellä. Miksi? No siksi kun vain ei voi. Hancock ja Mary ovat toisilleen kryptoniittia.

Se on hyvin keinotekoinen viritelmä, ja se tuottaa loppuhuipentuman, joka on absurdi kirjoitettuna auki: Supersankari pelastaa päivän lähtemällä karkuun. Brave Sir Robin ja sen sellaista.

Mutta minusta se toimi. Osittain siksi, että se oli toimintaelokuvalle epätavanomainen loppuratkaisu, joka korostaa elämän varjelemista enemmän kuin vihollisen tuhoamista (vaikka ne vihollisetkin tuli tuhottua). Mutta lisäksi John Powellin musiikki toimi loistavasti siinä kohtauksessa.

Powell on ollut yksi suosikkielokuvasäveltäjistäni X-Men: Viimeisestä kohtaamisesta lähtien, ja Powellin Hancock on tämänvuotisista soundtrackeista suosikkini heti Yön ritarin jälkeen. Kuunnellessani sitä uudestaan ja uudestaan olen ajatellyt yhä enemmän erästä tulkintaa Hancockista, joka tuli mieleeni alunperin trailereiden perusteella.

Elokuvan alussa Hancock tekee kauheita tuhoja, mutta hän silti pitää itseään hyväntekijänä. Hän pelastaa henkiä, mutta häntä inhotaan, koska hän ei piittaa pätkääkään, millaisia menetelmiä hän käyttää. Kuulostaa hieman eräältä hyvin tunnetulta supervallalta.

Hancock on saanut nimensä John Hancockilta, yhdeltä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajalta. Ja hänen tunnuksensa, joka esiintyy hänen pipossaan, hänen supersankaripukunsa selässä sekä elokuvan lopussa maskottina hänen vierellään, on valkopäämerikotka, Yhdysvaltain kansallislintu.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan viitata tähän tulkintaan. Rayn poika Aaron kysyy Hancockilta: “Miksi päässäsi on kotka? Pidätkö kotkista?” mutta Hancock jättää vastaamatta kysymykseen. Ehkä sen on tarkoitus jäädä kummittelemaan yleisön mieleen. Allegoriana elokuvaa on vaikea pitää – jos Hancock on Yhdysvallat, niin mikä maa Mary on? – mutta voi siinä silti olla irrallisia, mutta merkityksellisiä yhteyksiä todellisuuteen.

Kun elokuvan lopussa Hancock on omaksunut täysin klassisen supersankarin roolin, Powellin musiikki yltyy puhtaaseen americanan maalailuun. Hancock lentää pilvenpiirtäjien editse, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee vain musiikkia, voi nähdä silmissään lehmipoikien ratsastavan viljapeltojen lomassa. Amerikan Yhdysvallat sellaisena, kuin se voi olla vain ihannekuvissa. Taidan lopettaa tähän, ennen kuin tästä tulee taas yksi Barack Obama -merkintä.

SUOSITUS: Yön ritarin vuonna hyvänkin supersankarielokuvan on helppo jäädä liian vähälle huomiolle. Teatteriversion nähneillä on myös oiva syy katsella juuri ilmestynyt DVD- tai Blu-ray-julkaisu, koska elokuvan pidennetty versiossa on mukana hauska kohtaus, joka on ottanut inspiraationsa Larry Nivenin klassisesta esseestä Man of Steel, Woman of Kleenex.

Tagit: elokuva.

Olen muutaman kerran sanonut vain puoliksi piloillani, että Teräsmies on uskontoni. Siinä on kaikki oikean uskonnon hyvät puolet – pompöösiä kuva- ja säveltaidetta (Alex Ross, John Williams), kohtuuttomista moraalisista ihanteista johtuva pohjaton riittämättömyyden tuntu – eikä yhtään niistä huonoista – ei tarvitse teeskennellä, että se absurdi juttu planeettamme ulkopuolisesta elämänmuodosta, joka lähettää ainoan poikansa pelastamaan ihmiskunnan ihmevoimillaan, on mitään muuta kuin kuvitteellinen tarina (eivätkö ne kaikki ole?).

