Katuoja

Suositun Civil War -sarjan myötä Mark Millarille ilkkumisesta on tullut sarjakuva-aiheisten nettifoorumien suosituin yleisölaji. Hämähäkkimiehen naamion riisunut ja Kapteeni Amerikan tappanut megasarja on ymmärrettävästi aiheuttanut voimakkaan vastareaktion faneissa. Kritiikki on kuitenkin pääosin kohtuutonta: olemme vuosien varrella nähneet paljon typerämpiä, paljon sisäisesti ristiriitaisempia ja vieläpä kyynisempiä sarjakuvamuotoisia markkinointikampanjoita. Mutta Civil War on megasuosittu, joten sen saama kritiikki on sitäkin äänekkäämpää ja äärimmäisempää.

Mark Millar haluaa sekoittaa pakkaa: järkyttää, yllättää ja viihdyttää. Hän on Marvelin suuren sirkuksen äänekäs sisäänheittäjä. Hän väittää tarinoidensa olevan merkittävimpiä supersankaritarinoita, joita on koskaan kirjoitettu ja joskus häntä myös uskotaan. Sekä Hämähäkkimiehen salaisen henkilöllisyyden paljastuminen että Kapteeni Amerikan kuolema uutisoitiin suomalaisessakin mediassa, vaikka Kapteeni Amerikka on täällä tunnettu parhaimmillaankin Kostajien sivuhahmona. Samalla Civil War rikkoo viimeaikaisia myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa.

Millar ei ole koskaan ollut erityisen etevä sisällyttämään merkityksiä tarinoihinsa eikä ole koskaan ollut erityisen hienovarainen. Räikein esimerkki tästä ovat miehen Authority-tarinat, joiden Amerikka-kritiikki oli yhtä aikaa naivia ja suorastaan loukkaavan tyhmää. Wanted oli Millarin yritys dekonstruoida supersankarigenreä, mutta se ei onnistunut sanomaan genrestä mitään muuta kuin ilmeisimpiä totuuksia, räikeästi kärjistettynä. Ilmeisesti Millarin Chosen polkee uskontokritiikin suossa koko lailla surkuhupaisasti.

Siksi onkin riemastuttavaa seurata Civil Warin saamaa kritiikkiä, sillä tällä kertaa Millar näyttää poikkeuksellisesti jättävän teemojen tulkinnan lukijalle. Ja tietysti lukijakunta sekoaa välittömästi: Millaria syytetään milloin oikeistolaiseksi haukaksi, milloin vasemmispropagandan levittäjäksi, milloin rasistiksi. Civil Warissa Kapteeni Amerikka, yhdysvaltain henki, antautuu Rautamiehelle, aseteollisuuden alihankkijalle. Vaikka Rautamies esitetään voittajana ja siten olevan muka oikeassa vangitessaan ja tapattaessaan sankareita, Millarin metafora on kivuliaan ilmeinen yhtään lähemmin tarkasteltuna. Koska sen esittäminen vaatii tarinan päähenkilöiden käyttäytyvän merkittävästi eri tavalla kuin on totuttu, sabotoi Millar kuitenkin omaa viestiään.

Tämä on Millarin yritys olla subversiivinen, hänen viimeisin naivi Amerikka-kritiikkinsä. Mutta koska hän esittää sen suosituilla sarjakuvahahmoilla, kukaan ei tunnu huomaavan, mistä tarina kertoo. Voiko olla, että kerrankin Millar on yliarvioinut yleisönsä lukutaidon?

Civil War -kokonaisuus alkaa suomessa Spider-Man-lehden numerossa 4/2007. Valitettavasti iltapäivälehdet ovat jo paljastaneet tarinan loppuratkaisun ennen kuin se on edes alkanut täällä. Marvelin ja Millarin julkisuussirkus ei ole lempeä Marvel-sarjakuvia viiveellä julkaiseville maille.

Tagit: Kolumni, Marvel.

K: Miksi kutsutaan kolumnia, jossa sarjakuvat leimataan viihteeksi, lastenlukemistoiksi ja vähempiarvoiseksi taiteeksi?

