Katuoja

Annoin periksi, ja liityin: nyt eksistoin fantastisessa fantasiamaailmassa, jossa julkkikset ovat kavereitani ja indierockbändit kilvoittelevat suosiostani. Uusi kotini on myös rikottujen nettileiskojen (mitä tuo kuva tekee tuossa?), käsittämättömien navigointiratkaisujen (miksi kursorini on risti?) ja epätodennäköisten taustamusiikkien (jos My Chemical Romance kuvaa parhaiten sielunelämääsi, harkitse avun hankkimista) maailma. Minulla on nyt MySpace-tili, niin kuin kaikille muillakin viileillä jätkillä.

Kuvassa: viilee jätkä.

MySpacesta näyttää tulleen yksi suosituimmista Internet-olemisen muodoista. Se on viimeisimmän tiedon mukaan maailman viidenneksi käytetyin verkkopalvelu. Pääasiassa se näyttää toimivan promootiokanavana muusikoille sekä väylänä miljoonille ihmisille kertoa, mitä musiikkia kuuntelevat ja millainen fiilis heillä juuri nyt on.

On lukuisia syitä olla hankkimatta MySpace-tiliä. MySpacen omistaa poliittisesti oikealle kallistuva Fox-mediakonglomeraatti. MySpace on hedelmällinen haittaohjelmien pesimä-alue. MySpace tarjoaa rajallisen ja erittäinen huonosti käytettävän liittymän oman sivustonsa CSS:n kustomointiin, joka johtaa kammottaviin ulkoasuratkaisuihin, jotka yleensä rikkovat validiussääntöjä, käytettävyyskäytäntöjä sekä kaikkea hyvää ja inhimillistä. Epäilen myös, että MySpacen “lisää kaveri” -mekaniikka ei useimmiten johda mihinkään järkevään kommunikaatioon: olen nyt esimerkiksi yksi Jim Leen* ja Brian Michael Bendisin kymmenistätuhansista “frendeistä”. Viimeinkin olen sisäpiirissä!

Siltikin miljoonien käyttäjien kanavan haltuun ottaminen oli ajatuksena liian houkutteleva. Kenties oikein käytettynä MySpacen hypekone mahdollistaa mielekkään tiedottamisen ja verkostoitumisen. Yritän ylläpitää MySpace-läsnäoloa ja katsoa, mihin se johtaa. Sivuston palveluihin kuuluu myös blogi, johon kirjaan mahdollisuuksien mukaan tuikitärkeää tietoa tämänhetkisestä mielentilastani ja musiikkivalinnoistani.

Jos siis olet jo MySpacessa, tervetuloa liittymään verkostooni: voimme olla Internetin parhaat kaverit.

* Tosielämässä Jim Lee on kaatanut drinkkini ja minä sittemmin varastanut hänen taksinsa, mutta säästettäköön tämä tarina muistelmiini.

Tagit: Hype, Meta.

FELL, VOL. 1: FERAL CITY TP
Image
Warren Ellis, Ben Templesmith
128 sivua, värillinen

Warren Ellis on epätasainen kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon. Tästä syystä hän on myös kirjoittanut paljon keskinkertaisia, yhden hataran idean päälle rakennettuja kyhäelmiä, joita kansoittavat ylikäytetyt arkkityypit. Vuosituhannen vaihteessa Ellis oli ensimmäisinä lanseeraamassa niin sanottua dekompressoitua kerrontaa sarjakuvaan. Esimerkiksi The Authorityn eeppisessä maalailussa dekompressoitu tapa käyttää paljon kuvia tarinan kertomiseen toimi, mutta ennen pitkää dekompressiosta tuli maneeri, pahimmillaan keino venyttää tyhjänpäiväisiä tarinoita moninkertaisesti niin pitkiksi, kuin niissä olisi aineksia. Pitkään näytti siltä, että Ellis olisi jäänyt maneerinsa vangiksi.