Mutta jotkut sarjakuvauskovaiset osaavat sittenkin mennä liian pitkälle. Enkä tarkoita vain sitä tavallista fanaattista fanittamista.

Tarkoitan ilmiötä nimeltä pareidolia, jossa ihminen kuvittelee näkevänsä jonkun tärkeän ihmisen tai esineen kuvan jossain epämääräisessä hahmossa. Uskonnolliset hihhulit näkevät Jeesuksen tai Neitsyt Marian kasvoja paahtoleivissä, seinäkaakeleissa ja ikkunoiden valumajäljissä.

Nyt joku hörhö luulee näkevänsä ukkosenjumala Thorin eräässä Hulkin kohtauksessa. Siinä ukkostaa ja salamoi, ja taivaalla muka lentää jossain Thor. Katsokaa itse.

En edes tiedä, mihin siinä on tarkoitus katsoa. Tässä on sentään ympyröity punaisella jonkun hörhön samassa kohtauksessa näkemät Thorin kasvot myrskypilvissä.

Kaikki tämä johtuu siitä, että viimeisimpien Marvel-elokuvien tekijät ovat oikeasti livauttaneet elokuviinsa pieniä kätkettyjä viittauksia.

Ensin kävi ilmi, että Iron Man -elokuvassa voi nähdä Tony Starkin työpajan pöydällä Kapteeni Amerikan kilven. Todella kieroa oli se, että täsmälleen sama otos oli mukana elokuvan trailerissa, mutta siinä versiossa kilpeä ei näy.

Itse en asiaa pannut merkille nähdessäni elokuvan teatterissa, mutta blu-ray-julkaisusta olen voinut tarkistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään optinen illuusio. Kilpi näkyy selvästi – osiin purettuna, mutta kuitenkin.

Seuraavaksi The Incredible Hulkin ohjaaja Louis Leterrier kertoi, että dvd:llä mukana olevassa elokuvan vaihtoehtoisessa alkukohtauksessa voi nähdä itsensä Kapteeni Amerikan jäätikön sisässä. Tarkistin asian tietenkin heti saatuani blu-rayn käsiini.

Bruce Banner liftaa rekan kyydissä jossain lumisessa pohjolassa, poistuu rekasta, lähtee tarpomaan metsien läpi jäisille vuorille, aikoo ampua itsensä, muuttuu Hulkiksi ja murskaa nyrkeillään jäätikön, joka säpälöityy vyörynä kohti kameraa. Ja sitten jään ihmettelemään mikä se asia olikaan, minkä takia minun oli niin tärkeää katsoa tuo kohtaus.

Ai niin, siinä piti olla Kapteeni Amerikka. Mitä hittoa? Katson jäätikön murtumisen hidastuksella. Katson toisen kerran. En näe mitään Kapteeni Amerikkaa muistuttavaa. Okei, tämä oli jotain huijausta. Haa haa, hyvä vitsi.

No, kävi ilmi että kyllä se Kapteeni Amerikka kuitenkin on siellä. Esimerkiksi /Film on dokumentoinut asian varsin vakuuttavien havaintokuvien kera.

Mutta oikeasti. Se on silti vain haalea töhry, joka näkyy elokuvassa sekunnin murto-osan ajan. Vaikka se onkin laitettu siihen tarkoituksella, se ei silti merkitse mitään. On typerää, että Leterrier mainosti asiaa ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Ja nyt tuollaisten tehosteosaston poikien pikku kujeiden takia skitsofreenikot ovat alkaneet katselemaan supersankarileffoja hidastuksella saadakseen kokea fanipoikien vastineen jumalaisesta ilmestyksestä. Hyvä Stan Lee, varjele meitä palvojiltasi.

Tagit: elokuva, Marvel.