V: Sitä sanotaan “ihan tavalliseksi artikkeliksi sarjakuvista”.

Sarjakuvista ymmärtämättömien kirjoittamia sarjakuvajuttuja on julkaistu aina ja julkaistaan edelleen, monikymmenvuotisesta valistustyöstä huolimatta. Tällaisesta epäpätevyydestä on enää vaikea aidosti tuohtua, mutta on aina kiinnostavaa tutkia, kuka voi enää tänä päivänä aloittaa kolumninsa näin:

“Sallinette, että viikonlopun ratoksi siirrymme hetkeksi kunnon kirjallisuudesta sarjakuvan pariin.”

Poliitikko ja Helsingin sanomien kolumnisti Kirsi Piha kirjoittaa blogissaan Aku Ankasta. Piha purkaa hiljattain myyntiennätyksiä rikkoneen Aku Ankan myyttiä. Kelpo idea sinänsä: Aku Ankka suomalaisen sarjakuvan pyhänä lehmänä on ilmiö, joka ansaitsee analyysiä. Toivoisin vain nöyrästi, että analyysin suorittaisi joku, joka osaisi kontekstoida aiheen edes jollain tavalla. Pihan tekstistä välittyvät implisiittisesti sekä ennakkoluulot että ymmärryksen puute sarjakuvasta.

Elämme tietysti blogiaikaa ja Web 2.0:n uutta, uljasta nettiutopiaa, jossa kaikki saavat kirjata henkiset päästönsä omille nettisivuilleen. Onko silti liikaa pyydetty, että HS.fi:n kaltaisen verkkomedian kirjoittajat tietäisivät, mistä kirjoittavat? Miksi kirjallisuuskolumnisti yleensäkään kirjoittaa sarjakuvista? En minäkään kirjoita modernista tanssista, tai jos kirjoitan, en ainakaan ala tekemään perusteettomia yleistyksiä.

Pihan vertaus sarjakuvasta vähemmän kunnollisena kirjallisuutena on absurdi. Kirjoittaja ei tunnu mieltävän sarjakuvaa omaksi ilmaisumuodokseen: melkein yhtä mielekkäästi Piha voisi verrata kuvanveistoa kuorolauluun. Sarjakuvan arvoa opetusvälineenä hän kuitenkin korostaa, omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan:

“Sarjakuvista opettelin aikoinaan myös ranskan kieltä. Opettelu on helppoa kun sanonnat ovat yksinkertaisia ja kuvista voi päätellä mitä tapahtuu jos ei muuten ymmärrä.”

Sarjakuvissa on siis yksinkertaisia lauseita sekä kuvia, joista tarinan voi ymmärtää, jos ei osaa lukea. Kirjallisuutta lukutaidottomille! Ajatus siitä, että sarjakuvassa kuva ja teksti muodostavat jukstapositiota, jotka antavat kokonaisuudelle merkityksiä lienee siis Pihalle vieras. Lopuksi Piha peräänkuuluttaa mahdollisuutta kirjoittaa sarjakuvista myös analyyttisesti. Lieneeköhän tämä itseironiaa:

“Olisi muuten hauskaa kun joku kirjallisuuskriitikko joskus ottaisi uusimman Aku Ankan taskukirjan ja arvostelisi sen vakavasti.”

Voi kun joku oikeasti pätevä kirjoittaisi joskus sarjakuvista! Se vasta olisi jotain, se! Tänään ei tainnut olla se päivä HS.fi -sivustolla, kuitenkaan.

Pihan teksti saattaa tietysti olla jonkinlainen stereotypioilla pelaava satiiri, joka hakee halpoja nauruja tukemalla yleisönsä ennakkoluuloja. Kuten tiedämme, kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävää ja takerrumme auliisti sterotyyppeihin välttääksemme kirjoittamasta skeemojamme uudelleen. Sarjakuva ei voi olla taidetta, olkoon se siis lasten viihdettä. Samoin minulla on täysin perusteeton stereotypia Kokoomuspuolueen jäsenistä ennakkoluuloisina ja sivistymättöminä. Kiitos, Kirsi Piha – ansiostasi skeemani on eheämpi kuin koskaan!

