Katuoja

Lumonetistä löytyy nyt kirjoittamani artikkeli, jossa pengotaan taasen Alan Mooren tekemisiä ennen ja nyt. Tekstin ensimmäisessä osassa katsotaan, mitä käy Mooren aikanaan keksimälle John Constantinelle, kun vanha konkari Jamie Delano palaa kirjoittamaan hahmoa. Toisessa taasen luetaan läpi Kerrassaan merkillisen herrasmiesten liiga -sarjan 1910-albumi, jonka pieteetillä tehty käännösversio on juuri ilmestynyt.

Teknisten ongelmien takia artikkelin kuvia ei olla kuulemma vielä saatu sähköiseen internetiin, mutta tässäpä yksi:

1910: Perjantai-illan huumaa Kevin O'Neillin kynästä.

Valitukset siitä, miten sekoitin Kerjäläisoopperan (Gay, Pepusch) Kolmen pennin oopperaan (Brecht) voi kirjata kommentteihin tänne. “Tämä blogi on iät ajat elänyt hirmukommenteistansa”.

Tagit: Alan Moore, Arvio, Egmont, Hype, Linkit.

SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen

Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.

Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.

Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.

No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.

Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.

Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).

Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?

Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.

Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.

On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.

Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!

Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.

Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:

– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp

Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.

Tagit: Arvio, Marvel, Spider-Man.

Sarjassamme “lehtiä, joihin kirjoitan”: uusin Anime-lehti on nyt tilaajilla ja lehtipisteissä.

Anime-lehti numero 41:n kansi

Viimeisimmässä Anime-lehdessä jatkuu kolumnisarjani ”Bedefiili muistelee”. Sen kirjoittaminen on aina ilo, sillä lehden myötämielinen toimituskunta on antanut minun kirjoitta melkeinpä mistä tahansa, kunhan se liittyy edes viitteellisesti sarjakuvaan. Saamastani palautteesta päätellen vuodatukseni ovat myöskin olleet lukijoiden suosiossa. Näyttää siis siltä, että olen lopultakin löytänyt yleisön, jonka kanssa olen samalla aaltopituudella: teini-ikäiset tytöt. Huraa?

Uusimassa numerossa puhutaan seksistä sarjakuvassa. Miksi vauvojen tekemisen kuvaaminen kauhistuttaa siinä missä pyssy- ja puukkohippa on koko perheen viihdettä? Kolumnissa on tuttuun tapaan kuvataitelija Mari Ahokoivun kuvitus. Tai “Mari Ahokoivu seksi kuva”, niin kuin me hakukoneoptimointia harrastavat sanomme.

Tagit: Hype.

BORGTRON NUMERO 11
Jyrki Nissinen
Zum Teufel / Lesot lehdet
36 sivua, mustavalkoinen

Jyrki Nissisen Borgtron-lehti on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Borgtron-mutantti on edelleen jumissa jossain Kainuun korvessa. Surkea otus hautoo itsemurhaa ja tämän sadomasokistinen ”parisuhde” jalkanaamaisen Marjatta-olion kanssa saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tällä kertaa Marjatta hylkää Borgtronin keskelle öistä talvimetsää. Mutantti harhailee pakkasessa ajatustensa ahdistamana – ”En voi jäädä tänne venaamaan, että ongelmanratkaisuplaneetta räjähtää ja säteily alkaa vaikuttamaan” –  päätyy penkomaan taukopaikan lehtiroskista – ”Tarvitsen pari tuhmaa kuvaa  liitteeksi tulevaan itsemurhakirjeeseeni” – ja lopulta tuhoaa hulluuskohtauksessaan suljetun bensa-aseman rakentaessaan ”Suomen suurinta hampurilaista”.

