Katuoja

RYHMÄ-X/X-MEN 2/2007
Egmont kustannus
Peter Milligan, Salvador Larroca, Ed Brubaker, Trevor Hairsine
100 sivua, värillinen

Uusimmassa X-MEN-lehdessä viime numerossa alkanut epilogi House of M -kokonaisuudelle kompuroi päätökseen. Mutanttiarmeija ja jättirobotit tuhoavat kaksi autollista aseistettuja tyyppejä ennalta-arvattavan vähäjännitteisesti. Lopuksi mutantit lörköttelevät ihmissuhteistaan ja potevat vielä vähän lisää ahdistusta kadonneista mutanttivoimistaan. Salvador Larrocan kuvitus on staattista mutta pätevää. Kirjoittaja Peter Milliganin tuotannolle tyypillinen subversiivisuus loistaa poissaolollaan ja lopputulos on substandardia supersankaritoimintaa, joka polkee ponnettomasti jätticrossoverin lauhdevettä. Lusikoiden laskeminenkin on kiinnostavampaa.

Kolme puhdasta isoa lusikkaa, kolme tiskaamatonta pientä lusikkaa ja yksi puhdas. Nyt, loput lehdestä.

Tämä onkin kiinnostavampaa: erinomaisen Sleeperin kirjoittaneen Ed Brubakerin Deadly Genesis -maksisarjan kääntäminen alkaa. Ilmassa on ns. retconin tuoksua, kun mysteeripahis tippuu avaruudesta vainoamaan Ryhmä-X:ää. Samaan aikaan hallusinaatiot menneistä alkavat vainota mutantteja.

Brubakerin tarina on myös standardia supersankarikamaa, muttei lainkaan sub-sellaista. On iso salaisuus, joka tulee muuttamaan kaiken (aivan kaiken!), voittamattomalta tuntuva superpahis, jonka raakuus on paikoin vaikuttavaakin, se pakollinen dramaattinen kuolinkohtaus ja riittävästi vetävää toimintaa. Muutoksen illuusio potkii täysillä ja jatkoa jää jopa odottamaan. Riippuen Brubakerin historian uudelleenkirjoituksen uskottavuudesta kokonaisuudesta voi muodostua sangen toimivakin.

Olennaisin tekijä Deadly Genesiksen onnistumiseen on brittiläinen Trevor Hairsine, jonka naturalistinen tyyli toimii dramaattisen tarinan kontekstissa mitä mainioimmin. Hairsine käyttää runsaasti leveitä, sivun halkaisevia ruutuja, jotka rytmittävät tarinaa kiinnostavasti. Sommittelemalla hahmoja ruutujen reunoille ja jättämällä rohkeasti tyhjää hän ohjaa lukijan katsetta ja saa tarinankerronnan soljumaan.

SUOSITUS: Banaalin House of M -epilogin jälkeen siirrytään merkittävästi kiinnostavampaan tarinakokonaisuuteen. Brubakerin ja Hairsinen yhteistyöltä on lupa odottaa lisää erittäin pätevää genrekamaa.

Tagit: Arvio, Egmont, x-men.

Ei; ei Kiroileva siili. Se toinen.

EN VAAN OSAA
Milla Paloniemi
Nettisarjakuva

Milla Paloniemen Kiroileva siili oli maaliskuussa Mitä Suomi lukee -listan mukaan Suomen myydyin kirja. Kuten jo aiemmin todettu, Paloniemen strippisarjakuva on ollut ainutlaatuinen, ilmiömäinen menestys. Kiroileva siili on noteerattu merkittävimmissä tiedotusvälineissä ja sarjakuvan kotisivuilla on jo 10 000 rekisteröitynyttä käyttäjää.

Paloniemi on kuitenkin verrattain nuori, 23-vuotias. Jos se, miten yllättävä ja poikkeuksellinen suosio vaikuttaa nuoreen tekijään, kiinnostaa, ei hätää: meillä on aitiopaikat tekijän neurooseihin. EN VAAN OSAA -sarjisblogi dokumentoi Paloniemen arkea ja henkilökohtaisia tuntoja.