Zack Snyderin WATCHMEN-elokuvan uusi teatteritraileri on katsottavissa Yahoo! Moviesissa. Kuten on tapana, ensimmäinen teaser-traileri antoi lähinnä vaikutelmia elokuvan maailmasta ja hahmoista, ja tämä ensimmäinen varsinainen traileri pohjustaa elokuvan juonen.

Tai oikeastaan kertoo koko elokuvan juonen, jos tietää mitä katsoo. Nykyäänhän trailerit usein paljastavat liikaa elokuvan juonesta, jopa loppuratkaisun. Tässäkin trailerissa näkyy otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta, mutta katsoja, joka ei ole jo valmiiksi perehtynyt Watchmenin juoneen, ei voi mitenkään tietää, että se on otos loppuratkaisun kannalta keskeisestä kohtauksesta. Tosin tässä tapauksessa kyseessä on pienoinen spoileri juoneen perehtyneillekin.

SPOILERIVAROITUS!

Trailerissa näkyy, kuinka New York tuhoutuu: Keskusräjähdyksen ympärillä Doc Manhattanin energiasormenjälki, vaakasuunnassa laajeneva sininen energiarengas, leikkaa pilvenpiirtäjien halki. Snyder itse asiassa paljasti tämän jo Dark Horizonsin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin jättiläiskalmarin puuttumisesta elokuvan koenäytännöissä. Snyderin mukaan kalmaria ei ollut missään vaiheessa mukana hänen käyttämissään käsikirjoitusversioissa.

Snyder luonnehtii löytämäänsä ratkaisua kalmariongelmaan elegantiksi, ja olen taipuvainen allekirjoittamaan tämän kannan. Doc Manhattanin maineen mustaaminen oli koko ajan osa Ozymandiaksen suunnitelmaa. Watchmenin maailma oli ydinsodan partaalla suurelta osin juuri sen takia, että Manhattanin läsnäolo amerikkalaisten puolella oli poistanut meidän maailmamme tunteman kauhun tasapainon. Jos Manhattan kääntyisi amerikkalaisia vastaan tuhoamalla New Yorkin, sillä voisi olla sama vaikutus ihmiskuntaan kuin ulkoavaruuden telepaattisten jättiläiskalmarien hyökkäyksellä, lukuunottamatta niitä pelonsekaisia hysteerisiä naurunpyrskähdyksiä.

Tietenkin Watchmenin kaltaisessa teoksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja heti kun yhtä asiaa muuttaa, pitää alkaa miettimään sen seurauksia. Olisiko ihmiskunnan yhdistyminen Manhattania vastaan luonnollinen ensireaktio? Mitä jos Neuvostoliitto ottaisikin Manhattanin hyökkäyksen merkkinä siitä, että hän on tajunnut kommunistisen ideologian olevan se oikea ratkaisu, ja Neuvostoliitto käyttäisi tilannetta hyväkseen tuhotakseen koko Yhdysvallat? Mieleeni tulee heti yksi ilmeinen ratkaisu ongelmaan – Snyderin pitää vain tehdä vielä toinen iso muutos Ozymandiaksen suunnitelmaan – mutta ei ole minun asiani esittää ehdotuksia asian korjaamiseksi. Se on Snyderin elokuva, katsotaan mitä hän tekee sen kanssa.

SPOILERIVAROITUS POIS PÄÄLTÄ!

On kuitenkin hassua huomata, että olen niin innoissani Snyderin Watchmenistä siitä huolimatta, että näen helposti monia asioita, jotka hän on selvästi tehnyt väärin: sarjakuvassa ei ole Watchmen-nimistä supersankarijoukkuetta, Watchmen-graffitia ei pitäisi ikinä näyttää kokonaisuudessaan, Sally Jupiterilla on vääränlainen kampaus…

Ehkä näkyvin muutos, sellainen joka selvästi sanoo että tämä on Zack Snyderin elokuva eikä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuva siirrettynä orjallisesti selluloidille (ikään kuin sellainen olisi mahdollista), on hidastuksien toistuva käyttö. Gibbonsin sarjakuvallinen tyyli Watchmenissä oli hyvin pelkistetty. Gibbons ei käyttänyt lainkaan liikettä korostavia sarjakuvallisia tehokeinoja kuten vauhtiviivoja, yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Kun Ozymandias sieppaa luodin ilmasta.