Borgtron 11 - Jyrki Nissisen kansitaidetta

Borgtron 11 lienee sarjan tähänastisista synkin osa. Ensimmäistä kertaa emme näe muita hahmoja kuin nimihenkilön, ellei hahmoksi lasketa Kainuun talvista metsämaisemaa, jonka puita Nissinen kyllä piiirtää poikkeuksellisella pieteetillä, ainakin verrattuna hänen tyypilliseen rujoon tyyliinsä. Tarina koostuu ainoastaan Borgtronin alati sekavammaksi ja synkemmäksi käyvistä mietteistä, aina siihen asti kun sekopäinen sankarimme toikkaroi alasti, verisenä ja lasinsirujen peittämänä autiolla huoltsikalla.

Olen ollut tunnustuksellinen Nissis-fani 2000-luvun alusta saakka, jolloin luin hänen ensimmäisiä pienlehtiään. Onneksi mies on pysynyt tuotteliaana sekä myös laajentanut repertuaariaan. Auttaja Hai on hämmentänyt Hesarin viikonloppuliitteen lukijoita jo pitkään ja Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaani on huikeimpia Suomessa koskaan ilmestyneitä sarjakuvateoksia. Aiemmin koin tarvetta perustella mieltymystäni Nissisen tuotantoon, mutta hänestä – ja samalla minun mielipiteestäni – on tullut lähes valtavirtaa ja voinkin nyt lähettää terveisiä kaikille, jotka eivät pidä Jyrki Nissisen tuotannosta: voitte hypätä nuotioon ja kuolla.

Tekisi mieli sanoa, että Nissinen on ”kypsynyt” tekijänä, mutta se ei tekisi hänen tuotannolleen oikeutta. Vaikka Nissinen on aina pyörinyt härskien aiheiden parissa ja viljellyt alatyylisiä heittoja,  Nissisessä ei kyse ole koskaan ollut shokeeraamisesta tai jälkiteini-iän kapinasta. Nissinen katsoo todellisuutta 45 asteen kulmasta ja näkee jotain, mitä me emme. Hänen kirjoittamansa dialogi – tai tässä numerossa monologi – on täynnä päältä katsottuna järjettömiä heittoja, mutta kontekstissa ne toimivat. Borgtronin absurdiudessa ei ole mitään pakotettua, ei minkäänlaista tarvetta keksiä outoja juttuja pelkästään niiden keksimisen ilosta. Kaikesta venkoilustaan huolimatta Nissinen on tarinankertoja ja ymmärtää sarjakuvakerronnan päälle tarpeeksi irtautuakseen normeista. Hän harhaileekin alati kauemmas yleisesti hyväksytyistä tarinankerrontakäytännöistä. Borgtronin tarina nykii eteenpäin kuin soratielle hajoava Toyota Corolla, välillä hyytyen paikalleen kokonaan. Numeron 11 mykistävimmässä kohtauksessa Borgtron täyttää naistenlehden testiä sivukaupalla, lopulta päätyen synkkään lopputulokseen elämänsä laadusta.

Borgtron on kurjuuden ja mielisairauden suureepos. Jos se olisi elokuva, siinä olisi David Lynchin ohjaus ja Tommi Liimatan käsikirjoitus. Jos sävelteos, se olisi Philip Glassin sävellys Gösta Sundkvistin sanoilla. Nissisen käsissä perämetsän mielisairaan sekakäyttäjän elämä muuttuu absurdiksi, yleistettäväksi kuvaelmaksi nurkkaan ajetun mielen hitaasta rapautumisesta.

Minä olen Borgtron. Sinä olet Borgtron. Borgtron on totta.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

Kuten nokkelimmat lukijat ovat saattaneet havaita, Katuojan uusi ulkoasu on tehty hätäisesti ja näyttää jokseenkin kuppaisen hevosen peräpukamilta. Vaikka työskentelenkin IT:n parissa, en ole web designer. Sarjakuvistani “nauttineet” tietävät, että visuaaliset kykyni ovat samaa tasoa kuin säkillisellä lekasoraa.