Kuten monet muutkin sarjakuvablogit, En vaan osaa tapahtuu arjen kehyksessä, mutta sarjat koostuvat enemmän tekijän tuntojen kuvailusta kuin arjen havainnoinnista. Tekijän takkutukkainen alter ego esiintyy käytännössä sarjan jokaisen stripin jokaisessa ruudussa. Lopputulos tuo lukijan lähelle tekijän ajatuksia: En vaan osaa on rehellinen, lähes tunnustuksellinen. Paloniemen sarjakuvat ovat ilmeisen nopeasti skitsattuja, mutta viimeistelemättömyys ja välittömyys toimii sarjakuvapäiväkirjan kontekstissa. Karikatyyrihahmojen ohella Paloniemen blogissa nähdään myös vapaampaa luonnostelua.

SUOSITUS: En vaan osaa sopii luontevasti suomalaiseen sarjisblogikenttään. Se on myös kiinnostava dokumentti tämän hetken suosituimman kotimaisen sarjakuvan noususta ja sen tekijän elämän murrosvaiheesta.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

300
Ohjaus Zack Snyder
Pääosissa puolialastomia miehiä
Elokuva

Nähtyäni 300-elokuvan olen nyt 20% enemmän mies. Olen toisaalta myös 20% vähemmän heteroseksuaali.

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan on sovitus Thermopylain taistelusta vuonna 480 e.a.a., jossa vähälukuinen joukko Spartalaisia johtajanaan kuningas Leonidas pidätteli Persian Kserkseksen Kreikkaan hyökkäävää armeijaa.

“I’ve shown this movie to world-class historians who have said it’s amazing. They can’t believe it’s as accurate as it is.”

Ohjaaja Zack Snyder elokuvasta MTV.com -sivustolla

En tiedä minkälaisia historiantutkijoita Snyder tuntee – tai oikeastaan tiedänkin: ilmeisiä päihteiden väärinkäyttäjiä. Historian kuvittamisesta ei kuitenkaan ole kyse tai sitten Persialaisilla oli armeijassaan luolapeikkoja ja örkkejä, Kserkses oli kolme metriä pitkä ja Spartalaislapset pystyivät selviämään päiväkausia pakkasessa ilman housuja.

300 on mielipuolinen, testosteronilla kyllästetty toimintaelokuva, jonka kestosta yli puolet on toinen toistaan epätodennäköisempiä toimintakohtauksia. Siinä kaikki repliikit mylvitään, kaikki hahmot ovat toinen toistaan korskeampia karikatyyrejä ja kaikki sadat kuolemat näytetään vuoroin hidastettuna tai nopeutettuna.

Tämä on naurettava elokuva. Ja minä hymyilen vieläkin, kaksi päivää leffan nähtyäni.

Jos on olemassa camp-splatteria, 300 on juuri sitä. Snyderin tavassa kuvata väkivaltaa on häiriitynyttä rajankäyntiä hurmoksellisuuden ja erotiikan välillä. Thermopylain solassa seisovien puolialastomien miehisten kiilteleviä rintalihaksia kuvataan suorastaan kiimaisesti, samalla kun Leonidas lupaa edessä olevan “villi yö”. Tätä seuraa sadat hidastetut kuvat toisiaan keihäillä lävistävistä sotureista. Sillä välin Itävallassa: Sigmund Freud raapii arkun kantta sisältäpäin.

Toisaalta elokuvan naisia kuvataan myös fetisistisesti, ei vertauksen kautta kuten miehiä, vaan suoraan. 300:n naiset ovat himon kohteita, jotka kiemurtelevat hidastettuna kameralle. Ainoastaan yhdellä naishahmolla, Spartan kuningatarella, on varsinaisia repliikkejä. Hahmon kehityskaaressa on melko kammottava viesti: hän antautuu raiskattavaksi voittaakseen poliittisen vihollisensa.

300 on visuaalisesti vaikuttava elokuva. Sen jokaista kuvaa on käsitelty tietokoneella jollain tapaa, mukaillen Millerin alkuperäisteoksen värittäneen Lynn Varleyn maalattua jälkeä. Se näyttää täysin epätodelliselta, joka onkin siunaus: naturalistisesti kuvattuna 300 olisi voinut olla vaivaannuttavan raaka. Nyt irti hakattujen päiden kuoromusiikin säestämä hidastettu lentely on suoranaista surrealismia.