Saman vaikutuksen aikaansaamiseksi tuossa kohtauksessa Snyderin olisi pitänyt välttää hidastuksia kaikkialla muualla elokuvassa. Mutta 300:n jälkeen hidastukset – ja erityisesti liukuva siirtyminen normaalinopeuden ja hidastuksen välillä yhden otoksen aikana – ovat yksi Snyderin tunnistettavimmista tyylikeinoista. Ja hän haluaa korostaa elokuvan tappelukohtauksissa hahmojen yli-inhimillisiä kykyjä. Ja hän haluaa näyttää Koomikon kuolemaan johtavan tappelun kokonaisuudessaan elokuvan alussa, ja tehdä sen spektaakkelimaisesti. Ja se on hänen elokuvansa.

Vielä yksi asia uudessa trailerissa iski minuun kovaa: Musen kappaleen “Take a Bow” käyttö. Kyseessä on albumin “Black Holes and Revelations” avausraita, ja se tuo esiin hyvin väkevästi albumissa esiintyviä teemoja, jotka on luettavissa suoraan sen nimestäkin: Maailmanloppu, tiede ja taikausko. Scifistiseltä kuulostavat syntikka-kitarasaundit yhdistyvät hillittömiin julistuksiin noituudesta, rikoksista maailmaa vastaan ja palamisesta helvetissä syntien takia. Se resonoi loistavasti Watchmenin kuvaston kanssa: Ydintuhon uhka, Ozymandias maailman valloittajana, Doc Manhattan tieteen kautta lihaksi tulleena Jumalana, Rorschachin jyrkän mustavalkoiset tuomion julistukset.

Itse elokuvassa “Take a Bow” ei varmaankaan tule esiintymään – paitsi ehkä lopputekstien aikana – kuten ei myöskään teaser-trailerissa erinomaisesti käytetty Smashing Pumpkinsin “The Beginning is the End is the Beginning”, koska ne eivät sovi tarinan aikajanalle. Trailerien on kuitenkin tarkoitus saada yleisö kiinnostumaan elokuvasta, ja Snyder on todella hyvin käyttänyt niissä nyky-yleisöön vetoavaa, mutta aiheeseen sopivaa musiikkia. Snyder selvästi tietää mitä tekee.

Tagit: elokuva.

DARK FLOORS: THE LORDI MOTION PICTURE
Ohjaus Pete Riski
Käsikirjoitus Pekka Lehtosaari Mr. Lordin ja Pete Riskin ideaan pohjautuen
Pääosissa Skye Bennett, Noah Huntley, Dominique McElligott ja Lordi-bändin jäsenet
Elokuva

Ostin tämän DVD:n marketin alelaarista. Valmistelen tällä huomista Lordi: Verensininen -albumin arvostelusuoritusta. Minulla ei aiemmin ollut mitään erityistä aietta nähdä tätä elokuvaa, koska en ole kuullut siitä yhtään mitään hyvää. Olen kyllä Lordi-sarjakuvien ystävä, mutta se ei ole saanut minua kiinnostumaan erityisesti myöskään Lordin musiikista, joka käsittääkseni on kuitenkin Lordin pääasiallinen toimiala. Mutta musiikin parissa Lordi on todistetusti saanut aikaan ainakin yhden tarttuvan kertosäkeen, kun taas elokuvallisesti… No, videokannethan on keksitty juuri tätä varten. Mitä syitä mahtaisi olla nähdä DARK FLOORS?