Tagit: Kolumni, Linkit.

Suomen vanhimpiin nettisarjakuvajulkaisuihin kuuluva Nettinarttu julkisti eilen uuden numeronsa. Teemana on itseironisesti kuukautiset. Nartut juhlivat eilen naistenpäivänä uutta numeroaan Soihtu-kahvilassa. Kiitoksia teestä ja kakusta, mutta hei: miksei kakussa ollut puolukoita?

Sillä välin toisaalla: kunnianarttu Tuukka Teponoja on käynyt vaatekaupassa. Haluan ilmoittaa julkisesti, että sarjakuvasekenen pikkutakkimiehet hyväksyvät hankinnat. Liituraita tekee miehen.

Kapteeni Amerikka on kuollut! Jäämme kaipaamaan hänen oikeudentajuaan, lannistumattomuuttaan ja rehellisyyttään. Mutta ennen kaikkea jäämme kaipaamaan Kapteeni Amerikan valtavia daisareita.

Egmontin tulevien julkaisujen kiihottamana Kvaak.fi:n foorumi on löytänyt piiskattavakseen kuopan, jossa oli aikanaan kuollut hevonen: milloin manga ei ole mangaa? Kaksi vuotta aikaansa edellä oleva Rami Rautkorpi käsitteli aiheen Katuojassa jo vuonna 2004. Katuoja 1, muu Internet 0! Uusi mangaan keskittyvä Livejournalista sutku tarjoilee lisäksi veikeän rekursiivisen mangan määritelmän.

Lopuksi: taisin juuri löytää eduskuntavaaliehdokkaani. Alun perin lähinnä ITE-taiteen piiriin lankeavan vaalijulisteen minulle osoitti eilen ehdokkaan kaima, Sarjainfon entinen päätoimittaja. Kansanedustajaehdokas Hännisellä (sit.) ei siis ole ainoastaan mainion sarjakuvatoimittajan nimeä, hän myös aikoo pelastaa kaiken. Aivan kaiken:

“Hän haluaa pelastaa ne pienet ja suuret asiat, jotka tässä maassa ovat meille tärkeitä [ja rakkaita] loputonta voittoa ja talouskasvua ahneesti tavoittevilta roistoilta.”

Kapteeni Amerikka saattaa olla kuollut, mutta Ville Hänninen elää!

Tagit: Linkit.

Belgialaisen Implant-elektroyhtyeen “Was It Always This Way” on ihastuttava pala äänimaisemaa. Melankolinen konemusiikkimatto ja rumpulooppi säestää Anne Clarkea, joka lukee kuulaalla äänellään otteita William Gibsonin novellista The Gernsback Continuum. Neljä minuuttia, neljäkymmentäyksi sekuntia maailmanloppua.

Kyberpunkin isä Gibson on aina ollut haastava kirjailija. Hänen teoksissaan suuret ideat yhdistyvät niitä varten räätälöityyn, hektiseen ja tajunnanvirtaiseen proosaan. Gibson tekee väkevää mutta vaikeasti lähestyttävää sanataidetta, joka heijastelee hänen tarinoidensa fragmentoitunutta maailmaa. Gibsonin proosa muutettuna tanssimusiikin lyriikoiksi toimii yllättävän hyvin:

“A hologram has this quality:
Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose. Falling toward delta, he sees himself the rose, each of his scattered fragments revealing a whole he’ll never know stolen credit cards a burned-out suburb planetary conjunctions of a stranger a tank burning on a highway a flat packet of drugs a switchblade honed on concrete, thin as pain.
Thinking: We’re each other’s fragments, and was it always this way?”

Implantin dystooppiset maalailut voi lomittaa jonnekin uuden elektronisen musiikin genreviidakkoon. Harva musiikin laji on kokenut vastaavaa pakonomaista tarvetta lokeroida itseään alakategoiden alakategorioiden alakategorioihin. Synthpop, futurepop, darkwave, EBM, electro-industrial, aggrotech, synthpunk: tarpeeksi penkomalla löytyy alagenrejä, johon tunnustautuu kuuluvaksi yhden käden sormilla laskettava määrä yhtyeitä.