Elokuvaa ovat ympäröineet skandaalinkäryiset syytökset poliittisesta epäkorrektiudesta. Elokuvan tarinaa rinnastetaan Yhdysvaltain ja Iranin väliseen poliittiseen jännitteeseen. Yleinen luenta – muun muassa juuri Iranissa – on tulkita Kserkseksen friikkiarmeija vertauskuvaksi moderneista Iranilaisista ja hyveelliset Spartalaiset suoraselkäisiksi länsimaalaisiksi. Se on ymmärrettävä, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen tulkinta elokuvasta.

Seuraava ajatus on alun perin Petri Hiltusen suusta, mutta lainaan sitä surutta: elokuvassa pieni joukko fanaatikkoja turhautuu poliittiseen johtoonsa, joka on ylivoimaisen hyökkäävän supervallan lahjoma ja lähtee vastarintaan suorittamalla itsemurhaiskun. Mitenkäs päin se poliittinen vertauskuva nyt menikään? “Tämä on hulluutta! Ei, tämä on Al-Qaeda!”

Kuten myöskin Millerin töistä sovitettu Sin City, 300 on lähes kuva kuvalta uskollinen alkuteokselle. Sovituksen sijaan kyse on kuvituksesta. Voi pohtia, mitä arvoa on teoksen mahdollisimman suoralla siirtämisellä mediasta toiseen, mutta toisaalta tuttujen kuvien bongaaminen elokuvasta aiheuttaa tiettyä tunnistamisen iloa.

SUOSITUS: 300-elokuvaa on vaikea suositella, sillä voin helposti nähdä useita syitä, miksi se saattaa olla luotaantyöntävä. Se on väkivaltainen, paikoin homofoobinen, paikoin misogyyninen, poliittisesti kyseenalainen ja kauttaaltaan camp. Jotenkin Snyderin lannistumaton visuaalinen vyörytys onnistui rikkomaan minussa jotain ja päädyin nauttimaan kokonaisuudesta luvattoman paljon.

Tagit: Arvio, elokuva, Frank Miller.

HELVETIN HYVIN MENEE
Solja Järvenpää
Nettisarjakuva

Jotkut sarjakuvantekijät piirtävät sarjakuvia elämästään ja muuttuvat sarjakuvahahmoiksi. Toiset ovat sarjakuvahahmoja jo valmiiksi.

Solja Järvenpää on pitkäaikainen työtoverini ja toveri myös siviilissä, joten en teeskentelekään tämän olevan arvio. Järvenpää on näitä tosielämän sarjakuvahahmoja, jolla on todistettavasti myös kuvittamisen arvoinen elämä. Illanvietot hänen seurassaan uhkaavat venyä monipäiväisiksi maratoneiksi, jotka muistuttavat Cube-elokuvan alkuasetelmia, paitsi että kuution ovet avautuvat aina uusiin baareihin. Halpojen tuoppien, epätodennäköisten karaoke-esitysten* ja hysteeristen sisäpiirin vitsien jälkeen kokee mielitekoa kaivautua peiton alle pitelemään maksastaan. Minua reippaampi Järvenpää puolestaan palaa piirutuspöydän ääreen.

HELVETIN HYVIN MENEE -sarjisblogi on kokoelma Järvenpään Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuja strippejä sekä omaelämänkerrallisia katkelmia tekijän sarjakuvapäiväkirjasta, jotka dokumentoivat yhden naisen hallittua syöksyä kohti alkoholismia. Tavallisesti liikutaan joko yöelämässä tai tunnistettavasti niitä seuraavien aamujen tunnelmissa. Järvenpään piirosjälki on ohutviivaista karrikointia, joka kaappaa hyvin hahmojen tunnetilat. Järvenpään töitä on lisäksi ilmestynyt muun muassa useissa pienlehdissä.

Järvenpään ote sarjakuvan tekemiseen on strippisarjakuvantekijän niskalenkki. Hän purkaa elämänsä voitot ja tragediat huumorisarjoiksi, jotka mukailevat perinteisen vitsistripin rakennetta. Ratkaisu toimii paremmin, kuin miltä kuulostaa: elämän voi todellakin nähdä kolmen ruudun vitseinä. Jos elämässä ei tunnu olevan punchlinea, se johtunee siitä, että joku muu nauraa sinulle. Parempi tehdä kuten Järvenpää tekee, ja nauraa itse ensin.

* Solja, ei sitten niitä kotikaraokevideoita YouTubeen, okei?