Ellei sitten alennuta vain keksimään kehuja omasta päästä, mairittelevia kansitekstejä voi aina kehitellä siteeraamalla valikoivasti. Tällöin vain se, mitä jätetään sanomatta, puhuu paljon enemmän kuin se, mitä sanotaan.

“Definitely recommended. The effects are all excellent.”
Twitchfilm

Efektit ovat erinomaiset. Tarina, ohjaus, näyttelijäsuoritukset – mihin nyt elokuvissa yleensä voitaisiin kiinnittää huomiota – ne eivät ole mainitsemisen arvoisia. Tämä sitaatti on hyvin osuvasti valittu.

Dark Floorsin on tarkoitus kai olla kauhuelokuva. Ensimmäinen mieleeni tullut vertailukohta on William Friedkinin Manaaja, joka sattumoisin esitettiin televisiossa pyhäinmiesten päivän aattona. Myöskin Manaajassa keskeinen hahmo on tyttö, jolla on mystisiä vaivoja, joita ei onnistuta parantamaan lääketieteellisesti. Manaaja on hyvä kauhuelokuva, vaikka monet sanovatkin, että siinä ei ole mitään pelottavaa. Manaaja ei pysty pelottamaan katsojaa, jos hän ei salli sitä. Se ei säikyttele. Siinä ei käytetä tätä hienostunutta elokuvallista katsojien tunnetilan manipulointimenetelmää: BÖÖ!

Siinä missä Manaaja vie katsojan vähitellen tuntemastamme todellisuudesta painajaismaiseen demonisen ja jumalaisen voiman yhteenottoon, Dark Floors tapahtuu alusta alkaen jossain toisessa todellisuudessa. Kamerakulmat ja värit ovat hyvin tyyliteltyjä ja näyttelijäsuoritukset ovat jotain hieman muuta kuin arkitodellisuuteen ankkuroituja. Myöskään mitään luonnollista todellisuutta pohjustavia ulkokuvia ei ole, vaan yhtä poikkeusta – jonka tarkoitus on havainnollistaa yhtä elokuvan keskeistä yliluonnollista ideaa – koko elokuvan ajan pysytään visusti sairaalan seinien sisällä. Elokuvan edetessä ympäristössä tapahtuu selvää rappeutumista ja synkistymistä, mutta fantasiamaailmassa ollaan heti alkutekstien jälkeen. Katsojaa ei kuljeteta minnekään, hänet vain pudotetaan sinne.

Tähän on tosin juonellinen perustekin. Tarinan aikajana on ikään kuin rutistettu kasaan: Hahmot vuorovaikuttavat itsensä kanssa eri ajan hetkillä ja kaikki alkaa siitä mihin se päättyy. Konseptia on kuitenkin hyödynnetty heikosti. Aikaparadoksit ovat tietenkin vaikeita, ellei mahdottomia kirjoittaa. Kun hahmon toimet tulevaisuudessa vaikuttavat häneen itseensä menneisyydessä, pitäisi syntyä eräänlainen takaisinkytkentäsilmukka. Miten informaatio virtaa tällaisessa tapauksessa? Helppo vastaus on tietenkin se, että se ei virtaa. Hahmot voivat kuulla sairaalan sisäpuhelimen kautta toisesta ajan hetkestä peräisin olevat omat äänensä – mutta eivät tunnista niitä. He näkevät turvakameran kautta omat kuvajaisensa toisessa ajan hetkessä – mutta eivät tunnista niitä. Aikaparadoksia ei oteta kerronnallisena haasteena, vaan ainoastaan keinona näyttää että hahmoille on tapahtumassa jotain outoa, jota he eivät ymmärrä.