Implant on futurepoppia, kyber- ja goottikulttuurista lainaavaa elektronista musiikkia. (Aristelen termiä “tanssimusiikki”, sillä yritykset tanssia osaa genren kappaleista muuttuvat pikaisesti spastiseksi nykimiseksi. Uskokaa pois, olen yrittänyt.) Futurepopilla ja sen sukulaisilla on vahva yhteys tieteisfiktioon; muukin kuin samanlainen tarve jakautua yhä uusiin genrekategorioihin. Futurepoppia värittää nimensä mukaisesti tietty futurismi, jos ei aina suoraan lyriikoissa niin kappaleiden tunnelmissa. Ja onhan tämä konemusiikkia: lähtökohtaisestikin se kuulostaa tulevaisuudelta.

Siinä mielessä Gibsonin The Gernsback Continuum on mitä osuvin valinta inspiraatioksi. Siinä missä novellin päähenkilö hallusinoi 30-luvun futuristien rakennuksista, futurepopparit laulavat maailman hitaasta itsemurhasta aivan kuin 80-luku ei olisi koskaan päättynyt. Se on toisaalta kovin itsetarkoituksellisen tärkeää ja huumoritonta, mutta toisaalta se on romantiikkaa; kaipuuta meille luvattuun maailmaan – tai maailmanloppuun – jota ei koskaan tullut.

Tällä kaikella ei ole varsinaisesti mitään tekemistä sarjakuvan kanssa, joskin haastattelussa Implantin nokkamies Len Lemeire tunnustautuu tieteisromaanien ohella lukevansa tieteissarjakuvaa. Luonnollisesti: missäpä muuallakaan lupaukset tulevaisuudesta enää olisivatkaan kuin genrefiktiossa?

Tagit: popkulttuuri.

SHE-HULK VOL. 4: LAWS OF ATTRACTION
Marvel
Dan Slott, useita kuvittajia
192 sivua, värillinen

Luin juuri supersankarisarjakuvan, josta nautin aidosti. Vime kerrasta olikin hetki.

Dan Slottin SHE-HULK lienee Marvelin säännöllisesti hauskin julkaisu. Se ei ole parodia, se on komedia supersankareilla. Hulkin serkku Jennifer Walters, Hulktar (!), työskentelee supersankareiden ja -roistojen oikeusjuttuihin erikoistuneessa asianajotoimistossa. Sankarittaren työpaikka on tietysti muodonmuuttajien, androidien ja avaruusjumalien kansoittama friikkishow, mutta onneksi Jennifer kykenee halutessaan muuttumaan väkivahvaksi vihreäksi amatsoniksi. Slottin luenta hahmosta on miellyttävän hienovarainen: Hulktar ei elä kaksoiselämää, hänen supersankari-identiteettinsä vain Jenniferin keino paeta hänen ihmishahmonsa epävarmuuksia muuttumalla tuhoutumattomaksi ja samalla impulsiivisemmaksi Hulktareksi.

Sarjan neljännessä albumissa Slott käyttää riemukkaasti sekaisin niin luomaansa hahmokaartia kuin Marvel-sarjakuvien vuosikymmeniä vanhaa historiaa. Albumin tarinoissa mielenhallintavoimainen Tähtikettu joutuu vastaajaksi raiskausoikeudenkäynnissä, hääkellot soivat Hulktarelle ja paras sivuhahmo aikoihin, sementtipäinen mykkä jättiandroidi Awesome Andy rakastuu. Slott tasapainottelee alati supersankaritoiminnan, komedian ja ihmissuhdedraaman välillä, joskus sekoittaen niitä kaikkia ennakkoluulottomasti. Albumissa on kohtaus, jossa Hulktar ja aikamatkaava cowboy ajavat rakettihevosella takaa rakastunutta ihmissutta (tai oikeammin susimiestä), jonka mieltä hallitsee Hämähäkkimiehen kyborgivihollinen. Ja jos tuo ei ole jotain, jota haluat nähdä sarjakuvissa, saattaa olla, että sielusi on kuollut.