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

THE LAST KING OF SCOTLAND
Ohjaus Kevin McDonald
Pääosissa Forest Whitaker, James McAvoy
Elokuva

Kamppailen edelleen Bryan Talbotin Alice in Sunderlandin läpi ja voin kertoa, että tässä tulee kestämään. Sillä välin, elokuva.

THE LAST KING OF SCOTLAND on elokuva Ugandan diktaattori Idi Aminista, joka pääosasta Forest Whitaker voitti joka ikisen palkinnon maailmassa. Se käsittelee kahta suosikkiaihettani – diktaattoreita ja joukkotuhontaa – joten olen virittynyt jo geneettisellä tasolla pitämään elokuvasta. En pettynyt.

James McAvoy esittää skottilaista Garrigania, joka saapuu Ugandaan 70-luvun alussa avustustyöhön. Idi Amin (Forest Whitaker) on juuri kaapannut vallan maassa ja Garrigan päätyy puoliksi sattumalta Aminin henkilääkäriksi ja neuvonantajaksi. Koko lailla kyvyttömälle Garriganille alkaa pikku hiljaa valjeta, minkälaiselle miehelle työskentelee, mutta omatunto kolkuttaa liian myöhään. Uganda luisuu syvemmälle mielipuoliseen diktatuuriin ja Garrigan on ansassa.

Tämä on, kuten tässä palkintogaaloja katselleet tietävätkin, Whitakerin elokuva. Hän kannattelee kokonaisuutta valtavalla läsnäolollaan, jota korostetaan kameratyöllä. Aina kun Whitakeria kuvataan, otetaan kuvaa lähempää kuin muista näyttelijöistä. Aina, kun Whitaker kävelee kohtaukseen, hän kävelee lähempänä kameraa kuin muut näyttelijät. Diktaattori hallitsee jokaista kuvaa ja jokaista kohtausta, jossa esiintyy. Whitaker maalaa uskottavan kuvan karismaattisesta johtajasta, jota vainoharhaisuus ohjaa hirmutekoihin. Hän lipsuu karikatyyrin puolelle vain satunnaisesti ja antaa syitä uskoa siihen, miksi Aminin kaltaista paranoidia seurattiin.

Garrigan on kuitenkin näkökulmahenkilömme ja McAvoy tekee kelpo työn lähinnä seikkailua etsivänä kloppina, jolle valkenee liian myöhään, mihin sotkeutunut. Hän saa symboloida valkoisten kyvyttömyyttä ymmärtää afrikkalaista kulttuuria ja nähdä kriisejä, vaikka ne tapahtuvat hänen nenänsä alla. “Oletko tehnyt mitään hyvää täällä ollessasi?” Amin tenttaa Garriganilta, kun kulissit alkavat lopussa romahtaa.

Koska tarina kerrotaan Garriganin kautta, katsoja ei juuri missään vaiheessa todista Ugandan kriisia suoraan. Kun lääkäri lopulta herää tilanteeseen, maan kokemat kauhut näytetään lähinnä viitteellisesti. Ratkaisu on hivenen outo: näemme valkoisen miehen kärsimässä ilmeettömien mustien kasvojen keskellä ja kun Garrigan poistuu maasta, häntä ympäröivät helpottuneet valkoiset ihmiset. Ohjaaja Kevin McDonald yrittää näyttää, miten valkoinen vieras ei voi ymmärtää paikallisten hätää, mutta päätyy sanomaan, että ainoastaan Garriganin tuska on olennaista.

SUOSITUS: The Last King of Scotland on Forest Whitakerin elokuva. Se ei sääli kyllä puutu Ugandan kriisin syihin muuten kuin viitteellisesti vaan keskittyy luomaan henkilökuvaa Aminista. Siinä se onnistuu mallikkaasti, mutta elokuvalla olisi ollut potentiaalia enempään. The Last King of Scotland julkaistaan DVD:lla Suomessa tässä kuussa.

Tagit: Arvio, elokuva, popkulttuuri.

XKCD
Randall Munroe
Verkkosarjakuva

Suurin osa englanninkielisistä verkkosarjakuvista hakee aiheensa vähän liiankin läheltä. Verkkosarjakuvaa hallitsevat tietokoneidensa ääressä istuvat nörtit, jotka tekevät sarjakuvia tietokoneidensa ääressä istuvista nörteistä. XKCD on nörtin tekemä verkkosarjakuva, joka onnistuu kuitenkin ottamaan etäisyyttä loputtomien popkulttuuriviittausten suohon.