Samaa kaavaa ei tietenkään voi toistaa loputtomiin, joten ennen pitkää sairaanhoitajahahmo – mikä hänen nimensä nyt olikaan – oivaltaa ongelman luonteen. Hän vaikuttaa muutenkin paljon nokkelammalta kuin muut elokuvan hahmot. Kun päähenkilöt ovat harhailleet 20 minuutin ajan täysin autiolta vaikuttavassa sairaalassa, hoitsu kysyy toisilta, miksei heitä lainkaan ihmetytä se, missä kaikki muut ihmiset ovat. Tiedät, että käsikirjoituksessasi on jotain vikaa, kun hahmosi alkavat spontaanisti kyseenalaistamaan sen typeryyttä.

Loppujen lopuksihan kyse on vain siitä, että Lordi-bändin hirviöt tappavat yksi kerrallaan päähenkilöt. Perinteisesti kauhuelokuvissa yritetään jotenkin antaa hahmoille taustatarinaa ja persoonallisuutta, jotta heidän kuolemansa merkitsisi katsojalle jotain – tai ehkä vain siksi, että olisi vaikeampi arvata, kenen puolesta katsojan on tarkoitus olla onnellinen, kun hän onnistuu selviytymään koettelemuksesta hengissä. Dark Floorsin tekijät ovat katsoneet tämän kaiken täysin tarpeettomaksi. Tärkeintähän ovat loppujen lopuksi ne efektit.

SUOSITUS: Eivät ne efektitkään nyt niin hyviä olleet.

Tagit: elokuva.

WALL•E
Ohjaus Andrew Stanton
Käsikirjoitus Andrew Stanton, Pete Docter, Jim Reardon
Pääosissa Ben Burttin tietokone, Elissa Knight, MacInTalk
Elokuva

Tuli viivyteltyä tämän kanssa turhankin kauan, mutta kokemus oli odotuksen arvoinen.

En ole ihan varma mistä se tuli, mutta olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että WALL•E:n sanoma ei olisi minulle täysin mieluinen. Ehkä se johtui siitä, että WALL•E varoittaa meitä oman elinympäristömme tuhoamisesta. Tämä ei ole minulle ongelmallinen sanoma, mutta se tietenkin sai amerikkalaisen oikeiston hysterian valtaan jo kauan ennen kuin kukaan oli vielä elokuvaa nähnytkään. Epäilemättä olin tämän seurauksena lukenut Internetistä, että WALL•E on kapitalismin vastainen elokuva, materialismin vastainen, länsimäisen elämäntavan vastainen ja – mikä pahinta – teknologian vastainen.

Ei nyt keskitytä turhaan siihen, miten ihmeessä tietokoneanimaation terävintä kärkeä edustava elokuva voisi olla teknologian vastainen. Olin joka tapauksessa varautunut siihen, että WALL•E voisi edustaa maailmankatsomusta, jota en itse täysin allekirjoittaisi. Pixarin aiemmassa hittielokuvassa Ihmeperheessä oli nähtävissä aineksia Ayn Randin objektivismista, mutta se ei ollut vahingoksi elokuvalle, vaikka en Randin johtopäätöksistä juuri välitäkään. Hyvin tehdyssä elokuvassa maailmankuva on erottamaton osa tarinaa, ja jos tarina on vakuuttava, katsoja omaksuu sen maailmankuvan, ainakin katsomiskokemuksen ajaksi. Ja Pixarin elokuvat ovat yksi toisensa jälkeen osoittaneet, että studion käsikirjoittajat ovat ensiluokkaisia tarinankertojia.

Mutta WALL•E:n tapauksessa minun ei tarvinnut edes ottaa tällaista huomioon. Se sopi täydellisesti kaltaiselleni teknokraatille. On totta, että elokuvan alkaessa Maapallo on täyttynyt romusta, jota päähenkilö Wall•E puristaa kuutioiksi ja kasaa pilvenpiirtäjämäisiksi pinoiksi. Materialismin vastainen – todetaan syylliseksi. Ihmiset ovat joutuneet jättämään planeetan, ja kun myöhemmin elokuvassa Wall•E päätyy ihmisten keskuuteen, lajiamme ei esitetä kovin mairittelevassa valossa. Olemme lihavia, laiskoja ja tyhmiä. Länsimaisen elämäntavan vastainen – todetaan syylliseksi. Mutta yksi käänteentekevistä kohdista on se, kun erään päähenkilön valtaa kyltymätön tiedonjano. Ja uskon puhuvani kaikkien tieteenpalvojien puolesta sanoessani, että siinä oli mielestäni hyvin tärkeä sanoma. Jos olisimme uteliaampia, olisimme myös vähemmän lihavia, laiskoja ja tyhmiä.