Slott tekee jotain, jota harva enää kehtaa: hän tunnustaa avoimesti rakkautta Marvelin supersankarimaailmalle. Slott ei kuitenkaan tee mitään tribuuttisarjakuvaa – se on DC:n patsastelijoiden (katson sinua, Alex Ross) tehtävä. Marvel on ollut aina ikonoklastinen julkaisija, jonka hahmot ovat jatkuvassa muutoksessa. DC:n supersankarit ovat muuttumattomia, etäisiä isähahmoja, Marvelin superihmiset taasen vähän itsensä kanssa hukassa olevia tunnistettavia neurootikkoja. Samoin Marvel ei ole ottanut jaettua maailmaansa niin vakavasti: se on aina ollut vähän mielipuolinen, vähän itsetiedostavan ironinen. Slott toisaalta viittaa vanhoihin Marvel-sarjakuviin sellaisella frekvenssillä, että She-Hulk-tarinoiden lähestyminen voi olla vaikeaa. Toisaalta hän syleilee hulluimpia Marvel-konsepteja niin innokkaasti, että mukaan on helppo hypätä.

She-Hulkin suurimpia vikoja on kuvituksen epätasaisuus. Yksinään tässä albumissa on yhdeksän piirtäjää ja tussaajaa. Ainoastaan kansitaiteilija Greg Horn yhdistää kaikki ilmestyneitä She-Hulk-lehtiä. Tämä on sääli, sillä Horn on kankeita pornoposeerauksia piirtävä, hahmonsa muovisiksi Photoshopilla raiskaava kammotus jumalan silmien edessä. She-Hulk on ainoa sarjakuva, jota häpeän ostaa, sillä se näyttää huonolta pornolehdeltä. Näitä pitäisi myydä ruskeissa paperikasseissa.

SUOSITUS: Yksi parhaista säännöllisesti ilmestyvistä Marvel-sarjakuvista. Erityistä herkkua yhtiön sarjakuvia pidempään seuranneille.

Tagit: Arvio, Marvel.

JACK OF FABLES: THE (NEARLY) GREAT ESCAPE
DC Comics / Vertigo
Bill Willingham, Matthew Sturges, Tony Akins
128 sivua, värillinen

Fables on DC:n Vertigo-alamerkin tämän hetken pitkäikäisimpiin kuuluvia sarjoja. Sen maailmaa laajentavan JACK OF FABLES -sarjan viisi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin THE (NEARLY) GREAT ESCAPE. Se jatkaa emosarjan viihdyttävällä linjalla, mutta kehittää silti nopeasti oman, tunnistettavan identiteetin.

Fablesin päähenkilöt ovat nykyajan New Yorkissa eläviä satuhahmoja, jotka on pakotettu sodan alta maanpakoon satumaastaan. Kirjoittaja Bill Willinghamin ideoima sarja on saippuaoopperamaisesti polveilevan kevyt, mutta täynnä hauskasti hahmoteltuja päähenkilöitä sekä kekseliätä uudelleenluentoja vanhoista saduista. Se on, Hellblazer poislukien, Vertigon nykyisistä sarjoista lähinnä kustantamon Alan Mooren ja Neil Gaimanin fantasiakonseptien päälle rakennettuja perustuksia.

Jack Of Fablesin päähenkilö on Jack, suomalaisittain pavunvarsiseikkailuistaan tunnettu Jaakko. Epäonnistuttuaan Hollywood-tuottajana Jack joutuu satuolentoja kokoavaan vankileiriin, jonka johtaja on päättänyt hävittää satuhahmot ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta piilottamalla heidät vuosikausiksi. Satuolennot nimittäin saavat voimansa ihmisten huomiosta: mitä tunnetumpi satu, sen vahvempia sen päähenkilöt ovat.