Randall Munroe on valtava nörtti, mutta tavallista monipuolisempi sellainen. Hän on fyysikko, joka on työskennellyt mm. NASA:lle robotiikan parissa. XKCD on hänen verkkosarjakuvansa, ja sen erottaa massasta sen hengästyttävä sivistys, jopa älykkyys. Munroen sivistys on tiedemiehen sivistystä. Hän hakee aiheensa esimerkiksi ohjelmointikielien, matematiikan ja tieteellisten teorioiden maailmoista. En voi väittää edes ymmärtäväni kaikkia vitsejä, mutta ne, jotka ymmärrän ovat lähes poikkeuksetta minusta hauskoja.

Ainoastaan tieteen maailmassa ei liikuta. Munroe on toisinaan myös häpeilemättömän romanttinen unelmoija, joka katselee elämää suorastaan sydäntäsärkevän kaihoisasti ja optimistisesti. Hänen vitsinsä sosiaalisesti kyvyttömyydestä ovat tarkkanäköisempia kuin pelkät havainnot ja tunnistettavia kaikille, jotka ovat kärsineet jonkilaisista sosiaalisista neurooseista.

Piirroksen tasolla XKCD ei ole mitenkään poikkeuksellisen virtuoosimainen. Alun perin stripit syntyivät luentovihkoihin raapustelluista pikku-ukoista eikä Munroen tyyli päivittynyt merkittävästi nettijulkaisuun siirryttäessä. Ensimmäiset stripit ovatkin ilmeisesti suoraan vihkosta skannattuja. Munroen tikku-ukot kuitenkin toimivat strippien kontekstissa. Ne ovat symboleita, jonkinlaisia ratkaistavien kaavojen muuttujia, joihin sijoitetaan kulloinkin tarvittavia arvoja. Joskus funktionaalisuus toimii.

SUOSITUS: XKCD on yksi säännöllisesti kekseliäimpiä nettisarjakuvastrippejä. Toisinaan Munroe sortuu tiettyyn naiviuteen, toisinaan taas liiankin hämäriin viittauksiin, mutta silti toimii malliesimerkkinä siitä, miten nörttiintohimot voi siirtää viihteen aiheeksi sortumatta lajityypin kliseisiin. XKCD:sta paistaa läpi äly.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

DRAMACON OSA 1
Pauna media group
Svetlana Chmakova
192 sivua, mustavalkoinen

DRAMACON on osa yhdysvaltalaisen TokyoPop-yhtiön niin sanottua OEL-mangajulkaisuja (Original English Language Manga). Termi on tietysti kauhistus kaikille, joille manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa – tämähän on nyt sitä pelättyä pseudomangaa!

Toisaalta ymmärrän kritiikin: OEL-tyyppiset leimat enemmänkin kannustavat tekijää imitoimaan tiettyjä japanilaisen sarjakuvan maneereja kuin luomaan omaa tyyliään. Kun pokkarin takakannessa lukee manga, se on paketoitu kuin manga, voidaanko olettaa, että piirrosjälki, joka ei toista mangamaneereita päätyy julkaistavaksi sarjassa? Pauna media group on alkanut julkaista TokyoPopin on-se-mangaa-ihan-varmasti-on -tuotteita Suomessa, ensimmäisinä Bizenghast ja Dramacon.

Dramaconin keskusidea on hupaisan intertekstuaalinen: se on yhdysvaltalaisille sarjakuvamessuille sijoittuva ihmissuhdedraama. Nuori käsikirjoittaja Christie saapuu tapahtumaan myymään pienkustanteitaan poikaystävänsä ja kavereidensa kanssa. Asiat mutkistuvat, kun Christien poikaystävän öykkäröidessä tyttö ihastuu naapuripöydän naamiaisasuiseen heppuun.

Parhaimmillaan Chmakova on kuvittaessaan conin friikkisirkusta ja con-kokemusta yleensä. Miljöökuvauksessa on tunnistettavaa hektisyyttä ja epätodellisuutta. Irvaillessaan jenkkiläisen sarjakuvaskenen omituisuuksille Chmakova onnistuu olemaan paikoin oikein hauska.