FELL todistaa kuitenkin toista. Läpeensä mätään Snowtownin kaupunkiin sijoittuvissa lyhyissä rikostarinoissa Ellis tiivistää kerrontansa äärimmilleen. Albumin alun perin 16-sivuisissa lehdissä ilmestyneet lyhärit käsittelevät yhden nimihenkilön käsittelemän tapauksen ja ne voi halutessaan lukea omina kokonaisuuksinaan. Sivut on jaettu klaustrofobisiin 9 ruudun ruutusommitelmiin tai muunnelmiin siitä. Tämä on omiaan korostamaan tarinoiden painostavaa tunnelmaa.

Sarjan päähenkilö, Snowdowniin tuomittu etsivä Fell on kiinnostava kontrasti Ellisin normaalisti käyttämiin arkkityyppisiin hahmoihin. Hän on poikkeuksellisen selväjärkinen ja jopa hyveellinen – hän ei edes tupakoi! Sen sijaan Snowtownin asujamisto koostuu kokonaisuudessaan Ellisin tuotannossa usein nähdyistä arkkityyppisistä ihmisraunioista. Fellia lukuunottamatta kaikki ovat epätoivoisia, sairaita, hulluja, perverssejä tai aivan täysiä hirviöitä. Symbolisella tasolla Ellis ikään kuin tarkkailee ja kommentoi tuotantoaan ulkopuolisen Fellin näkökulmasta. Fellin läsnäolo pehmentää Ellisin usein tukahduttavaksi kasvavaa nihilismiä ja tekee kokonaisuudesta melkeinpä romanttisen: maailma saattaa olla pilalla, mutta sentään joku edes yrittää tehdä jotain.

Elämä Snowtownissa ei ole aina helppoa.

Fellin kuvittaa Ben Templesmith, joka muistetaan yhteistyöstään Steve Nilesin kanssa. Muun muassa vampyyrikauhutarina 30 Days of Night on parivaljakon käsialaa. Templesmithin tyylitellyt karikatyyrit yhdistettynä maalattuun, impressionistiseen väritykseen luo sarjalle oman, tunnistettavan ulkoasun. Kuten esimerkiksi hyvin samanlaista tyyliä käyttävän Ashley Woodin tapauksessa, kaunis väritys usein obfuskoi tarinan kerrontaa. Templesmith kuitenkin todistaa olevansa paitsi etevä värien käyttäjä, myös pätevä tarinankertoja. Suurin osa Fellista on dialogikohtauksia ja hän onnistuu pitämään ne kiinnostavina.

SUOSITUS: Ellis palaa nihilististen rikostarinoiden pariin, mutta lisäämällä ripauksen inhimillisyyttä ja tiivistämällä kerrontansa äärimmilleen on hän onnistunut Templesmithin kanssa luomaan jotain erityisen kiinnostavaa. Fell on Marvelin julkaiseman Nextwaven ohella parasta Ellisia vuosiin.

Tagit: Arvio, Image, Warren Ellis.

THE BOYS VOL. 1: THE NAME OF THE GAME
Dynamite
Garth Ennis, Darick Robertson
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin THE BOYS -sarjakuvan julkaisuhistoria on ollut myrskyisä. Alun perin DC/WildStormin julkaisema sarjakuva lakkautettiin vuoden alkupuolella julkaisijan päätöksestä. Syynä ei ollut sarjakuvan myynti, vaan sen sisältö: The Boys on (eräänlaiselle) aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuva, joka sisältää runsaasti perversiota ja väkivaltaa. DC on julkaissut paljon sarjakuvia, joissa on perversiota ja väkivaltaa – muun muassa juurikin Garth Ennisin kirjoittaman Preacherin, mutta The Boysissa perversiota ja väkivaltaa kuitenkin harjoittavat DC:n Teräsmiestä ja Batmania muistuttavat supersankarikarikatyyrit. Ennis ja Robertson saivat kuitenkin luvat viedä sarjakuvansa Dynamite-kustantamolle, jonka julkaisemana se jatkaa edelleen ilmestymistään.