Katuojan vanhaa leiskaa hallitsi Rami Rautkorven suunnitelema mainio logopalkki:

Katuoja - vanha logo. Taide: Rami Rautkorpi

Uuden Vuosikymmenen Katuojaan on päätetty kuitenkin tilata uusi logo. Nyt minulla onkin ilo julkistaa…

SUURI KATUOJA-LOGOKILPAILU
Suunnittele Katuoja-blogille logo. Voittaja saa fantastisen palkinnon. Logon voi lähettää osoitteeseen otto.sinisalo@gmail.com .

Joitain ohjenuoria:
– logon tulee olla alle 540px leveä
– logon tulee olla reunoiltaan valkoinen (tai muuten valkoiselle taustalle sopiva)
– logossa voi käyttää Katuojan linkkiväriä #5588AA (vaaleansininen) teeman eheyden vuoksi

Kilpailuaikaa on maaliskuun 7. päivä 2010 asti. Pidätän oikeuden julkaista kaikki kilpailuun osallistuneet työt kertaalleen tässä blogissa. Voittajatyö kohotetaan blogin otsikkopalkkiin. Kuvan käytöstä t-paidoissa, julisteissa tai Senaatintorille rakennettavissa näköispatsaissa neuvotellaan erikseen.

Jos kilpailutöitä ei kuulu, olen pakotettu piirtämään logon itse. Lupaan, että lopputulos ei tule miellyttämään ketään.

Katuoja - logo 3.0, ensimmäinen luonnos

(Yllä oleva kuva saattaa olla tahaton alluusio tähän. Kuten Ilja Rautsi havaitsi viime merkinnän kommenteissa, todennäköisesti anastan kaikki ideani asiaa itse huomaamatta.)

Tagit: Meta.

144 KERTAA
Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen
Zum Teufel
48 sivua, mustavalkoinen

Reetta Laitisen kuvittamassa ja Jussi Pakkasen käsikirjoittamassa 144 kertaa -albumissa kaksi rakastavaista etsii rajojaan. Heli ja Pasi makaavat yhdessä, mutta heidän epämääräiselle parisuhteelleen on asetettu määräaika.

144 kertaa -albumin lastenkirjamainen kansi. Taide: Reetta Laitinen

Niin Laitinen kuin Pakkanenkaan eivät ole mitään punastelevia sarjakuvaneitsyitä, vaikka tämä onkin parivaljakon ensimmäinen yhteinen ei-omakustannejulkaisu. Laitisen töitä on julkaistu lukuisissa pienlehdissä ja antologioissa ja Pakkanen muistetaan muun muassa Ilman naista -teekkaristripistä. Yhdessä parivaljakko on tehnyt kolmiosaisen Munabomber-pienlehtisarjan, joka veitikkamaisesta nimestään huolimatta on sangen nokkela sarjakuva seksistä ja siihen liittyvistä kliseistä. Laitisen Päiväkuvitelmia -sarjakuvablogi on sarjakuvablogien uranuurtajia Suomessa. Hevosrollaattori-blogi on puolestaan piirtämistä treenaavan Pakkasen rehellisen hauska luonnoskirja.

Laitisen maalaama kansi 144 kertaa -albumiin muistuttaa lastenkirjaa. Vaikka lastenfiktiosta ei olekaan kyse, valinta on temaattisesti sopiva. 144 kertaa kertoo 2000-luvun pari-kolmikymppisistä haahuilijoista, lapsi-aikuisista, joiden lapsuus jatkuu pitkälle kohti keski-ikää, ilman velvoitteita vakavoitua tai sitoutua. Sarjakuvassa leikitään pehmoleluilla sänkypuuhien jälkeen ja hassutellaan ninjavaattteissa ennen aktia. Pasi ja Heli ovat vielä kakaroita: kun puhe kääntyy mihinkään vakavampaan ja vitsailu päättyy, katkeruus hiipii esiin. Lapsuus on loppumassa.