Kuvatessaan Christien orastavaa ihastusta Dramacon pysyy myös hyvin koossa. Kaikki on somaa ja samastuttavaa, mutta merkittävin ongelma on tarinan keskeisessä konfliktissa. Christien poikaystävä on nimittäin kuvattu niin vastenmielisenä mulkvistina, että on oikeutettua toivoa päähenkilön päätyvän yhteen uuden ihastuksensa kanssa. Toisaalta tarina ei anna yhtään järkisyytä sille, miksi Christie yleensäkään on poikaystävänsä kanssa.

Dramaconin kuvitus on hyvinkin maneerista, kuten odottaa sopiikin. Chmakova liioittelee hahmojensa reaktioita, käyttää pelkistettyjä chibi-hahmoja ja dekompressoi kerrontaa dramaattisimmissa kohtauksissa. Ongelmallisinta on tapa, jolla Chmakova liioittelee Christien joka ikistä reaktiota. Tästä johtuen minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, miltä Christien pitäisi näyttää. Mielessäni hahmo on oikeastaan vain kumisesti vääntelehtivä kasa piirteitä, jotka eivät muodosta mitään mielekästä kokonaisuutta – eräänlainen autismin kuvaus sarjakuvamuodossa, siis, mutta tuskin mitään mitä tekijä tarkoitti.

SUOSITUS: Ongelmista huolimatta Dramacon oli mutkaton ja paikoin kiinnostavakin sarjakuva. Se palvelee parhaiten kaltaisiani tarinan intertekstuaalisista elementeistä kiinnostuneita lukijoita – sarjakuva-aktiiveja, siis.

Tagit: Arvio, manga.

FUSHIGI YUUGI
Egmont kustannus
Yuu Watase
192 sivua, mustavalkoinen

Niin sanottu shoojo-manga eli nuorille tytöille suunnattu sarjakuva on kovasti kysyttyä Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin sarjakuvalukijakohderyhmä, jota ei ole aiemmin juuri palveltu. Nyt nuoret naiset ovat kuitenkin löytäneet japanilaisen sarjakuvan ja kustantamot tekevät parhaansa julkaistakseen heille luettavaa.

Shoojo-manga on siitä ongelmallinen genre julkaistavaksi, että shoojo-sarjat ovat säännöstään lyhyitä: vaikka sarja olisikin suosittu, sitä ei ole kovin montaa osaa julkaistavaksi. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä shoojo-genren hahmot painiskelevat useimmiten tosirakkauden aiheuttamien sydämentykyksien kanssa. Poikain toimintasarjassa voidaan joka kuukausi kohdata uusi vihollinen päihitettäväksi, mutta kun tyttö saa pojan, ei paljoakaan kerrottavaa jää. Jos tyttö löytäisi joka kuukausi uuden, paremman pojan, operoitaisiinkin ihan eri lajityypissä.

FUSHIGI YUUGI on hyvinkin tyypillistä tyttöin mankkaa. Höpsö teinityttö Miaka Yuuki löytää kirjastosta maagisen kirjan, jonka kautta hän siirtyy pakoon ikävän tylsää nyky-Japania myyttiseen Kiinaan. Siellä häntä tervehditään legendan sankarittarena. Ennustus kertoo, että kerättyään tähtikuvioita vastaavat henkilöt, Yuukista tulee jumalvoimainen pelastaja, joka nostaa valtakunnan jaloilleen kaaoksesta.

Tämä kaikki on tietenkin suloisen yhdentekevää, sillä maailman pelastaminen unohtuu pian ja keskitymme olennaiseen: romanttisiin kommelluksiin ja lähikuviin kaipuun täyttämistä, vettyvistä silmistä. Yuuki on ihastunut nilkkimäiseen Tamahomeen, naisten vaatteisiin pukeutuvan keisari Hotohorin sydän taas sykkii Yuukille ja Nuriko taas haluaa Hotohoria, mutta koska ei voi saada häntä, ripustautuu tämä Yuukin kiusaksi Tamahomeen, jota taas kiinnostaa vain raha. Kaikki vielä mukana? Hyvä! Ja tämä kaikki ykköspokkarissa!

Mitä maailman pelastamiseen tulee, jää se auttamatta romanttisen kohkaamisen taustalle. Meille ei itse asiassa missään vaiheessa kerrota, mikä kaaos oikein valtakuntaa uhkaa. Kenties uhka on naisten vaatteisiin pukeutuva keisari, joka uskoo maagisiin ennustuksiin eikä ole kiinnostunut naisista jos nämä eivät ole myyteissä ennustettuja sankarittaria?