On tietysti kiinnostavaa, että supersankareita rienaava sarjakuva onnistuu edelleen aiheuttamaan reaktiota, mutta luojan tähden, eikö supersankarigenren dekonstruointi ole jo auttamattoman passé? Supersankarigenre on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt jo modernin, post-modernin, post-post-modernin, retron, uusklassisen ja nykyisen uustyhmän kautensa. The Boys lähinnä onnistuu todistamaan, että mitään dekonstruoitavaa ei enää ole.

Tarinassa eletään alati kasvavan supersankarijulkkisjoukon varjostamassa maailmassa. Kameroiden edessä viittasankarit ovat siivosti, mutta suljettujen ovien takana trikooukot irstailevat ja superroistojen kanssa nahistellessaan onnistuvat lähinnä tappamaan sivullisia. Skottilaisen Hughien tyttöystävä menehtyy supersankarien yhteenotossa ja CIA:n freelancer Butcher värvää hänet supersankareita valvovaan The Boys -tiimiin. Butcherin joukko tarkkailee kaksinaismoralistisia sankareita ja tarvittaessa läksyttää heitä fyysisesti. Idea on hyvinkin samankaltainen kuin Micah “US Army Ranger” Wrightin taannoisessa Team Achillesissa, vaikka Ennisin ja Robertsonin lähestymistapa on vieläkin räävittömämpi.

Periaatteessa The Boys seisoo täysin tyhjän päällä: sen keskeinen konsepti on kaluttu jo aikaa sitten ja se on oireellinen yhdysvaltalaista sarjakuvaa ympäröivästä itseinhon kulttuurista. En osaa nimetä montaakaan laulua, jossa lauletaan siitä, miten paljon musiikki inhottaa, mutta osaan kyllä luetella kohtuuttoman monta sarjakuvakonventioiden typeryyttä ruotivia sarjakuvia. The Boys ei edes ole kuvainraastossaan kovinkaan terävä: jos supersankaritiimin initiaatioriittinä on joukkoraiskaus tai kuolleen teinisankarin peräaukosta löytyy hamsteri, ei Nobelin rauhanpalkintoja älykkyydessä ole lähiaikoina jaossa.

Periaatteessa minun pitäisi vihata The Boysia. Mutta se on Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuva.

The Boysin keskuskonsepti on keskenkasvuinen ja typerä, mutta sitä ympäröivä tarina on kiinnostava. Tämä ei ole lyhyt vitsisarjakuva, vaan 60-osaiseksi suunniteltu kokonaisuus ja Ennis selkeästi ja kiinnostavasti petaa tulevaa. Tarinan aloittava Hughien tragedia on järkyttävä ja koskettava. Butcherin hahmo on riittävän todentuntuinen ollakseen pelottava ja The Boysin muut jäsenet nousevat hitaasti karikatyyriä moniulotteisemmaksi. Sosiopaattiset supersankaritkin saavat ulottuvuuksia: Hughien kehityskaari vertautuu maailman ykkössankareihin liittyvän nuoren Starlightin kaareen, kun molempien illuusiot rapisevat yksi kerrallaan. Ennis saa kevyillä kosketuksilla, dialogilla ja hiljaisilla hetkillä, hahmot toimimaan. Ei konstekstin vuoksi, vaan siitä riippumatta. Haluan lukea heistä lisää, tietää miten heidän käy. Tämä on Garth Ennisin taituruutta: esimerkiksi Preacherin kammottivimmatkin ihmishirviöt muuttuivat kiinnostaviksi, kun Ennis antoi heille tarinassa tilaa.

Hughien määrittävä hetki. Darick Robertsonin kuvitusta The Boys #1:sta.