Fables on vahvasti ns. ensemble-tarina, jonka viehätys perustuu valtavaan hahmokatraaseen ja näiden keskinäisten suhteiden puimiseen. Siksi spin-off-sarja tuntui lähtökohtaisesti huonolta idealta. Jos sarjan keskeisimmät elementit – huolella rakennettu hahmokaarti ja miljöö – poistettaisiin, mitä jäisi? Samoin päähenkilövalinta arvelutti: pääsarjassa Jack on epämiellyttävä opportunisti, eikä edes kovin viisas sellainen.

Willingham ja Jack Of Fablesin toinen kirjoittaja, ensimmäistä kertaa sarjakuvaa kirjoittava Matthew Sturges onnistuvat kuitenkin väistämään sudenkuopat menestyksekkäästi. Jack on edelleen itsekeskeinen hölmö, mutta kirjoittajat rakentavat nimen omaan tämän päälle. Sarjan nimihenkilöllä on suhteettoman suuret luulot itsestään, mutta hän on hankkeissaan riemastuttavan lannistumaton. Hän ei kasva lainkaan eikä opi mitään, mutta kompuroi eteenpäin siitä huolimatta, täysin sokeana omalle kyvyttömyydelleen, onnistuen lähinnä vahingossa. Tätä kaikkea tukee tarinan hilpeän itserakas kertojanääni. Jack Of Fables on komedia, luenta klassisesta veijaritarinasta, vain tavallista epäpätevämmällä päähenkilöllä. Viidessa osassa Willingham ja Sturges onnistuvat myös esittelemään joukon uusia satuolentoja ja sinänsä kiinnostavan uuden näkökulman Fablesin maailmaan versioidessaan itsetiedostavasti vanhaa Prisoner-sarjaa.

Muun muassa aiemmin Fablesia ja Hellblazer-sarjoja kuvittanut Tony Akins mukauttaa tyylinsä yhtenäiseksi aiempien Fables-tarinoiden kanssa. Katsomatta tekijäluetteloa luulin, että sarjan on kuvittanut Fablesia pitkään työstänyt Mark Buckingham. Hyvä niin, sillä Buckingham on erinomainen piirtäjä, jolla on silmää tarinankerronnalle ja sivun rakentamiselle. Aivan Buckinghamin tasolle Akins ei yllä – joukkoon mahtuu kourallinen ruutuja, jotka vesittävät dramaattisia kohtauksia – mutta annoin kaiken anteeksi viimeistään, kun näin sivun, jossa härkää selässään kantava jättiläinen hyppää aidan yli moottoripyörällä. Se on aivan yhtä raivokkaan mielipuolisen näköinen, kuin miltä kuulostaakiin.

SUOSITUS: Vastoin ennakko-odotuksia, Jack Of Fables toimii. Kuten Fableskaan, se ei varsinaisesti kerro mistään, mitta komediana se on pistämätön. Vertigoa viihdyttävimmillään.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.

SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen… merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt… hämähäkki… on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui… ja uneksi olevansa mies …Ja mies nukkui… ja kuvitteli olevansa hämähäkki…”

Luojan tähden… auttakaa… aivoni ylikuormittuvat … liikaa pisteitä … kuulen William Shatnerin … äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet … kuin Superman returns … elokuvassa … isästä tulee poika … pojasta tulee isä … miehestä tulee hämähäkki …

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

“Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden.”

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

“I sometimes think there isn’t a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion.”

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Meta.

Halusitte tai ette.

A MAN CALLED KEV TP / Garth Ennis / Carlos Ezquerra
Mies nimeltä Kev on esiintynyt aikaisemmin yhteisseikkailuissa Authorityn kanssa, mutta nyt ilmeisesti Ennis on karistanut supersankarit pois tarinasta. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämän entisen SAS-joukkojen sotilaan seikkailut jatkuvat aiemmista osista tutulla satiirisella mutta sydämellisellä linjalla.