Toinen elokuvan tärkeistä teemoista on Wall•E:n rakastuminen Maapalloa tutkimaan tulleeseen luotainrobotti Eve:en. Ennen Eve:n tapaamista Wall•E:n päivät täyttyvät romun kasaamisesta, hyödyttömän roinan keräilystä ja Hello Dolly -elokuvan katselusta. Tuo elämäntapa tuntuu hyvin tutulta kirjoittaessani tätä sarjakuvia ja DVD-levyjä täynnä olevien hyllyjen ympäröimänä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että nörtin pitäisi hankkia oikea elämä. Wall•E on kuitenkin robotti. Hänellä ei pitäisi olla minkäänlaista elämää, ainoastaan ohjelma. Mutta koska jotain on mennyt vikaan, hänellä on oikkuja, hänellä on persoonallisuus. Vain siksi, että Wall•E on se, kuka hän on, hän kykenee rakastumaan Eve:en. Tai ainakin niin tämä nörtti haluaa uskotella itselleen.

Ennen kaikkea WALL•E on kuitenkin loistavaa elokuvataidetta. Pixarin edellinen, Ratatouille, oli virheetön koko perheen viihde-elokuva, mutta WALL•E:en verrattuna se oli suorastaan kunnianhimoton. WALL•E:n ensimmäisen 40 minuutin aikana mukana ei ole ihmishahmoja lainkaan, lukuunottamatta videoruutuja jotka taustoittavat Maa-planeetan tilannetta. Päähenkilöt Wall•E ja Eve kommunikoivat koko elokuvan ajan ainoastaan yhden sanan repliikeillä (joista Eve:n tapauksessa valtaosa on “Wall•E!”). Tarinankerronta on pelkistettyä ja vahvasti kuvallista, ja ne kuvat ovat sitäkin väkevämpiä. Wall•E:n avaruusmatka pois Maasta, alkaen uskomattoman eläväisesti kumpuilevasta rakettimoottorin savuvanasta, sisältää kauneimmat näkymät mitä olen tänä vuonna valkokankaalla nähnyt.

SUOSITUS: Käykää nyt hyvänen aika katsomassa se.

Tagit: elokuva.

Alla havaintoja The Incredible Hulk -elokuvasta. Sisältää juonipaljastuksia.

Hulk on jättimäinen vihreä hirviö, joka toimii vihalla. Energiaa riittää, sillä Hulkin viha ulottuu myös käsitetason olioihin. Elokuvassa näemme, miten Hulk on vihainen sateelle – mahdollisesti alluusio James Kochalkan Hulk-sarjakuvaan tai Ang Leen Hulk-elokuvaan, jossa Hulkin isä on nanoteknologiasta tehty ukkospilvi ja/tai metafora. Elokuvan lopussa Hulk suuttuu kirjeen kirjoittamiselle, sillä, en tiedä, kirjeet ovat kusipäitä. Päätellen kritiikeistä, tietokonegrafiikan esittämä Hulk ei ilmeisesti ole riittävän realistinen. Koska luoja tietää, että jättimäinen vihreä mies joka käyttää autoja nyrkkeilyhansikkaina on selvästi maailman realistisin asia.

“Lopultakin, olen löytänyt elokuvan juonen!”