Puhetta sarjakuvassa riittääkin. 144 kertaa on näytelmällinen sarjakuva. Helin ja Pasin ohella muita hahmoja ei pääse ääneen. Aihe on rajattu tiukasti päähenkilöiden suhteeseen, jota dialogissa puidaan – tai pikemminkin vältellään puimasta. Näytelmällisyyttä korostaa tarinan jako “kohtauksiin” – sinänsä turha korostus, sillä Laitisen kuvittamat siirtymät tekevät jo itsessään selväksi, että aika ja paikka muuttuvat. Laitinen on albumissa vahvimmalla alueellaan, piirtämässä keskustelevia ihmisiä. Hänen hahmojensa ruuminkieli ja ilmeet tuovat suvereenisti lisäsyvyyttä kohtauksiin.

144 kertaa on luontevan oloinen piirtäjän ja käsikirjoittajan yhteistyö siinäkin mielessä, että se ei muistuta tyypillistä Pakkasen tai Laitisen soolosarjakuvaa. Parivaljakon kollaboraatio on kolmas ääni, jossain Laitiselle tyypillisen arkihavainnoinin ja Pakkasen tutun etäännytetyn satiirin välissä.

Kokonaisuus on siitä poikkeuksellinen suomalainen sarjakuva, että se tuntuu käsikirjoitetulta. Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta erottaa sen aikalaisistaan suomalaisessa sarjakuvassa, jotka ovat useimmiten piirtäjä- ja piirroslähtöisiä tarinoita. 144 kertaa on käänteissään täsmällinen kuin vaikkapa lyhytelokuva tai televisiosarjan jakso. Televisiovertaus on harkittu: Pakkanen on tunnustuksellinen 2000-luvun TV-genreviihteen seuraaja, kirkkaimpana johtotähtenään ymmärtääkseni TV-käsikirjoittajavelho Joss Whedon.  Televisiosarjamaisuutta tarinassa ovat sen käänteet: näemme Helin ja Pasin tilanteesta ainoastaan vihjeitä ja vasta loppua kohti kokonaisuus twisteineen alkaa selkiytyä.

Tarina ei voi seistä pelkästään käänteidensä varassa. Ottaakseni kaksi ääriesimerkkiä elokuvapuolelta, David Fincherin Fight Clubin tarina kestää uudelleenkatsomista, vaikka katsoja tietäisikin tarinan jujun siinä missä M. Night Shyamalanin Kuudes aisti on koukun paljastuttua yhtä kiinnostava kuin valmiiksi täytetty sudoku-ristikko. Onneksi Pakkanen on kirjoittanut Helistä ja Pasista riittävän kiinnostavia ja relevantteja, että 144 kertaa kestää useammankin lukukerran.

Lähin vertailukohta Pakkasen ja Laitisen yhteistyölle lienee Pauli Kallio lukuisat sarjakuvat. Yhdistäviä tekijöitä on ihmis- ja ihmissuhdekeskeisyys ja käsikirjoittajalähtöisyys. Laitinen ja Pakkanen eivät saavuta aivan Kallion hahmojen syvyyttä ja universaaliutta ihmiskuvauksessaan, mutta heidän tavassaan naittaa suomalaisen (ja ruotsalaisen) keskustelevan ihmissuhdesarjakuvan perinne jämerämpään ja huolitellumpaan tarinarakenteeseen on ehdotonta potentiaalia laventaa kotimaisen kitchen sink -genren näköaloja.

144 kertaa on Zum Teufel -kustantamon julkaisu. Zum Teufel on hiljattain alkanut julkaisemaan sarjakuvia yhteistyössä muun muassa Viivi & Wagnerin ja Fingerporin kaltaisia viihdesarjakuvajättejä julkaisevan Arktinen Banaani -kustantamon kanssa. Yhteistyö vaikuttaa hedelmälliseltä: 144 kertaa on esimerkki siitä, miten suuremman sarjakuvatalon suojissa Zum Teufelilla on hyvät mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoisempaa kotimaista Arktisen Banaanin mammuttihittien vanaveteen.

Tagit: Arvio.

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt WordPress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun “keksinnöstäni”, koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu – kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Tagit: Linkit.