X-FACTOR: MANY LIVES OF MADROX PREMIERE HC / Peter David / Pablo Raimondi
Kappaleeni Davidin uuden X-Factorin ensimmäisestä kokoelmasta odottaa pinossa vielä lukemistaan. Minulla ei ole siis vielä hajuakaan, mistä tässä on kyse, mutta yleisellä tasolla voisin todeta, että Morrisonin New X-Menin jälkeen Ryhmä-X:n päälehdissä ei ole ollut kovin kiinnostavaa matskua. Hyvän kirjoittajan mutanttimaailman reunamille sijoittuva lehti voisi hyvinkin välttyä komiteassa laadittujen megacrossovereiden haitalliselta vaikutukselta.

PUNISHER MAX VOL. 3 HC / Garth Ennis / Leandro Fernandez & Goran Parlov
Ehdin jo olla huolissani, mutta kovakantisten Punisher-kirjojen sarja jatkuu. Musta sydämeni iloitsee.

SPIDER-MAN NEWSPAPER STRIPS VOL. 1 HC / Stan Lee / John Romita Sr.
Näistä Leen ja Romitan sanomalehtistripeistä suomennettiin yksi tarinakokonaisuus sadannessa suomalaisessa Hämähäkkimies-lehdessä 6/1988. Myöhemmin sarjaa on piirtänyt hieman heikommalla menestyksellä Stan Leen veli Larry Lieber, ja niitä strippejä Uusi Suomi ehti julkaista jonkin aikaa ennen lakkauttamistaan 90-luvun alussa. Erinäisiä uusintajulkaisuja on keräilijöiden iloksi tehty, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun asialla on ollut itse Marvel, ja ilmeisesti nyt on myös tarkoitus tehdä se tyylillä.

AVENGERS NEXT: REBIRTH TPB / Tom DeFalco / Ron Lim
Kivaa supersankaritoimintaa kaikenikäisille Hämähäkkitytön maailmasta.

AMAZING SPIDER-GIRL VOL. 1: WHATEVER HAPPENED TO THE DAUGHTER OF SPIDER-MAN TPB / Tom DeFalco / Ron Lim
En ole aivan varma, onko Hämähäkkitytön koottujen seikkailujen siirtyminen pokkarimuodosta normaaliin kokoon menestyksen vai epätoivon merkki. Se on silti edelleen yksi suosikki-Marveleistani.

FANTASTIC FOUR VISIONARIES: WALTER SIMONSON VOL. 1 TPB / Walt Simonson / Rich Buckler, Ron Lim & Walt Simonson
Suurin osa Walter Simonsonin Ihmenelosista julkaistiin suomeksi MARVELeissa 2 & 7/1992 ja 6 & 8/1993, mutta tämä kokoelma aloittaa kolme numeroa aikaisemmin tarinoista, jotka Simonson kirjoitti ja Buckler ja Lim piirsivät.

(Heinäkuu) ALIENS OMNIBUS VOLUME 1 / Mark Verheiden / Mark A. Nelson, Den Beauvais & Sam Kieth
Tämän jättikokoelman ensimmäinen tarinakokonaisuus julkaistiin aikoinaan Suomessa kolmena upeana mustavalkoalbumina. David Fincher ei ollut vielä tehnyt Alien³:a, ja Verheiden oli vapaa kertomaan Dwayne Hicksin ja Rebecca Jordanin seikkailuista heidän palattuaan maahan Aliensin tapahtumien jälkeen. Ilmeisesti Alien³:n jälkeisissä uusintajulkaisuissa hahmojen nimet muutettiin. Vielä huolestuttavampaa on se, että ilmeisesti Ripley palasi myöhemmin kuvioihin, minkä seurauksena näiden sarjakuvien muokkaaminen jälkikäteen elokuvien jatkumoon sopiviksi on varmasti ollut vielä rumempi operaatio. On varmaankin turha toivo, että tässä kokoelmassa teokset olisi palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Kuitenkin erittäin houkutteleva julkaisu, varsinkin kun yksi nilkki ei ikinä palauttanut hänelle lainaamiani Aliens-albumeita.

(Heinäkuu) CHRONICLES OF CONAN VOLUME 12: THE BEAST KING OF ABOMBI AND OTHER STORIES / Roy Thomas / John Buscema / Ernie Chan & Sal Buscema
Thomasin klassisten Conan-tarinoiden uusintajulkaisut jatkuvat.