SUOSITUS: Fushigi Yuugi on oikein somaa tyttömangaa, joka ottaa genrekonventiot haltuun mallikkaasti. Watase piirtää pieteetillä niin miljöökuvauksen kuin lähikuvat ihastuneista hahmoistaan. Hän on myös pätevä tarinankertoja, joka ei anna söpöilyn jumiuttaa tarinaa. Itse olen niin kaukana kohderyhmästä, että etäisyyksiä pitää mitata astronomisilla yksiköillä, mutta voin nähdä että tämä vetoaa shoojo-genren ystäviin.

Tagit: Arvio, Egmont, manga.

Tälläkään tekstillä ei ole sarjakuvan kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Pyhinä julkaisen sarjakuva-arvioita. Lupaan!

Kävin eilen Elokuva-arkistolla katsomassa Mustan Emmanuellen (Emanuelle nera, Italia 1975). Kyllä, softcore-erotiikkaa. Emmanuelle-sarja, josta eilisiltainen filmi on siis spin-off, on jonkinasteinen seitsemänkymmenlukulaisen pehmopornon kultastandardi jonka äärellä minua vanhempi sukupolvi menetti viattomuutensa. Itse en sarjan teoksiin ole aiemmin perehtynyt, lieneekö syynä varjeltu lapsuus vai se, että Emmanuellen kulta-aika oli 80-luvulla jo mennyt.

Yleisö teatterissa koostui ei niinkään sadetakkimiehistä, mutta noin parikymppisistä hipstereistä. Lienee turvallista olettaa, että paikalle oli saavuttu mehevän campin tuoksun houkuttelemana. Se oli lähinnä minunkin syyni: hassu vanha pornoelokuva, jonka kammottaville asenteille voi nauraa. Myönnän, että tällaisessa elokuvaharrastuksessa on tiettyä vastenmielistä verenhimoisuutta: menemme katsomaan kulttuuriteosta, että näemme jonkun epäonnistuvan. Vähän niin kuin menisimme paralympialaisiin nauramaan.

Emmanuelle-sarjan elokuvissa matkustetaan tavalisesti jonkin tekosyyn vuoksi eksoottisessa miljöössä ja kohdataan uusia tuttavuuksia. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Mustassa Emmanuellessa nimihenkilö (Laura Gemser) matkustaa Keniaan valokuvaamaan lehtiartikkelia. Tummaihoinen Emmanuelle joutuu kohtaamaan kysymyksiä omasta seksuaali- ja rotuidentiteetistään, joita hän käsittelee riisumalla vaatteensa mahdollisimman usein. Vastauksia ei kuitenkaan löydy vaikka päähenkilö rakastelisi kuinka monen miehen tai naisen kanssa. (Se, että kaikilla miehillä on housut jalassaan yhdynnän aikana saattaa vaikuttaa asiaan.) Lopussa maltillisia polkuja tallonut elokuva lopulta eksyy kunnolla itseparodian puolelle, kun Emmanuelle purkaa identiteettikriisiään kokonaiseen monikulttuuriseen krikettijoukkueeseen!

Ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen: yllättävän vähän rasismia. Keniaa kuvataan suorastaan ihastuneesti, takertumatta kliseisiin mitenkään erityisen nolostuttavasti. Keniassa kuvattu materiaali näyttää itse asiassa paikoin oikein kauniilta ja paikalliset kuvataan ihmisinä, toisin kuin toistensa sukuelimiin jatkuvasti kompastelevat eurooppalaiset seksimaanikot. Itse asiassa tarinan ainoa hahmo, joka ei harrrasta seksiä Emmanuellen (tai kenenkään muun) kanssa on hyvätapainen Kenialainen tutkija, joka suomentajan mukaan kertoo pyrkivänsä olemaan “täydellinen neekeri” (“the perfect black”). Kukapa meistä ei? Suomentaja tuntuu olevan muutenkin hieman hukassa, lisäten esimerkiksi “kannibaali!” -huutoja kohtaukseen, jossa Emmanuelle yhtyy kenialaiseen autonkuljettajaan. Eri ääninauhan pohjalta tehty käännös vai muuten vaan häiriintynyt suomentaja?