Suurin pettymys Ennisin tarinassa ovat oikeastaan toimintakohtaukset. Wrightin Team Achilles mielessäni annoin itselleni luvan odottaa, että The Boysin agentit käyttäisivät jotain erityisen nokkelia konsteja supersankareiden päihittämiseen. “Vedetään supersankariseerumia ja hakataan ne” ei ole erityisen kiinnostavaa. The Boysin väkivallassa on kyllä ihastuttavaa vimmaisuutta, mutta toimintakohtaukset eivät nouse koreografiassaan esimerkiksi Ennisin sotasarjakuvien tasolle.

Darick Robertsonin naturalistinen tyyli taipuu The Boysissa niin ihmisten reaktioiden, supersankaritoiminnan kuin irvokkaiden vitsienkin kuvittamiseen. Hänen päätöksensä piirtää Hughie tismalleen brittikoomikko Simon Peggin näköiseksi on outo, mutta tekijöiden onneksi Pegg on sarjakuvafani: albumin esipuhe on näyttelijän itsensä kirjoittama.

SUOSITUS: The Boysia on vaikea suositella kenellekään. The Boys raiskaa kuollutta hevosta. Sen keskeinen idea on auttamattoman väsynyt ja Ennisin vitsit paikka paikoin nolostuttavan tyhmiä. Se on itsetarkoituksellisen irstas ja väkivaltainen tarina. Mutta minä nautin siitä, kiitos Ennisin ja Robertsonin tarinakerrontataitojen.

Tagit: Arvio, Garth Ennis.

Koska en ehtinyt sunnuntaina koneen äärelle, jäi sunnuntaille kaavailtu artikkeli julkaisematta. Supersankarisarjakuvahenkisesti teen nyt ns. retconin ja lisään tämän poissaoloilmoituksen sunnuntaille. Myöhemmin tänään (siis maanantaina – tämä aikamatkailu on haastavaa) julkaistaan arvio. Sillä välin, tässä kuva itkevästä Batmanista:

Itke, Emo-mies, itke!

Tagit: Meta.

(Syyskuu) BATMAN: GOTHIC – NEW EDITION TP / Grant Morrison / Klaus Janson
Toivottavasti tämä ei ole ihan saman luokan happoilua kuin Morrisonin Arkham Asylum. Janson on ehkä suurempi huolenaihe. Hän on pätevä kuvittaja, itse asiassa paljon taitavampi kuin esimerkiksi viimeiset Millerin kanssa tehdyt Daredevilit antoivat ymmärtää, mutta tuottaa siis selvästi hyvin vaihtelevantasoista jälkeä.

(Lokakuu) JUSTICE VOL. 3 HC / Jim Krueger & Alex Ross / Doug Braithwaite & Ross
Tämä kokoaa maksisarjan viimeiset osat, mutta itse en ole siis kahta aiempaa kirjaa vielä edes ostanut. Sarjan alkaessa ajattelin odottaa pehmeäkantisia painoksia, mutta veikkaanpa, että tulossa on myös koko sarjan yksiin kansiin kokoava mammuttikirja. Katsotaan nyt, missä olisi paras hinta/laatusuhde.

(Lokakuu) THE ABSOLUTE SANDMAN VOL. 2 HC / Neil Gaiman / Shawn McManus, Kelley Jones & Co.
Mammuttikirjoista puheen ollen. Tämä menee pinoon ensimmäisen Absolute Sandmanin alle…

SPIDER-GIRL PRESENTS THE BUZZ & DARKDEVIL DIGEST / Tom DeFalco & Ron Frenz / Ron Frenz
Nämä Hämähäkkitytön saagan kannalta melko oleelliset minisarjat jäivät minulta alunperin väliin. Darkdevilin eriskummalliseen taustaan on viitattu Spider-Girlissä moneen otteeseen, mutta en ole saanut kovin selkeätä kuvaa siitä, mistä hahmossa on oikein kyse. Huojentavaa nähdä, että MC2-sarjat kootaan pokkareiksi näin kattavasti.