HIGHLANDER VOLUME 1 TP / Brandon Jerwa & Michael Avon Oeming / Lee Moder
Odottamani pehmeäkantinen versio ilmestyykin melkein heti kovakantisen jälkeen. “What kept you?” Niin klassinen leffa.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Comics Continuum

• Dynamite Entertainment

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

BTJ Kustannus on kunnostautunut julkaisemalla viime vuosina erilaisia kohdennettuja hakuteoksia. Nimensä mukaisesti BTJ räätälöi kirjoja erilaisille kirjastoille työvälineiksi. Oman teoksensa ovat saaneet muun muassa ulkomaiset ja kotimaiset tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjailijat. Ville Hännisen toimittamat, mielikuvituksekkaasti nimetyt Kotimaisia sarjakuvantekijöitä ja Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1 saavat nyt jatkokseen hakuteoksen Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 2. Minulla on ollut tilaisuus kirjoittaa kaikkiin kolmeen, joten miksipä en hävyttömästi käyttäisi Katuojaa mainostamaan viimeisintä?

BTJ:n kirjoissa on tiettyä asiallista kuivakkuutta, jota niiltä ilmeisesti odotetaan. Tekijät kuitenkin ovat, ainakin BTJ: mukaan, “Suomen johtavia sarjakuvakriitikoita ja palkittuja asiantuntijoita.” Kiitti, BTJ! Hyväksyntää, lopultakin!

Asiallisuuden naamarin takana voi kuitenkin sentään vähän irvistellä. Tietty hirtehinen suhtautuminen on välttämätöntä, varsinkin kun kirjan rajaus on sanomalehtisarjakuvat. Jos olette lukeneet sanomalehtiä tietänette, että suurin osa strippisarjakuvista on pystyyn kuolleiden muumioiden johtamien studioiden vääntämää sielua hitaasti murhaavaa myrkkyä. Voitte vaikkapa tarkistaa kirjan artikkelilistauksen saadaksenne käsityksen aihealueesta. Tietysti mukana on monasti kriitikoiden siunaamia klassikkoja ja Bill Wattersonin kaltaisia, aidosti loistavia tekijöitä. Sitten on Mort Walker, tai kuten minä häntä tapaan kutsua, Saatanan poika Antikristus.

Saman perheen pojasta Jim Davisista kirjoittaminen oli haaste, johon epäröin tarttua, mutta jonka lopulta otin vastaan. Teksti ei syntynyt irvistelemättä ja lopputulos onkin hieman hävytön. Se, että olen kirjoittanut toista tuhatta sanaa Karvisen luojasta kuitenkin täyttää minut jonkinlaisella irstaalla ylpeydellä.

Samassa kirjassa on myös tekstini Gary Larsonista ja Darby Conleysta sekä pidempi artikkeli nettisarjakuvista. Tarkastakaa kirjastonne.

.

Tämänkertainen Katuoja on omistettu maailman parhaiten nimetyn omakustannesarjakuvan luojalle Jussi Salakalle. Kuulessaan, että yritän päivittäistä blogaamista, hän totesi sen olevan helppoa. Vapaasti lainatakseni, “Otto vain kirjoittaa mitä kuuntelee, ja minkälainen tunnelma sillä on”. Hyvä on, herra Salakka. Tämä erä on teidän:

Current mood: Partying
Currently listening: Andrew WK: Party Hard

On hetkiä, jolloin sarjakuvista kirjoittaminen ei vain onnistu. Tämä on niitä hetkiä: jos kaikki sujuu mutkitta, olen tämän ilmestyessä keskellä Suomenlahtea matkalla Tallinnaan huippusalaiselle sarjakuva/bilettämistehtävälle.

Poissaollessani julkaisen Katuojassa lisää täytettä. Sillä välin voitte vaikkapa lukea maailman toiseksi parasta nettisarjakuvaa, Jeffrey Rowlandin Overcompensatingia. Rowland osaa muistaa muistuttaa itseään siitä, mikä on olennaista. Voimme kaikki oppia häneltä jotain.

Tagit: Linkit, Meta.