Bruce Banner (Edward Norton) on gammasäteilyllä myrkytetty mies, joka muuttuu Hulkiksi aina kun suuttuu tai, kuten Louis Leterrier meille opettaa, kiihottuu seksuaalisesti. Banner on myös nerokas tiedemies. Hän demonstroi tätä ilmiantamalla itsensä ja saattamalla läheisensä vaaraan tämän tästä. Hän hyppää helikopterista kuolemaansa sillä hei, se toimi Ylivertaisissa.

Liv Tyler esittää Betty Rossia, joka on Bannerin kärsivä rakastettu. Hänen supervoimansa on kyky itkeä koko ajan, joka tilanteessa. Lisäksi hän kulkee jatkuvasti suu auki aivan kuin hän yrittäisi pyydystää hyönteisiä. Myös Ross on nerokas tiedenainen, joka ilmenee tavasta, jolla hän toisinaan käyttää valkoista takkia.

Joku tyyppi esittää Leonardia, Bettyn poikaystävää. Betty jättää tämän, koska hän ei kärsi säteilymyrkytyksestä, ei ole armeijan jahtaama eikä muutu vihreäksi hirviöksi aina kun saa erektion.

William Hurtin esittämä “Thunderbolt” Ross on Hulkin verivihollinen ja Yhdysvaltain armeijan kenraali. Ilmeisesti Hurt ei ole lukenut käsikirjoitusta, vaan näyttelee Rossia aivan kuten hahmo olisi edes jollain pinnallisella tasolla ei-mielipuoli. Ross on palkittu kenraali, joka johtaa Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaosta. Hänen Hulkinvastaisiin strategioihinsa kuuluvat muun muassa neulapyssyillä varustetut kommandot, erittäin lähellä Hulkia lentävät helikopterit ja kymmenien miesten tapattaminen ilman järkevää syytä. Jatko-osassa hän yrittää taltuttaa Hulkin antamalla tälle synttärilahjan, jonka sisällä onkin pommi, joka räjähtää ja nokeaa Hulkin kasvot.

Tim Roth esittää Emil Blonskya, joka on ei mistään järkevästä syystä venäläis-brittiläinen sotilas. Hän super-multietnisyytensä kuitenkaan ei auta tätä voittamaan Hulkia. Onneksi Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaostolla on ylijäämävarasto 60 vuotta vanhaa supersotilasseerumia, jota Ross on valmis jakamaan Blonskylle jostain syystä. Supersankarifanien mielestä tämä on megasiistiä (Kapteeni Amerikka!), muun yleisön mielestä aavistuksen omituista. Blonsky käyttää Kapteeni Neuvosto-Britannian supervoimiaan ensin ampuakseen Hulkia mahdollisimman pienikaliiperisella aseella, sitten seisoakseen Hulkin edessä niin että Hulk voi rikkoa jokaisen luun tämän ruumissa. Blonsky on myös palkittu sotaveteraani ja taktinen nero.

“Tässä, Bruce! Lisää juonta!”

Joku toinen tyyppi esittää Samuel Sternsia, joka on myös nerokas tiedemies. Hän pakottaa Bannerin muuttumaan Hulkiksi, mutta sitä ennen sitoo hänet kiinni ohuilla nahkavöillä, jotta kerrostaloja rikkova hirviö ei pääsisi pakoon.

Robert Downey jr. tekee cameo-roolin ilmestymällä Robert Downey jr.:n luontaiseen elinympäristöön, baariin, elokuvan lopussa. Robert Downey jr.:n cameo on käsittämätön kaikille, paitsi pakkomielteisesti netin leffapalstoja lukeville. He harmittelevat sitä, että baarissa ei vierailtu aiemmin, sillä sitten olisimme saaneet Rautamies vs. Hulk -elokuvan.

Juoni puuttuu kokonaisuudesta merkillisesti melkeinpä kokonaan ja koostuu lähinnä Bannerin yrityksestä päästä pisteestä A pisteeseen B ja noin seitsemästäkymmenestä toimintakohtauksesta.

“Olen ansassa The Transporterin ohjaajan elokuvassa!”

Tagit: elokuva, erektio, Marvel.