WISDOM: RUDIMENTS OF WISDOM TPB / Paul Cornell / Trevor Hairsine / Manuel Garcia
Pete Wisdom on Warren Ellisin ensimmäisellä Marvel kaudellaan Excalibur-lehteen luoma Gary Stu -hahmo. Tuntuu kammottavalta lähtökohdalta Marvel-sarjakuvalle, mutta näin jossain, että Cornellin Wisdomissa esiintyy Skrull-Beatles. Se kuulostaa minun tuntemaltani Marvelilta — tosin tämä on MAX-sarja, joten idealla saatetaan tehdä jotain aivan groteskia, mutta silti.

THUNDERBOLTS PRESENTS: ZEMO – BORN BETTER TPB / Fabian Nicieza / Tom Grummett
Ukonnuolten perustajan tarina jatkuu tämän hieman yksitoikkoisen minisarjan muodossa. Nykyinen paroni Zemo poukkoilee ajassa, ja edeltäjiensä rinnalla hän alkaa vaikuttaa kertakaikkisen valistuneelta ja jalolta ihmiseltä, mikä tietenkin tuntuu hävittävän hahmosta kaiken kiinnostavuuden. Ilmeisesti tämä on kuitenkin tarkoitettu merkittäväksi edistysaskeleeksi Zemolle, ja jatkoa on varmaankin ennen pitkää luvassa, joten kaikkien Ukonnuolten ystävien kannattaa hankkia tämä.

(Lokakuu) ALIENS VS. PREDATOR OMNIBUS VOLUME 2
(Lokakuu) STAR WARS OMNIBUS: TALES OF THE JEDI VOLUME 1
Huomasin, että minulta meni kokonaan ohi ensimmäinen AvP-omnibus, mutta kun katselen näitä tilauslistojani, se ei itse asiassa paljon harmitakaan. Alkaa nimittäin pelottaa, etten ehdi mitenkään lukemaan kaikkia näitä sarjakuvia, ja Essential-pinoni viereen syntyy Omnibus-pino. Jätän nämä niteet siis suosiolla väliin, vaikka sisältö ja hinta sivua kohden houkuttelevatkin.

(Lokakuu) CONAN AND THE MIDNIGHT GOD / Joshua Dysart / Will Conrad / Jason Shawn Alexander
Näiden tekijöiden nimet eivät sano minulle yhtään mitään, mutta Dark Horsella menee todella hyvin Conan-sarjojensa kanssa, joten eiköhän tämäkin ole ihan laatukamaa.

(Lokakuu) HELLBOY VOLUME 7: THE TROLL WITCH AND OTHERS / Mike Mignola / Mike Mignola, P. Craig Russell & Richard Corben
Muiden kuin Mignolan kuvittamat Hellboy-projektit eivät ole jaksaneet kiinnostaa minua, mutta tämä vaikka tämä kokoelma ei olekaan puhdasta Mignolaa alusta loppuun, hänellä on aika kovan luokan yhteistyökumppanit, joten menköön.

MADMAN, VOL. 1 TP / Mike Allred
Nyt olisi Madmaniä luvassa hieman Gargantuaa pienemmissä paloissa, mutta kyseessä on silti aikamoinen järkäle, joten aiemmin mainitsemistani syistä jätän tämän väliin.

WHITEOUT VOL 1 DEFINITIVE ED TP / Greg Rucka / Steve Lieber
Loistava Antarktikselle sijoittuva jännäri, josta ollaan tekemässä Kate Beckinsalen tähdittämää elokuvaa. Päähenkilö ei tunnu olevan aivan Beckinsalen tyyppiä, joten ellei hän aio tehdä ihan charlizetheroneita, elokuva ei varmaankaan tule tekemään oikeutta alkuperäisteokselle. Elokuva tulee valkokankaille vasta ensi vuonna, mutta luultavasti tämä uusi painos laadittu sitä silmällä pitäen, joten se hyöty filmatisoinnista ainakin on.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Comics Continuum

• Oni Press

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:

Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.

Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.

Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä “lonkeroraiskaus”-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa… markkinointia.

Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.

Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Tagit: Linkit, manga, Marvel.