Kameran takana istuvat rakastavat Gemseriä, ja niin kaikki tarinan hahmotkin. Tai sitten Emmanuelle-maailmassa naisia tavallisesti tervehditään kourimalla näiden rintoja. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Onhan toki laiha Gemser viehättävä, kuten elokuvan muutkin naiset, mutta filmin kikkarapäiset valkoiset apinamiehet olisi kylläkin pitänyt ajella jollain oksasahalla. Näitä lumimiehiä katsellessa mahdollinen 70-lukunostalgia kuolee kirkuen.

Kokonaisuus ei ole lopulta oikein millään tasolla kiinnostava. Leffan erotiikka muuttuu puuduttavaksi, kun hahmot harrastavat seksiä kompulsiivisesti joka toisen kohtauksen päätteeksi. Elokuvan seksillä ei ole tarkoitusta eikä siten oikein minkäänlaista latausta. Musta Emmanuelle jää kuriositeetiksi, jossa kauniisti kuvatut ihmiset kohtaavat kauniisti kuvatuissa maisemissa. Ja sitten otetaan vaatteet pois.

Elokuva esitetään osana Elokuva-arkiston Italia-sarjaa vielä ensi lauantaina.

Tagit: elokuva, popkulttuuri.

JARKKO ON HOMO
Happy Horse Comics
Pekko Rinkinen
48 sivua, mustavalkoinen

Ei, tämä ei ole aprillipila. Tämän julkaisun nimi on JARKKO ON HOMO. Kannessa lukee niin.

Katuoja edusti siis eilen Tampereella ja naamoja rokattiin kiintiön täyttävä määrä. Matka oli menestys, joskin en tullut juuri ostaneeksi sarjakuvia. Ei mitenkään epätavallista, nykyään: menen skenetapahtumiin osallistumaan ohjelmaan, tapaamaan tuttuja tai muuten nauttimaan tunnelmasta, en niinkään shoppailemaan. Ostan sarjakuvia lähinnä, jos joku tulee myymään niitä minulle suoraan, todennäköisesti baarissa. Tämän vuoksi toin Tampereelta mukanani vain kaksi sarjakuvaa: Munabomber Vol. 3:n (se on jokseenkin sitä, miltä kuulostaakin – kenties arvio myöhemmin) ja Jarkko on homon.

Pekko Rinkinen on yksi Happy Horse Comicsin tuotteliampia tekijöitä, joskin valitettavasti vähän yhteen temppuun juuttunut taiteilija. Rinkisen rosoinen underground-tyyli taipuu kuvaamaan monenlaisia todellisia ja keksittyjä friikkejä, mutta miehen jutut ovat jääneet melkeinpä lähtötasolle.

Myös Jarkko on homo, kuten Rinkisen muukin tuotanto edustaa niin sanotun kuollut vauva -koulukunnan huumoria. Ei voida sanoa, että Rinkinen koettelee sarjakuvillaan hyvän maun rajoja: hyvän maun raja on ohitettu jo tuhansia kilometerejä sitten ja nyt harhailemme huonon maun vankileirien saaristossa. Sanomalla, kirjoittamalla tai piirtämällä jotain shokeeraavaa yllättävässä kontekstissa voi hauskuuttaa. Jarkko on homo on 50 sivua nyrkkejä takapuolessa, raiskausanekdootteja, verta ja rasismia vaihtelevalla tavalla humoristisessa kehyksessä. Viisikymmentä sivua teeman toistoa on toisaalta kunnioitettava saavutus, mutta kokonaisuutena enemmänkin puuduttava. Misantropia tarvitsee taakseen älyä, jota Rinkisen sarjakuvista löytyy vain satunnaisesti. Esimerkiksi Ivan Brunetti kulkee samoja polkuja, mutta parhaimmillaan vihaa ihmisiä vastustamattoman nokkelasti.

SUOSITUS: Jarkko on homo on taattua Rinkistä, mikä ei ole välttämättä paras mahdollinen juttu. Rinkisen verevä tyyli taipuisi muunkinlaiseen irstailuun. Pidempään olen halunnut nähdä Rinkisen tekevän omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Hänellä on sen verran vimmaa ja vihaa, että miehen “dokumentaarinen” tarina voisi olla poikkeuksellisen kiinnostava.

Tagit: Arvio, pienlehdet.